keskiviikko 30. tammikuuta 2013
Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja
Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja
Kustantaja: WSOY 2013
Alkuteos: La liste des mes envies 2012
Suomennos: Leena Leinonen
Kansi: Marianna Corrénte
Sivuja: 163 (ennakkopainos)
Ranskalainen romaani
Vanhempani antoivat minulle nimekseni Jocelyne.
Mahdollisuus päätyä avioon Jocelyn-nimiesen kanssa oli vain yksi miljoonista, ja se sattui minun kohdalleni. Jocelyn ja Jocelyne. Martin ja Martine. Louis ja Louise. Laurent ja Laurence. Raphaël ja Raphaëlle. Paul ja Paule. Michel, Michéle. Yksi mahdollisuus miljoonista.
Ja se sattui minun kohdalleni.
Jocelynen kohdalle sattuu toinenkin mahdollisuus miljoonista: hän, pienen lankakaupan omistaja ja kohtalaisen suositun käsityöblogin emäntä, voittaa lotossa kaikkiaan 18 547 301 euroa ja 28 senttiä. Ei ihmekään, että Jocelyne pyörtyy ja saa miehensä Jocelynin, Jon, huolen valtaan. Jocelyne alkaa pohtia, mitä kaikkea lottovoitto voikaan tuoda tullessaan, miten elämä voi sen myötä muuttua. Hän haluaa vain tavallista elämää rakkaan aviopuolisonsa rinnalla ja salaa lottovoittonsa. Mitä siitä seuraa? Ja millaisia koukkuja miljonäärin onneen voikaan osua?
Ranskalaisen Grégoire Delacourtin romaania Onnen koukkuja (2012) markkinoidaan suloisenkarvaana romaanina, joka vetoaa samaan lukijakuntaan kuin Siilin eleganssikin. Minä pidin Siilin eleganssista ja Muriel Barberyn toisestakin suomennoksesta, Kulinaristin kuolemasta, ja näin talven matkatessa pikkuhiljaa kohti kevättä huomaan kaipaavani ranskalaista kepeyttä. Ilahduin, kun sain Onnen koukkujen ennakkokappaleen postissa jo jonkin aikaa sitten.
Näettehän, me valehtelemme itsellemme aina.
Aivan, valehtelisin itselleni jos väittäisin saaneeni nyt sen kaipaamani kevyen ranskalaisen. Onnen koukkuja on toki kepeä. Ja se on ranskalainen. Mutta se on kaukana siitä, mitä toivoin tai kaipasin. Etsin nyt hyvää välipalakirjaa, sellaista aavistuksen ilkeää ja naurettavaa, kuten Claire Castillonin mainiot kirjat tai vastaavasti jotain fiksunlempeää, uutta Siilin eleganssia. Sain keskinkertaisesti kirjoitetun nopealukuisen romaanin, jonka luin yhden ainoan 45 minuutin mittaisen bussimatkan aikana ja koko ajan toivon, että mukanani olisi ollut joku muu - mikä tahansa muu - kirja.
Periaatteessa tarina on viehättävä, kukapa ei olisi harrastanut ajatusleikkiä lottovoitosta ja Delacourt kääntää sen päälaelleen: Jocelyne salaa koko lottovoiton, kieltää sen osin itseltäänkin ja haaveilee aika tavallisista mieliteoista, kuten autotallin automaattiovista tai hanhenmaksapäällysteisistä mausteleivistä. Jocelynille annetaan mahdollisuus muuttaa oma elämänsä täysin, mutta juuri tässä mahdollisuudessa onkin kirjan suurin ongelma. Ajatusleikki ei lähde lentoon. Se jää roikkumaan Jocelynin arkeen. Olen yleensä suuri arkikuvausten ystävä, mutta Jocelynin arki ei ole edes ranskalaisuudessaankaan kovin kiinnostavaa. Kirja ei myöskään ole nokkela tavalla, jolla esimerkiksi Anna Gavaldan novellit ilahtuttavat; jopa aavistuksen vierastamani David Foenkinoksen Nainen joka nimi on Nathalie onnistuu listoillaan päihittämään Delacourtin romaanin. Jocelynin listat kun ovat vain listoja niiden laatimisen ilosta vailla viittauksia populaarikulttuuriin tai alitajuntaan.
Tyhjänpäiväisestä kirjasta on vaikea sanoa mitään tyhjentävää (!). Onnen koukkuja on periaatteessa sympaattinen ja vetävä. Delacourtin teksti ei ole huonoa, se on ihan sujuvaa, sellaisella mukiinmenevällä ja mauttomalla tavalla. Jocelynin tarinassa rivien väleissä ei ole mitään, eikä Onnen koukuissa ei, ikävä kyllä, ole tarpeeksi koukkuja.
Odotan edelleen tämän vuoden kepeää ranskalaistani. Jos joku on kuullut huhuja sellaisen ilmestymisestä, niin saa vinkata!
**½ (Sujuvasta kerronnasta ja ranskalaisuudesta kolme tähteä, kaikesta muusta kaksi)
Onnen koukuista ovat pitäneet Sanna ja Laura. Hanna ei vaikuttunut.
maanantai 28. tammikuuta 2013
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo, 200 vuotta!
Jane Austen: Pride and Prejudice
Ensimmäinen julkaisupäivä: 28.1. 1813
luettu iBooks-sovelluksella
Englantilainen romaani
It is a truth universally acknowledged, that a single man is possession of a good fortune, must be in want of a wife.
Edellä mainituilla sanoilla alkaa yksi kaikkien aikojen suurimmista kirjasuosikeistani. Nyt on pienen juhlan paikka, sillä tänään maanantaina 28.1.2013 tulee kuluneeksi tasan 200 vuotta siitä, kun Jane Austenin ehkä tunnetuin romaani Ylpeys ja ennakkoluulo julkaistiin ensimmäisen kerran. Austen kirjoitti Bennettin siskosparven avioliittopuuhista kertovan romaaninsa jo 1700-luvun puolella, mutta alkujaan First Impressions -nimellä kulkenut kirja julkaistiin vasta Järjen ja tunteiden (1811) jälkeen.
Koska romaanin kehys lie monille tuttu, en paneudu nyt siihen. Monet varmasti muistavat, että Ylpeydessä ja ennakkoluulossa on avioliittosuunnitelmia ja –juonia, kilpakosijoita, lipevyyttä, petollisia ja kevytkenkäisiä ihmisiä, suvun despootteja ja ymmärtäväisiä ihmisiä, kartanoelämää, vehreää maaseutua, tanssiaisia, aikaa Lontoossa, kirjeitä, kirjoja, ujostelua ja hääkelloja. Henkilökaarti on huisi aina nokkelasta Elizabethistä hysteeriseen rouva Bennettiin, kärsivälliseen ja lempeään Janeen, kauheaan pastori Collinsiin ja jäyhään, mutta niin ihanaan Mr. Darcyyn saakka. Vaikkei Ylpeyttä ja ennakkoluuloa olisi lukenut, ovat tarinan keskeispiirteet varmasti tuttuja joko BBC:n 1990-luvulla tekemästä mainiosta televisiosarjasta, lukuisista I love Mr. Darcy –rintanapeista ja t-paidoista tai mainioista Austen-pastisseista, jollainen on osin vaikkapa Bridget Jones -elokuva aina Mr. Darcya myöten. Fanfictionia ja jatko-osiakin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta on kirjoitettu, jopa zombietarina sekä dekkari. Luin kirjan nyt varmaankin neljännen kerran, mutta ensimmäistä kertaa alkukielellä englanniksi.
"In vain I have struggled. It will not do. My feelings will not be repressed. You must allow me to tell you how ardently I admire and love you."
Elizabeth's astonishment was beyond expression. She stared, coloured, doubted and was silent.
Koska tarina on minulle läpensä tuttu, keskityin tällä lukukerralla kunnioittamaan kirjaa keskittyen kieleen ja lukuformaattiin. Ylpeyden ja ennakkoluulon lukeminen englanniksi oli viehättävä kokemus. Vaikka hyllyssäni oleva Sirkka-Liisa Norko-Turjan suomennos on iskostunut mieleeni oikein hyvänä, oli hyvä tutustua Austeniin alkukielellä. Aiemmin olen kuunnellut Emman englanninkielisenä äänikirjana, mutta luettuna Austenin kieli pääsi vielä paremmin oikeuksiinsa. Nykylukijalle Ylpeys ja ennakkoluulo on toisaalta charmikkaan vanhanaikainen ja toisaalta yllättävän sujuvaa luettavaa. Kirjaa lukiessani koin miltei siirtyväni, mielikuvissa totta kai, jonnekin toiseen aikaan ja paikkaan. Etenkin repliikeissä brittiläisen 1700-luvun lopun yläluokan käyttäytymisnormisto pääsee esille, kun esimerkiksi Elizabeth verhoaa varsin kipinöivän ajattelunsa kohtelaisuuteen: I deserve neither such praise nor such cencure. Tapahtumia, miljöötä ja tapakulttuuria Austen kuvailee raikkaasti, hänen henkilöhahmonsa ovat tarkkailijoita ja aktiivisia osallistujia. Ei olekaan ihme, että toista suosikkiani Carol Shieldsiä on verrattu Austeniin niin satiirissaan kuin arjen kuvauksessaan.
Luin Austenia paitsi ensimmäistä kertaa englanniksi, myös itselleni vielä melko uudella formaatilla. Ylpeyden ja ennakkoluulon avulla tutustuin ensimmäistä kertaa Applen iBooks-sovellukseen. Olen aiemmin lukenut e-kirjoja iPadin Kindle-sovelluksella, mutta nyt olen alkanut testata muita sähkökirjan lukemisen mahdollistavia ohjelmia ja koska iBookskin tarjoaa klassikkoja ilmaiseksi, oli Ylpeys ja ennakkoluulo ensimmäinen kyseisen ohjelman kirjahyllyyni lataamani teos (samalla latasin myös Johannes Linnankoskea ja Minna Canthia). En osaa lukea e-kirjaa samalla tavalla kuin painettua kirjaa, luen nopeammin, silmäillen. Onneksi rakas kirja vei tälläkin kertaa mukanaan ja ensimmäisen sadun sivun jälkeen pääsin romaanin pyörteisiin. iBooksista minulla ei ole kehuttavaa, jos ei moitittavaakaan. Sovellus toimii hyvin samantapaisesti kuin Kindlekin, lataaminen on helppoa, kirjanmerkkejä voi jättää mielensä mukaan ja tekstipohjan väriä voi muuttaa valkoisesta mustaan ja seepiansävyyn. Sinänsä kaksisataavuotiaan klassikon lukeminen tabletin ruudulta tuntui hieman väärältä ja teinkin päätöksen hankkia muutaman englanninkielisen austenin hyllyyni painettuna.
Olen jaaritellut kielestä ja e-kirjasta, mutta mitä osaan sanoa kirjasta, tarinasta, henkilöhahmoista ja ennen kaikkea tuntemuksistani kirjaa lukiessani? Unohdetaan e-kirjamuoto, koska sähkökirjan lukeminen ei koskaan anna minulle samaa tunnetta kuin painetun kirjan, ja keskitytään kerrankin lukufiilikseen, päällimmäiseen kirjasta jääneeseen tunteeseen. Olen iloinen, että pääsin tälläkin kertaa sisälle Elizabeth Bennettin ja hänen perheensä maailmaan. En enää osannut löytää kirjasta uusia tasoja, mutta en niitä kaivannutkaan. Romaanin rakkaustarina on varmaan yksi kaikkien aikojen ihanimmista, Austenin nokkeluus on toiminut esikuvana lukuisille nykykirjailijoille ja Ylpeyden ja ennakkoluulon koko asetelma on, vaikkei kovin feministinen, aina ajankohtainen. Austen on klassikkoasemansa ansainnut. Kaksisataavuotiaalle voi antaa vain kunniaa, ja nyt siihen on aihetta. Miten kirja voikin olla samaan aikaan niin viisas, hauska, ilkeä, romanttinen, eräällä tavalla arkinen, tarkkanäköinen, mukaansa tempaiseva ja yksinkertaisesti hieno!
Lopuksi haluaisin kuulla, mikä teidän blogini lukijoiden Ylpeys ja ennakkoluulo -suhde on? Onko kirja tuttu? Onko se rakas? Vastenmielinen? Yhdentekevä? Ja oletteko lukeneet Austenia suomeksi vai englanniksi? Kuten kerroin, minulle kirja on rakas, mutta Järki ja tunteet on vielä läheisempi.
*****
Julkaisen tämän kirjoitukseni yhtä aikaa P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saran kanssa. Käykää lukemassa, miten ihana Sara koki Austenin romaanin. Muissa blogeissa kirjasta on kirjoitettu aina ajoittain. Linkitän nyt vain Morren arvion, joka on ihan huikea ja joka ilahdutti minua suuresti. Kuvassa olevan korun olen hankkinut Etsystä ja se saa kunnian olla kaulassani juuri tänään.
