15 vuotta ja hieman Hankoa

Ikkunaluukut avattiin ja talot ja pihat siivottiin, ja puutarhakäytävät koristeltiin näkinkengillä. Mansardikattoineen, lasiverantoineen, kahdeksankulmaisine torneineen ja tähdenmuotoisine ullakkoikkunoineen huvilat muistuttivat enemmän lyhtyjä kuin rakennuksia, varsinkin iltaisin, jolloin valot hohtivat ikkunoista. Oli sykähdyttävää kulkea näillä kaduilla, tuntea niiden nimet ja yhteydet toisiinsa ja kävellä kotiin pitkin niiden tummaa verkostoa.
- Katja Kallio: Säkenöivät hetket. Otava 2013.


Tänä kesänä aika monen bloggaajan tie on näyttänyt kulkevan kohti Hankoa. Niin minunkin. En ollut koskaan käynyt Suomen eteläisimmässä kaupungissa, mutta eilen pakkauduimme perheeni kanssa autoon ja ajoimme sinne. Tai mieheni ajoi, minä kirjanörttinä luin erästä sopivasti tyhjänpäiväistä, muttei huonoa romaania, josta lisää myöhemmin.

Olin halunnut Hankoon ja vuosia. Pieni Hanko-kuume nousi viimeistään silloin, kun jokunen vuosi sitten ostin itselleni Pia-Maria Lehtolan ja Tomi Parkkosen hankolaisista puuhuviloista ja niiden asukkaista kertovan Huvilan hengessä -kirjan, joka on yksi suursuosikkini ja rentoutuskirjani. Myös yllä lainattu Katja Kallion Säkenöivät hetket sekä Anna-Kaari Hakkaraisen käänteinen dystopia Verkko saivat minut haikailemaan tuonne vanhaan kylpyläkaupunkiin. Niinhän siinä kävi, että Hanko lumosi meidätkin, totta kai. Lumosi, vaikka rannoilla oli sinilevää eivätkä lapset päässeet uimaan. Istuimme silti tovin piknikillä, ihmettelimme vesikarusellia ja ihastelimme vanhanaikaisia pukukoppeja. Kävelimme siellä täällä. Emme onnistuneet löytämään hiidenkirnuja, mutta huomasimme jotain pienempää. Oli valoa ja varjoja, iloa ja hikeä, kesätunnelmaa ja aavaa merta.

Ja niitä huviloita? Niitä piisasi. Erilaisia, monenvärisiä, erinimisiä, yksinkertaisesti hurmaavia. Illalla kotona kaivoin hyllystäni esiin Huvilan hengessä -kirjan siskon Talviunelmia. Retki talviseen Hankoon? Miksei!

Tänään on sitten nautittu elämäni ensimmäistä Brita-kakkua ja juotu lasillinen hyvää Rieslingiä. Miksi? Koska viisitoista vuotta sitten...

Niin se aika kuluu!

P.S. Kaikille Hangon ystäville suosittelen tätä blogia, joka on muutenkin iki-ihana.

Merja Otava: Priska

Merja Otava: Priska
Kustantaja: WSOY 1959
Sivuja: 153
Kotimainen nuortenkirja

Priska veti jakkaran pöytänsä alta ja lähti se kädessään olohuoneen puolelle. Ikkunasta tulvehti sisään kaupungin tuttuja kesäisiä tuoksuja. Niin oli ollut aina koko Priskan iän: elokuulla oli oma erityinen tuoksunsa. Elokuu tuoksui jännittävältä.

Joskus tuntuu kuin kohtaisi kirjan sivuilla hyvän ystävän. Ystävän, joka on elänyt nuoruuttaan vuosia tai vuosikymmeniä aiemmin kuin mitä itse on, jolla on jenkkarit ja poninhäntä, mutta joka on silti ihan samanlainen kuin mitä itse kuvittelee olevansa - tai mitä teini-ikäisenä kuvitteli olevansa: joka on onnellinen valkoisten paperiarkkien äärellä. Ja sitten se kirjallinen ystävä unohtuu jonnekin. Romaanihahmo ei unohdu mielestä, vaan kaivautuu jonnekin lapsuudenkodin kirjahyllyn uumeniin. Tänä kesänä kaivoin hänen tarinansa esiin lapsuudenkotini hyllystä ja edelliskesien selailun sijaan luin sen kokonaan, ensimmäistä kertaa 25 vuoteen.

