Kirjavuosi 2012 paketissa

Joulun aikaan oli täydellisiä talvipäiviä. Ensimmäinen lomaviikkoni sujui kotiseudulla Savossa nopeasti oman perheen ja suvun kanssa, luonnossa liikkuen, joulua fiilistellen ja (vain) muutamaa kirjaa lukien. Ennen kuin ehdin joululukemistooni tai blogikylään lukemaan kollegojeni kirjakuulumisia, on aika luoda nopea katsaus vuoden 2012 blogi- ja kirjakuulumisiin.

Suunnittelin kirjoittavani erilliset postaukset blogitilastoista ja kirjoista, mutta suloinen lomalaiskuus on vallannut mieleni ja joutilaisuuttani varjellen listaan niitä näitä tähän samaan kirjoitukseen. Lumiomenan vuosi 2012 pannaan kerralla pakettiin, joka sisältää niin blogini ja itseni yleisiä kuulumisia kuin jonkinlaisen listauksen kirjavuoteni kohokohdista.

Blogitilastoja ja -kuulumisia

Tilastoista kerron sen verran, että kirjoitin vuoden aikana blogiarvion kaikkiaan 130 kirjasta. Kirjoista arvostelukappaleita on 47 kappaletta, reilu kolmannes (36%) kaikista lukemistani. Uutuuksista valtaosa on arvostelukappaleita, mutta olen toki myös ostanut ja lainannut uutuuksia. Lukemistani kirjoista vanhin on Juhani Ahon Yksin vuodelta 1890, (suomennoksena) tuorein taas A.S. Byattin Pieni musta kirja? Maantieteellisesti kaukaisin kirja tuli Chilestä, Carmen Aguirren Kiihkeä maa, läheisin luonnollisesti Suomesta: vanhan kotiseutuni puolesta liputtaen nostan läheisimmäksi kirjaksi Sirpa Kähkösen Neidonkengän. Blogissani kävi keskimäärin 11 000 kurkkaajaa kuukaudessa ja vuoden luetuin kirjaa käsittelevä tekstini on (syystä tai toisesta) ollut Maria Rocherin esikoisromaani Enchanté! Hauska rakastua. Linkit vuoden kaikkiin blogiarvioihini löytyvät täältä.

Muita huippukohtia niin omassa kuin blogielämässäni ovat olleet muun muassa
- Lumiomenan oma Facebook-sivu.
- uusi ja silti (freelance-pohjalta) tuttu työ, aloitin kesäkuussa kokopäiväisenä ammatti- ja tietokirjallisuuden kustannustoimittajana.
- ei-ihan-15 minuutia julkisuudessa, kun minusta tehtiin juttu toukokuun Evitaan. En mene minnekään ilman kirjaa -otsikko liioittelee, totta kai. 
- Joel Haahtela -bingo, jonka laadin kesäkuun iloksi.
- Kirjabloggaajan mies, jolla voitin Amman Copycat-kisan. Vau.
- Esikoiseni koulutien alku.
- Teemalukeminen: Dekkari-puolikuu kesällä, Keltaisen kirjan viikko syyskuussa ja varsin suosittu Huonon kirjan viikko loka-marraskuun taitteessa. Huonon kirjan viikko oli aidosti ilo! Suosittelen sitä muillekin, sillä omalta mukavuusalueelta vaikka roskankin pariin poikkeaminen piristää.
- Bloggaajien yhteistempaukset, ennen kaikkea Blogistanian Finlandia, Globalia ja Kuopus sekä syksyllä paljon näkyvyyttä saanut plagioinnin vastainen valejuoni-kampanja. Kirjoitin oman juttuni Minna Canthin Anna Liisasta.
- ystäväni Karoliina Timosen romaani Aika mennyt palaa, jonka lukeminen oli suuri ilo
- tietenkin kirjamessut Turussa ja Helsingissä.

Vuoden 2012 kirjakohokohtani

Kirjakohokohtani ovat kirjoja, jotka syystä tai toisesta ovat tehneet suuren vaikutuksen. En listaa "objektiivisesti ajateltuna" parhaimpia ja siksi moni hieno teos jää pois. Esimerkiksi Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi tai Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max ovat hienoja, mutta nyt listaamani kirjat säväyttivät enemmän. Listani on hyvää blogiperiaatetta mukaillen täysin mutuhuttuinen ja ensi viikolla se olisi jo erilainen.