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
Sarri Nironen: Tähdenpeitto
Sarri Nironen: Tähdenpeitto
Kustantaja: WSOY 2012
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 129
Kotimainen (melkein nuorten)romaani
On helmikuun viimeinen ilta ja kaupunki kimmeltää lopputalven sateenkaarta. Juulia ja Riina juoksevat katujen yli autojen ja varomattomasti ajavien raitiovaunujen edestä. On vain terävä, kylmä nuoruus, joka on kohta ohi, jonka aikana täytyy kokea niin paljon kuin suinkin, jonka aikana täytyy juosta eikä koskaan pysähtyä.
Riina ja Joona ovat Helsingissä asuvia abiturientteja. He asuvat samassa kaupungissa, samanlaisen tähtitaivaan alla, valmistautuvat - tai sitten eivät - ylioppilaskirjoituksiin, tapaavat ystäviään, suunittelevat tulevaa ja vetelehtivät. Riina asuu juopon isänsä kanssa ja nukkuu kahvilassa, Joona asuu äidin, isän ja siskon kanssa suuressa rivitalokodissa esikaupunkialueella. He eivät tunne toisiaan, mutta he tekevät osin samoja asioita, kulkevat samoja reittejä, ehkä kaipaavat samoja asioita. Tähtitaivas on vaiti, mutta oman veren kohinan voi miltei kuulla.
Sarri Nirosen esikoisromaania Tähdenpeitto (2012) markkinoidaan kirjan takakannessa "nuoren ihmisen kirjana, kirjana nuorista ihmisistä, mutta ei nuortenkirjana, vaikka voi sen sellaisenakin lukea". Perfektionistiksi tunnustautuneen nuoren kirjailijan teos tuli tietoisuuteeni Sinisen linnan kirjaston Marian blogiarviossa, jossa kirjaa luonnehditaan muun muassa herkäksi, monitasoiseksi ja hieman helmikekkosmaiseksi. Kirsin kirjanurkassakin romaani näyttäytyy kiehtovana ja sen jokainen lause merkittyksellisenä.
Mutta kadut tulvivat niin kuin joet ja järvet, kaupungit tulkivat, tuuli paiskoo ja sade riuhtoo katuja niin, ettei Helsinki saa henkeä. Kaupunki hengittää kuin hengittäisi tyynyä vasten. Joona hengittää kylmää yötä ja on nukahtamaisillaan, kun jalka nytkähtää ja silmät rävähtävät auki.
Totta, Tähdenpeiton jokainen lause on merkityksellinen pieni helmi ja Tähdenpeitto on ihana kirja. Helmi Kekkosen lisäksi mieleeni tulee tunnelmansa osalta Joel Haahtelan Traumbach. Nironen on esikoisuudestaan ja nuoresta iästään (enkä halua vähätellä kirjailijan ikää!) huolimatta hyvin valmis kirjailija, mikä ilahduttaa kovin. Osin miltei lumouduin kirjaa lukiessani. Lumouduin sen raikkaudesta, kielen kauneudesta ja siitä, miten teos onnistui olemaan proosan rinnalla miltei runoa; se on arkinen ja ihmeellinen samalla kertaa. Nironen hallitsee kielen hyvin, nivoo lauseet tiiviiksi tunnelmaksi ja antaa Riinan ja Joonan nuoruuden olla melankolisella tavalla ajelehtivaa, kuten nuoruuden kuuluukin olla. En kerro, kohtaavatko Riina ja Joona, mutta sen kerron, että heidän tarinansa sykkii samaa tahtia. Ja saman rytmin jakavat myös tähtitaivas ja Helsinki.
Tähdenpeitto on totta tosiaan nuoren ihmisen kirja: se on kertomus nuorista, mutta se on myös kirja, jonka ainoastaan nuori kirjailija voi kirjoittaa. Nyt voin vain aavistuksen haikaillen toivoa, että olisipa tällainen romaani kirjoitettu silloin, kun itse olin abiturientti. Tähdenpeitto olisi ollut täydellinen kirja lukioikäiselle minulle.
***½
Kustantaja: WSOY 2012
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 129
Kotimainen (melkein nuorten)romaani
On helmikuun viimeinen ilta ja kaupunki kimmeltää lopputalven sateenkaarta. Juulia ja Riina juoksevat katujen yli autojen ja varomattomasti ajavien raitiovaunujen edestä. On vain terävä, kylmä nuoruus, joka on kohta ohi, jonka aikana täytyy kokea niin paljon kuin suinkin, jonka aikana täytyy juosta eikä koskaan pysähtyä.
Riina ja Joona ovat Helsingissä asuvia abiturientteja. He asuvat samassa kaupungissa, samanlaisen tähtitaivaan alla, valmistautuvat - tai sitten eivät - ylioppilaskirjoituksiin, tapaavat ystäviään, suunittelevat tulevaa ja vetelehtivät. Riina asuu juopon isänsä kanssa ja nukkuu kahvilassa, Joona asuu äidin, isän ja siskon kanssa suuressa rivitalokodissa esikaupunkialueella. He eivät tunne toisiaan, mutta he tekevät osin samoja asioita, kulkevat samoja reittejä, ehkä kaipaavat samoja asioita. Tähtitaivas on vaiti, mutta oman veren kohinan voi miltei kuulla.
Sarri Nirosen esikoisromaania Tähdenpeitto (2012) markkinoidaan kirjan takakannessa "nuoren ihmisen kirjana, kirjana nuorista ihmisistä, mutta ei nuortenkirjana, vaikka voi sen sellaisenakin lukea". Perfektionistiksi tunnustautuneen nuoren kirjailijan teos tuli tietoisuuteeni Sinisen linnan kirjaston Marian blogiarviossa, jossa kirjaa luonnehditaan muun muassa herkäksi, monitasoiseksi ja hieman helmikekkosmaiseksi. Kirsin kirjanurkassakin romaani näyttäytyy kiehtovana ja sen jokainen lause merkittyksellisenä.
Mutta kadut tulvivat niin kuin joet ja järvet, kaupungit tulkivat, tuuli paiskoo ja sade riuhtoo katuja niin, ettei Helsinki saa henkeä. Kaupunki hengittää kuin hengittäisi tyynyä vasten. Joona hengittää kylmää yötä ja on nukahtamaisillaan, kun jalka nytkähtää ja silmät rävähtävät auki.
Totta, Tähdenpeiton jokainen lause on merkityksellinen pieni helmi ja Tähdenpeitto on ihana kirja. Helmi Kekkosen lisäksi mieleeni tulee tunnelmansa osalta Joel Haahtelan Traumbach. Nironen on esikoisuudestaan ja nuoresta iästään (enkä halua vähätellä kirjailijan ikää!) huolimatta hyvin valmis kirjailija, mikä ilahduttaa kovin. Osin miltei lumouduin kirjaa lukiessani. Lumouduin sen raikkaudesta, kielen kauneudesta ja siitä, miten teos onnistui olemaan proosan rinnalla miltei runoa; se on arkinen ja ihmeellinen samalla kertaa. Nironen hallitsee kielen hyvin, nivoo lauseet tiiviiksi tunnelmaksi ja antaa Riinan ja Joonan nuoruuden olla melankolisella tavalla ajelehtivaa, kuten nuoruuden kuuluukin olla. En kerro, kohtaavatko Riina ja Joona, mutta sen kerron, että heidän tarinansa sykkii samaa tahtia. Ja saman rytmin jakavat myös tähtitaivas ja Helsinki.
Tähdenpeitto ei kuitenkaan ole täydellinen romaani. Se on kaikesta hyvästä huolimatta harjoitelmamainen. Se on suloisella tavalla naiivi. Tästä naiiviudesta johtuen Tähdenpeitto on hieman ulkokultainen: Riina ja Joona eivät ole tosia, he eivät elä, vaan lipuvat omassa nuoruudessaan kuin muutaman minuutin mittaisessa musiikkivideossa. He voisivat katsoa kaikkea ulkoapäin, kuten vaikkapa italialaisen Paolo Giordanon nuorisokuvauksessa Alkulukujen yksinäisyys, jossa Tähdenpeitossa mainittu "terävä, kylmä nuoruus" tulee todeksi. Riinan ja Joonan kohdalla terävyys puuttuu. Se jää jonnekin Conversen tossujen, mansikkajäätelön ja Facebook-päivitysten maailmaan. Heidän tarinansa on kuin unenomaista, surumielistä satua, jossa elämä antaa ja ottaa, muttei kosketa. Pienestä onttoudesta huolimatta ihastuin kirjaan aidosti. Ihastuin Nirosen taitavuuteen punoa lauseita yhteen ja löysin kirjailijassa nykyajan runotytön: on ihastuttavaa ajatella koulupinnareita, parhaita ystävyksiä, sateenvarjoja ja kaupunkia joka hengittää.
Tähdenpeitto on totta tosiaan nuoren ihmisen kirja: se on kertomus nuorista, mutta se on myös kirja, jonka ainoastaan nuori kirjailija voi kirjoittaa. Nyt voin vain aavistuksen haikaillen toivoa, että olisipa tällainen romaani kirjoitettu silloin, kun itse olin abiturientti. Tähdenpeitto olisi ollut täydellinen kirja lukioikäiselle minulle.
***½
torstai 24. tammikuuta 2013
Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna
Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna
Kustantaja: Otava 1998
Alkuteos: Anna, Hanna och Johanna 1994
Suomennos: Laura Jänisniemi
Kannen kuva: Suomen kuvapalvelu
Sivuja: 364 (SSKK:n painos)
Ruotsalainen romaani
Voi luoja millainen kertoja äiti olikaan ollut! Hän oli kertonut keijukaisista, jotka tanssivat järvellä kuun hohteessa, ja noidasta, joka oli naimisissa sepän kanssa ja osasi taikoa sekä ihmiset että eläimet tiedottomiksi. Annan varttuessa sadut olivat venyneet pitkiksi tarinoiksi salaperäisen rajaseudun ihmisten elämästä ja kuolemasta. Kun hän oli täyttänyt yksitoista vuotta ja ruvennut käymään kriittiseksi, hän oli ajatellut että kaikki valhetta, että tuo kummallinen maa oli olemassa pelkästään äidin mielikuvituksessa.
Ruotsin ja Norjan välinen rajaseutu on Annan muistelemaa kummallista maata. Se on kovan työn, ahdistuksen, uskonnon, viinan sekä rakkauden ja rakkaudettomuuden repimää seutua, ja siellä ovat Annan juuret. Kaupungissa kasvanut, koulutettu Anna valvoo vanhainkodissa unohdukseen vaipuneen äitinsä Johannan vuoteen äärellä, katsoo että äiti syö, miettii mitä äiti muistaa tai tunnistaa. Mietteet vievät Annan niin oman äidin kuin isoäidinkin elämään. Isoäiti Hanna vietti lapsuutensa Taalainmaalla maalaistalon tyttärenä ja eli sitkeänä ja ylväänäkin karun ja koruttoman elämän. Hannan tytär Johanna, Annan äiti, kasvoi kaupunkilaiseksi: sosiaalidemokraatiksi, oman tiensä kulkijaksi, silti osin alistetuksi. Anna pohtii omaa paikkaansa suvun naisten joukossa ja alkaa etsiä juuriaan ja paikkaansa.
Ruotsalaisen Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna (1994) kertoo kolmen sukupolven naisen elämäntarinat ja kuljettaa lukijansa Taalainmaalta kaupunkeihin, metsäseudulta rannikolle sekä mereltä vanhainkotiin. Rakastettu kirja ehti olla lukulistallani vuosia ja varsin suurin odotuksin luin sen nyt tammikuun hiljaisina tuokioina.
Voi luoja miten syyllisyys painaa, äiti.Esimerkiksi silloin kun jostain putkahtaa esiin vanha lakana, johon on kirjoitettu koukeroiset nimikirjaimet A.H. Tai ne sinun ompelemasi pyyheliinat. Sanoit löytäneesi ihanaa froteeta. Se piti paikkansa, pyyhkeet ovat vieläkin ehjiä, eikä mikään muu pyyhe kuivaa yhtä hyvin eikä hiero ihoa niin mukavasti kuin ne.
Sinä ompelit minulle ”kapiot”, ja minä nauroin sinulle, kaiken sellaisenhan olisi voinut ostaa tarvittaessa. Et kai sinä ajatellut, että sinut torjuttiin ja sinua halveksittiin, toivottavasti et. Sinulle tuli varmaan vain epämääräisen surullinen olo.
Fredrikssonin romaanissa elämä on kovaa. En yleensä lue mielelläni surkeuskuvauksia, koska kaikkien kaltoinkohdeltujen, pilkattujen, petettyjen ja arjen vastoinkäymisiä vastaan sinnittelevienihmisten tarinoiden lukeminen on monesti raskassoutuista. Anna, Hanna ja Johanna on kuitenkin enemmän kuin vain kovan naisarjen kuvausta. Fredriksson käy läpi sukupolvien ketjua kuvaten niin elämää eri aikakausina kuin juuri nyt: kaikki naiset asemoituvat niihin odotuksiin, jotka ovat leimallisia heidän omalle sukupolvelleen.