Tämä kirjallinen ystävä on Merja Otavan Priska. Otavan vain 23-vuotiaana kirjoittaman Priskan nimihenkilö on 14-vuotias koulutyttö, joka haaveilee kirjailijan ammatista, mutta ollakseen enemmän luokkatoveriensa kaltainen ilmoittaa ammattihaaveekseen hammaslääkärin. Priska elää turvallisessa kodissa vanhempiensa ja perheeseen tiiviisti kuuluvan Siiri-palvelijan kanssa. Äiti työskentelee toimittajana naistenlehdessä, isän kanssa Priska syö rapuja, mikä tuoksuu elokuulta. Perhe saa myös talviasukkaita, kun serkut Marke ja Jyri, kiehtova Jyri, saapuvat opiskelujen vuoksi Helsinkiin. Teini-ikäisen helsinkiläistytön elämään kuuluu hippoja, vaikeuksia oppia matematiikkaa, arkea ja haaveilua.

Otava tavoittaa oman aikansa nuorten maailman elävästi ja herkkyydellä. Priska katsoo maailmaa tarkkaan: hän huomaa ystäviensä mielenliikkeet, mutta yhtä lailla myös maiseman ja vuodenaikojen muutokset: hän näkee, miten jokainen kivi on erilainen ja kuinka tähdet ovat silmiä, jotka katsovat maahan ilmeettöminä. Priska pohtii, miten aika tulee ja menee oikullisena. Priskan lisäksi ääneen pääsevät muutkin, kuten esimerkiksi vanhempiensa parisuhdeongelmia pohtiva Juulia ja ulkonäköään murehtiva Molla. Otavan teksti on eräänlaista runollista realismia, siitä saa kiinni, mutta siinä on myös ilmavuutta ja tajunnanvirtaa.

Nyt vuosikymmenten jälkeen luettuna Priska oli osittain juuri sellainen kuin kirjamuistoissani: raikas, elämänmakuinen ja nostalgisuudessaan tuttu ja maailmaltaan silti niin vieras. Helsinkiläisten oppikoululaisten maailma oli minulle savolaiselle peruskoulun ja myöhemmin lukion kasvatille vieras niin aikansa kuin kaupunkikuvauksensa vuoksi. Voi, miten olisin halunnut kuulua sellaiseen ystäväpiiriin kuin Priska, mutta 1980-luvun loppupuolen 14-vuotiaana väänsin tietenkin otsapermanentin päälle lisää pörröisyyttä kreppiraudalla ja kokosin Suosikista minipokkareita. Salaa kuitenkin tunsin hengenheimolaisuutta kirjoittavaa Priskaa kohtaan: muistan, miten lukion luokkabileissä - purjehduskenkien ja Levisten aikaan - kerroin aikovani kaupalliselle alalle, vaikka jo silloin toivoin työni liittyvän kirjallisuuteen. Ja samoin kuin Iris rukka toisaalla, Priskakin haaveilee retkestä Fazerille. Saan siis liittää maalaismaisiin ja puolikirjallisiin Fazer-retkiini myös mielikuvan Priskasta.

Priska kulkee alaotsikkonsa mukaisesti kesästä kesään. Teini-ikäisen maailmassa vuosi on niin pitkä, että siihen mahtuu melkein koko maailma: ilot ja toveruus, toiveet ja mustasukkaisuus, suuret surut, haaveet ja kirjoittaminen. Ja mikä tärkeintä: aina tulee uusia vuosia, kesiä, kuita ja tähtiä. Aika jatkaa virtaamistaan.

--
Myös Liisalle Priska on tärkeä kirja. Onko teillä muilla tyttökirjaystäviä?

Kerron blogini esittelysivulla, etten tuo työkirjoja blogiini. Nyt teen pienen poikkeuksen: jos muiden lukijoiden Priska-kokemukset kiinnostavat ja jos haluatte tietää, mitä Merja Otava on tehnyt Priskan jälkeen, suosittelen lukemaan Sara Kokkosen ihanan Rasavillejä ja romantikkoja -teoksen.

Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni

Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 1975
Alkuteos: Confieso que he vivido 1974
Suomennos: Matti Rossi
Kansi: Timo Mänttäri (5. painos)
Sivuja: 459
Muistelmateos, Chile

Runoilijan muistelmat eivät ole muistelmakirjailijan muistelmia. Muistelmakirjailija kenties eli vähemmän mutta valokuvasi paljon enemmän  ja rakentaa yksityiskohdista kauniin ja selkeän kuvan. Runoilija luo silmiemme eteen oman aikansa tulen ja varjojen ravisteleman aavegallerian.
Kenties minä en elänyt itsessäni. Kenties minä elin toisissa ihmisissä.