Näihin rakastuin
Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Haruki Murakami: Norwegian Wood

Nämä jäivät mieleen
A.S. Byatt: Lasten kirja
Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
Heidi Köngäs: Dora, Dora
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Lionel Shriver: Poikani Kevin

Iloiset jälleennäkemiset
Joel Haahtela: Lumipäiväkirja
Maria Krüger: Punaruusun aikaan
C.S. Lewis: Velho ja leijona
Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast (lukekaa tämä!!!!)

Ah!
Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
Olli Jalonen: Poikakirja
Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Paras lastenkirja:
Sanna Isto: Tinka ja Taika
sekä
Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Suurimmat pettymykset olivat
Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia (hyvä kirja, mutta liian kaunis)
Maria Rocher: Enchanté! Hauska rakastua (tyhjänpäiväinen)
David Safier: Huono karma (vuoden huonoin kirja, Huonon kirjan viikkoa en tässä huomioi)

Jos pitäisi valita yksi, niin kirjasuosikkini koko vuodelta on ehdottomasti Haruki Murakamin Norwegian Wood. Siihen ei ole lisäämistä: kerran romantikko, aina romantikko ja Murakamista on tullut suursuosikkini (etenkin, kun vuoden 2011 ykköskirjani oli Kafka rannalla). Kotimainen kolmen kärkeni selviää ylihuomenna, jolloin ympäri Kirjablogistaniaa julkaistaan Blogistanian Finlandia -ehdokkaiden listat. 

Nyt on aika kiittää teitä kaikkia kuluneesta, varsin hyvästä vuodesta ja toivottaa

onnellista vuotta 2013!

Toivotus

Rauhallista, hyvää, iloista ja lämmintä joulumieltä kaikille Lumiomenan lukijoille!

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset
Kustantaja: WSOY 2012
Alkuteos: (alkuteoksen nimi puuttuu copy-sivulta, mutta) Pippi Långstrump har julgransplundring 1950/1979
Kuvitus: Ingrid Vang Nyman
Suomennos: Kristiina Rikman
Sivuja: 36
Kuvakirja, Ruotsi

Peppi Pitkätossu
järjestää
joulukuusenriisujaiset
tänä iltana Huvikummussa
. Kaikki lapset
sydämellisesti tervetuloa
pankaa paljon vaatetta päällenne

Eräänä lumisena joululoman päivänä tapahtuu kummia. Pikkukaupungin torin laitaan on naulattu iso kyltti, jonka sisältämässä viestissä Peppi Pitkätossu kutsuu kaikki lapset Huvikumpuun joulukuusenriisujaisiin. Tommi, Annika ja liuta muita lapsia ovat malttamattomia ja kun he saapuvat Pepin kotitalolle, on kaikkialla hiljaista. Missään ei näy edes pientä valonpilkahdusta. Lopulta herra Nilsson, Pepin pieni apina, hyppää Tommin olkapäälle ja ojentaa lapun: Seurkaat jäliä ja syö kääne. Juhla voi alkaa ja kyseessä onkin kaikkien aikojen kekkerit!

Ikisuosikkini Astrid Lindgrenin Peppi-satu Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset (1950) on minulle ennestään tuttu kirjasta Lapsen joulu, jossa se kulkee nimellä Peppi Pitkätossu pitää kuusenriisumisjuhlat. Nyt uutta on Kristina Rikmanin tekemä käännös sekä kuvituksen nelivärisyys. "Ainoan oikean" Peppi-kuvittajan Ingrid Vang Nymanin hauskan kuvituksen ovat värittäneet ja entisöineet Björn Hedlund ja Gustaf Brundin.

"Et ikimaailmassa saa tulla majaan, jos lupaat olla syömättä mitään", Peppi sanoi. "Mutta jos lupaat syödä enemmän kuin kukaan muu, olet oikein tervetullut."

Joulukuusenriisujaisissa Peppi on muista nimeään kantavista kirjoista tuttu sydämellinen ja anarkistinen itsensä. Kaikki lapset mahtuvat Pepin juhliin, herkkuja riittää, suloinen Purkki-koira löytää paikkansa ja kopealle, mutta makean suhteen persolle rouva Hienostolle kerrotaan, mitä isojen ihmisten on terveellistä syödä. En tapaa tehdä juonipaljastuksia, mutta kerron nyt teille blogini lukijoille, ettei isojen ihmisten ole terveellistä syödä kakkua ja karamelleja. Niistä saa vain mahanpuruja ja ikävän olon, opastaa Peppi rouva Hienostoa.

Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset on toisaalta mitä ilahduttavin ja ihastuttavin kirja. Sen tarina on lindgrenmäiseen tapaan sydämellinen ja sopivan anarkistinen. Kerronta pitää otteessaan, Peppi järjestää yllätyksen toisensa jälkeen, jokaiselle on tilaa ja juhlissa tapahtuu kaikenlaisia episodeja, jotka tässä uudessa kuvakirjassa on jaettu pieniksi luvuiksi. Kaikki syrjässä olevat ja hiljaiset tai pienet saavat erityishuomiota, mikä lämmittää lukijan mieltä - Pepin sydän on, tietenkin, puhdasta kultaa! Jos olisin lukenut kirjan ensimmäistä kertaa, olisin ikionnellinen.

Koska olen lukenut vanhan, Irmeli Järnefeltin tekemän käännöksen monta monituista kertaa, en päässyt täysin sinuiksi uuden suomennoksen kanssa. Arvostan Kristina Rikmania tavattomasti. Hän on mielestäni eräs parhaista suomalaisista kaunokirjallisuuden kääntäjistä. Lastenkirjat ovat kuitenkin niitä teoksia, joiden suhteen tulee helposti oltua liiankin konservatiivinen. Sanankäänteiden muutokset ymmärrän, mutta en millään sitä, että herra Tossavainen kulkee kirjassa alkukielisellä nimellään herra Nilsson. Herra Tossavainen on niin vakiintunut ja tunnettu suomalaisella nimellään, että koin miltei tuohtumusta. Ymmärrän toki, että alkukielisen nimistön käyttäminen on suotavaa, mutta sama logiikka ei pätenyt kuitenkaan ihmisten nimiin, vaan vanhan käännöksen ujo pikkupoika Esa on nyt saanut ehkä vielä suomalaisemman (ja mielestäni paremman) nimen Eino. Pihin naisen tavoin löysin kirjasta myös huolimattomuusvirheitä, jotka olisivat korjaantuneet vielä yhdellä vedoksen oikoluvulla. Uudessa käännöksessä on toki paljon hyvää. Se on sujuva ja on hyvä, että teksti on paikoin uusiutunut, napakoitunut ja esimerkiksi vanhan käännöksen Pilkku-koiran muuttuminen Purkiksi suorastaan riemastuttaa.

Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset on ihanaa luettavaa joulun aikaan. Kirja sopii hyvin myös loppiaiseen ja aina nuutinpäivään saakka, koska ainakin itse kuulun niihin, joiden kotona kuusi riisutaan mahdollisimman myöhään. Peppi tuo hyvän mielen; antaa uskoa siihen, että kaikilla on mukavaa eikä kukaan palele. Sannabanana kiteyttää hyvin: Peppi on terästä. Totta!

**** (Jos herra Nilsson olisi saanut pysyä Tossavaisena, olisin antanut viisi tähteä.)

P.S. Ensi viikolla seitsemän täyttävä esikoiseni nimesi tämän kirjan vuoden parhaaksi.

Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast

Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast
Kustantaja: Otava 1998
Alkuteos: Eureka Street 1996
Suomennos: Markku Päkkilä
Kannen kuva: Reiner Harscher
Sivuja: 560
Romaani, Pohjois-Irlanti

Aamu näyttää samanlaiselta kuin kaikissa kaupungeissa kaikkina aamuina. Belfast. Hauras ja herkkä paikka, rykelmä taloja, katuja ja parkkipaikkoja. Entä ihmiset? He ovat heräilemässä tai sitten eivät. Hellyys on vähäpätöinen sana kuvailemaan tunteitani tätä kaupunkia kohtaan. Kaupunki on kuin kokoelma ihmiskehoja. Belfastin täysi selkärankoja, munuaisia, sydämiä, maksoja ja keuhkoja. Toisinaan tämä elinten täyttämä hauras kaupunki saa minut kiehumaan ja kihisemään hellyyttä.

Joskus Jake Jacksonin oman kaupungin ihmiset sädehtivät, suorastaan loistavat. Kaikki kaupungin kadut ovat runoja - muutkin kuin Poetry Street, puiden reunastama Belfastin paremman puolen katu, jolla Jake sattuu asumaan. Jake on kuitenkin huonomaineisen Länsi-Belfastin poikia: altis tappelemaan, tyttöystävästään eronnut, kasvattivanhempiensa Mamien ja Mattin aikuiseksi saattama. Jake on sielultaan runoilija, vaikka hän tekeekin ulosottohommia tinkimättömän ekumeenisella otteella: kahtia jakautuneessa kaupungissa vain ulosottomiehet eivät välitä siitä, onko vastassa protestantti tai katolilainen, eläkeläinen vai lapsiperhe. Eletään terrorismin aikaa, IRA:n asettamat pommit räjähtelevät ja koston kierre vain syvenee. Kaikesta huolimatta Jake ja hänen lurjusmaiset ystävänsä Chuckie Lurgan, Myrkky-Ted, tarjoilija-Mary ja puolue-aktivisti Aiorghe jaksavat katsoa kotikaupunkiaan hellästi.

