John Galsworthy: Forsytein taru
WSOY 1968 (Edellinen nidos, 7. painos)
The Forsythe Saga (1906-1921)
Suomentanut Tyyni Tuulio
434 sivua
Kun joku Forsyte meni kihloihin, naimisiin tai ristittiin, olivat kaikki Forsytet koolla; kun Forsyte kuoli - mutta kukaan Forsyte ei ollut vielä kuollut, he eivät kuolleet, sillä kuolema oli vastoin heidän periaatteitaan ja heillä oli varokeinot sitä vastaan, korkeasti elinvoimaisten, omaisuutensa anastusta pelkäävien ihmisten varokeinot.
Kaikki alkaa perhejuhlasta, joka näyttää viehättävän ja opettavaisen näyn, ylemmän keskiluokan perheen täysissä hepeneissään. Ylempää keskiluokkaa, ei ihan yläluokkaa, Forsyteit ovatkin komeine asuntoineen, menestyvine bisneksineen, taideharrastuksineen ja käytösnormeineen. Vanhan Jolyon Forsyten talossa Stanhope Gatella on vastaanotto vanhan Jolyonin pojantyttären Junen ja tämän sulhasen Philip Bosinneyn kihlauksen kunniaksi. On hansikkaat, liivit sekä viuhkat ja koko suku koolla, kuten Forsyteilla on tapana. Elämä ei kuitenkaan ole harmoniaa, sillä esimerkiksi James Forsytein pojalla Soamesilla ja tämän vaimolla on avio-ongelmia, joita ei talon rakennuttaminenkaan mahda ratkoa. Vuodet vierivät, Forsytein suvun jäsenet elävät, kuolevat, riitelevät ja sovittelevat niin toistensa kuin ympäröivän todellisuuden kanssa.
Alkukesästä lukemani John Galsworthyn Omenapuu teki minuun suuren vaikutuksen haikeudellaan, kauneudellaan ja sosiaalisella tarkkanäköisyydellään. Heti kirjan luettuani oli selvää, että John Galsworthyn tunnetuin teos Forsytein taru tulisi kuulumaan lukemistooni. Viimeinen viikko vierähtikin lukemisten osalta Forsytein suvun parissa. Tämä blogikirjoitus on kuitenkin vähän epäreilu, sillä luin nyt vasta ensimmäisen kahteen erilliseen painettuun kirjaan jaetusta teoksesta. Toisaalta moni muukin kokonaisteos jakautuu osiin ja koska kirjoista ensimmäinen on tuoreessa muistissani, annan mennä. Kokonaismielikuvaa Forsytein tarusta minulla ei luonnollisestikaan vielä ole. Jo "Edellinen nidos" antaa kuitenkin jo erinomaisen kuvan Galsworthyn kirjoitustyylistä ja teemoista: vain tapahtumien kokonaisvaltaisuus ja romaanin lopullinen kaari jäävät odottamaan "Jälkimmäisen nidoksen" lukemista.
Forsythen tarun voisi tiivistää sanoilla laajamittainen sukusaaga, mutta se on paljon enemmän. Sukusaaga se on, koska se keskittyy pääosin kahteen sukuhaaraan, vanhan Jolyonin ja Jamesin perheisiin ja jälkeläisiin. Näiden sukujen myötä Galsworthy vierättää romaaniinsa sellaisen henkilögallerian, että miltei pyörryttää - mutta vain siihen saakka, kun huomaa seuraavansa henkilöiden elämää tiiviisti ja osin samastuenkin. Romaanissa ei kuitenkaan ole keskeistä vain Forsytein suvun jäsenten välisten ihmissuhteiden seuraaminen, vaan se on osin satiirisellakin tavalla yhteiskunnallinen suurromaani, joka tarkastelee 1900-luvun taitetta ympäröiviä vuosikymmeniä. Maailma muuttuu, tässäkin romaanissa.
Muutos vaikuttaa Forsytein sukuun ja heidän hankkeisiinsa: talon rakentamiseen ja avioliiton rapistumiseen, sopiviin osoitteisiin, sekä ihmissuhteiden syntymiseen ja päättymiseen. Kokonaisuus on melkoinen runsaudensarvi, joka hemmottelee kaikkia brittiläisyydestä kiinnostuneita. Brittiläisyys, tai englantilaisuus, lyö läpi kaiken: se näkyy käytösnormeissa, aterioissa, soveliaisuudessa ja Lontoon kaupunginosissa Richmondin parkista pahamaineiseen Sohoon ja Cityyn. Forsythe tempaisee lukijansa mukaan melkoiseen sosiaaliseen pyöritykseen ihmismielen sopukoita unohtamatta. Hän kirjoittaa vetävästi ja vaikka romaanin käännös onkin auttamattomasti vanhentunut, ovat Forsytein tarun teemat ikiaikaisia ja lukijaa kiinnostavia. Romaanissa on myös sellaisia koukkuja, ettei olekaan ihme, että teoksesta on saatu aikaan useampikin elokuva- tai televisiosovitus.
