Yasunari Kawabata: Tuhat kurkea

Yasunari Kawabata: Tuhat kurkea
Tammi, Keltainen kirjasto 1965
Alkuteos Senbazuru 1949-51
Saksasta ja englannista kääntänyt Eeva-Liisa Manner
149 sivua
Japanilainen romaani

Puutarhan puiden nuoret lehdet loivat keveitä varjoja liukuoven läpikuultoiseen paperiin. Pehmeät olkapäät hohtivat, ja kimonin kirkas silkki. Hiusten tumma loiste syveni.
[--] Ja Kikuji näki miten punaisessa silkissä lensi tuhat valkoista kurkea.

Nuori Kikuju on menossa teeseremoniaan, mutta lapsuudessa nähty yksityiskohta ei jätä häntä rauhaan. Hän muistaa, miten oli vuosia aiemmin vieraillut teeseremonian opettajan Chikako Kurimoton luona yhdessä isänsä kanssa ja miten Chikako oli ollut olohuoneessaan kimono auki. Valtava luomi oli peittänyt puolet Chikakon vasemmasta rinnasta. Muistikuva luomesta vaivaa Kikujun mieltä ja monet muutkin muistot palaavat hänen mieleensä. Chikako Kikujin ja Yukiko-nimisen tytön menevän yhteen. Toisaalta Kikujin isän entinen (sala)rakas rouva Oota ja tämän Fumiko-tytär ovat hekin läsnä teeseremoniassa.

Onko teillä mielikuvia joidenkin maiden tai alueiden kirjallisuudesta? Vaikkapa venäläisen kirjallisuuden raskaudesta, latinalaisamerikkalaisen rönsyilystä - tai japanilaisen kauniista omituisuudesta? Usein mielikuvat ovat tietenkin yhtä totta ja yhtä vääriä kuin julkaistujen kirjojen määrä: missä tahansa julkaistuun kirjallisuuteen mahtuu stereotyyppisiä teoksia, rajojen rikkojia ja jotain siitä välistä. Lumen maallaan minut lumonneen Yasunari Kawabatan romaani Tuhat kurkea on selvästi tällainen mielikuvien japanilainen, se on sekä kaunis että omituinen, pienieleinen ja kuitenkin tunteikas.

Kaunis se on ennen kaikkea kieleltään ja tunnelmaltaan. Kawabatan kirjoitustyyli huokuu kauneutta käsittääkseni (tietenkin!) myös alkukielisenä, mutta saksasta ja englannista romaanin kääntänyt Eeva-Liisa Manner kirjoittaa runoilijan kieltä, ilmavaa ja samalla hyvin tarkkaa. Manner tavoittaa käännöksellään jotain sellaista, joka osuu haikeutta rakastavan lukijan sieluun, muttei unohda arkisen ympäristön tarkkaa kuvausta, joka tietenkin on Kawabatan luomaa. 

Teetä valmistava tyttö oli kuin kirkas lehti keski-ikäisten naisten katkeraa menneisyyttä vastaan, ja hän oli Kikujusta kaunis.

Tarinakin on kaunis, mutta myös omituinen. Vaikka Kawabata kuvailee tarkkaan teeseremoniaa - miten neljä sataa vuotta vanhan teekupin pohjaan maalattu saninainen kertoo vuorten keväästä - ja luontoa - atsaleojen tuoksua vuoristossa, ilmatuulta puhaltamassa viilenänä -, on romaanin fokus ihmissuhteissa ja Kikujin hämmennyksessä niiden äärellä. On ihastuksen kohde, kuolleen isän rakastajatar, joka ei ollut kokematon eikä saita, ja tämän tytär ja isän toinenkin entinen mielitietty - ja muistoissa vielä Kikujin äidin myötätunto rakastajatarta kohtaan. Kokonaisuutta voisi kuvailla jopa arvoitukselliseksi ihmissuhdesopaksi, mutta tyylikkäästi kirjoitetuksi: haikeus, samanaikainen uuden tuoman viehätyksen ja menneen muistelun aikaansaama suru leijuvat kaiken yllä. Teekulhoillakin tuntuu olevan sukupuolet.

Kuka oli kenenkin kanssa ja miksi? Onko sillä niin väliäkään? Kikujulle tässä on kokonainen maailma: alttiuden, synnin ja ristiriitojen aallokko. Lukija jää pohtimaan vapauden olemusta, mutta myös teekuppeja, puiden lehtiä aamu-usvassa, olohuoneen paperiovia, tulikärpästen lentoa puutarhan hämyssä - ja sitä, miten mieliteon torjuminen ja heltymys voivat vuorotella samassa ihmisessä. 

--

Myös Maria ja Minna ovat kirjoittanut Kawabatan romaanista.