Kujerruksien ihana Linnea luki Robert McLiam Wilsonin romaanin Eureka Street, Belfastin (1996) tasan vuosi sitten. Olin joskus suositellut kirjaa Linnealle ja Linnean blogikirjoituksen innoittamana tein kirjoitusta kommentoidessani ainoan yhtä kirjaa koskevan uudenvuodenlupaukseni vuodelle 2012. Nyt vuoden viimeisten viikkojen aikaan oli syytä tarttua toimeen ja lukea Eureka Street uudelleen. Edellisen kerran luin kirjan kesällä 2000, jolloin elämän kolhimasta irlantilaisrenttuporukasta kertova kirja teki sopen sydämeeni. Tästä syystä kirjan lukeminen uudelleen pelotti hieman, sillä joskus kirjamuistot on hyvä pitää vain muistoina.

Lavery oli inhottava paikka. Sen täytyi olla koko läntisen Euroopan likaisin, ahtain ja vastenmielisin kapakka. Toisin sanoen se oli hillittömän suosittu. Tyypillistä Belfastia.

Eureka Street, Belfast alkaa sanoin kaikki tarinat ovat rakkaustarinoita. Ja toden totta, ainakin Jaken ja hänen ystäviensä tarina on sellainen. Romanttista rakkautta kirjassa on vain rippeeksi, siitä toki haaveillaan ja jos onni osuu kohdalle, niin ihmisen ikävä toisen luo johtaa rakkauden fyysiseen puoleen. Tärkeimmäksi teemaksi nouseekin rakkaus solidaarisuutena, rakkaus paikkakuntauskollisuutena, rakkaus luottamuksena omiin renttukavereihin, rakkaus lemmikkieläimeen ja rakkaus siihen kaikkeen, mitä on tai mitä edustaa.

Vaikka Wilsonin kirja on rakkaustarina, ei kirja ole tippaakaan imelä. Päinvastoin, Wilson kirjoittaa hyvin. Hän kuljettaa tarinaa koukuttavasti ja saa lukijan kiintymään koko Jaken tuttavapiiriin. Eureka Street, Belfast kertoo vaikeista asioista ja hirveistä ajoista. Se näyttää terrori-iskujen runteleman kaupungin ja osoittaa sen, miten väkivalta turruttaa, muttei lakkaa järkyttämästä. Se katsoo oman elämänsä luusereiden mielemaisemaan, jossa tuoppi olutta parantaa mustelmat; itse asiassa musta silmä näyttää melkein miehekkäältä. Wilson kirjoittaa Jakesta ja tämän ystäväpiiristä lämpimästi, mutta (pohjois)irlantilaisille rentuille sopivasti tarinaa iskien, juttuja kertoen. Pommien, nyrkiniskujen ja satunnaisten rakkauksien lomaan mahtuu sekä huumoria että kaunista kieltä: Chuckien postimyyntikatalogitilaukset saavat suorastaan eeppiset mittasuhteet, jotka naurattavat kaikessa vakavuudessaankin. Eureka Street, Belfast vastaa kaikkiin mielikuviini parin edellisen vuosikymmenen aikaisesta Pohjois-Irlannista ja tekee sen tavalla, joka viihdyttää olematta tyhmä. Kaiken yllä leijuu rappioromanttisuus ja miltei naiivin toiveikkuus.

En keksi ketään aikuista, kenelle en voisi Eureka Streetiä suositella. Rosoisen rumuuden ystävät saavat tuta nyrkistä, haikeaa romantiikkaa hakevat ihastuvat runolliseen Belfast-kuvaukseen, juonivetoisten kertomusten ihailijat pääsevät tarinan imuun ja irlantilaisuudesta, ainakin siitä mielikuvallisesta, kiinnostuneet saavat mannaa sielulleen. Tai no, yön nukuttutani editoin tätä pohdintaani sen verran, että pienoisromaanien ystäville tai pelkkää kauneutta - mitä se sitten onkin - kaipaaville kirja ei ehkä ole. Kannattaa silti kokeilla!

Nyt kaikille on varmasti selvää, että Eureka Street oli toisenkin lukemisen arvoinen. Kirja säväytti ja voisin kuvitella, että palaan Eureka Streetille joskus vielä kolmannenkin kerran. Voi sinua maailma. Kyllä olet kaunis. Niin olet: rosoisena, rajuna ja runollisena!