Mitenkään lempeä Galsworthy ei ole, hän panee Forsytensa ylenkatsomaan toisia, esimerkiksi rahvaan rakastelun näkeminen joenpenkereellä voisi tuntua hauskuudelta ja julkisia kouluja käyneet herättävät epäilyksiä puhumattakaan siitä, voiko partaniekalla olla myös viikset! Omistaminenkin tuo ihmiseen hehkua. Toisinaan Galsworthy antautuu kuitenkin tunnelmoimaan: kuinka ihmiset vertautuvat varjomaisiin hahmoihin, jotka liikkuvat oman sumuverhonsa keskellä; ja miten kesä viivyttelee kellastuvien lehtien alla. Galsworthy kuvailee tarkkaan niin ulkoisia puitteita - mustan ja malvan siveä yhdistelmä iltapuvussa; miten siniset suonet kohoavat laihoissa käsissä - kuin myös henkilöidensa sisäistä maailmaa - miten vanha Jolyon kokee olevansa raukka; miten kaipuu saa viipymään kukkapenkkien himmeitten muotojen keskellä.
Tämä tunnelmointi yhdistettynä piikikkääseen yhteiskuntaeepokseen ja suureen sukutarinaan tekee Forsytein tarusta klassikon, joka jaksaa viehättää sukupolvesta toiseen. Teos on yksi Liisan suosikeista. Ja luulenpa, että siitä tulee myös omani. Tämä postaushan on vasta välisoitto, koska minulla on vielä toinen kirja lukematta. Sen aika tulee myöhemmin tänä vuonna.
Sarah Waters: Parempaa väkeä
Tammi 2015, Keltainen kirjasto
The Paying Guests 2014
Suomentanut Helene Bützow
Kansi Tuija Kuusela
598 sivua
Arvostelukappale
Vaarnan nykäiseminen Francesin sydämestä oli vapauttanut jonkin piilevän mahdollisuuden, ja hän saattoi taas virittäytyä fyysisesti. Kumpikin punastui, jos heidän katseensa kohtasivat avoimesta ovesta. Jos heidän oli ohitettava toisensa portaissa, he tuntuivat olevan kaksi kertaa isompia kuin muutoin, pelkkää kättä, lantiota ja povea. Jos he pysähtyivät juttelemaan, he suhtautuivat toisiinsa kireästi, kuin hermoillen. Oli kuin heidän välilleen olisi pingotettu lanka, joka veti heitä alituisesti toisinaan kohti.
Toisen maailmansodan jälkeen koko Englanti käy läpi valtavaa muutosta: luokkarajat murtuvat ainakin osin, naisten asemasta keskustellaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin, muutamaa vuotta aiemmin taisteltu ensimmäinen maailmansota on jättänyt jälkensä jokaiseen sukupolveen ja tietenkin myös muoti, musiikki ja sosiaalinen elämä ovat erilaiset kuin 1910-luvulla. Lontoossa tämä kaikki näkyy voimakkaammin kuin muualla maassa. Wrayn perhe on kokenut valtavia menetyksiä ja 26-vuotias, vanhanapiikana pidetty Frances joutuu äitinsä kanssa antamaan periksi oman yhteiskuntaluokkansa odotuksille ja ottamaan vuokralaisia Champion Hillillä sijaitsevaan hienoon kotiinsa. Barberin pariskunta, Leonard ja Lilian, tuovatkin eloa äidin ja tyttären taloon: uudenlaista musiikkia, illanviettoja - ja rakkautta, joka polttelee Francesin ja Lillianin välillä. Rakkautta, jonka seuraukset ovat kohtalokkaat.
Sarah Waters on mielenkiintoinen lisä Tammen Keltaiseen kirjastoon. Hänen romaaninsa ovat toisaalta mukaansatempaisevuudessaan helpohkolukuisia juoniromaaneja, toisaalta niissä on yhteiskunnallista sanomaa ja tarkkaa ajankuvaa. Parempaa väkeä jatkaa Watersilta tutulla linjalla ja on lähempänä realistista Yövartiota kuin goottilaisen romaanin perinnettä kunnioittavia Silmänkääntäjää tai bloggaajien suosikiksi noussutta Vierasta kartanossa. Molempi tyyli parempi, tuumaan.
Molempi parempi, koska kirjoittipa Waters sitten goottilaisesti tai realistisemmin, hän taitaa juonivetoisen epookin. Paremmassa väessäkin sivuja on liki 600. Tarinaan mahtuu kuvailua esimerkiksi vaatteiden ja tapakulttuurin osalta niin, että ensimmäiset parisataa sivua tuntuvat olevan pohjustusta ja tätä lukiessaan joku voisi jo luovuttaa - mutta Watersin kohdalla se ei ole ainakaan minulle mahdollista, sillä hän saa 1920-luvun alkun elämään lukijansa mielessä. Hän pohjustaa huolella naisten välistä rakkaustarinaa, joka oli romaanin aikakautena pidettävä salassa, mutta joka silti oli mahdollinen. Romaanissa Frances ja Lilian eivät olekaan Lontoon ainoa toisiinsa rakastunut naispuolinen lemmenpari, mutta julki ei mitään saa tulla, eikä vähiten Lilianin avioliiton vuoksi.