Elipä Pablo Neruda sitten itsessään tai toisissa ihmisissä, hän eli niin kokemusrikkaan elämän, että kokemuksia olisi riittänyt useaan elämään. Tunnustan eläneeni on Nobel-palkitun runoilijan ja diplomaatin muistelmateos, jonka kirjoittaminen jäi Nerudalta kesken. Miguel Otero Silva ja runoilijan puoliso Matilde Neruda viimeistelivät teoksen.

Yhtenä kesälomakirjanani ollut Tunnustan eläneeni sopi hyvin luettavaksi hellepäivinä, liikkeellä ollessa. Nerudan teksti nimittäin virtaa - ei tietenkään samaan tapaan kuin omalla kotimaan-lomamatkallani pari viikkoa sitten vaihtuneet maisemat - samalla kertaa tasaisesti ja koko ajan uutta kokien. Neruda kirjaa muistelmiinsa paljon: niin lapsuutensa, nuoruutensa, uransa kuin rakkautensakin, yhtä lailla näkemänsä maat ja maisemat, politiikan ja runouden.  Muistelmissaan Neruda kertoo paljon, mutta totta kai valikoidusti. Hän omistaa vaimolleen Matildelle kaiken mitä kirjoittaa. Minä rakastin eniten teoksen alkupuolta, Nerudan lapsuuskuvauksia ja muistoja opiskeluajoiltaan sekä runoilijanuransa alkutaipaleelta.

Tunnustan eläneeni vastaa moneen mieltä mahdollisesti askarruttaneeseen kysymykseen. Miten esimerkiksi syntyi runo "Macchu Picchun huiput", mistä Ricardo Eliecer Neftalí Basoaltona syntynyt Neruda keksi taiteilijanimensä? Se, että kokoelma Kapteenin laulut syntyi Caprilla ei lie mikään yllätys Nerudan elämää tunteneille ja elokuvien ystäville. Neruda kiersi maailmaa hyvinkin laajasti, ja hän kuvaileekin tarkkaan diplomaatinuraansa, maanpakolaisuusaikojaan, pidätyksiään ja menestystään. Hän ei arkaile kertoa kohtaamisistaan prostituoidun tai huumeiden kanssa ja tunnustaa (!) myös kantaneensa oman kortensa kekoon Stalinin henkilönpalvonnassa, mitä hän myöhemmin kritisoi. Kommunistina tunnetulle Nerudalle neuvostomaa oli heti alusta saakka rakas, mutta suuruudestaan huolimatta pienellä, Puskinin runojen kaikuja kantavalla tavalla.

Kaikkein kauneimmin ja sanoiltaan kirkkaimmin hän kuvaa kotimaataan Chileä, oi Chileä! Hänen myötään lukija pääsee lapsuusmaisemiin eteläiseen Chileen, jossa sade on unohtumaton henkilöhahmo. Temucon kaupungissa vesi tuntuu valuvan lankoina ja muodostavan mutameriä, elämä on ankaraa, mutta sieltäkin on mahdollista ponnistaa kohti runoutta. Nerudan Chile on vuoria ja tasankoja, opiskelukaupungin elämää, maaseutua. Ja se on myös Valparaison portaikot:  Jos kävelemme Valparaison portaat  päästä päähän olemme kävelleet maapallon ympäri. Yhtä lailla vahva tai koskettava on myös muistelmien loppupuoli, Allenden valtaannousun ja Chilen sotilasvallankaappauksen kuvaus. Nerudahan kuoli vain kaksi viikkoa Allenden jälkeen.

Kuten useat muistelmateokset, on Tunnustan eläneeni kokonaisuudessaan jossain määrin fragmentaarinen ja aavistuksen luettelomainenkin. Yksityiskohtia on paikoin liikaa. Neruda toki kirjoittaa runoilijan kieltä ja liki kaikki hänen elämänsä ja kokemansa ansaitsee tulla julkaistuksi, mutta myönnän lukeneeni loppupuolella olevat kuvaukset Nerudan tuntemista ja arvostetuista henkilöistä vain silmäillen. Suomentaja, runoilijakin tunnettu ja arvostettu Matti Rossi tekee laatutyötä ja on varmasti paras mahdollinen kääntäjä Nerudan tekstille. Rossin suomennos välittää Nerudan kielen ja mielen juurevasti ja ilmavasti.

Neruda kertoo olevansa tuulen ja taivaan ja kylmien metsien runoilija, vaikka sittemmin kadotti metsät. Tunnustan eläneeni on kuin värikäs ja ennen kaikkea eletty elämä itse: fragmentaarinen, mutta täyteläinen. Paljon nähnyt ja kokenut, muttei koskaan valmis tai maailmaa hylkäävä.