****½

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: tiedot puuttuvat kirjan copy-sivulta (Googlen mukaan Schweigeminute 2008)
Suomennos: Markku Mannila
Kannen suunnittelut Kathleen DoGrado
Sivuja: 176
(Pienois)romaani, Saksa

Miten kauan hän seisoikaan siinä asennossa sinun kuvasi edessä, Stella, kuvan jonka kulmassa oli poimutettu musta nauha, surunauha, muistonauha; hänen kumarruksensa aikana katseeni haki sinun kasvojasi, joilla väreili lempeä hymy, meille vanhemmille oppilaille niin tuttu sinun englannintunneiltasi.

Saksalaiskoulu Itämeren rannikolla elää suruaikaa. Koulun ihailtu englanninopettaja Stella on kuollut loukkaannuttuaan veneilyonnettomuudessa. Koko koulu on järkyttynyt, mutta kaikkein eniten Stellan poismeno koskettaa Christiania, 18-vuotiaista nuorukaista, joka oli korviaan myöten rakastunut Stellaan. Christianin muistoissa rakkaus ei ollut täysin yksipuolista. Nyt jäljellä ovat vain suru ja hiljaisuus, jota Christian koettaa täyttää ottamalla selkoa Stellan elämästä. Mutta mitä on jäljellä silloin, kun haaveellinen rakkaus on fyysisesti vain valokuva eikä sekään Christianin omaisuutta?

Saksassa suurta arvostusta nauttiva Siegfried Lenz kirjoitti romaaninsa Hetken hiljaisuus (2008) osin tehdessään surutyötä vaimonsa kuoleman jälkeen. Kirjan takakansitekstin mukaan Lenzin omakohtainen suru antaa romaanille ainutlaatuista herkkyyttä ja menetetyn rakkauden kaihoa.

Sinä painot pääsi olkaani vasten, minä en uskaltanut liikahtaakaan, ojensin sinulle käteni ja tunsin vain, miten sinä kohotit sen poskellesi ja annoit sen levätä siinä hetken. Miten erilaiselta Stellan ääni kuulostikaan, kun hän yhtäkkiä nousi ja meni ulos rannalle, missä hän yritti kääntää meidän kaatuneen veneemme pystyyn, mutta ei onnistunut, sitten, hetken mietittyään, hän otti äyskärin, joka oli aina mukana, ja alkoi tyhjentää venettä.

Lenzin romaani on niitä kirjoja, jotka jakavat lukijansa. Helsingin Sanomien Pertti Lassilan mielestä Hetken hiljaisuus on pelkistettyä ja vaikuttavaa sanataidetta, vanhan mestarin hieno teos. Keskisuomalaisen Hannu Waaralalle kirja on elegisyydessään pieni helmi. Amma joutui väittelemään itsensä kanssa, Tuulian mielestä kirjan tarina on ontto ja kieli tylsää. Hetken hiljaisuus ei ollut myöskään Ilselän Minnan mieleen. Hän arvelee, että kirja uppoaa hyvin Joel Haahtelan tuotannon ystäviin. Olen Haahtelan tuotannon suuri ystävä, mutta en löytänyt Lenzin ja Haahtelan kirjoista oikeastaan muuta samaa kuin keskieurooppalaishenkisyyden. Näenkin Lenzissä enemmän Johan Bargumia, jonka teoksista pidän kuitenkin enemmän kuin tästä ensimmäisestä lenzistäni. Tämä johtuu siitä, että Haahtelan romaaneissa vatulointi on usein - kaikesta huolimatta - toimijuutta, kun taas Bargumin ja Lenzin kirjojen sävy on kaihoisan muisteleva, kadotetussa vellova ja jollain tapaa ainakin osin toivonsa menettänyt. Myös kirjoitustyylissä löydän samanlaisen mentaliteetin Lenzin ja Bargumin välillä: mennyt elää nykyisyydessä, sen jokaisessa hetkessä. Silti en löydä Lenziltä sitä, mikä Bargumin kerronnassa viehättää: romanttisuuden ja tarkkanäköisyyden vuorottelua. Lenzin kirjasta löysin vain romanttisuutta ja sitäkin ainoastaan suruna.