Jotain kuitenkin tapahtuu ja tämä jokin käynnistää tapahtumasarjan, joka saa miltei pidättämään henkeään kirjaa lukiessa. Bussipysäkin ohi menemisen uhallakin (en oikeasti mennyt, mutta olisin voinut) oli luettava vielä yksi luku ja toinenkin luku. Waters siis viihdyttää lukijaansa, ja kuitenkin hän myös sivistää ja antaa ajateltavaa. Hän tarkastelee historiaa nykynäkökulmasta, kirjoittaa tarinaa, jota ei olisi voinut kirjoittaa romaaninsa tapahtuma-aikana. Waters pohtii ihmisen oikeutta rakkauteen, mutta myös rikosta ja siihen kytkeytyvää oikeutta. Ja edelleen hän käsittelee arjen jatkuvuutta. Kaiken keskelläkin maito on kuorittava, backgammonia pelattava ja muurahaisia torjuttava.
Parempaa väkeä kertoo yhden aikakauden mikrohistoriaa, toki fiktiivivisesti, mutta loppusanojensa mukaan todellisten historiallisten tapahtumien innoittamana. Waters tavoittaa paitsi kuvaamansa aikakauden, myös Francesin sisäisen maailman: Francesin toiveet, pelot, intohimot ja ristiriidat muuttuvat lukijankin tunnoiksi. Lilian jää syystäkin etäisemmäksi, Francisin rakkauden kohteeksi, ihanaksi, varsin lihalliseksi ja silti toiseksi. Lilian on muodikas, mutta Francesin silmin puolivulgaari koristesulkineen ja hienoine sukkineen. Hän tuleekin seudulta, jossa ihmistä kutsutaan taiteilijaksi, jos hän panee kellon takanreunuksen vasemmalle puolelle eikä keskelle.
Onko parempaa väkeä enemmän rakkaustarina vai eräänlainen jännitysdraama? Molempia, ehdottomasti. Vaikkei Parempaa väkeä ole mielestäni rakenteensakin vuoksi mestarillisen Yövartion veroinen, on se ehdottomasti yksi kesän nautittavimmista lukukokemuksista. Se on tarkkanäköisen tarinankerronnan juhlaa, läpensä taidokkaasti luotu epookki, joka avaa 1920-luvun alkua eloisana aikana, ja kertoo kaikesta taidolla, jännittävästi ja koskettavasti.
-
Myös Leena ja Ulla ovat lukeneet Parempaa väkeä.
Kesäkuisen vaalea taivas aukesi ylläni, ja kuulin kuikkani, pyhäläiseni. Tuntui aavemaiselta, kuin öisessä maailmassa ei olisi ketään muuta ollutkaan.
Oli kuin ikkunoiden raoista olisi soljunut pehmeää musiikkia ja verhot heilahdelleet hiljaa kesätuulessa.
Laineet löivät, puut humisivat.
Karoliina Timosen romaanista Kesäinen illuusioni saa irti paljon muutakin kuin hienoja sitaatteja. Pieni romaani on minun lukusuositukseni juhannukseksi kaikille, jotka haluat samojen kansien sisälle aurinkoa ja pinnan alla piilevää näkymätöntä. Jos ette ole vielä päättäneet juhannuslukemisianne, lukekaa tämä! Ja jos juhannuksen aikainen kirjakassinne on jo täysi, niin lukekaa kuitenkin tänä kesänä. Nyt ollaan nimittäin todellisen kesäkirjan äärellä.
En kirjoita kirjasta nyt tapojeni mukaista pitkähköä blogitekstiä, koska olen lukenut romaania sen ollessa vielä käsikirjoitusvaiheessa. Mutta sanon, että mikäli olisin lukenut romaanin ensimmäistä kertaa vasta nyt kesällä, pitäisin lukemastani. Ja pidän toki nytkin, paljon. Sillä vaikka Kesäisessä illuusionissani päivien tunnelma on lämmin, kuumakin, ovat öiden varjot pitkiä. Vetävä, jännityselementtejä ja eleganttia hurjuutta sisältävä tarina yhdistyy lyyriseen kieleen. Timosen teksti on kauttaaltaan nautittavaa luettavaa, vaivattomasti ja luontevasti kirjoitettua ja romaanin rytmiä hengittävää.
Kun kirjan kannet sulkee, ovat mielessä järvenselän sini, öisen metsän paukahtelu, pääskysten suhahtelu sekä kielot, vanha salava ja pyhäläisen laulu.
Hyvää juhannuksen aikaa!
-
Sitaatit kirjasta:
Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY 2015
Kansi Anna Makkonen
165 sivua
Kotimainen romaani
Karoliinan blogi Kirjava kammari.
Vera Vala: Tuomitut
Gummerus 2015
475 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen, Italiaan sijoittuva rikosromaani
Areksen kurkussa tuntui karhealta, kun hän hyvästeli Ariannan. Sisaren silmät kimalsivat, ja hetken aikaa hän vaikutti äärimmäisen hauraalta. Mutta sitten Arianna hymyili tuttua hymyään, joka oli aina tuonut Areksen mieleen kirkkomaalausten Madonnan. Hymy oli samaan aikaan rohkaiseva ja hieman empivä. Se oli maailman vaarat mutta myös mahdollisuuden tunnistavan ihmisen hymy.
Arianna de Bellisin torinolaissukulaisen tytär on liittynyt outoon lahkoon eikä häneen saa yhteyttä. Lisäksi Torinon tuomiokirkon edustalta löytyy pappi, jonka pää on katkaistu miekalla. Hän ei ole ainoa väkivaltaisesti kuollut pappi ja Vatikaanikin puuttuu murhatutkimuksiin lähettämällä yhdeksi tutkijaksi Ariannan veljen Areksen, joka toimii pappina. Sitä mukaa, kun tutkimukset etenevät, oudon lahkon menneisyys raottuu pelottavana. Myös Ariannan oma menneisyys kietoutuu etsivättären ympärille, sillä nyt Ariannalla on ihan erityinen syy koettaa pitää itsensä turvassa.