Kirjan tunnelma onkin sopivan raskas: on kuin sitä lukiessa istuisi huoneessa, jossa on pölyiset samettiverhot ja hiljainen tunnelma, mutta verhoja raottamalla ikkunasta näkyy kuitenkin ruotsalaismetsä jylhine kuusineen ja kuvittellisine keijukaisineen, joihin Annassa, Hannassa ja Johannassa viitataankin. Paikoitellen elämän kuvaus on liki kansatieteellistä: Hannan riimusauva, maatalon töiden kuvaus, kaupunkilaiselämän sosiaaliset kerrostumat ja vaikkapa syyt Johannan porvarisvihaan on kirjoitettu etnologisesti. Tämä kansatieteellisyys viehättää, mutta aavistuksen myös vieraannuttaa. Fredriksson kirjoittaa suurista menetyksistä ja koskettavista asioista, mutta ainakaan minua kirja ei koskettanut tunnetasolla - ja juuri sitä koskettavuutta olisin laadukkaassa lukuromaanissa kaivannut. Vertaan Fredrissonia ainakin osin Sirpa Kähköseen, jonka tuotanto onnistuu olemaan samaan aikaan arjen kuvailussa tarkkaa ja silti koskettavaa, koukuttavaakin. Fredrikssonin kohdalla - toisin kuin Kähkösen - uumoilen, etten tule muistamaan romaania kovin hyvin enää esimerkiksi vuoden kuluttua.
Anna, Hanna ja Johanna on kuitenkin oikein hyvä romaani, sen lukeminen oli nautittavaa. Kirjan rakenne on toimiva: Anna luo oman kuvansa Hannan ja Johannan tarinoista, poimii muistojen johtolankoja, pohtii tarinoita esineiden ja paikkojen takana. Näistä tarinoista muodostuu kirjan punainen lanka, realistinen kertomus saman suvun naisista, äideistä ja tyttäristä, jotka elämä on kasvattanut vahvaksi silloinkin, kun pitäisi saada lupa olla heikko. Jokaisen naisen elämää Fredriksson kuvailee uskottavasti, naisista tulee lukijallekin tuttuja. Aivan tasalaatuista Fredrikssonin henkilökuvaus ei kuitenkaan ole: Hannan tarina on kiinnostavin ja koskettavin, siitä on helpoin saada kiinni. Anna taas kaiken yhteennivojana tulee tutuksi, mutta Johanna jää vieraaksi. Johannasta tulee äiti-tytär-ketjun sivuhenkilö. Romaanin miehet ovat kauttaaltaan sivuroolissa, mutta statisteja he eivät ole. Miesten teot määräävät naisten asemaa, muuttavat elämää, tahtoen tai tahtomattaan pakottavat rooliin, johon on joskus vaikea mahtua.
Anna, Hanna ja Johanna on leimallisesti naisten kirjallisuutta. Fredrikssonin romaani korostaa sitä, että jokaisen naisen tarina ansaitsee tulla kerrotuksi - ja monilla tuo tarina rakentuu syyllisyydestä, kiitollisuudesta ja tyttäristä.
****
Kirjaan ovat ihastuneet muun muassa Jaana, Jenni ja Liisa.
maanantai 21. tammikuuta 2013
Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko
Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko
Kustantaja: Tammi 2011
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 308
Kotimainen romaani
Radio oli päällä, se ratisi aina välilä ja kertoi sitten taas rauhallisella ja hallitulla naisen äänellä, millainen sää oli missäkin päin Suomen sosialistista neuvostotasavaltaa. Sumua. Sitä oli luvassa. Se levisi kaakosta, peittäisi pian myös Hankoniemen ja Peterin kotirannan alleen.
Hanko 1972. Meri kohisee, tuoksuu ja tuo kalaa merenrantakaupungin asukkaille. Suomi on osa Neuvostoliittoa, Hanko yksi suurvallan laivastotukikohdista. Luokkatovereidensa tavoin pienen Peterin tulisi olla Komsopolin jäsen, jotta koulun lapset olisivat sataprosenttisesti aatteen takana. Peter asuu leski Stoltiksi kutsutun äitinsä kanssa, isä on kadonnut - kenties meri on vienyt, kenties Siperia. Kun Peter kasvaa, alkaa hän kiinnostua armeijasta ja laivastoon liittymisestä. Tie vie 1980-luvun alun harmaaseen Helsinkiin, myös naisen syliin. Isän ikävä kuitenkin pysyy, aikuistuneen Peterin on pakko saada selvää isän poissaolon syistä, etsiä asiakirjoja ja tavata ihmisiä.
Anna-Kaari Hakkaraisen esikoisromaani Verkko (2011) kutoo nimensä mukaisesti verkon vaihtoehtohistoriasta, merenkäynnistä, elämästä Neuvosto-Suomessa sekä valheista ja epätietoisuudesta. Kiinnostuin Hakkaraisen romaanista heti, kun kuulin sen ilmestymisestä syksyllä 2011. Neuvostoliiton miehittämä Suomi kuulosti aiheena sellaiselta, jota ei voinut ohittaa.
Silloin Peter ei vielä tiennyt, että kun kalan vatsan väänsi auki ja käveli vetten yli ja saavutti valon, toisella rannalla odottikin peilikuva. Itäinen Saksa ja Puola, samoine johtajineen, aatteineen ja sääntöineen. Meri olikin vain lätäkkö, saarrettu ja nurkkaan ajettu, vaihtoehdoista riisuttu niin kuin hänkin.
Aiheena punalipun alla elävä Suomi onkin mainio, eräänlainen käänteinen dystopia. Hakkarainen luo kuvaa maasta, jossa kunnioitetaan Kremliä, mutta jossa - ainakin rannikkoseudulla - kuitenkin salaa lauletaan suomenruotsalaisia lauluja ja muistellaan kuiskaillen mennyttä; maasta, jossa Olavi Virta soi radiossa ja jossa ihmeellinen purukumipaperi on aarre, jonka seitsenkymmenlukulainen lapsi taittelee hellästi kirjan väliin suoristumaan. Toisinajattelua ei sallita, Helsingissä on Leningradinkatu ja Pasilan harmaat talot on rakennettu puusta, sähkötolpatkin tönöttävät vinossa.
Ikävä kyllä hieno kuvailu jää puolitiehen. Olen Booksyn kanssa samaa mieltä siitä, ettei Hakkarainen hyödynnä vaihtoehtohistorian mahdollisuutta täysin. En kaipaa mitään maatuska- ja leipäjono-Suomea, mutta olisin kaivannut enemmän etenkin arjen kuvauksen tasolla. Miltä esimerkiksi tuntui elää pelossa, kun ei tiennyt, voiko naapuriinkaan luottaa? Mitä isän oletettu toisinajettelu todella merkitsi koulupojalle? Millaiset jäljet jätti aikuiseen mieheen? Pääsikö Hangosta helposti Helsinkiin? Nyt Neuvosto-Suomi on kovin asetelmallinen, on kuin katsoisi haalistuneeseen, jopa nostalgiseen valokuvaan asetettuja ihmisiä, jotka esittävät asuvansa toisessa todellisuudessa.
Neuvosto-Suomi antaa toki vain raamit Peterin tarinalle, jonka keskiössä on isän katoaminen. Tämäkään tarina ei saa täysin siipiä alleen, sillä vaikka kertomuksessa on aineksia vaikka mihin, unohtuu Hakkarainen kuvailemaan asioita pikemminkin kuin edistämään niiden kulkua. Kirjoittaa hän toki osaa ja hän maalaa haikeankaunista kuvaa merellisestä maisemasta, jossa valo ja tuuli jatkavat kulkuaan. Ja kun pieni Peter ahdistuu, makaa hän peiton alla kippurassa kuin helmi simpukassa. Verkko voisi hyvin olla tällainen helmi, mutta simpukka ei nyt aukea. Koin kirjan ainakin osin samoin kuin Valkoinen kirahvi, joka pettyi juonen vellomiseen ja tarinan lankojen hajanaisuuteen; Peterin tarina ei kosketa eikä se myöskään tempaise mukaansa.
Verkossa on erinomaiset ainekset ja se on hyvin kirjoitettu romaani. Ikävä kyllä Hakkarainen ei täysin kykene kannattamaan hienon tarinansa kaarta. Nyt mieleeni jäi meren suolainen tuoksu sekä Neuvostoliittoon usein liitetty harmaus, kaikkea maalaava surullinen tunnelma. Verkon teema ja kirjailijan kauniit lauseet kuitenkin lupaavat hyvää ja jättävät odottamaan Hakkaraisen seuraavaa mahdollista romaania.
*** (koska olin päättänyt pitää kirjasta)
Kustantaja: Tammi 2011
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 308
Kotimainen romaani
Radio oli päällä, se ratisi aina välilä ja kertoi sitten taas rauhallisella ja hallitulla naisen äänellä, millainen sää oli missäkin päin Suomen sosialistista neuvostotasavaltaa. Sumua. Sitä oli luvassa. Se levisi kaakosta, peittäisi pian myös Hankoniemen ja Peterin kotirannan alleen.
Hanko 1972. Meri kohisee, tuoksuu ja tuo kalaa merenrantakaupungin asukkaille. Suomi on osa Neuvostoliittoa, Hanko yksi suurvallan laivastotukikohdista. Luokkatovereidensa tavoin pienen Peterin tulisi olla Komsopolin jäsen, jotta koulun lapset olisivat sataprosenttisesti aatteen takana. Peter asuu leski Stoltiksi kutsutun äitinsä kanssa, isä on kadonnut - kenties meri on vienyt, kenties Siperia. Kun Peter kasvaa, alkaa hän kiinnostua armeijasta ja laivastoon liittymisestä. Tie vie 1980-luvun alun harmaaseen Helsinkiin, myös naisen syliin. Isän ikävä kuitenkin pysyy, aikuistuneen Peterin on pakko saada selvää isän poissaolon syistä, etsiä asiakirjoja ja tavata ihmisiä.
Anna-Kaari Hakkaraisen esikoisromaani Verkko (2011) kutoo nimensä mukaisesti verkon vaihtoehtohistoriasta, merenkäynnistä, elämästä Neuvosto-Suomessa sekä valheista ja epätietoisuudesta. Kiinnostuin Hakkaraisen romaanista heti, kun kuulin sen ilmestymisestä syksyllä 2011. Neuvostoliiton miehittämä Suomi kuulosti aiheena sellaiselta, jota ei voinut ohittaa.
Silloin Peter ei vielä tiennyt, että kun kalan vatsan väänsi auki ja käveli vetten yli ja saavutti valon, toisella rannalla odottikin peilikuva. Itäinen Saksa ja Puola, samoine johtajineen, aatteineen ja sääntöineen. Meri olikin vain lätäkkö, saarrettu ja nurkkaan ajettu, vaihtoehdoista riisuttu niin kuin hänkin.
Aiheena punalipun alla elävä Suomi onkin mainio, eräänlainen käänteinen dystopia. Hakkarainen luo kuvaa maasta, jossa kunnioitetaan Kremliä, mutta jossa - ainakin rannikkoseudulla - kuitenkin salaa lauletaan suomenruotsalaisia lauluja ja muistellaan kuiskaillen mennyttä; maasta, jossa Olavi Virta soi radiossa ja jossa ihmeellinen purukumipaperi on aarre, jonka seitsenkymmenlukulainen lapsi taittelee hellästi kirjan väliin suoristumaan. Toisinajattelua ei sallita, Helsingissä on Leningradinkatu ja Pasilan harmaat talot on rakennettu puusta, sähkötolpatkin tönöttävät vinossa.
Ikävä kyllä hieno kuvailu jää puolitiehen. Olen Booksyn kanssa samaa mieltä siitä, ettei Hakkarainen hyödynnä vaihtoehtohistorian mahdollisuutta täysin. En kaipaa mitään maatuska- ja leipäjono-Suomea, mutta olisin kaivannut enemmän etenkin arjen kuvauksen tasolla. Miltä esimerkiksi tuntui elää pelossa, kun ei tiennyt, voiko naapuriinkaan luottaa? Mitä isän oletettu toisinajettelu todella merkitsi koulupojalle? Millaiset jäljet jätti aikuiseen mieheen? Pääsikö Hangosta helposti Helsinkiin? Nyt Neuvosto-Suomi on kovin asetelmallinen, on kuin katsoisi haalistuneeseen, jopa nostalgiseen valokuvaan asetettuja ihmisiä, jotka esittävät asuvansa toisessa todellisuudessa.
Neuvosto-Suomi antaa toki vain raamit Peterin tarinalle, jonka keskiössä on isän katoaminen. Tämäkään tarina ei saa täysin siipiä alleen, sillä vaikka kertomuksessa on aineksia vaikka mihin, unohtuu Hakkarainen kuvailemaan asioita pikemminkin kuin edistämään niiden kulkua. Kirjoittaa hän toki osaa ja hän maalaa haikeankaunista kuvaa merellisestä maisemasta, jossa valo ja tuuli jatkavat kulkuaan. Ja kun pieni Peter ahdistuu, makaa hän peiton alla kippurassa kuin helmi simpukassa. Verkko voisi hyvin olla tällainen helmi, mutta simpukka ei nyt aukea. Koin kirjan ainakin osin samoin kuin Valkoinen kirahvi, joka pettyi juonen vellomiseen ja tarinan lankojen hajanaisuuteen; Peterin tarina ei kosketa eikä se myöskään tempaise mukaansa.