Heinäkuinen passiivi

Heinäkuussa on luettu paljon kirjoja, enimmäkseen paksukaisia, mutta myös pieniä ja tiiviitä. Lukemisen lisäksi on ongittu (vaikken uskalla panna matoa koukkuun), poimittu mansikoita, heitetty talviturkki ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen, katsottu jalkapalloa, bongattu kyy, käyty mansikkakarnevaaleilla, luettu 1800-luvun karttakirjaa, haikailtu itäisessä opiskelukaupungissa, nähty parhaita ystäviä, suunniteltu hieman tulevaisuuden arkiratkaisuja, juhlittu, otettu ne perinteisimmät kesäkuvat ja koiraihmisenä tehty tuttavuutta kissan kanssa.

Nyt kesäkuvia, ihan pian taas kirjoja. Helleterveisiä (aika lailla passiivissa, näköjään)!

John Berendt: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa

John Berendt: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa
Kustantaja: WSOY 1997
Alkuteos: Midnight in the garden of good and evil 1994
Suomennos: Seppo Loponen
Sivuja: 431
Yhdysvaltalainen dokumenttiromaani

Me emme ole ollenkaan samanlaisia kuin muu Georgia. Meillä on muuan sanonta: Jos menee Atlantaan, siellä kysytään ensimmäiseksi: 'Millä alalla sinä olet?' Maconissa kysytään: 'Mihin kirkkoon sinä kuulut?' Augustassa kysytään isoäitisi tyttönimeä. Mutta Savannahissa kysytään ensimmäiseksi: "Mitä sinä haluat juoda?'"

Iäkäs neiti Harty opastaa toimittaja John Berendtiä kaupunkinsa tavoille. Kaupungin, joka on uljaasti eristyksissä oleva keidas, erilainen kuin naapurinsa. Etelän kestikaupunki Savannah on immuuni ulkoisille vaikutteille. Berendt matkustaa kaupunkiin ja tutustuu vanhan etelän elävään jäänteeseen. Ihmiset tuntuvat värikkäiltä, mutta tapoihinsa pinttyneiltä. Antiikkikauppias Jim Williams asuttaa Mercer Housea ja isännöi upeita juhlia, Lady Chablis -niminen dragtaiteilija on tarpeen mukaan naisellinen tai hieman maskuliinisempi, mutta melkein aina nimensä mukainen lady, Danny Hansford on nuori ja röyhkeä - ja taikoja tuntevalla Mirandalla on oma asemansa kaupungissa. Juhlat säätelevät vuodenkiertoa, mutta pian menneisyyden salaisuuksiakin valotetaan, sitten tapahtuu murha.

Murha ja sitä seuranneet oikeudenkäynnit muodostavat punaisen langan John Berendtin dokumenttiromaanille Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa. Kirja itse sekä nopea googletus paljastavat, että kyseessä on Savannahissa oikeastikin tapahtunut nuoren miesprostituoidun surma, jota puitiin oikeudessa kaikkiaan neljästi. Berendtin romaanin mukaan oikeudenkäynnit eivät riittäneet, vaan apua kaivattiin jopa voodoopapittarelta hyvän ja pahan tasapainoon saamiseksi.

Yhdysvaltain syvä etelä on eräs niistä miljöistä, jotka fiktiossa minua viehättävät. Berendtin romaanin lukeminen on ollut mielessäni kuta kuinkin siitä saakka, kun kirja ja sen pohjalta filmattu, ilmeisesti jossain määrin epäonnistunut elokuvasovitus valmistuivat. Näillä helteillä - ja kaiken kukkuraksi pienen juhlan keskellä - ajatus Savannahiin sijoittuvasta romaanista tuntui hyvältä ja sopivalta. Savannah-kuvaus romaanissa onkin loistavaa. Berendt suorastaan maalaa kuvan kaupungista, joka on ylväs oma itsensä ja jonka asukkaat jakelevat sääntöjä: jää aina yhdelle paukulle tai älä koskaan mene Gaston Streetit eteläpuolelle.

Myös henkilögalleria on mainio. Henkilöt ovat pääosin lihaa ja verta, Lady Chablis on kirjoittanut kirjankin elämästään. Parhaimpia ovat värikkäät sivuhenkilöt, kuten Serena Dawes. Serena pitää hovia, juo Pink ladyja, leikkii toyvillakoiransa (joka on suomennettu leluvillakoiraksi, kuvitella) Lulun kanssa. Serena omaa leiskuvat värit, kuten punaisen tukan ja vihreät kynnet, hän viskoo esineitä eikä halua olla osa seurapiiriä, mutta on tietenkin seurapiirin puheiden kohde. Hänhän on kuin vähemmän paha Madame Meduusa! Varsinainen keskeishenkilö Jim Williams pääsee kyllä ääneen, mutta kaikista hyvistä aineksista huolimatta hänkin jää vieraaksi - yhdeksi Savannahin kulisseista. Se saattaa olla jopa kirjailijan tarkoitus - koko henkilökuvauksen osalta - koska lukuisat oikeudenkäynnit kertovat enemmän Savannahista kuin tapahtuneesta tai murhan osapuolista.

Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa on jossain määrin kulissimainen ja huomattavasti vähemmän kiehtova kuin mitä värikäs kuvailuni ehkä antaa ymmärää. Teos on dokumenttiromaani, mikä selittää sen samanaikaisen onnistumisen ja epäonnistumisen. Berendt itse on pikemminkin dokumentoija kuin romaanihenkilö ja hän kyllä luetteleekin faktoja yhtä lailla Savannahin tilastoista kuin oikeudenkäyntiprosesseista, mutta tekee sen jossain määrin puuduttavasti. Minulla on luultavasti asenneongelmia oikeussalikirjojen ja -elokuvien kanssa, mutta en pidä jatkuvaa todisteiden etsimistä ja kumoamista kiinnostavana kuin poikkeustapauksissa. Hyvä ja paha unohtuvat, paperinmaku kasvaa. Toisaalta koko soppa on kiehtova ja ansaitsee tulla kerrotuksi. Lopputulos on keskinkertainen romaani, jossa on kuitenkin oma vetovoimansa.

Itse romaani ei siis antanut minulle kovinkaan paljoa, etelä jää kiiltokuvaksi ja voodookin kepeäksi. Southern Gothiciksi luonnehditussa romaanissa ei ole kovinkaan paljon gotiikkaa tai vaaraa, jollaista voi löytää vaikkapa tästä, fiktiona samaa lajityyppiä edustavasta romaanista. Onneksi on Savannah, eräänlainen päähenkilö sekin. Tuon etelän kaunottaren vuoksi annan oikeusdraaman tylsyyden unohtua ja vaivun mielikuvissani kaupunkiin, joka katsoo sisäänpäin ja kasvaa sisäänpäin. Kaupunkiin, jossa Aviovaimon korttikerho äänestää ehdokkaistaan. Kaupunkiin, jossa tavallinen on tavatonta, jossa ekstrentrikot loistavat ja huutavat: "Me haluamme kaiken pysyvän ennallaan!"

Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin

Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin
Kustantaja: Schiltds & Söderströms 2013
Alkuteos: The hand that first held mine 2010
Suomennos: Maija Kauhanen
Kansi: Niina Leino
Sivuja: 391
Brittiläinen romaani

Kuuntele. Tämän tarinan puut liikahtelevat, värisevät, vaihtavat asentoa. Puuskittainen tuuli puhaltaa mereltä, ja on aivan kuin puut tietäisivät levottomuudessaan, päästä viskovassa kärsimättömyydessään, että pian tapahtuu jotakin.

Alku on miltei taianomainen. Eletään 1950-luvun lopun Britanniassa, Devonin ja Cornwallin rajalla. Tuuli saa pelargoniat ja ritarinkannukset vapisemaan, hiljaisen tunnelman rikkoo 21-vuotias nuori nainen, joka koettaa lukea kirjaa, mutta on raivon vallassa. Nainen, tai tyttö melkein, on Alexandra Sinclair, joka sittemmin tunnetaan Lexienä. Lexie-nimen hänelle antaa Innes Kennes, taidekauppias, lehtimies ja käsittämättömän karismaattinen henkilö. Toinen todellisuus, nykyaika: granaattimaisen kirkkaita verisuihkuja - miten paljon ne saivat huomiota osakseen, miten ne saivat kaikki juoksemaan. Elina on pienen poikavauvan äiti, taiteilija ja Tedin avovaimo. Elina on kokenut rankan synnytyksen, mutta jostain syystä Ted tuntuu olevan se, joka tarvitsee eniten tukea.

Maggie O'Farrellin romaani Käsi jota kerran pitelin kertoo kahden naisen tarinan. Elina ja Lexie ovat eri aikakausien naisia, mutta molemmilla on oma, ristiriitainenkin tapansa olla ja elää. Tarinalinjat ovat erilliset, mutta niillä on yhtymäkohtansa, joita luova jännite pitää lukijan otteessaan.