Arianna de Bellis näköjään kuuluu kesääni: Olen lukenut hänen murhatutkimuksiaan käsitteleviä romaaneja silloin, kun Suomessa on valoisinta. Nyt on vuorossa sarjan neljäs kirja, jonka Italiassa asuva suomalainen Vera Vala on nimennyt Tuomituiksi. Nimi onkin onnistunut, sillä romaani alkaa ensimmäisen kuolemaantuomitun näkökulmasta. Näitä kuolemaantuomittuja tuleekin lisää, kaikki pappeja, ja kyseessä on tietenkin murhien sarja. Tällä kertaa Ariannan pappisveli Ares (Ukko Francesco) on miltei siskonsa vahvuinen romaanihenkilö.
Italia on vie mukanaan nytkin, tällä kertaa pohjoisen Torinon, polentojen alueen maisemissa. Vala kuvaa seutua aistivoimaisesti ja italialaisiaan tyylikkäästi, muttei onneksi ihan niin imelyyttä lähestyen kuin ensimmäisessä Arianna-kirjassaaan, jossa aurinko tietenkin laski horisontissa mereen. Nyt kuvaus on osuvampaa - romaanin tunnelmaan sopivaa: toisaalta metsäistä kuin alppiluonto, toisaalta kirkollista vaaraa uhkuvaa (vaikka lahkolaisten eläinnimet Mustarastaasta Piikkisikaan ja Majavaan huvittivat aluksi aika tavalla). Vala ei myöskään kompastu Da Vinci -koodia mukailevaan salaseurakuvaukseen, vaikka sellainen vaara olisi voinut ollakin kristillisten ritarikuntien, huuhaa-lahkojen ja kiehtovan antiikinaikaisen palindromin myötä. Vala luo näistä onneksi onnistuneen juonen.
Vielä parempaa on kuitenkin sisarussuhteen kuvaus: Ariannan ja Areksen kautta Vala rakentaa pappien murhia käsittelevään juoneen sellaista henkilökohtaisuutta, johon lukijan on helppo kiintyä. Ares onkin mainio roolihahmo ja oiva lisäys Ariannan harvojen oikeasti läheisten ihmisten joukkoon. Tuomittujen tarinan rinnalla kulkee Ariannan menneisyyttä raottava tarina. Aiemmin pidin tästä tarinalinjasta, joka mielestäni syvensi mukavasti Ariannan hahmoa, mutta nyt rinnakkaistarina jäi irralliseksi ja Tuomitut olisi ollut intensiivisempi ilman sitä. Saa nähdä, millaiseksi tämä kehystarina muodostuu sarjan seuraavassa osassa.
Silkkaa viihdettä? Kyllä, mutta joskus niin tarpeellista. Kaiken kaikkiaan Arianna de Bellis tutkii -sarja on hauskasti hyväntuulista ja kuitenkin jännittävää kesälukemista, ja Tuomitut mielestäni sen toistaiseksi paras osa. Vala tuntuu kirjailijana petraavan osa osalta, ja turhan pitkänäkin Tuomitut vie mukanaan vaivattomasti ja koukuttavasti. Kun vielä hetkittäin ruokakin tuoksuu ja Torinon kujat ovat romaanin aihepiiristä huolimatta eläväisiä, niin matkakuumeeni Italiaan heräsi taas - totta kai. Josko jo ensi vuonna?
--
Myös Tuija on vieraillut Ariannan ja Areksen Torinossa
Dorothy L. Sayers: Kuolema vierailee kerhossa
WSOY 2003 (Sapo-sarja)
The Unpleasantness at the Bellona Club 1928
Suomentanut Helena Luho
Päällys Tuula Mäkiä
315 sivua
Brittiläinen dekkari
On tietymätöntä, mikä Bellona kerhon iäkkäiden jäsenten mielestä oli kiusallisinta - kenraali Fentimanin kummallinen kuolema vaiko hänen pojanpoikansa hermoromahdus. Vain nuorimmat pysyivät rauhallisina, he olivat kokeneet liian paljon.
Bellona-kerho on perinteinen, arvostettu lontoolainen miesten klubi, jossa nojatuolit ovat upottavia, drinkit klassisia, keskustelu rauhallista ja mielipiteet kunkin omia. Iäkkään kenraali Fentimanin kuolema rikkoo kerhon rauhan ja samana päivänä toisaalla kuolee myös kenraalin sisko. Kuolinaika määrää perinnön saajat ja ilmeiseksi käy, että murhatutkimukset tulevat ajankohtaisiksi. Lordi Peter Wimsey, salapoliisi, alkaa tutkia sisarusten tapausta.
Hurmaava on adjektiivi, joka tulee ensimmäisenä mieleeni Dorothy L. Sayersin rikosklassikosta Kuolema vierailee kerhossa, jonka vihdoin ja viimein luin Liisan suositusten perusteella. Romaani kantaa menneen maailman charmia niin rikostarinana kuin miljöö- ja ihmiskuvauksensa osalta, mutta on samalla tietenkin täysipainoinen dekkari kuka sen teki -juonineen. Bonuksena siinä on omenavanukasta, hienoa vanhaa konjakkia ja kirjahyllyn tutkiskelua.