Tunnistin toki kirjasta sen hienouden ja elegisyyden, mutta koin teoksen samalla kieleltään kummalliseksi ja väärällä tavalla haahuilevaksi. Surusta ei tarvitsekaan saada otetta, mutta Lenz ei pääse lainkaan sen yli. Tarina ei kasva, se ei ikävä kyllä elä. Tietenkin kirjassa, jonka keskiössä on nuorukaisen surun kokemus, ei eläminen olekaan se tärkein asia, mutta kaunokirjallisuudelta odotan aina jonkinlaista puhuttelevuutta, jota en nyt saanut. Ilselän Minnan tavoin koin vaivaannuttavaksi sen, että Christianin puhuu Stellasta samassa yhteydessä sinä- ja hän-pronominein. Kenties kirjailija on halunnut toisaalta vieraannuttaa - olihan Stella kaikesta huolimatta melkoinen haavekuva - ja toisaalta tuoda kuolleen opettajattaren lähemmäksi päähenkilöä, mutta ratkaisu vaikeuttaa lukemista tehden siitä hyppelehtivää. Kaikesta huolimatta Hetken hiljaisuus on kaunis kirja. Se on ikääntyneen miehen kirjoittama romaani nuoren miehen rakkaudesta. Sukupolvien vuorottelu näkyy Lenzin kerronnassa, koska vaikka Christian on nuori, valottuu hänestä kertovan kirjailijan iäkkyys kaikessa.

Luin Hetken hiljaisuuden viikko sitten lentokoneessa matkalla Münchenistä Helsinkiin. Vaikka lukukokemus on vielä melko tuore, olen unohtanut melkein koko kirjan. Kokonaisuus ei säväyttänyt, mutta mieleen jäi sentään aavistus Lenzin kerronnan ilmavuudesta sekä surun kaikenläpäisevästä vaikutuksesta.

***

Kirjabloggaajien joulukalenterin 16. luukku: jouluinen kirjamatsi

Kirjamatsi 3: Tyttökirjojen joulu

Louisa M. Alcott: Pikku naisia 1896 ja
Rauha S. Virtanen: Tapaamme Seljalla 1957
Molemmat WSOY.


Kris vilkaisi isää hiukan närkästyneenä. "Sinun mielestäsi ei siis ole tarpeen keittää riisipuuroa, ei laittaa lanttulaatikkoa eikä rosollia. Et kai kaipaa joulukakkuakaan", hän motkotteli ja lisäsi äkkiä luetteloonsa seuraavan muistiinpanon: "Älä unohda mantelia joulupuurosta."
"Älä jännitä niin kamalasti", rauhoitteli isä.
Dodo nousi. "Olkaa nyt ihan hiljaa ja ajatelkaa joulua".--
- Tapaamme Seljalla

Sellaista joulupäivää ei totisesti ole koskaan syöty kuin sinä päivänä Marchin perheessä. Lihava kalkkuna oli näkemisen arvoinen, kun se kannettiin pöytään komeana, ruskeaksi paistettuna ja koristeltuna. Luumuvanukas suli suussa, samoin hyytelö, jonka äärellä Amy hekumoitsi kuin kärpänen hunajassa. --
- Pikku naisia


Joulu on suosikkivuodenaikani (ja kyllä joulusta voisi melkein oman vuodenaikansa laatia!), mutta minulla ei ole nimetä mitään yhtä tiettyä joulukirjaa, johon palaisin vuosi toisensa jälkeen. Aloin pohtia joulukirjoja Tarinauttisen hämärien hetkien kysymyksen jälkeen ja hoksasin, että vaikka minulla ei ole varsinaista joulukirjaa, on minulla liuta kirjoja, joiden joihinkin lukuihin tai kappaleisiin palaan mielelläni juuri joulun alla. Nämä kirjat ovat aina nostalgiaa täynnä, koska ne ovat läpi elämäni kulkeneita lasten- ja nuortenkirjaklassikoita. Parhaita joulukirjoja ovat Astrid Lindgrenin teosten talviset luvut, mutta monien tyttökirjojen joulukuvaukset saavat minut miltei hartaaksi. Tuon joulumielen nostamiseksi jatkan nyt hieman unohtunutta Kirjamatsi-sarjaani (jonka aiemmat kaksi osaa ovat käsitelleet äänikirjoja ja Agatha Christietä) ja panen kaksi suosikkikirjaani kilpasille keskenään.

Louisa M. Alcottin Pikku naisia ja Rauha S. Virtasen Tapaamme Seljalla ovat eri aikakauden ja eri maanosien kirjallisuutta, mutta niillä on paljon yhteistäkin: molemmissa on neljä siskosta, kummassakin sota-aika vaikuttaa elämään (Pikku naisissa eletään Yhdysvaltain sisällissodan aikaa, Selja-sarjassa Suomi on jo jälleenrakennuksen kasvuvauhdissa, mutta 1950-luvulla tyttöjen isä on juuri palannut sairaalasta ja naapurissakin asuu puoliksi sotaorpoja) ja joillakin siskoksilla on taiteellisia ja kirjallisia tavoitteita, pieniä romanssinpoikasiakin on ilmassa. Mutta miten Marchin ja Seljan perheissä vietetään joulua? Kumpi saa enemmän joulupisteitä seuraavissa neljässä kategoriassa: sää, jouluherkut, taideosuus ja joulun "ihme"?

