Merja Otava: Priska

Merja Otava: Priska
Kustantaja: WSOY 1959
Sivuja: 153
Kotimainen nuortenkirja

Priska veti jakkaran pöytänsä alta ja lähti se kädessään olohuoneen puolelle. Ikkunasta tulvehti sisään kaupungin tuttuja kesäisiä tuoksuja. Niin oli ollut aina koko Priskan iän: elokuulla oli oma erityinen tuoksunsa. Elokuu tuoksui jännittävältä.

Joskus tuntuu kuin kohtaisi kirjan sivuilla hyvän ystävän. Ystävän, joka on elänyt nuoruuttaan vuosia tai vuosikymmeniä aiemmin kuin mitä itse on, jolla on jenkkarit ja poninhäntä, mutta joka on silti ihan samanlainen kuin mitä itse kuvittelee olevansa - tai mitä teini-ikäisenä kuvitteli olevansa: joka on onnellinen valkoisten paperiarkkien äärellä. Ja sitten se kirjallinen ystävä unohtuu jonnekin. Romaanihahmo ei unohdu mielestä, vaan kaivautuu jonnekin lapsuudenkodin kirjahyllyn uumeniin. Tänä kesänä kaivoin hänen tarinansa esiin lapsuudenkotini hyllystä ja edelliskesien selailun sijaan luin sen kokonaan, ensimmäistä kertaa 25 vuoteen.

Tämä kirjallinen ystävä on Merja Otavan Priska. Otavan vain 23-vuotiaana kirjoittaman Priskan nimihenkilö on 14-vuotias koulutyttö, joka haaveilee kirjailijan ammatista, mutta ollakseen enemmän luokkatoveriensa kaltainen ilmoittaa ammattihaaveekseen hammaslääkärin. Priska elää turvallisessa kodissa vanhempiensa ja perheeseen tiiviisti kuuluvan Siiri-palvelijan kanssa. Äiti työskentelee toimittajana naistenlehdessä, isän kanssa Priska syö rapuja, mikä tuoksuu elokuulta. Perhe saa myös talviasukkaita, kun serkut Marke ja Jyri, kiehtova Jyri, saapuvat opiskelujen vuoksi Helsinkiin. Teini-ikäisen helsinkiläistytön elämään kuuluu hippoja, vaikeuksia oppia matematiikkaa, arkea ja haaveilua.

Otava tavoittaa oman aikansa nuorten maailman elävästi ja herkkyydellä. Priska katsoo maailmaa tarkkaan: hän huomaa ystäviensä mielenliikkeet, mutta yhtä lailla myös maiseman ja vuodenaikojen muutokset: hän näkee, miten jokainen kivi on erilainen ja kuinka tähdet ovat silmiä, jotka katsovat maahan ilmeettöminä. Priska pohtii, miten aika tulee ja menee oikullisena. Priskan lisäksi ääneen pääsevät muutkin, kuten esimerkiksi vanhempiensa parisuhdeongelmia pohtiva Juulia ja ulkonäköään murehtiva Molla. Otavan teksti on eräänlaista runollista realismia, siitä saa kiinni, mutta siinä on myös ilmavuutta ja tajunnanvirtaa.

Nyt vuosikymmenten jälkeen luettuna Priska oli osittain juuri sellainen kuin kirjamuistoissani: raikas, elämänmakuinen ja nostalgisuudessaan tuttu ja maailmaltaan silti niin vieras. Helsinkiläisten oppikoululaisten maailma oli minulle savolaiselle peruskoulun ja myöhemmin lukion kasvatille vieras niin aikansa kuin kaupunkikuvauksensa vuoksi. Voi, miten olisin halunnut kuulua sellaiseen ystäväpiiriin kuin Priska, mutta 1980-luvun loppupuolen 14-vuotiaana väänsin tietenkin otsapermanentin päälle lisää pörröisyyttä kreppiraudalla ja kokosin Suosikista minipokkareita. Salaa kuitenkin tunsin hengenheimolaisuutta kirjoittavaa Priskaa kohtaan: muistan, miten lukion luokkabileissä - purjehduskenkien ja Levisten aikaan - kerroin aikovani kaupalliselle alalle, vaikka jo silloin toivoin työni liittyvän kirjallisuuteen. Ja samoin kuin Iris rukka toisaalla, Priskakin haaveilee retkestä Fazerille. Saan siis liittää maalaismaisiin ja puolikirjallisiin Fazer-retkiini myös mielikuvan Priskasta.

Priska kulkee alaotsikkonsa mukaisesti kesästä kesään. Teini-ikäisen maailmassa vuosi on niin pitkä, että siihen mahtuu melkein koko maailma: ilot ja toveruus, toiveet ja mustasukkaisuus, suuret surut, haaveet ja kirjoittaminen. Ja mikä tärkeintä: aina tulee uusia vuosia, kesiä, kuita ja tähtiä. Aika jatkaa virtaamistaan.

--
Myös Liisalle Priska on tärkeä kirja. Onko teillä muilla tyttökirjaystäviä?

Kerron blogini esittelysivulla, etten tuo työkirjoja blogiini. Nyt teen pienen poikkeuksen: jos muiden lukijoiden Priska-kokemukset kiinnostavat ja jos haluatte tietää, mitä Merja Otava on tehnyt Priskan jälkeen, suosittelen lukemaan Sara Kokkosen ihanan Rasavillejä ja romantikkoja -teoksen.