Nykylukijalle Sayersin teos on tietenkin hidastempoinen, mikä vain lisää romaanin viehätystä: kirjoistusajankohdan henki on vahvasti läsnä. Edellisellä vuosikymmenellä käyty ensimmäinen maailmansota ja vielä vanhempi buurisota näkyvät romaanissa, käyttäytymisnormiston on hyvä olla hallussa ja yhteiskuntaluokkien tulisi pysyä omissa karsinoissaan. Näin ei tietenkään aina ole, sillä Sayers on tarkkanäköinen ja ironiantajuinen oman aikansa kuvaaja: miten esimerkiksi aatelisarvo sopii teollisuudessa rikastuvalle, siihen otetaan repliikeissä kyllä kantaa.
Kuolema vierailee kerhossa -dekkarin maailma on oman aikansa tuote ja siksikin hyvin miehinen, onhan Bellona-kerho nimenomaan miesten klubi, herrakerho. Vaikka kirjassa selvitellään murhaa, on maailma on myös miellyttävä illallisineen ja taidetta ja yhteiskuntaa koskevine keskusteluineen. Naisten asema on kuitenkin muuttumassa: kuten Jokke huomaa, Isossa-Britanniassa naiset saivat äänioikeuden kirjan ilmestymisvuonna. Wimseyn tutkimuksissa muuttuvat, mutta silti perinteiset sukupuoliroolit näkyyvät jonkinlaisena naisten toimijuutena: on Chelsea-nainen ja on esimerkiksi kapteeni Fentimanin vaimo, joka hankkii elannon perheelleen, koska kapteeni ei tähän kykene. Naisellisesta vaistostakin puhutaan.
Kaiken kaikkiaan Kuolema vierailee kerhossa on varsin virkistävää luettavaa. Se on toisaalta asiaankuuluvan verkkainen ja juoneltaan yksinkertainen, siisti ja tunnelmallinen dekkari. Toisaalta Sayers viljelee ironiaa ja saa lukijansa hymyilevään englantilaisen kuivasti. Kovin mieleenpainuva ei kirja varmastikaan ole, vaan tunnelma on juonta vahvempi. Tämän voi ottaa oikeastaan myönteisenä piirteenä, sillä Sayersin dekkariin voi turvallisin mielin palata joskus tulevaisuudessakin. Ja Wimsey-kirjojahan on monia lisääkin.
Vaikka 1920-luvun lontoolaiskuvaus viehättää minua oikeastaan aina, en ihastunut kirjaan varauksetta. Tämä tarkoittaa nyt sitä, ettei minulle tullut tarvetta lukuahnehtia Sayersin muita teoksia kovinkaan nopeasti. Mutta hyvän dekkarin, rentouttavan lukemisen ja menneen brittimaailman tarpeeseeni uskon tapaavani Peter Wimseyn vielä uudelleenkin.
P.S. Oho, tämä näkyy olevan Lumiomena-blogin 1 000. postaus. Tuhannes! On tullut kirjoiteltua - ja luettua.
Dekkariviikko etenee ja täälläkin on jo puolitoista jännäriä odottamassa bloggaustaan. Eikä vain puoltatoista, vaan aion toki lukea nyt kesken olevan erittäin koukuttavan tarinan loppuunkin. Tässä välissä huutelen, että koska olemme osa-aikainen koiraperhe, on meillä mennyt aika tällaisen tyttösen kanssa. Koiraneito on pentu vielä ja vaikka se joutui hetkeksi pihavankilaan*, tuntee se olonsa selvästikin hyvin kotoisaksi täällä Etelä-Suomessa.
Koiranpäivien lisäksi kuuluu töitä ja Tori Amosta, jota olin eilen illalla kuuntelemassa Finlandia-talossa. Konsertti oli minulle valtava elämys enkä haluaisi päästää siitä ihan heti irti. Kuinka onnellinen voikaan ihminen olla kävellessään kesäyöllä bussilta kotiin!
Mutta tällaisia hännänheilutuksia siis täällä. Ehkä jo huomenna palajan dekkarin merkeissä. Hau!
*Vankila on aika iso, siellä kasvaa kirsikkapuu ja marjapensaita; ja siellä mahtuu pelaamaan palloa, juoksemaan lapsiystävien kanssa ja sieltä pääsee näköjään karkaamaankin. Että ei hätää etenkään, kun karkumatkakin päättyi siten, että teini-ikää poteva pentu palasi heti kutsuttuna ja vapaaehtoisesti talomme ulko-ovelle.
Stephen King: Tervetuloa Joylandiin
Tammi 2015
Joyland 2014
Suomentanut Kristiina Vaara
Kansi: Aihio / JP
288 sivua
Kustantamosta
Yhdysvaltalainen romaani
Hetken luulin, että hän aikoi suudella minua uudelleen, mutta ei hän suudellut. Hän liukui ulos autostani ja juoksi tien yli takseille hame hulmuten. Istuin siinä kunnes näin hänen kiipeävän keltaisen auton takapenkille ja ajavan pois. Sitten ajoin itse pois, takaisin Heaven's Beachiin, ja rouva Shoplaw'n luo, ja syksyyni Joylandissa - elämäni sekä parhaaseen että pahimpaan syksyyn.