Ei-niin-tiukka kirjamatsi (osa 3) alkakoot: Marchit vs. Seljat

Sää
Pikku naisia
Ensimmäisessä joulussa sää mainitaan harmaaksi ja koleaksi. Luulen, että maassa on lunta, mutta sää ei ole keskeissä sijalla joululuvussa. Toisessa joulussa on omasta mielestäni huolestuttavan leutoa, mutta Marcheille leuto sää ennustaa ihanaa joulupäivää. Lopulta pihalla seisookin muhkea lumityttö.

Tapaamme Seljalla
Aamulla on hämärää, mutta valkoiset kinokset häämöttävät ikkunan takana. Lintukin saa lyhteensä ja joululukua seuraavassa luvussa Margarita ja naapurin Ari hiihtelevät iloisesti.

Kinokset vievät pisteet Seljoille
Marchit 1 - Seljat 2


Jouluherkut
Pikku naisia
Ensimmäisessä joulussa Marchin perhe vie aamiaisensa joululahjaksi köyhälle perheelle: sinne menevät kermat ja pullat ja puurotkin. Illalla äiti on loihtinut herkkuja aina jäätelöstä kakkuihin ja ranskalaisiin suklaamakeisiin. Toisessa joulussa on muhkea kalkkuna, luumuvanukasta, hyytelöä ja maljojakin juodaan ja juttuja kerrotaan.

Tapaamme Seljalla
Krisillä on joulustressiä ruoasta, mutta jouluaterialla on tarjolla kaikki perinteiset suomalaiset jouluruoat: laatikot, kinkku ja puurosta löytyvä mantelikin. Jouluaattoillassa tuoksuvat vielä omenat.

Marchien yltäkylläisyys ja maljojen nostelu vie voiton - nippa nappa
Marchit 2 -  Seljat 1

- Puolivälissä tilanne on tasan 3 -3

Joulun taideosuus
Pikku naisia
Ensimmäisessä joulussa Marcin tytöt  Meg, Jo, Beth ja Amy esittävät Synkkä metsä -nimisen näytelmän, jossa roolijako ja lavastus ovat kotikutoisesti kohdallaan. Alcott kuvailee näytelmää pitkään, se vie ison osan luvusta. Toisessa joulussa lausutaan joulurunoja ja heikoissa voimissa oleva Beth jaksaa vielä soittaa pianoa ja laulaa. Nyyh.

Tapaamme Seljalla
Tytöt ovat peripohjoismaiseen tapaan askarrelleet tonttu-ukkojen punaisia rivistöjä sekä tehneet itse pieniä kuusia ja kynttilöitä joulupöytää koristamaan. Perhe piirtää ja maalaa jokavuotisen joulukuvan. Virva on kirjoittanut sadun, joka on julkaistu lehdessä.

Huh, taiteellisia perheitä! Pisteet on pakko jakaa tasan
Marchit 2 - Seljat 2


Joulun ihme
Pikku naisia
Ensimmäisessä joulussa Marchit ovat oikeita laupeita samarialaisia, kun antavat oman aamiaisensa köyhille. Toisessa luvussa tapahtuu miltei itkettävä ihme: sotakokemustensa vuoksi sairastunut isä tulee kotiin ja kaikkien sydämet ovat tulvillaan. Marchin perhe saa parhaimman mahdollisen joululahjan ja kaltaiseni "itkemätön lukija" pyyhkii silmäkulmiaan.


Tapaamme Seljalla
Joulun ihme ovat tyttöjen isän ja tämän uuden vaimon Rean kaksospojat, jotka saavat lempinimet Romulus ja Remus. Joululapsen äitinä on mieleni tietenkin aika herkkä jouluvauvoille, mutta toisaalta vauvat ovat kastella Virvan kirjoittaman joulusadun. Joulun jälkeen Margaretakin saa oman ihmeensä, jota en tässä paljasta, sillä kenties joku innostuu Selja-kirjoista enkä halua paljastaa yhtä sokeria kirjan pohjalla.