Verkossa on erinomaiset ainekset ja se on hyvin kirjoitettu romaani. Ikävä kyllä Hakkarainen ei täysin kykene kannattamaan hienon tarinansa kaarta. Nyt mieleeni jäi meren suolainen tuoksu sekä Neuvostoliittoon usein liitetty harmaus, kaikkea maalaava surullinen tunnelma. Verkon teema ja kirjailijan kauniit lauseet kuitenkin lupaavat hyvää ja jättävät odottamaan Hakkaraisen seuraavaa mahdollista romaania.
*** (koska olin päättänyt pitää kirjasta)
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
Kirjoja viikonloppu täynnä
Marissa Mehr haastattelee Aki Ollikaista |
Perjantaina pääsin kuulemaan kahta tällaista kirjailijaa: Ulla-Lena Lundbergia ja Aki Ollikaista, joiden hienot romaanit Jää ja Nälkävuosi kuuluvat ehdottomasti parhaimpien viime vuonna lukemieni kirjojen joukkoon. Akateemisen kirjakaupan Kohtaamispaikalla jaettiin perjantaina ensin Varjo-Finlandia, jonka sai oikeankin Finlandian voittanut Lundberg. Hän kertoi hauskasti ja lämpimästi Jään synnystä. Omaa mieltäni jäi kutkuttamaan haastattelijana toimineen Tapani Ritamäen kysymys siitä, millaisessa seurakunnassa nykyhetken jää voisi tapahtua. Hetken mietittyään Lundberg tuumi, että itäisessä ja pohjoisessa Suomessa ollaan nykyisin ehkä enemmän eristyksissä kuin saaristossa. Minun on helppo uskoa siihen.
Morre, Salla ja Aki Ollikainen |
Itselleni tärkein tapahtuma perjantaina oli kuitenkin Blogistanian Finlandia -tunnuksen myöntäminen Aki Ollikaiselle. Sallan lukupäiväkirjasta voitte lukea tunnustuksen perusteista sekä Ollikaisen Nälkävuoden saamasta äänimäärästä. Romaani oli yksi omistakin Blogistanian Finlandia -ehdokkaistani. Palkinnon Ollikaiselle ojensi Salla, kirjailijan kukitti Morren maailman Morre. Café pour les idiots -blogin Marissa Mehr haastatteli kirjailijaa, joka kertoi jo työstävänsä uutta romaania. Ollikainen myös tuumi, että kirjablogit ovat varmasti olleet yksi syy siihen, että hänen romaaninsa tunnettuvuus on lisääntynyt. Kirjabloggaajat ovatkin pääosin pitäneet myös Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnolla palkitusta hienosta romaanista.
Kiitos Nälkävuodesta, Aki Ollikainen! |
Tällä kertaa en lainannut kirjastosta kuin yhden romaanin. Kodin kirjahyllyt pullistelevat lukemattomia kirjoja, joten jatkan niiden parissa. Sen sijaan matkakuume nostaa päätään ja lainaamieni kirjojen perusteella voi päätellä, minne tänä vuonna halajan kaikkein voimakkaimmin. Ainakin on helppo haaveilla! Jos joku on matkustanut Irlannissa, otan mielelläni vastaan matkavinkkejä. Samoin kaikki Irlantiin liittyvät kirjavinkit ovat enemmän kuin tervetulleita.
torstai 17. tammikuuta 2013
Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun
Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun
Kustantaja: Gummerus 2011
Kannen kuva: Istockphoto
Sivuja (ennakkopainos): 424
Kotimainen jännityskirja
Sinä aamuna Holborn-kadulla, vähän ennen Stonecutter-kadun päätepysäkkiä, hän näki jalankulkijoiden keskuudessa jotain, mitä ei ollut aiemmin kohdannut.Hetki ennen katastrofia. Tältä se näyttää.
Jalkakäytävälle oli pysäköity auto, jonka ympärille oli kerääntynyt väkijoukko. Se oli pelon lähde, nollapiste, josta paniikki levisi.
Keskeltä Lontoon siistiä ja arkisin niin vilkasta Cityä löytyy Volvon avoimesta takakontista pahoin murskattu naisruumis, jolle keltainen lehdistö antaa nimen Kasvoton. Lontoossa vuosia asunut suomalainen graafikko Lia Pajala osuu paikalle eikä raaka rikos jätä häntä rauhaan. Kuka on Kasvoton, miksi hänet on tapettu ja jätetty julkisesti näytille, kuin varoitukseksi? Samoihin aikoihin Lia tapaa baarissa suomalaisen Mari Rauteen, joka johtaa huippuammattilaisten tiimiä Studiota ja parantaa tai lavastaa maailmaa ja uskaltaa kohdata niin rasistiset poliitikot kuin ihmiskaupan tekijät. Mutta kuka Mari oikeasti on? Mikä on hänen ihmeellinen kykynsä lukea ihmisiä? Ja ennen kaikkea: mitä hän haluaa Liasta?
Pekka Hiltusen esikoisromaani, Vuoden johtolangalla palkittu Vilpittömästi sinun (2011) on kahta rinnakkaista juonta kuljettava jännitysromaani, jonka polttopisteessä ovat maahanmuuttajuus, ihmiskauppa, rasismin nousu Iso-Britanniassa ja Euroopassa sekä suomalaisuuden ja englantilaisuuden vuorottelu. Lontoon kauneus ja kaupungin pimeät puolet peilaavat tapahtumia, joiden keskiöön Lia ajautuu. Nyt alkuvuodesta olen kaivannut täydellisen viihdyttävää kirjaa; sellaista, jonka voi lukea ahmien ja joka ei kuitenkaan ole täysin tyhjänpäiväinen. Toivoin Hiltusen romaanin myötä löytäneeni sellaisen.
Useimmiten Lia käveli lyhyen matkan Banksideen. Hän vei Marille ja muille makutuliaisia, kuten paahdettuja pähkinöitä, joita Etelä-Euroopan siirtolaiset myivät kojuista Millennium-kävelysillalla.
Hän istui iltoja Marin kanssa tämän huoneen sohvilla.
Lia tajusi, että oli hänen vuoronsa olla testattavana.
Hiltusen romaanissa on aineksia moneen kirjaan, koska sekä äärioikeistolaisen ja populistisen politiikan nousu että ihmiskauppa ja naisten pakottaminen prostituutioon ovat suuria teemoja. Ne ovat myös tärkeitä teemoja, ja Hiltusen onnistuukin yhdistää yhteiskunnallisuus ja jännitys. Vilpittömästi sinun on ensisijaisesti yhteiskunnallinen, kansainvälisen luokan jännityskirja. Kansainvälistä tasoa ei tarvitse tässä blogiarviossa edes perustella sen kummemmin, sillä Hiltusen kirjan käännösoikeudet on myyty jopa Iso-Britanniaan. Palatakseni kirjan jännityselementtiin, totean ettei romaanin tärkein kysymys ole perinteinen "kuka sen teki", vaan romaani herättää pohtimaan sitä, miksi pahuutta on olemassa? Miksi ja miten ihmeessä kauheita asioita voi tapahtua hyvinvointivaltioissa? Kaksi tarinalinjaa sovittuu hyvin samaan romaaniin ja ne myös pitävät lukijaa trillerimäisen jännityksen vallassa, muutaman kerran ihan säikähdinkin.
Vilpittömästi sinun on myös monitasoinen romaani juurista ja juurettomuudesta, luottamuksesta, omapäisyydestä ja suomalaisuudesta. Kaikkea säätelee suomalainen alakulo tai suru, sellainen turvallinen ja hyväkin alavire, jonka myös Lia ja Mari tunnistavat. Liaa lukuun ottamatta Hiltusen romaanin ihmiskuvaus jää vielä ohueksi, mutta koska Studio-sarja on vasta alussa, saa moni henkilöhahmo varmasti syvyyttä. Ainakin harmalla alueella toimivan Studion keskeishenkilöt, entinen näyttelijä Maggie, bittinikkari Rico, leppoisa "puuseppä" Berg sekä karski, mutta turvallinen Paddy osaavat hyödyntää monia taitojaan arvoituksellisen Marin johdolla. Studion henkilöistä onkin helppo pitää jo nyt. Sen sijaan tarinan pahat ihmiset tuntuvat vain pahoilta, pahuudessaan karikatyyrisen yksioikoisilta.
Hiltusen Lontoo-kuvaus on toisaalta matkakirjamaisen kaunista, toisaalta trillerimäisen ahdistavaa. On kuin koko Vilpittömästi sinun kaikuisi kirjassa siteerattua lorua Kaikki Lontoon tornit, kaikki Lontoon kellot. Kaikki Lontoon surut, kaikki Lontoon pelot. Vaikka Lontoo onkin kaunis, ei Hiltunen jää romantisoimaan kaupunkia liiaksi, vaan Fair Rule -puolueen Get Britain Back -huudot ja Eastern Buffet -marketissa kohtaavat alistetut balttilaiset prostituoidut muistuttavat uskottavan pelottavalla tavalla niistä kauheuksista, joita kaupungissa tapahtuu - joita tapahtuu missä tahansa maassa tai kaupungissa. Hiltunen ei millään tavoin kaunistele ihmiskaupan uhrien elämää.
Kokonaisuudessaan romaani pitää otteessaan hyvin, paikoin miltei hiuksia nostattavasti. Kerronta on kuitenkin paikoin löysää. Tarina ei kaipaa tiivistämistä, koska kaksi erilaista tarinalinjaa vaativatkin oman pohjustuksensa ja siihen liittyvän taustatyön Hiltunen hallitsee. Tyhjäkäyntiä kuitenkin on, etenkin romaanin loppupuolella.
Kaikesta huolimatta todella nautin ja paikoin hieman pelkäsinkin kulkiessani Lian kanssa Lontoon kaduilla. Sain sen, mitä hainkin. Moni kirjabloggaaja on kehunut, että Studio-sarjan seuraava osa Sysipimeä on vielä tätä esikoistakin parempi. Hiltusen esikoisen jälkeen olen jo koukussa, joten uskon lukevani Sysipimeän hyvinkin pian.
****
Vilpittömästi sinun on ollut paljon esillä kirjablogeissa: Norkku piti, Salla kaipasi tiivistämistä, Kirsi antoi kirjalle plussia ja miinuksia, Booksy piti vähintään yhtä paljon kuin minä (luulen ainakin), Liisa ei saanut sitä, mitä haki, Sara koki lukeneensa kelpo trillerin, Jenni piti enemmän kuin Stieg Larssonista, Sonjalle kirja oli hengästyttävän hyvä jännitystarina, Miian mielestäni kirja oli paras kotimainen trilleri, joka kuitenkin kärsi epäuskottavuudesta ja jäi vajaaksi, Arja luki helmen.
tiistai 15. tammikuuta 2013
Amor Towles: Seuraelämän säännöt
Amor Towles: Seuraelämän säännöt
Kustantaja: WSOY 2012, Aikamme kertojia -sarja
Alkuteos: Rules of Civility 2011
Suomennos: Hanna Tarkka
Kannen kuva: Daniel Weisser/Westend61/Fennopress
Sivuja: 445
Romaani, Yhdysvallat
Nyt ei ollut kyse siitä, kuka oli apustanut kenet tai kuka istui elokuvissa kenenkin vieressä. Leikin luonne oli muuttunut, tai ei se oikeastaan edes enää ollut mitään leikkiä. Kysymys oli siitä, kuinka yhdestä yöstä selvittiin seuraavaan, mikä on usein vaikeampaa kuin miltä se kuulostaa ja aina erittäin yksilöllistä.
New York 1930-luvun lopussa. Toiveiden, jazzin, yökerhojen, nokkelien tyttöjen, rikkaiden poikien, toimistotalojen, kylmien vuokra-asuntojen ja samppanjan kaupunki. Toimistotytöt, venäläisimmigranttien tytär Katey ja Indianasta kotoisin oleva Eve ovat kämppäkaverukset ja parhaat ystävykset, jotka osaavat pitää hauskaa, mutta etsivät koko ajan sitä oikeaa. Vuoden 1938 aattona he tapaavat komean (totta kai!) pankkiirin Tinker Greyn, joka etsii rappiolle joutunutta veljeään. Katey, Eve ja Tinker löytävät nopeasti yhteisen sävelen, mutta ilonpito jää lyhyeksi, kun onnettomuus osuu tielle ja kolmikon niin välitön ystävyys muuttuu. Sota uhkaa Eurooppaa, Yhdysvallat räpiköi suuren laman jälkitunnelmissa, mutta New York elää omaa elämäänsä.
Seuraelämän säännöt (2011) on manhattanilaisen sijoitusalan ammattilaisen Amor Towlesin esikoisromaani.