Devin Jones oli suunnitellut viettävänsä kesän tyttöystävänsä kanssa kampuksella. Toisin kuitenkin käy, sillä tyttö löytää uuden rakkauden. Myös Devin löytää kesälleen uuden suunnan, kun hän saa työpaikan Joylandiksi nimetystä huvipuistosta Pohjois-Carolinassa. Howie-koiraksi pukeutuneena Devin hikoilee ja tutustuu huvipuiston omalaatuisiin työntekijöihin. Myös sairas ja tarkka-aistinen pikkupoika Mike ja tämän äiti Annie herättävät Devinin huomion. Huvipuistokin tuntuu olevan tarinoita täynnä: Linda Gray (!) -nimisen nuoren naisen huhutaan kummittelevan Joylandin kummitusjunassa. Lindan murhaajaa ei koskaan saatu kiinni ja Devin alkaa nähdä viittauksia murhaajan olemassaoloon siellä sun täällä.
En edes muista, kuinka monta vuotta sitten olen viimeksi lukenut kauhukirjallisuuden tunnetuimman nimen Stephen Kingin romaania. Viime syksynä vietin kauhukirjallisuuden viikkoa, jonka aikana luin yhden Kingin kauhunovellin, mutta kirjailijan muu tuotanto edustaa minulle 1980- ja 90-luvuilla luettuja romaaneja, joista osa on taidokkaasti kirjoitettua, klassista ja osin psykologista kauhua (Carrie, Hohto), osa teini-ikäistä minua kauhistuttanutta kerrontaa (Uinu, uinu lemmikkini jäi etenkin mieleeni) ja osa nerokkaasti rakennettua jännitystä (hieno Piina) - kaikki omalla tavallaan nostalgisia. King ei tietenkään ole jäänyt vuosikymmenten taakse, vaan kirjoittaa edelleen ja kuulemani mukaan varsin hyviä kirjoja.
Tuorein King-suomennos, Kristiina Vaaran suomentama Tervetuloa Joylandiin on tunnelmaltaan hyvin nostalginen. Kesään ja syksyyn 1973, syntymävuoteeni muuten, sijoittuva kertomus ei sisällä mitään erityisen hyytävää eikä pilkahdusta yliluonnollisesta kauhusta, vaikka sellaista kirjan lievetekstissä lupaillaankin. Ja hyvä niin. Nimittäin minua Kingin pehmeämmäksi kuvattu tyyli viehätti. King taitaa tunnelman: pienehkö huvipuisto, jossa on vesiliukumäki, Carolina-pyörä, b-luokan kantrilaulajia ja tietenkin kummitusjuna; itärannikon pikkukaupunki rantoineen ja viktoriaarisine taloineen; ja ennen kaikkea Devinin kertojanääni, joka kuuluu keski-ikäiselle kirjailijalle, joka muistelee erästä elämänsä kesää ja syksyä. Devinin sanoin King myös muistuttaa lukijaansa siitä, miten menneisyys on aina fiktiota. Tunnelma on lämmin ja surumielinen, ei pelottava vaikka kummitusjunan tyttö onkin läsnä.
Tervetuloa Joylandiin sopii myös nyt vietettävän Dekkariviikon lukemistoksi. Se ei ole suoranainen dekkari tai jännitysromaani, mutta siinä on myös dekkarimaisia piirteitä. Murhaajan henkilöllisyyden selvittämisestä tulee yksi Devinin kesää rakentavista ulottuvuuksista. Siinä on toki paljon muutakin, kuten hauskoja kultuurisia viittauksia murhatun tytön nimestä Joyce Carrol Oatesin näköiseen naiseen, 1970-luvun nuorisokulttuurin kuvausta, omalaatuisen työyhteisön kuvausta ja rakkaushaaveita. Miken tarinakin on ihan omansa. Kerronta etenee rutiinimaisen vaivattomasti ja lineaarisesti tulevia käänteitä ennakoiden: sinä tiistaiaamuna lokakuussa 1973 kannoin turkkia viimeisen kerran. Lukija ei tiedä, miksi, mutta tietää että joitakin loppuja on luvassa.
Mietin toki, että mahtavatkohan kauhukirjailija-Kingin ystävät pettyä? Ehkä, ehkä eivät, sillä King on aiemminkin kirjoittanut haikeahkoja ja nostalgisia tarinoita, joista kauhuelementit puuttuvat. Ja toisaalta kauhuromaanien ystävät voivat varmasti jatkossakin luottaa siihen, että vanha suosikki osaa oman lajinsa niin hyvin, että voi tehdä näitä puolisuloisia hyppyjä taianomaiseen ja nostalgiseen huvipuistoonkin.
Ja mikä tärkeintä: King osaa totta vie kertoa tarinan. Tervetuloa Joylandiin -romaanissa tarina ei ole millään tavalla uusi tai yllättävä, mutta se on läpensä viehättävä, lopulta koskettavakin. Se on myös koko ajan viihdyttävä - popcornia vähintäänkin koko pääsylipun hinnalla.
--
P.S. Dekkariviikkoni alkoi siis pehmeällä puolidekkarilla eikä mitään kovin synkkää ole luvassa jatkossakaan (ehkä), seuraavalla kerralla eräs todellinen murhaklassikko.