En ole blogiavautuvaa tyyppiä, mutta aloin lukea tätä romaania paitsi Maggie O'Farrellin vuoksi, myös siksi että ystäväni kertoi romaanihenkilö Elinalle tapahtuneesta. Olen kokenut osin samaa kuin Elina, mutta huomattavasti rajummin, pahemmin ja traagisemmin, tietyiltä osin lopullisemmin. Siksi aloin lukea Kättä jota kerran pitelin hieman peloissani ja tietenkin äärimmäisen kiinnostuneena. En oikein tiennyt, mitä odottaa. Olin vältellyt aihepiiristä lukemista jo vuosia, mutta nyt tuntui että olin valmis. Vahva alku lupailikin hyvää. Aluksi minun täytyi hetkeksi lopettaa lukeminen: minua pelotti, että tuleeko romaani liiankin lähelle, osuuko kuvaus kohdilleen, tunnenko liikaa. Niin ei käynyt, vaan koin romaanissa lopulta taustalle jäävän tarinan alun vieraaksi ja epäuskottavaksi. Sen sijaan Elinan suomalaisuus korostuu mukavasti monessa kohtaa; suomalaiset lukijat varmasti kiinnittyvät helposti Elinaan, muille henkilöhahmo tuonee pohjoismaista eksotiikkaa englantilaisuuden rinnalle. Lopulta Lexien tarina muodostui vahvemmaksi. Se ei tuo mitään uutta tai yllätävää, mutta O'Farrellin teksti tempaisee mukaansa ja Lexie on hahmo, jonka puolesta voi jännittää, surra ja pelätä pahinta.

Kokonaisuudessaan Käsi jota kerran pitelin on liian ennalta-arvattava ja turhan paljon viihteen keinoihin luottava. Tästä huolimatta O'Farrell on taitava sekä kuljettamaan tarinaa että luomaan tunnelmia, huomioimaan pieniä yksityiskohtia. Kirjan teemat ovat hienoja: itselleni ikirakas Lontoo, toimitustyö, taide, vanhemmuuden kipukohdat, parisuhde ja luottamus; onnistumisen hinta, luovuttaminen ja rakkaus, etenkin rakkaus. O'Farrellin luoma kertojanääni on mielenkiintoinen: pääosin Lexien tarina kerrotaan imperfektissä ja Elinan preesensissä, mutta aikatasot lomittuvat ja mennyt kohtaa nykyisen jopa arkisissa paikkakuvauksissa. Lexien entinen työpaikka on muuttunut kahvilaksi: Kahvilan pöytä siellä, missä Lexien työpöytä ennen oli. Nyt siellä istuu Ted. Romaanin suomennos on varsin hyvä, kantta sen sijaan moitin turhan chicklitmäiseksi. Käsi jota kerran pitelin tempaisee mukaansa, muttei (onneksi) ole niin kepeä kuin mitä kansi antaa ymmärtää.

Vaikkei romaani täyttänyt odotuksiani eikä missään vaiheessa kasvanut yhtä onnistuneeksi kuin viime kesänä lukemani Instructions for a heatwave (Varoitus tukalasta helteestä), pidin siitä sen verran, että aion pian tilata itselleni muita O'Farrellin kirjoja. Kirjailijan puolesta puhuvat vaivaton kirjoitustyyli, kyky tehdä teräviä huomioita arjesta, maalata pieniä tunnelmia sekä luoda henkilöhahmoja, joihin voi kiintyä ja kiinnittyä.

W. G. Sebald: Austerlitz

W. G. Sebald: Austerlitz
Kustantaja: Tammi 2002, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Austerlitz 2001
Suomennos: Oili Suominen
Sivuja: 341
Saksalainen yleiseurooppalainen romaani

En ollut koskaan ajatellut oikeaa syntyperääni, sanoi Austerlitz. Enkä koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään ammattiryhmään taikka uskontokuntaan. Sovin yhtä huonosti taiteilijoiden ja intellektuellien joukkoon kuin porvarilliseen elämään, enkä ollut pitkiin aikoihin kyennyt solmimaan henkilökohtaista ystävyyssuhdetta.

Antwerpenin aseman hämäryydessä seisoo vaaleatukkainen nuorukainen, jolla on nukkavierut vaatteet ja joka keskittyy tekemään luonnoksia vihkoonsa. Eletään 1960-lukua. Mies on nimeltään Jacques Austerlitz, yksinäinen vaeltaja, jonka nimettömäksi jäävä minäkertoja kohtaa vuosikymmenten aikana tuon tuostakin. Antwerpenissä alkaa tuttavuus, joka johdattaa asemille, yliopistolle, lapsuuteen ja aikuisuuteen - eri puolille Eurooppaa.