Romaanin vastaanotto blogimaailmassa on ollut ristiriitainen: Kirjavan kammarin Karoliina löysi kirjasta menneen maailmaan taikaa, mutta koki koko kirjan hieman laskemoidusti kirjoitetuksi, Ilselän Minnan mukaan kirjan jälkimaku oli kuin olisi lukenut liian monta Gantin kuvastoa peräjälkeen, kun taas (niin ikään) kanssani melko samanlaisen lukumaun omaava Sinisen linnan kirjaston Maria sai haikeankauniin, runollisen ja silti säröisän lukukokemuksen. Luin kirjan joulun jälkeisten välipäivien aikaan ja, kuinka ollakaan, oma lukukokemukseni sijoittuu jonnekin blogiystävieni mielipiteiden väliseen maastoon.
Siinä voileipää haukatessani saatoin katsella, kuinka New York -uskovaiset suorittivat pyhiinvaellustaan. Nuo ihmiset, jotka olivat alkujaann Euroopan eri kolkista ja käyttivät vaatetuksessaan kaikkian mahdollisia harmaan sävyjä, käänsivät Vapaudenpatsaalle selkänsä ja marssivat vaistomaisesti kohti Broadwayta puskien sisukkaasti päin uhkaavaa tuulta, pidellen kiinni täsmälleen samanlaisista hatuista, jotka peittivät samalla tavalla leikattuja hiuksia, ja tyytyväisinä siitä, että saattoivat laskea itsensä noiden toisistaan erottumattomien joukkoon. Vaikka heillä oli takanaan tuhatvuotisen kulttuurin perintö, kullakin oma pilkahduksenomainen näkemyksensä imperiumista ja inhimillisen taiteen huipuista (Sikstuksen kappelista tai Götterdämmerburgista), he tyytyivät nyt ilmaisemaan yksilöllisyyttään valitsemalla lauantai-illan matineoista oman suosikkinsa: Gingerin, Royn tai Buckin.
Seuraelämän säännöt sekoittaa sujuvasti ihmissuhdedraamaa, luokkayhteiskuntaa sekä Eurooppalaisen perinnön vaikutusta Yhdysvalloissa. Towles kirjoittaa pääosin sujuvasti, viljelee koko romaaniaan kannattelevaa surun soittoa ja huumoria sopivassa suhteessa. Traagisten sattumusten, kehystarinan onnettomuuden ja Eurooppaa uhkaavan sodan vastapainoksi napakan Kateyn kertojanääni palauttaa aina romaanihenkilön itsensäkin maanpinnalle: Kun lasku tuli, samppanja alkoi tuntua päässä. Towles kuvailee - ja nimenomaan kuvailee - kaikkea miltei valokuvamaisesti ja hieman asetelmallisesti: on yhden karaatin timanttikoruja, Bentley-autoja, älykkötytölle sopivia kirjoja ja nopeita käänteitä kustannusalalla; on jazz-musiikkia, vauraan luokan retkiä ja venäläisten, juutalaisten ja kiinalaisten asuttama etninen New York. Aikakauden metropolia kirjailija kuvailee kauniisti ja kiehtovasti, rakkaudella ja samaan aikaan niin varmalla tyylillä, että kirja jää vaille yllätyksellisyyttä. Mitään uutta Towles ei näin ollen kotikaupunkinsa romanttisväritteiseen kuvaukseen tuo, mutta yllätyksettömyydessäänkin korostaa kaupungin arvoituksellisuutta: Kateylle kaupunki muuttaa suuntaansa kuin kobran pää, ja aika näyttää suunnan. Newyorkilaisille kaupunki ei ole aina helppo paikka, sillä kun on syntynyt New Yorkissa, ei ole New Yorkia minne paeta.
Romaanin suurin ongelma on se, ettei Towles tunnu tietävän, milloin on hyvä lopettaa. Kiehtovan tarinan ja miellyttävän ajankuvan vuoksi Seuraelämän sääntöjä lukee mielellään, mutta romaanin loppu olisi voinut tulla aikaisemminkin. Onneksi romaanin viihdyttävyys korvaa sen pitkittyneisyyttä. Olen usein kirjoittanut jossain määrin kielteisesti kirjojen viihteellisyydestä, mutta nyt viihdyttävyys ja viihteellisyys kumpikin tulivat minulle kuin tilauksesta. Seuraelämän sääntöjen tunnelma toi minulle muistumia Kalotayn Bolsoin perhosesta ja Tóibínin Brooklynista, jotka molemmat ovat maahanmuuttajien historiaa peilaavia kirjoja, joiden lukemisesta nautin, mutta jotka eivät tarjonneet viehätystään enempää. Ei niiden tarvinnutkaan, sillä hyvälle välipalakirjalle on aina paikkansa. Kuten Liisa, sain mainion, joskin tiivistämistä kaipaavan lukukokemuksen; viehättävän ja kepeän suklaalevyn - tai omassa tapauksessani joulun kolmannen suklaakonvehtirasian - seuralaisen. En kokenut mitään elämää suurempaa, vaan nautin lukemastani ja niin oli hyvä. Pidin Seuraelämän säännöistä enemmän kuin ennakkoon odotin.
Vaikkei Towles osaa tiivistää, niin minä (joskus, uskokaa tai älkää) osaan ja summaan kirjasta seuraavaa: Seuraelämän säännöt on tyylikäällä tavalla viihdyttävä romaani, josta on helppo saada ote. Towlesin romaanin parissa aika vierähtää mukavasti, mikä varmasti on eräs lukuromaanin tarkoituskin.
Kaikki, mikä tehdään seurassa, pitäisi tehdä muita läsnäolijoita kunnioittaen.
- Romaanin liite: Nuoren George Washingtonin Seuraelämän säännöt -
***½
sunnuntai 13. tammikuuta 2013
Mihin kirjat innoittavat?
Terveisiä Vihervaaran keittiöstä! Ainakin mielikuvissani 2000-luvulla rakennetun suomalaistalon keittiö muuttui prinssiedwardinsaarelaisen kotiruoan tyyssijaksi, sillä tänään kokkasimme Lucy Maud Montgomeryn Anna-kirjojen, ikisuosikkieni, inspiroimaa ruokaa: kananpoikaa mehukkaassa kastikkeessa sekä Annan vaniljakakkua. Mitä siitä, että kananpoika oli ostettu pieninä muoviin pakattuina leikkeinä vantaalaisesta automarketista ja salaatissa oli viinirypäleitä (eikä ohjeessa vinkattuja papujakaan tarjottu, perunamuussia sentään oli), kun maku vei jonnekin idolini Annan maisemiin. Toki mietin myös, että voiko vihervaaralaista ruokaa tarjota nykyaikaisilta Runo-lautasilta, mutta ei tarvinnut kuin ajatella Kummitusmetsää, Tummaa pälyilevää aallokkoa tai sukulaissieluja, niin tiesin Runojen olevan juuri oikea kattausvalinta.
Kananpojan ja vaniljakakun ohjeet löytyvät Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittamasta Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt -kirjasta, joka on minulle rakas. Rakkaan kirjan, kirjailijan tai romaanihenkilön ohjeilla onkin hyvä kokata.
Hyvä kirja voi innoittaa monenlaiseen. Lapsena leikin tietenkin Viisikkoa - ja jouduin aina olemaan Anne. Rusetti, jollaisesta olin kauan haaveillut, hiuksissani teki minusta Marikin. Ensimmäisellä Helsingin-matkallani Kluuvikadun Fazer oli minulle yksi tärkeimmistä käyntikohteistani, sillä tunsin kaupungin vilinässä itsenikin hieman Iris rukaksi. Aikuisena olen jatkanut samanlaista kirjoista ponnistavaa leikkiä: olen esimerkiksi kävellyt tuulisella pellolla ja kuvitellut olevani kuin Brontëjen romaaneissa konsanaan, ja olen haaveillut aloittavani maalausharrastuksen luettuani Trary Chevalierin Tytön ja helmikorvakorun (ostinkin värit kotiin, nyt ei puutu kuin se maalausinto). Eniten kirjat kuitenkin houkuttavat minua tekemään ruokaa (kuten vaikka pekaanipiirakkaa Sean Stewardin sinänsä keskinkertaisen Matkijalinnun mukaan tai leipoa - luultavasti ehtaa savolaista kohotettua rieskaa - leipää tyynenä kuin naiset Sirpa Kähkösen Neidonkengässä) tai lukemaan (Rielkeä Aikamatkustajan vaimon tapaan tai brittiläisiä avioliittoklassikoita, kuten Naimapuuhissa; Jamesin Naisen muotokuva on tosi edelleen lukematta!).
Minua kiinnostaisi tietää, onko kirjallisuus, yhtä lailla fiktiiviset tarinat kuin vaikkapa asiaproosakin, innoittaneet teitä muita harrastamaan tai puuhastelemaan jotain? Oletteko alkaneet esimerkiksi juosta luettunanne Haruki Murakamin Mistä puhun, kun puhun juoksemisesta? Matkustatteko, vaikka vain nojatuolissa, John Irvingin Wieniin tai Claudie Gallayn Normandiaan? Tai tuleeko kenties aivan pakottava tarve tutkia oman suvun valokuvia Anna Kortelaisen Ei kenenkään maassa -kirjan lukemisen jälkeen?
Niin, tai ovatko kirjat inspiroineet ihan oikeisiin elämänvalintoihin? Antaneet alun työuralle, maailmankatsomukselle tai vaikuttaneet siihen, millaisessa talossa asutte?
Mihin kaikkeen (näennäisen) ulkokirjalliseen toimintaan kirjallisuus innoittaa?
P.S. Ja kaikkea muuta -blogissa on hieno Ruokaa romaaneista -sarja. Suosittelen tutustumaan!
tiistai 8. tammikuuta 2013
Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni
Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2003
Alkuteos: Supuutoniku no koibito 1999
Käännös: englanninnoksesta "Sputnik Sweetheat" kääntänyt Ilkka Malinen
Kansi: Jenni Tuominen ja Jukka Pylväs
Sivuja: 252
Romaani, Japani
Minä olen rakastunut tähän naiseen, Sumire tajusi hätkähtäen. Ei epäilystäkään. Jää on kylmää, ruusut ovat punaisia, minä olen rakastunut. Ja tämä rakkaus on viemässä minut jonnekin. Virta on niin voimakas, ettei minulla ole valinnanvaraa. Se voi hyvin olla jokin aivan erityinen paikka, paikka jota en ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Siellä voi piillä vaaroja, jotakin sellaista mikä voi haavoittaa minua syvästi, kohtalokkaasti. Saatan lopulta menettää kaiken. Mutta paluuta ei ole, Voin vain kulkea virran mukana. Vaikka se sitten merkitsisi poroksi palamista, loppua.
Hullu rakkaus on määräävä kaikkien elämää: nuori tokiolainen opettaja K, romaanin minäkertoja, on rakastunut opiskelutoveriinsa Sumireen, boheemiin tyttöön, joka haaveilee kirjailijanurasta ja haluaa olla kuin Kerouacin kirjasta; Sumireen, joka ei ole kaunotar, pikemminkin poikamainen, mutta jossa silti on erityislaatuista. K ja Sumire ovat parhaat ystävykset, jotka voivat keskustella mistä tahansa. Sumire ei tunne seksuaalisväritteistä rakkautta K:ta kohtaan, vaan rakastuu itseään seitsemäntoista vuotta vanhempaan naiseen nimeltä Miu, omaan Sputnik-rakastettuunsa. Salaperäisen Miun kohtaaminen muuttaa Sumirea ja naiset matkustavat Kreikkaan, jossa Sumire katoaa. Kun K matkustaa Välimerelle, kohtaa hän vain Miun sekä Sumiren kirjoittamia tekstejä. Voiko K tehdä mitään - tarvitseeko hänen edes? Mitä merkitystä Miun kokemuksilla tai K:n omilla on Sumiren katoamisen suhteen?
Haruki Murakami on vajaan kahden viime vuoden aikana noussut erääksi suosikkikirjailijakseni. Kafka rannalla vei oudompaan ja samalla paremmin kirjoitettuun maailmaan kuin suurin osa muista lukemistani kirjoista, Norwegian Wood vetosi tunteisiini enemmän kuin mikään muu kirja viimeisen - hmm - liki viiden vuoden aikana, Suuri lammasseikkailu puolestaan hämmensi hyvällä tavalla. Ei siis ihme, että säästelin syksyllä ostamaani Sputnik-rakastettuani (1999) monta kuukautta. Lähtökohdat kirjan lukemiseen olivat kaukana neutraalista ja odotukset asetettu todella korkealle.
Milloin nuoruus oikein karkasi minulta? ajattelin äkkiä. Sehän on jo ohi, vai mitä? Tuntuu siltä, että vielä äskettäin olin keskenkasvuonen. Huey Lewis and the News julkaisi niihin aikoihin pari hittiä. Ei siitä ole monta vuotta. Ja tässä minä nyt pyörin ympyrää tietäen etten pääse mihinkään, mutta pyörin siitä huolimatta. On pakko. On pakko pysyä siinä tai muutoin en selviydy.