John Galsworthy: Omenapuu
WSOY 1934 (2. painos)
The Apple Tree 1916
Suomentaneet V. A. Koskenniemi ja Vieno Koskenniemi
Kansi: Rudolf Koivu
126 sivua
Brittiläinen pienoisromaani
Hänen sydäntään kouristi äkkiä kipeä tuska, hän oli kompastunut tuollaiseen oman elämän menneeseen tuokioon, joiden kauneutta ja hurmaa hän ei ollut osannut pidättää, jotka olivat kiitäneet hänen ohitseen kohti tuntematonta. Hän oli kompastunut haudattuun muistoon, hurjaan, ihanaan, nopeasti tukahdutettuun ja päätettyyn hetkeen. Ja kääntäen kasvonsa maisemasta, nojaten leukansa käsiinsä, hän tuijotti lyhyeen nurmikkoon, jossa kasvoi pieniä sinisiä tädykkeitä...
Tämä palautui nyt hänen mieleensä.
Ruoho vihertää, apilat tuoksuvat, käki kukkuu ja oratuomi kukkii, kun Frank ja Stella Ashurst ajelevat Englannin maaseudulla tarkoituksenaan juhlistaa hopeahääpäiväänsä. Kaunis, keväinen maalaismaisema innostaa Stellaa maalaamaan vesiväreillä ja aikaa kuluttaakseen Frank lähtee etsimään lukupaikkaa. Hän kokee maiseman oudosti tutuksi ja palaa ajatuksissaan menneeseen. Vuosia aiemmin Frank, nuori asianajaja, on lähtenyt ystävänsä kanssa jalkamatkalle. Patikkamatkan aikana Frankin jalka kipeytyy ja nuorukaiset majoittuvat maalaistaloon. Talossa tätinsä luona asuva 17-vuotias maalaisvaatteisiin pukeutunut, silmissään aamukasteen kirkkautta kantava Megan tekee vaikutuksen Frankiin, joka kokee rakastavansa kaunista maalaistyttöä. Tunteet tuntuvat olevan molemminpuoleisia ja nuoret alkavat tapailla salaa. Rakkaushaaveiden suunta kuitenkin muuttuu Frankin mielessä, mutta tavalla jonka vasta keski-ikäinen Frank oivaltaa.
Kun Elina vajaat kaksi vuotta sitten kirjoitti John Galsworthyn Omenapuusta, tiesin että kyseessä on myös omaan makuuni sovittuva kirja. Kaimani muistutus tänä keväänä vahvisti tunnetta ja kun sitten nettiantikvariaatin valikoimia selatessani huomasin Rudolf Koivun tekemällä kannella varustetun kirjan, hankin ulkoisesti ja sisäisesti kauniin omakseni. Voin kertoa, että tein mielestäni hyvät kaupat. Luin kirjan alkuviikosta yhden bussimatkan aikana - ja tietämättäni kuta kuinkin samoihin aikoihin kuin ystäväni Sara.
Bussia parempi lukupaikka olisi ollut oma piha, sillä juuri nyt on ollut omenankukkien aika - aivan kuin Galsworthyn pienoisromaanissakin, jossa pyökki on silmuilla, orvokit peittävät maan omenapuissa on vaaleanpunaisia umppuja ja kauneus, sääli - vaiko vain kevät? - lumoavat.
Galsworthy tavoittaa paljon pienessä tilassa. Hänen tekstinsä rakentuu dikotomioille: on järki ja tunne, rakkaus ja etääntyminen, mies ja nainen, luonto ja sivilisaatio sekä tietenkin yhteiskuntaluokkien erot. Tunne valtaa Fredin mielen, ja tätä edesauttaa tietenkin se, että kohdatessaan Meganin hän on irrallaan omasta arjestaan: matkalla on mahdollisuus antautua tunteille eri tavalla kuin oman korkeamman yhteiskuntaluokan elämänpiirissä. Fred ja myöhemmin Stella edustavat kulttuuria, kaikkea sitä mikä englantilaisuudessa on järkiperäistä ja varmaa. Megan, ehkä kelttiläisverinen walesilaistyttö, on kuin maaseutuluonto, tunteikas, luonnonkaunis ja altis vaikutteille. Tietynlainen haikea ja samalla realistinen pessimismi läpäisee koko kertomuksen, sillä luokkayhteiskunnan rajoja ei voi rikkoa - ja ehkei niiden edes haluta rikkoutuvan. Tämä on vain hyvä, sillä elämän realiteetit tekevät tarinasta arvokkaan. (Ja jos joku miettii, niin kyseessä ei ole juonipaljastus: jo romaanin ensimmäiset lauseet kertovat, että Fred ja Stella ovat aviopari.)
Taitava, hieno, herkkä ja hellä. Sellainen on Omenapuu. Nyt en sano, että se on kokoaan suurempi kirja, kuten usein huomaan pienoisromaaneja kommentoivani. Sen ei nimittäin tarvitsekaan olla, sillä lyhyt kesäinen rakkaus on hurmaa vain - eikä mitenkään kepeästi, vaan suurta painoa kannatellen ja nykylukijalle vanhanaikaisuudessaan raikkaasti.
Omenapuun tunnelma on samalla kertaa tarkkanäköinen ja unenomainen, Fredin muistelu on kaunista ja aistivoimaista, surumielisen hellyyden sävyttämää. On kuin kesäöinen unelma heräisi henkiin mielikuvien englantilaisessa puutarhassa ja sammuisi sitten. Harva kirja on haltioittanut minua yhtä paljon enkä haluaisi päästää irti sen lumosta ihan heti.
Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja
Like 2014
Min kamp. Fjerde bok 2010
Suomentanut Katriina Huttunen
534 sivua
Norjalainen romaani
Petollisempaa kuvitelmaa ei ollut olemassakaan. Tieto siitä että olin vain kolmenkymmenen sekunnin päässä ainoastan haluamastani asiasta mutta samalla kuilun väärällä reunalla oli tehdä minut hulluksi. Toivoin monta kertaa että olisimme olleet vielä kivikaudella, silloin olisin voinut lähteä ulos nuija kädessä, lyödä lähintä naista päähän, raahata hänet kotiin ja tehdä hänelle sen jälkeen mitä halusin. Mutta se ei käynyt, oikoteitä ei ollut, kolmenkymmentä sekuntia olivat illuusio.
Kun kolmekymmentä sekuntiakin on illuusio, ei ole ihme että kliimaksin saavuttaminen kasvaa yhdeksi koko elämän päämääristä. Karl Ove on nyt päässyt lukiosta ja saanut työpaikan opettajan sijaisena pohjoisnorjalaisesta pikkukylästä. Hän tutustuu niin työhönsä kuin oppilaisiinsa, haaveilee kontakteista tyttöjen kanssa, kirjoittaa novelleja ja hakee paikkaansa omassa elämässään. Talvi pohjoisessa on synkkä ja Karl Ove alkaa juoda entistäkin enemmän, ei kuitenkaan niin paljon kuin isänsä.
Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan Neljännen kirjan lukemisesta on aikaa jo toista kuukautta ja mietin, mitä siitä muistan. Ainakin tunnelman, itseinhossa vellomisen, nuoren miehen toiveikkuuden, sekoilun, kirjoittamisen ja jonkinlaisen mielikuvieni mukaisen norjalaiseen syrjäseutuun liittyvän takapajuisuuden. Ja sen koko ajan kirjaa lukiessani mielessäni olleen päällimmäisen tunnon, että luen sarjan ehkä huonointaa osaa, joka on kuitenkin jossain tapaa hyvin keskeinen.
Knasun Nelonen on keskeinen, koska siinä Karl Ove oivaltaa olevansa kirjailija. Hänen kirjailijuutensa on toki ollut lukijoiden tietoisuudessa koko ajan, koska koko sarjan eräs lähtökohtahan jo ennestään tunnetun kirjailijan hyvin omakohtainen ja avoin, yksityiskohdissaan runsas omaelämäkerrallinen tilitys. Pelkkää tilitystä Knausgårdin teksti ei tietenkään ole, sillä se on omakohtaisuudessaankin ehta kaunokirja.
Onkin - totta kai ja tälläkin kertaa - koko ajan syytä muistaa, että vaikka Knausgård kirjoittaa omasta elämästään, on hänellä kirjailijana päätösvalta siitä, mitä ja miten hän haluaa kertoa. Kirjoissa korostuu (ja niistä uutisoidessa korostetaan) rehellisyys ja tarkkuus kuvata elettyä elämää sellaisena kuin se on. Ja kuitenkin kyse on romaanikirjallisuudesta, ei suoranaisesta asiaproosan alle menevästä elämäkerrasta. Ehkä kaikki on muistitietoon pohjautuvaa fiktiota? Ehkä muistojen värittämää totta. Knausgård on Karl Ove, minäkertoja. Kirjailija Knausgård ei tingi romaanisarjasta kirjallisista ansioista, vaan kirjoittaa selvästi ehjän romaanisarjan keskellekin kokonaisen romaanin, jonka kaari kantaa ja kerronta on sopivasti muistelevaa, hallitusti rikottua ja lukijan pauloihinsa kietovaa.
Kuten sarjat aiemmat osat, on Neljäs kirjakin täynnä uhmaa ja häpeää, herkän ja roisin välisessä maastossa vellovan nuorukaisen kokemuksia ja kliimaksiin pääsemisestä haaveilua. Pohjoisessa asumisen, opettajuuden ja kirjailijahaaveiden lisäksi keskiöön asettuu Karl Oven isän juominen, tämän nenänvalkaisupäivät ja sisäinen taisto, joka tasaantuu vasta viinakauppareissun myötä. Karl Ove itsekin juo paljon, osin kerätäkseen rohkeutta, osin ajanvietteekseen, ja isänsä kohdatessaan hän joutuu pohtimaan myös itseään. Eikä hän kertojana itseään säästäkään: hän on toisaalta epävarma ja ajatuksissaan kovastikin vonkaava nuorimies, toisaalta itsestään hyvin tietoinen, jonkinlainen oman nuoruudensa tähti. Itseinhon ja omakehun rinnakkainen ilmentymä.
Neljännestä kirjasta on vaikea sanoa mitään sellaista, mitä en olisi sanonut jo sarjan aiempien osien kohdalla. Se ei tehnyt minuun enää samanlaista suurta vaikutusta kuin edelliset osat ja se on turhan toisteinen, mutta siinä on omaa avoimuuttaan ja kiinnostavuuttaan. Koko kirjasarja onkin niin koukuttava, että eihän tässä auta kuin hankkia Viides kirjakin - jossain vaiheessa tänä kesänä.