Tämä on lähtökohta romaanille ja fiktiiviselle esseelle, joka kertoo Austerlitzin pala palalta rakentuvan tarinan. Austerlitz on ensimmäinen W. G. Sebaldilta lukemani kirja: meillä on kotihyllyssä joitakin Sebaldin kirjoja, jotka kuuluvat miehelleni. Olen jo kauan aikonut lukea kirjailijaa ja koska halusin matkalla lukea jotain hyvää saksalaista kirjallisuutta, päädyin Sebaldiin. Saksalaisen sijaan voi puhua pikemminkin yleiseurooppalaisesta kirjallisuudesta. Miksi? Se selviää toivottavasti pian.

Saksalaissyntyinen, Englannissa asunut Sebald piirtää kuvaa juurettoman oloisesta miehestä ja useasta eurooppalaisesta kaupungista, satunnaisesta kohtaamispaikasta, läpikulkumaisemasta, kodista tai työpaikasta. Matkakohteeni Münchenkin toki mainitaan, mutta keskiössä ovat itselleni ikirakas Lontoo sekä muun muassa Pariisi, Praha, Antwerpen ja Walesin kukkulat. Minulle Selbaldin kirja sopi matkakirjaksi oikein hyvin, mutta se ei sovi kiireessä luettavaksi. Toisin sanoen työmatkalukemisena ruuhkabussissa kirja olisi varmasti ollut ainakin osin tuskaisaa luettavaa. Sen sijaan lentokentän anomyymissä hälinässä ja alkuyön tunteina hotellihuoneessa romaani oli juuri oikeanlainen, kiireetön ja silti liikkeessä oleva.

Suosikkikirjailijani Joel Haahtela kuvailee Austerlitzia Sebaldin kauneimmaksi romaaniksi. En ole vielä (!) lukenut muita Sebaldin teoksia, mutta Austerlitz on nimenomaan kaunis romaani, miltei uskomattoman kaunis. Se kantaa sisällään haikeutta ja ikuista etsintää, mutta myös vastauksia ja sitä myöten uusia kysymyksiä. Sebald tuntuu huomaavan pienimmätkin yksityiskohdat, kuten yöperhoset, jotka tanssivat kuin lumihiutaleet lampun ympärillä hiljaisena pyrynä; sulkapallon lentorata on iltahämärään piirretty valkoinen raita; Lontoon iltaruuhkassa hän näkee hopeisten pisaroiden peittämät tuulilasit. Paikat ja pienet havainnoit saavat enemmän huomiota kuin ihmiset, vaikka ihmiset ovat kaiken alkusyy. Kokonaisuudessaan Sebald kirjoittaa ehjän tarinan, jonka lukeminen ei ole juonivetoista ja helppoa, vaan haastavaa.

Austerlitz vaatii lukijaltaan paljon. Toisinaan Sebald luennoi, kertoo arkkitehtuurista, toisesta maailmansodasta ja juutalaisten historiasta. Hän sirottelee romaaniinsa arvoituksellisia valokuvia, jotka antavat kertomukselle lisämerkityksiä, toisinaan selvästi, toisinaan viittaillen ja piilotellenkin. Kuvat voi nähdä myös eräänlaisena fiktiivisenä dokumentaationa - jonkinlaisina mikrohistoriallisina johtolankoina ja siten dokumentaationa Austerlitzin olemassaolosta tai todisteina nimettömäksi jäävän kertojan kokemuksista ja havainnoista tämän jäljittäessä Austerlitzin tarinaa. Onkin mielenkiintoista, miten minäkertoja ei ole tippaakaan kiinnostava, vaan täysin anonyymi välikappale Austerlitzin tavoittamiseksi. Vaativinta on kuitenkin Sebaldin tapa kirjoittaa. Sebald pohdiskelee ja näin ollen kuljettaa romaaniaan esseemäisesti. Lauseet ovat paikoin pituudeltaan hurjia, sekosin jo laskuissa, mutta yksi lause kesti useamman sivun. Tästä syystä Austerlitzin lukeminen vaatii keskittymistä, mutta se myös palkitsee.

Yhden ihmisen historia on yhtä eurooppalaisen historiankirjoituksen kanssa: se on yksinäistä, muttei eristäytynyttä, vierasta, muttei torjuvaa. Austerlitz tarjoaa melankolista ja rauhallista luettavaa. Kun kirjan kannet sulkeutuvat, jää lukijalle haikea, muttei suinkaan lohduton mieli. On kuin jotain avautuisi sisällä ja koko ympärillä oleva maisema tuntuisi avarammalta.

--

P.S. Kuvasin kirjan Münchenin vanhalla eteläisellä hautausmaalla.