Korkeat odotukseni eivät osoittautuneet vääriksi, eivät tietenkään, sillä vaikka Murakami toistelee tiettyjä elementtejä - unenomaisuutta, seksuaalisia jännitteitä, ihmisten välisiä valtasuhteita, populaarikulttuuria ja maagista surrealismia - kuin John Irving (karhut, paini, kirjailijuus) tai Joel Haahtela (unenomaisuus, eurooppalaisuus, arvoituksellisuus tietynlainen anonymiteetti) konsanaan, voisi Murakami kirjoittaa varmasti vaikka tietokirjan sähkövatkainten historiasta ja saada siitä ihan omanlaisensa ja erityisen kiinnostavan. Kiinnostava on nimittäin varsin osuva adjektiivi luonnehtimaan Murakamin mitä tahansa teosta. Hänen kirjoissaan voi todellakin tapahtua melkein mitä tahansa voi tapahtua.
Sputnik-rakastettuni on varsin tyypillinen Murakamin romaani, niin väitän ja luulen, etten saa vastaväittäjiä. Niin Sputnikiin kuin jokaiseen aiemmin lukemaani Murakamin romaaniin sisältyy arvoitus ja matka niin jonnekin fyysiseen paikkaan kuin päähenkilön muistoihin, toiveisiin ja pelkoihinkin. Unenomaisuus ja realismi, arki ja jonkinlainen todellisuusvääristymä määrittävät tarinan kulkua. Murakamin kohdalla unenomaisuus ei tarkoita maailmasta irti leijailevaa haahuilua, vaan toisaalta päähenkilön omien ajatusten sovittumista mitä epätodennäköisempiin tapahtumiin ja toisaalta rajujenkin kuvitelmien ja todellisuuden kehyksen kohtaamista. Surrealistisesta unenomaisuudestaan huolimatta Murakamin kirjat ovat kerronnaltaan enemmän juonivetoisia kuin tajunnanvirtaisia, mikä varmasti osaltaan selittää niiden suosiota. Hyvin kirjoitettuna hänen tekstiään on ilo lukea. Kaikkein puhtaimman realismin ystäville tai omituisuuksia pelkääville Murakami ei paljon tarjoa, mutta muuten mitä erilaisimmat lukijat saavat tarttumapintaa hänen romaaneistaan. Sputnik-rakastettuni sijoittuu mielestäni jonkinlaisella Murakamin-"omituisuusasteikoilla" helpommin lähestyttävien joukkoon ja siksi suosittelen romaania vaikkapa ensimmäiseksi murakamiksi.
Niin paljon kuin kirjasta pidinkin, ei K:n, Sumiren ja Miun tarina saanut minussa aikaan samanlaista lumoutumista kuin Kafka rannalla. Sputnik-rakastettuni on hyvä romaani, muttei niin erinomainen ja erikoinen kuin Kafka. Mentaliteetiltaan kirja on lähempänä Murakamin ehkä realistisinta teosta Norwegian Woodia, mutta Sputnik jää etäisemmäksi - varmasti tarkoituksella. Sputnikista ei siis tullut suosikkimurakamiani, mutta romaani vahvisti entisestään Murakamin asemaa yhtenä lempikirjailijanani, mikä ei ole ihan vähän sekään.
****½
Linkitän nyt blogiarvioista tuoreimman, Marian tekstin, koska se sisältää linkkejä muihin arvioihin. Lisäksi Marian lukukokemus ja Sputkinin sijoittuminen suhteessa Kafkaan rannalla sekä Norwegian Woodiin ovat tismalleen samat kuin omani.
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2003
Alkuteos: Supuutoniku no koibito 1999
Käännös: englanninnoksesta "Sputnik Sweetheat" kääntänyt Ilkka Malinen
Kansi: Jenni Tuominen ja Jukka Pylväs
Sivuja: 252
Romaani, Japani
Minä olen rakastunut tähän naiseen, Sumire tajusi hätkähtäen. Ei epäilystäkään. Jää on kylmää, ruusut ovat punaisia, minä olen rakastunut. Ja tämä rakkaus on viemässä minut jonnekin. Virta on niin voimakas, ettei minulla ole valinnanvaraa. Se voi hyvin olla jokin aivan erityinen paikka, paikka jota en ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Siellä voi piillä vaaroja, jotakin sellaista mikä voi haavoittaa minua syvästi, kohtalokkaasti. Saatan lopulta menettää kaiken. Mutta paluuta ei ole, Voin vain kulkea virran mukana. Vaikka se sitten merkitsisi poroksi palamista, loppua.
Hullu rakkaus on määräävä kaikkien elämää: nuori tokiolainen opettaja K, romaanin minäkertoja, on rakastunut opiskelutoveriinsa Sumireen, boheemiin tyttöön, joka haaveilee kirjailijanurasta ja haluaa olla kuin Kerouacin kirjasta; Sumireen, joka ei ole kaunotar, pikemminkin poikamainen, mutta jossa silti on erityislaatuista. K ja Sumire ovat parhaat ystävykset, jotka voivat keskustella mistä tahansa. Sumire ei tunne seksuaalisväritteistä rakkautta K:ta kohtaan, vaan rakastuu itseään seitsemäntoista vuotta vanhempaan naiseen nimeltä Miu, omaan Sputnik-rakastettuunsa. Salaperäisen Miun kohtaaminen muuttaa Sumirea ja naiset matkustavat Kreikkaan, jossa Sumire katoaa. Kun K matkustaa Välimerelle, kohtaa hän vain Miun sekä Sumiren kirjoittamia tekstejä. Voiko K tehdä mitään - tarvitseeko hänen edes? Mitä merkitystä Miun kokemuksilla tai K:n omilla on Sumiren katoamisen suhteen?
Haruki Murakami on vajaan kahden viime vuoden aikana noussut erääksi suosikkikirjailijakseni. Kafka rannalla vei oudompaan ja samalla paremmin kirjoitettuun maailmaan kuin suurin osa muista lukemistani kirjoista, Norwegian Wood vetosi tunteisiini enemmän kuin mikään muu kirja viimeisen - hmm - liki viiden vuoden aikana, Suuri lammasseikkailu puolestaan hämmensi hyvällä tavalla. Ei siis ihme, että säästelin syksyllä ostamaani Sputnik-rakastettuani (1999) monta kuukautta. Lähtökohdat kirjan lukemiseen olivat kaukana neutraalista ja odotukset asetettu todella korkealle.
Milloin nuoruus oikein karkasi minulta? ajattelin äkkiä. Sehän on jo ohi, vai mitä? Tuntuu siltä, että vielä äskettäin olin keskenkasvuonen. Huey Lewis and the News julkaisi niihin aikoihin pari hittiä. Ei siitä ole monta vuotta. Ja tässä minä nyt pyörin ympyrää tietäen etten pääse mihinkään, mutta pyörin siitä huolimatta. On pakko. On pakko pysyä siinä tai muutoin en selviydy.
Korkeat odotukseni eivät osoittautuneet vääriksi, eivät tietenkään, sillä vaikka Murakami toistelee tiettyjä elementtejä - unenomaisuutta, seksuaalisia jännitteitä, ihmisten välisiä valtasuhteita, populaarikulttuuria ja maagista surrealismia - kuin John Irving (karhut, paini, kirjailijuus) tai Joel Haahtela (unenomaisuus, eurooppalaisuus, arvoituksellisuus tietynlainen anonymiteetti) konsanaan, voisi Murakami kirjoittaa varmasti vaikka tietokirjan sähkövatkainten historiasta ja saada siitä ihan omanlaisensa ja erityisen kiinnostavan. Kiinnostava on nimittäin varsin osuva adjektiivi luonnehtimaan Murakamin mitä tahansa teosta. Hänen kirjoissaan voi todellakin tapahtua melkein mitä tahansa voi tapahtua.
Sputnik-rakastettuni on varsin tyypillinen Murakamin romaani, niin väitän ja luulen, etten saa vastaväittäjiä. Niin Sputnikiin kuin jokaiseen aiemmin lukemaani Murakamin romaaniin sisältyy arvoitus ja matka niin jonnekin fyysiseen paikkaan kuin päähenkilön muistoihin, toiveisiin ja pelkoihinkin. Unenomaisuus ja realismi, arki ja jonkinlainen todellisuusvääristymä määrittävät tarinan kulkua. Murakamin kohdalla unenomaisuus ei tarkoita maailmasta irti leijailevaa haahuilua, vaan toisaalta päähenkilön omien ajatusten sovittumista mitä epätodennäköisempiin tapahtumiin ja toisaalta rajujenkin kuvitelmien ja todellisuuden kehyksen kohtaamista. Surrealistisesta unenomaisuudestaan huolimatta Murakamin kirjat ovat kerronnaltaan enemmän juonivetoisia kuin tajunnanvirtaisia, mikä varmasti osaltaan selittää niiden suosiota. Hyvin kirjoitettuna hänen tekstiään on ilo lukea. Kaikkein puhtaimman realismin ystäville tai omituisuuksia pelkääville Murakami ei paljon tarjoa, mutta muuten mitä erilaisimmat lukijat saavat tarttumapintaa hänen romaaneistaan. Sputnik-rakastettuni sijoittuu mielestäni jonkinlaisella Murakamin-"omituisuusasteikoilla" helpommin lähestyttävien joukkoon ja siksi suosittelen romaania vaikkapa ensimmäiseksi murakamiksi.
Niin paljon kuin kirjasta pidinkin, ei K:n, Sumiren ja Miun tarina saanut minussa aikaan samanlaista lumoutumista kuin Kafka rannalla. Sputnik-rakastettuni on hyvä romaani, muttei niin erinomainen ja erikoinen kuin Kafka. Mentaliteetiltaan kirja on lähempänä Murakamin ehkä realistisinta teosta Norwegian Woodia, mutta Sputnik jää etäisemmäksi - varmasti tarkoituksella. Sputnikista ei siis tullut suosikkimurakamiani, mutta romaani vahvisti entisestään Murakamin asemaa yhtenä lempikirjailijanani, mikä ei ole ihan vähän sekään.
****½
Linkitän nyt blogiarvioista tuoreimman, Marian tekstin, koska se sisältää linkkejä muihin arvioihin. Lisäksi Marian lukukokemus ja Sputkinin sijoittuminen suhteessa Kafkaan rannalla sekä Norwegian Woodiin ovat tismalleen samat kuin omani.
sunnuntai 6. tammikuuta 2013
Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu
Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu
Kustantaja: Saarni-kirjat 2010
Kuvitus: Sirja Iisakka
Sivuja: 133 (+loppulaulu)
Kotimainen lastenromaani
Tiitu katsahti Joulupukkia hämmästyneenä. Hän tiesi, ettei tonttuja kutsuttu Takkasaliin ilman kunnon syytä. Takkasali on Korvatunturin suulin sali. Siellä pidettiin kaikki yhteiset tilaisuudet, kuten tonttujen oma joulujuhla, ja käsiteltiin kaikki tärkeät yhteiset asiat. Joulupukin vakavasta ilmeestä Tiitu päätteli, että tällä kertaa Joulupukilla ei olisi hyviä uutisia.
Pitkälettinen Tiitu Pietaryrtti, tämän veli Timi sekä heidän parhaat ystävänsä Tuisku ja Verne ovat tuoreita tonttukoululaisia, innokkaita opettaja Kultapiiskun johdolla opiskelevia lentoporoluokkalaisia. Koulunalkua ja lentoharjoituksia sävyttää kuitenkin huoli, kun ihmislasten usko joulupukkiin ja samalla tonttuihin tuntuu karisevan koko ajan. Postia pitävällä vaari Riihirannalla ei ole juurikaan kantaa kirjeitä joulupukille. Joulu on pelastettava! Joulun turvaamiseksi Timi ja Verne keksivät melkoisen juonen, johon Tiitu, Tuisku sekä lentävät porot valjastetaan mukaan. Vaan mitä tehdä, kun lumipyry sakenee, tonttulapset eksyvät toisistaan ja ihmiset tulevat aivan lähelle?
Loppiainen on vielä oikein hyvää aikaa joulukirjalle. Moni pakkaa tänään joulukoristeet odottamaan tulevaa joulua, mutta omassa perheessäni joulu saa (kuusta lukuun ottamatta) jatkua nuutinpäivään saakka. Luin toimittajanakin tunnetun Meri Savosen esikoisromaanin Tonttulapset ja seikkailujen joulu (2010) ääneen omille lapsilleni jouluviikon aikana. Seikkailuun kuljettava saturomaani oli juuri sopivaa luettavaa sydäntalven suurimman juhlan hetkinä.
"Jos Tiitulle käy jotain, se on kokonaan minun syytäni. Voi, miksi meidän piti lähteä koko matkalle? Sisko oli oikeassa: se oli aivan liian uhkarohkeaa", Timi sanoi ja painoi päänsä pöydälle käsiensä väliin.
Sitten kumpikaan ei enää sanonut mitään pitkään aikaan.