P.P.S. Huomasin, että kirjoitin tästä kirjasta melkein yhtä aikaa ihanan Saran kanssa.

Münchenissä perheen kanssa

Kesä on selvästi retkien aikaa, koska tässä kirjojen välissä tulee taas pieni reissujuttu. Ja siinä missä kesä on retkien aikaa, meillä on reissujen suhteen menossa Saksa-vuosi. Hiihtolomalla kävimme koko pienen perheemme voimin Berliinissä, nyt kesälomani aluksi suuntasimme iki-ihanaan Müncheniin, joka oli miehelleni ja minulle ennestään tuttu joulutunnelmaisena.

Koko perheen kanssa matkustaminen on tietenkin aina erilaista kuin kahden aikuisen kesken ja fiilistely on ehkä enemmänkin toiminnallista. Lentokentältä ostimme Münchenin City Tour Cardin, jolla saimme matkustaa joukkoliikenteessä useamman päivän ajan edullisesti, tosin Münchenissä lapset matkustavat muutenkin ilmaiseksi. Museot ja muut retkikohteemmekin valitsimme lasten makuun: Deutche Museumissa oli oma lasten valtakunta, jossa kai pelata ja leikkiä; Euroopan suurimpiin kuuluva lelukauppa Obletter sai suut hymyyn ja meidän onneksemme myös muut museot ja kaupungin ihmettely olivat lastemme mieleen. Parasta koko perheen mielestä oli yleinen fiilistely: kävely puistossa, junaretki Alpeille, jalkapallon katsominen televisiosta sekä tietenkin matkalukemisiin syventyminen, mistä lisää myöhemmin.

Saavuimme kaupunkiin viikonloppuna, joka oli polttavan helteinen. Kiipeäminen Alte Peteriin lisäsi kuumuuden tunnetta, mutta onneksi sitä pystyi viilentämään muun muassa suihkulähteellä ja Michaelin kirkossa. Rakastan kirkko- ja museotilojen rauhallista tunnelmaa ja viileyttä sekä sitä kaupunkilomaan kuuluvaan anonymiteettiä, jonka ansiosta voi olla yksin (oman perheen kanssa ;)) muiden keskellä.

Kuuman päivän jälkeen oli ihanaa kävellä Englischrer Gartenissa, joka on nimensä mukaisesti englantilaishenkinen puutarha, Hyde Parkiakin isompi levähdyspaikka. Kävelyä puiden siimeksessä, jäätelöä ja hattaraa, torvisoittokuntaa, retkeileviä kaupunkilaisia...

Maanantaina pakenimme hellettä ja ostimme Bayern-lipun: Lähdimme ihmettelemään Alppeja. Tarkoituksemme oli retkeillä Partnachklammin solaan, mutta ukkonen yllätti. Koska kuopus alkoi huutaa, että "minä en halua kuolla", päätimme jättää vaelluksen kesken ja palata kylään lounaalle. Garmisch-Partenkirchen olikin viehättävä ja luulen, että seuraavalla Etelä-Saksan-matkallamme majoitumme jonnekin pieneen alppikylään.

Sadetta piisasi sitten loppuloman. Onneksi pidämme museoista, joiden suhteen Münchenissä on hyvä tarjonta. Deutsche Museumin ihmeet, kaupunginmuseon hauska (nukke)teatterimaailma ja lelumuseon vanhanaikaisuus jaksoivat kiinnostaa:

Alter Südfriedhofilla sai kokea osin samaa rauhaa kuin museoissa, oli rauhallista ja vehmasta. Lapsetkin pitivät paikasta, heistä oli hauska katsella vanhoja hautakiviä ja bongata sammaleiden ja heinien keskellä kotiloita, jotka olivat ihan erilaisia kuin Suomessa, isoja ja raidallisia.

Ja mitäpä tälle heinäkuulle ajoitettu Saksan-reissu olisi ilman jalkapalloa? Emme ole perheeni kanssa mitenkään innokkaita penkkiurheilijoita, mutta Saksa-Brasilia-pelin katsoimme loppuun saakka. Jalkapallo näkyi katukuvassa: autot oli koristeltu Saksan lipuin, polkupyörät kukkasin, mutta toisinajattelijoitakin riitti:

Ei lie vaikea arvata, että loppuottelussa kannatamme Saksaa. Münchenistä on ikään kuin salakavalasti tullut yksi suosikkikaupungeistani. Se on suuri, mutta lämminhenkinen, samalla kertaa haikea ja hauska. Se on tunnelmaltaan yleiseurooppalainen ja sellainen, jossa on helppo olla. Lapsiperheille se on mutkaton ja alati kiinnostava.