Tonttulapset ja seikkailujen joulu on perinteitä kunnioittava saturomaani, jossa ongelmalähtöinen alkuasetelma johtaa jännittävään seikkailuun. Savosen kirjan seikkailullinen tunnelma on vienyt monet muutkin kirjablogistit mukanaan. Vaikka kirjan vastaanotto blogeissa on ollut oikein myönteinen, ovat joulun perinteisiin liittyvät seikat saaneet aikaan kysymyksiä: Paula pohti angloamerikkalaisen (joulu)kultuurin tuloa kotimaiseen lastenkirjallisuuteen ja sai Tonttulapsista ja seikkailujen joulusta muistumia Harry Potterien luudalla lentämisestä ja Tylypahkasta. Totta onkin, että tonttukoulun eri luokkien tuvissa on yhtymäkohtia J.K. Rowlingin luomien Rohkelikkojen ja Puuskupuhien kanssa, tosin suomalaiseen tapaan koulua käydään ihan päiväaikaan toisin kuin Potterien sisäoppilaitoksessa. Lentävien porojen idea mietitytti myös Kirsiä. Vaikkevat suomalaiset joulupukin porot Wikipediankaan mukaan lennä, alkavat lentävät porot olla miltei uskottavia niin amerikkalaisen populaarikulttuurin kuin kotimaisten Niko Lentäjänpoika -elokuvien myötä. Santaparkin sivuilla väitetään kaikkien porojen oppivan lentämään, uskokoot kuka haluaa. Omille lapsilleni lentävät porot sopivat kirjaan, itsekin pienen alkunikottelun jälkeen annoin niiden kuulua tarinaan. Värikäs päivä -blogin Viivin tavoin koin kirjan nautittavana ja lentävistä poroistaan huolimatta ennen kaikkea kotimaisesta jouluperinteestä hyvin vahvasti ponnistavana.
Perinteikkyys onkin mielestäni Savosen kirjan leimallisimpia puolia - hyvällä tavalla. Suomalainen joulunalusaika on sopivasti salaperäinen: Korvatunturi viettää ihmisten silmissä hiljaiseloa, sillä tontut asuvat sen sisällä. Folklorea mukaillen on myös muita kuin joulutonttuja, esimerkiksi Justus Tunturikäpälä-niminen saunatonttu huolehtii hyvin omasta tontistaan. Myös tarinan kehys ja kertomuksen eteneminen ovat itsessään mitä tahansa saturomaania mukailevia: neuvokkuudella ja ystävyydellä on mahdollista selvitä mitä erilaisimmista yllätyksistä. Vaikka kerronta on paikoin verkkaista, koukuttaa Savosen romaani niin, että kirjaa on miltei pakko ahmia luku toisensa jälkeen. On pakko saada selville, kuinka tonttulapsille, poroille ja koko joululle kaiken tiimellyksessä käy.
Tonttulapset ja seikkailujen joulu on mainio vuodenaikakirja. Se pitää aikuistakin lukijaa otteessaan suorastaan vanhanaikaisen viehättävästi. Savonen jatkaa Tiitun, Tuiskun, Timin ja Vernen seikkailuja ainakin Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat -kirjassaan, joka valkovuokkojen täplittämän kansikuvansa perusteella sijoittuu kevääseen. Viihdyin Tonttulasten ja seikkailujen joulun parissa niin hyvin, että odotan jo innolla tuon keväisen kirjan lukemista.
****
Lasten kommentit:
Viisivuotias: Lentokoneet lentää kyl enemmän kuin porot. American Airlines!
Seitsenvuotias: Tää oli ihan paras kirja. Mä annan tälle ainaskin viiskyt tähtee. Kaikki oli parasta. Meidän luokan L sanoi, ettei joulupukkia ole olemassa, mutta onpas. Mä aion uskoa joulupukkiin aina. L on ihan tyhmä.
perjantai 4. tammikuuta 2013
Helmi Krohn: Eeva-Liisa
Kuukauden tyttökirjaklassikko
Helmi Krohn: Eeva-Liisa. Entisen koulutytön päiväkirja
Kustantaja: Otava 1943 (2. painos 1952)
Sivuja: 120
Kotimainen tyttökirjaklassikko
Kotona, lokakuun 30 p. 188-.
Tänään täytän 16 vuotta. Isä sanoi toivottaessaan minulle onnea, että olen vasta hiirenkorvalla, mutta omasta mielestäni olen jo melkein täysikasvuinen. Onhan minulla jo pitkät hameet, ja hiuksetkin ovat nutturalla.
Eeva-Liisa on 16-vuotias suomenkielisessä tyttökoulussa opiskeleva tyttö, joka elää akateemisessa fennomaaniperheessä Helsingin keskustassa. Hän saa päiväkirjan syntymäpäivälahjaksi isältään, ja alkaa aluksi hieman haparoiden kirjata siihen oman arkensa havaintoja aina lokakuulta seuraavan vuoden loppukesään saakka.
Helmi Krohnin Eeva-Liisa (1943) on kirja, joka katselin lapsuudessani vuosia vanhempieni kirjahyllyssä. Jostain syystä en koskaan lukenut kirjaa tai en ainakaan saanut sitä loppuun, vaikka muuten olen aina ollut tyttökirjojen suurkuluttaja. Nyt joulun alla kaipasin lukujumiini jotain nopealukuista ja rentouttavaa. Koska koen suurimman osan tyttökirjoista mitä parhaimmaksi kirjaterapiaksi, päätin vihdoin ja viimein lukea Krohnin romaanin. Se kannatti, sillä nuoren Oskar Merikannon ja J.H. Erkon tuttavapiirissä liikkuvan perheen tyttären fiktiivisen päiväkirjan lukeminen vei mukanaan 1800-luvun lopun koululaiselämään.
Kertoessani suurista miehistä, joita olen nähnyt ja tavannut, unohtui setä Topelius minulta. Hänet olen tietysti tavannut monta kertaa koulun lussijuhlissa ja kevätyhtiön retkillä, vieläpä teatterissakin, kun Regina von Emmeritziä esitettiin. Mutta viime kesänä pääsin Koivuniemeen käymään. Asian laita on näet se, että minun oman äitini veli on naimisissa Topeliuksen tyttären kanssam ja lasken hieman sukulaisuuttakin hänen kanssaan, vaikka se onkin väärän koivun takaa. Mutta kun tytöt kehuvat jos jollakin koulussa, niin pitäähän minunkin kehua.
Usein tyttökirjat piirtävät hyvin myös ympärillä olevaa ajankuvaa: Anni Swanin Iris rukka sijoittuu vuosiin ennen Suomen itsenäistymistä, Mary Marck kuvaa 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten (aina 1940-luvulle saakka) koululaiselämää ja Rauha S. Virtasen Seljat saavat 1950-luvun eloon. Kaikissa mainitsemissani kirjoissa kertomuksen tapahtuma-aika on lähellä teoksen kirjoitusaikaa. Krohn ei kuitenkaan kirjoita 1940-luvusta, vaan sijoittaa sota-aikana kirjoittamansa kirjan omaan nuoruuteensa, 1880-luvulle. Aikakausi on kiehtova ja Krohn kirjoittaa siitä niin hyvin, että nykylukijan silmissä Eeva-Liisa todellakin elää fennomaanien aikaa.
Fennomaanit, suomalaismielinen älymystö, nouseekin kirjan keskiöön. Eeva-Liisa on ruotsinkielisen, jo edesmenneen, äidin ja saksalaisjuurisen isän tytär, jonka kotona puhutaan aina suomea ja jonka helsinkiläisperheessä ihaillaan niin Päijänteen sinisyyttä, tavallisen maalaisemännän Kreetta Haapasalon soittoa sekä körttikansan yksinkertaisuutta. Suomen kieli ja Suomen kansa nostetaan juhlapuheissa kuin alhaalta laaksosta korkealle vuorelle, mutta maalainen suomalaisuus on ihailtavuudessaankin eksoottista. Kaupunkilaisten fennomaanien tapaan omaa arkea värittävät enemmän vanhempien akateemisten keskustelujen seuraaminen sekä koululaisten lussijuhlien valmistelu. Eeva-Liisan suomenmieliset viittaukset selittyvät Helmi Krohin omalla suvulla: Julius Krohin tyttärenä ja myöhemmin E.N. Setälän vaimona hän sai elää aitiopaikalla suhteessa suomen kielen sanaston sekä myös suomalaisen kansanrunouden tutkimuksen kehittymiseen.
Romaanina Eeva-Liisa kantaa hyvin tyttökirjojen perintöä: Eeva-Liisa on kirjoittava - vaikkakin kirjoittajana aloitteleva - tyttö, jonka keskeishuolenaiheena ovat koululaisten sosiaaliset suhteet sekä se, kuinka vaikeaa on olla ystävällinen kaikille, vaikka haluaisi ollakin juuri sellainen. Päiväkirjassaan Eeva-Liisa käy läpi oman arkensa pieniä kohtaamisia, retkiä ja ulkomaanmatkan-suunnitelmia sekä muistelee edesmennyttä äitiään. Kirja ei ole erityisen hauska, kuten monet tyttökirjat, eikä se ole tapahtumarikaskaan siinä mielessä, että romaanissa sattuisi hauskoja kommelluksia. Eeva-Liisan sisäisen maailman kuvailukaan ei ole kovin syvää, mutta siitä huolimatta kirjassa on lämpöä ja viehättävyyttä. Eeva-Liisaa on ilo lukea nimenomaan kirjan kulttuurisen kontekstin vuoksi.
Kaiken lisäksi Krohn kirjoittaa hyvin, varmasti tarkoituksellisen vanhahtavasti, mutta silti helppolukuisesti. Eeva-Liisa on hyvin suloinen kirja. Sen 16-vuotiaat ovat nutturoistaankin huolimatta lapsekkaita ja 1880-luvun suomalaismieliseen henkeen sopivasti toiveikkaita tulevaisuuden suhteen. Keski-ikäistyvä lukija voi vain hymyillä kaikkitietävästi Eeva-Liisan huudahdukselle: Miten ihanaa on olla nuori!
****
Eeva-Liisan on lukenut myös Vauhko.
torstai 3. tammikuuta 2013
Paul Auster: Talvipäiväkirja
Paul Auster: Talvipäiväkirja
Kustantaja: Tammi 2012, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Winter Journal 2012
Suomennos: Erkki Jukarainen
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 225
Kaunokirjallinen elämäkerta, päiväkirjamainen kuvaus
Ajattelet että se ei koskaan tapahdu sinulle, että se ei voi tapahtua sinulle, että olet ainoa ihminen maailmassa, jolle sellaisia asioita ei koskaan tapahdu, ja sitten, yksi kerrallaan, kaikki niitä alkaa tapahtua sinulle niin kuin jokaiselle muullekin.
Paul Auster puhuttelee lukijaa heti Talvipäivänkirjansa (2012) ensimmäisessä kappaleessa. Vai puhutteleeko hän itseään? Muistelmamainen, omaelämäkerralliseksi luonnehdittu teos osoittaa, että kertoessaan elämästään Auster puhuttelee itseään toisessa persoonassa ja tempaa samanlaisella puhuttelevalla tyylillä lukijansa osaksi omia muistojaan: On kesäkuu 1959. Olet kaksitoistavuotias ja pääset viikon kuluttua peruskoulun ala-asteelta...
Talvipäiväkirja koostuu erilaisista väläyksistä, jotka valottavat Austerin elämää. Esiin nousevat niin Austerin äiti-suhde, kirjailijan itsensä kokemat paniikkikohtaukset, nuoruusiän hapuilevat seksikokemukset ja aikuisen iän kypsä ja rakkaudentäyteinen avioliitto sekä rakkaus kirjoihin ja baseballiin. Olen lukenut Austerin teoksia liki 20 vuoden ajan, mutta epäsäännöllisesti, sillä koen hänen tuotantonsa hyvinkin epätasaisena. Kiinnostuin Talvipäiväkirjasta heti, kun kirjan ilmestymisestä kuulin ja Leena Lumen bloggaus lisäsi kiinnostustani. Toivoin ja sainkin teoksen joululahjaksi. Uskoin kohtaavani liki täydellisen sydäntalven kirjan.
Ensi hetkestä lukien kaikki oli hänen kanssaan toisenlaista. Tällä kertaa ei enää oman mielikuvituksen tuotetta, ei haavemaailman projektiota vaan todellinen ihminen, ja hän sälytti todellisuutensa sinulle heti kun te aloitte jutella, mikä tapahtui vain hetki sen jälkeen kun ainoa yhteinen tuttavanne esitteli teidät toisillenne 92. kadun NMKY:n aulassa runonlausuntaillan päätyttyä --
On ehkä jo jossain määrin kulunut ilmaisu huudahtaa, että "olisin halunnut pitää tästä kirjasta niin ja niin paljon", mutta Talvipäiväkirjan kohdalla tuo huudahdus pitää paikkansa. Periaatteessa Austerin omaelämäkerrallisessa teokssa on kaikki kohdallaan: on kiehtovan kirjailijan elämä kaikkineen, paljaana ja muistin mukaan poukkoilevana; on taidokkaasti kirjoitettua tekstiä, vaikuttavia elämäntapahtumia, kuten ensikohtaaminen elämänsä rakkauden kanssa, sekä pieniä väläyksiä vaikkapa siitä, miltä tuntuu viisivuotiaana saada leikkiharava päähänsä. Kaiken lisäksi Auster on taitava kirjoittaja ja hänen tekstinsä on kaunista ja hyvää.
Kirjaa aloittaessani oli ihastuksissani, mutta kokonaisuutena Talvipäiväkirja ei täysin toimi, se on liiankin hajanainen ja vaikka moni yksittäinen asia kiehtoo ja avaa lukijalle sitä kirjailijaelämää, jonka Auster haluaa kertoa, on kirjassa on myös paljon sellaista, joka ei pitänyt ainakaan minun mielenkiintoani yllä. Elämäntapahtumasta ja osoitteesta toiseen liikkuminen on kiinnostavaa, mutta lyhyet kappaleet eivät aina kytkeydy toisiinsa ja kokonaisuudesta jää luonnosmainen vaikutelma: kuin kirjailija olisi kirjoittanut niitä näitä, kaikkea mikä mieleen juolahtaa. Päiväkirjan ideaan tuo fragmentaarisuus toki sopii, mutta kirjasta nauttiakseen on hyvä tuntea Austerin aiempaa tuotantoa sekä hänen elämäkertansa keskeiskäänteet.
Talvipäiväkirja siis on hieno kirja - hieno kaikille Paul Austerin tuotannon ystäville. Kirja antaa mahdollisuuden sukeltaa Austerin muistoihin, sisäiseen maailmaan, rakkauksiin, pelkoihin ja lapsuuteen. Talvipäiväkirja on kuitenkin siinä määrin fragmentaarinen, etten suosittele sitä kenenkään ensimmäiseksi austeriksi lukuun ottamatta Siri Hustvedtin, Austerin vaimon, kirjoista pitäviä. Näen Talvipäiväkirjan poukkoilevassa älyllisyydessä paljon samaa kuin Hustvedtin romaanissa Kesä ilman miehiä. Molemmissa kirjoissa ajatuskulku on katkonaista, kumpikin teos on kirjoitettu hyvin ja molemmat sisältävät elämän suuria ja pieniä kysymyksiä, toinen fiktiona, toinen omaelämäkerrallisena.
Vaikka en vaikuttunut niin suuresti kuin toivon, uskon kirja arvon kasvavan mielessäni ajan myötä. Kokonaisuudessaan Talvipäiväkirja on kauniinmelankolinen teos ikääntymisestä ja kirjailijuudesta. Austerin paikoin syvissäkin vesissä vellovissa muistoissa on valoa ja lämpöä. Talvipäiväkirjasta jää päällimmäiseksi hyvä olo.
***½ (tasapainottavasti!)
Kustantaja: Tammi 2012, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Winter Journal 2012
Suomennos: Erkki Jukarainen
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 225
Kaunokirjallinen elämäkerta, päiväkirjamainen kuvaus
Ajattelet että se ei koskaan tapahdu sinulle, että se ei voi tapahtua sinulle, että olet ainoa ihminen maailmassa, jolle sellaisia asioita ei koskaan tapahdu, ja sitten, yksi kerrallaan, kaikki niitä alkaa tapahtua sinulle niin kuin jokaiselle muullekin.
Paul Auster puhuttelee lukijaa heti Talvipäivänkirjansa (2012) ensimmäisessä kappaleessa. Vai puhutteleeko hän itseään? Muistelmamainen, omaelämäkerralliseksi luonnehdittu teos osoittaa, että kertoessaan elämästään Auster puhuttelee itseään toisessa persoonassa ja tempaa samanlaisella puhuttelevalla tyylillä lukijansa osaksi omia muistojaan: On kesäkuu 1959. Olet kaksitoistavuotias ja pääset viikon kuluttua peruskoulun ala-asteelta...
Talvipäiväkirja koostuu erilaisista väläyksistä, jotka valottavat Austerin elämää. Esiin nousevat niin Austerin äiti-suhde, kirjailijan itsensä kokemat paniikkikohtaukset, nuoruusiän hapuilevat seksikokemukset ja aikuisen iän kypsä ja rakkaudentäyteinen avioliitto sekä rakkaus kirjoihin ja baseballiin. Olen lukenut Austerin teoksia liki 20 vuoden ajan, mutta epäsäännöllisesti, sillä koen hänen tuotantonsa hyvinkin epätasaisena. Kiinnostuin Talvipäiväkirjasta heti, kun kirjan ilmestymisestä kuulin ja Leena Lumen bloggaus lisäsi kiinnostustani. Toivoin ja sainkin teoksen joululahjaksi. Uskoin kohtaavani liki täydellisen sydäntalven kirjan.
Ensi hetkestä lukien kaikki oli hänen kanssaan toisenlaista. Tällä kertaa ei enää oman mielikuvituksen tuotetta, ei haavemaailman projektiota vaan todellinen ihminen, ja hän sälytti todellisuutensa sinulle heti kun te aloitte jutella, mikä tapahtui vain hetki sen jälkeen kun ainoa yhteinen tuttavanne esitteli teidät toisillenne 92. kadun NMKY:n aulassa runonlausuntaillan päätyttyä --
On ehkä jo jossain määrin kulunut ilmaisu huudahtaa, että "olisin halunnut pitää tästä kirjasta niin ja niin paljon", mutta Talvipäiväkirjan kohdalla tuo huudahdus pitää paikkansa. Periaatteessa Austerin omaelämäkerrallisessa teokssa on kaikki kohdallaan: on kiehtovan kirjailijan elämä kaikkineen, paljaana ja muistin mukaan poukkoilevana; on taidokkaasti kirjoitettua tekstiä, vaikuttavia elämäntapahtumia, kuten ensikohtaaminen elämänsä rakkauden kanssa, sekä pieniä väläyksiä vaikkapa siitä, miltä tuntuu viisivuotiaana saada leikkiharava päähänsä. Kaiken lisäksi Auster on taitava kirjoittaja ja hänen tekstinsä on kaunista ja hyvää.
Kirjaa aloittaessani oli ihastuksissani, mutta kokonaisuutena Talvipäiväkirja ei täysin toimi, se on liiankin hajanainen ja vaikka moni yksittäinen asia kiehtoo ja avaa lukijalle sitä kirjailijaelämää, jonka Auster haluaa kertoa, on kirjassa on myös paljon sellaista, joka ei pitänyt ainakaan minun mielenkiintoani yllä. Elämäntapahtumasta ja osoitteesta toiseen liikkuminen on kiinnostavaa, mutta lyhyet kappaleet eivät aina kytkeydy toisiinsa ja kokonaisuudesta jää luonnosmainen vaikutelma: kuin kirjailija olisi kirjoittanut niitä näitä, kaikkea mikä mieleen juolahtaa. Päiväkirjan ideaan tuo fragmentaarisuus toki sopii, mutta kirjasta nauttiakseen on hyvä tuntea Austerin aiempaa tuotantoa sekä hänen elämäkertansa keskeiskäänteet.
Talvipäiväkirja siis on hieno kirja - hieno kaikille Paul Austerin tuotannon ystäville. Kirja antaa mahdollisuuden sukeltaa Austerin muistoihin, sisäiseen maailmaan, rakkauksiin, pelkoihin ja lapsuuteen. Talvipäiväkirja on kuitenkin siinä määrin fragmentaarinen, etten suosittele sitä kenenkään ensimmäiseksi austeriksi lukuun ottamatta Siri Hustvedtin, Austerin vaimon, kirjoista pitäviä. Näen Talvipäiväkirjan poukkoilevassa älyllisyydessä paljon samaa kuin Hustvedtin romaanissa Kesä ilman miehiä. Molemmissa kirjoissa ajatuskulku on katkonaista, kumpikin teos on kirjoitettu hyvin ja molemmat sisältävät elämän suuria ja pieniä kysymyksiä, toinen fiktiona, toinen omaelämäkerrallisena.
Vaikka en vaikuttunut niin suuresti kuin toivon, uskon kirja arvon kasvavan mielessäni ajan myötä. Kokonaisuudessaan Talvipäiväkirja on kauniinmelankolinen teos ikääntymisestä ja kirjailijuudesta. Austerin paikoin syvissäkin vesissä vellovissa muistoissa on valoa ja lämpöä. Talvipäiväkirjasta jää päällimmäiseksi hyvä olo.
***½ (tasapainottavasti!)
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Blogistanian Finlandia -ehdokkaani
Blogistanian Finlandia on taas täällä! Sallan lukupäiväkirjassa olevien kisaohjeiden mukaisesti olen valinnut vuonna 2012 ilmestyneistä kotimaisista kirjoista kolme omaa ehdokastani, kolme omaa suosikkiani. Kahden kärki oli helppo valita, mutta kolmannen valitseminen oli suoranaista kipuilua. Mietin viime metreille saakka, että nostanko Heidi Könkään upean Dora, Doran ohi nyt kolmanneksi nousseen romaanin ja voin paljastaa, että arpa ratkaisi. En yksinkertaisesti pystynyt tekemään eroa näiden hienojen kirjojen välille. Siksi tyydyn nyt suosittelemaan Dora, Doraa kaikille.
Lumiomenan ehdokkaat ovat tässä:
1. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos. (3p.)
"Itärannan romaani on kaunis ja vahva. Se luo pelottavan, mutta täysin mahdollisen vision tulevaisuudesta kantaen kuitenkin mukanaan ikiaikaisuuden sävyjä. Tästä syntyy ehjä romaani, joka ajatteluttaa sekä kertoo tärkeää viestiä siitä, ettei kaiken elämän perusedellytyksenä oleva vesi ole välttämättä itsestäänselvyys edes täällä tuhansien järvien maassa."
2. Ulla-Lena Lundberg: Jää. Teos ja Schildts & Söderströms (2p.)
"Lundberg kirjoittaa kaiken niin, että saaristoseudun elämä muuttuu todeksi, se pakahduttaa, jännittääkin. Lundbergin tekstiä on helppo myötäelää, sen kanssa on luontevaa olla silloinkin, kun tarina surettaa. Jää kertoo arjesta saaristossa, mutta siinä on jotain elämää suurempaa. Kuten Lundberg kirjoittaa, ei ihmisen tarvitse omistaa sitä, mitä rakastaa."
3. Aki Ollikainen: Nälkävuosi (1p.)
"Molemmilla lukukerroilla Ollikaisen romaani vakuutti ja vaikutti. Nälkävuosi vakuuttaa aiheellaan, kielellään, kerrollaan ja taitavuudellaan. Se vaikuttaa sielussa niin, että omaa kehoa alkaa kolottaa ja mieltä liikuttaa, vaikkei itku tulekaan."
Pidän peukkuja omille ehdokkailleni. Blogistanian Finlandian voittaja julkaistaan Sallan lukupäiväkirjassa tänään illalla klo 20.
Edit. illalla VOITTAJA!!
Blogistanian Finlandian voitti Aki Ollikaisen hieno Nälkävuosi. Lämpimät onnittelut! Kaikki pistesijat ja tarkemmat tiedot Sallan lukupäiväkirjasta.
Lumiomenan ehdokkaat ovat tässä:
1. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos. (3p.)
"Itärannan romaani on kaunis ja vahva. Se luo pelottavan, mutta täysin mahdollisen vision tulevaisuudesta kantaen kuitenkin mukanaan ikiaikaisuuden sävyjä. Tästä syntyy ehjä romaani, joka ajatteluttaa sekä kertoo tärkeää viestiä siitä, ettei kaiken elämän perusedellytyksenä oleva vesi ole välttämättä itsestäänselvyys edes täällä tuhansien järvien maassa."
2. Ulla-Lena Lundberg: Jää. Teos ja Schildts & Söderströms (2p.)
"Lundberg kirjoittaa kaiken niin, että saaristoseudun elämä muuttuu todeksi, se pakahduttaa, jännittääkin. Lundbergin tekstiä on helppo myötäelää, sen kanssa on luontevaa olla silloinkin, kun tarina surettaa. Jää kertoo arjesta saaristossa, mutta siinä on jotain elämää suurempaa. Kuten Lundberg kirjoittaa, ei ihmisen tarvitse omistaa sitä, mitä rakastaa."
3. Aki Ollikainen: Nälkävuosi (1p.)
"Molemmilla lukukerroilla Ollikaisen romaani vakuutti ja vaikutti. Nälkävuosi vakuuttaa aiheellaan, kielellään, kerrollaan ja taitavuudellaan. Se vaikuttaa sielussa niin, että omaa kehoa alkaa kolottaa ja mieltä liikuttaa, vaikkei itku tulekaan."
Pidän peukkuja omille ehdokkailleni. Blogistanian Finlandian voittaja julkaistaan Sallan lukupäiväkirjassa tänään illalla klo 20.
Edit. illalla VOITTAJA!!
Blogistanian Finlandian voitti Aki Ollikaisen hieno Nälkävuosi. Lämpimät onnittelut! Kaikki pistesijat ja tarkemmat tiedot Sallan lukupäiväkirjasta.