Nyt meni vaikeaksi: isän kotiinpaluu vai kaksosvauvat?
Lukemisen aikainen liikutus vie pisteet Marcheille 2 - 1


Bonus
Pikku naisissa on kaksi joulua. Romaanin kaari kulkee joulusta jouluun, mistä yksi lisäpiste.
Marchit 1 - Seljat 0


Tuomio
Sekä Marcheilla että Seljoilla on joulutunnelma kohdillaan. Vaikka tuntuu vaikealta, on valittava voittaja eikä tässä matsissa oikeita eroja tullutkaan. Kuten varmasti ehditte jo pisteistä laskea, on Lumiomenan kolmannen kirjamatsin ja Kirjabloggaajien 16. joulukalenterin luukun voittanut Pikku naisia pistein 8 -6.

Leppoisaa ja kilpailu- tai kilvoitteluvapaata joulunaikaa!


P.S. Kirjabloggaajien joulukalenterin edellinen luukku avautui Tintin Tarinoiden taikaa -blogissa. Huomenna joulukalenteri lennähtää aina Norjaan saakka, Lue! Les! -blogin Reetan luo. Kaikki joulukalenteriin osallistuvat kirjablogit on listattuna esimerkiksi täällä.

Bloggaajien kirje joulupukille (+ voittajat)

Arvon joulupukki, Rakas joulupukki,

muistathan minut, kiltin tytön pohjoisesta, kävit meillä viime joulunakin. Olen tänä vuonna ollut aika kiltti. (No en ihan aina kyllä, mutta parhaani olen yrittänyt useimpina päivin. Kuten varmaan tiedätkin. Ja rehellisyydestä saa varmaan lisäpisteitä, eikö?) Olen tipahtanut alas kartalla, mutta uskoisin, että ehdit poroinesi tännekin. Muuten olen ollut nätisti ja sievästi, olen ahkerasti raivannut kotoa turhaa tavaraa pois kuleksimasta pitkin vuotta. Paitsi kirjoja. 

Minulla on sellainen hupsu ajatus, että joulun aikaan saan lahjaksi myös aikaa lukea ihan oikeasti jotain. Tänä jouluna minulla saattaa olla niin kiire, etten ehkä ehdi syventyä mihinkään kovin tosissani, mutta senpä takia toivonkin:

Miten kirjani ovat syntyneet 5:sta
Heidi Köngäksen "Dora, Doraa"
Aki Ollikaisen Nälkävuotta
Guy Delislen Jerusalemin merkintöjä
Ulla-Lena Lundbergin Jäätä
Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa
Tessa Kiroksen superkaunista keittokirjaa Falling Cloudberries
Helvi Hämäläisen Säädyllistä murhenäytelmää
Sarah Winmanin kirjaa Kani nimeltä jumala
Murakamia
A.S. Byattin Pientä mustaa kirjaa
Carloz Ruiz Zafonin Taivasten vanki -kirjaa
Uppo-Nallea
Esko Valtaojan Kaiken käsikirjaa
Jonkun kovakantisen kirjan joko Michael Chabonilta tai Nicole Kraussilta
Juhani Ahon Papin tyttären
Anna Ahmatovan Valitut runot
Kissojen Suomen 
Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet
Eowyn Iveyn The Snow Childin
Kuolema Sypressin Varjossa"-kirjan
Pullo pehmeää punaviiniä, muutama juustopala ja aski suklaakonvehteja olisi mukava saada
Harry Potter, Legendaa
Anu Holopaisen Syysmaa-sarjan viidennen osan eli Varjoja
L.M. Montgomeryn Perinnönjakajia
Murun kirjaa Murusta
Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologiaa
Marguerite Durasin Rakastajaa
Terhi Majasalmen kirjaa Totuus taloudestasi
Torka aldrig tårar utan handskar -kirjaaH
elena Warista. Vaikkapa Uniin piirretty polku
J.R.R. Tolkienin Hobittia
Dupuy & Berberianin "Jeanin elämää" -sarjakuvan sarjasta, kaipaisin puuttuvia viittä...
"Patalappuja a la carte"
Enni Mustosen Kultarikkoa
Jamie Oliverin uutta keittokirjaa, Jamien 15 minuutin ateriat
Pipsa Hurmerinnan ruokakirjaa, Pipsan keittiössä
Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi
Monika Fagerholmin Lolaa ylösalaisin
Charles Dickensin Saiturin joulua
Göran Sonnevin Valtamerta
Liittäisin lahjasäkkiisi kirjalahjan muille perheenjäsenille
Alice Hoffmanin Punaista puutarhaa
Riikka Ala-Harjan Maihinnousua tai Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa
David Eddingsin kirjoja:Karandan paholaisherra , Darshivan velhotar tai Kellin näkijätär
Lukuaikaa jos olisi jaossa, niin sitä mielelläni ottaisin.
Rakastaisin valokuvakirjaa, kuten Faces of Africa
J.K. Rowlingin uutuuskirjan Paikka vapaana, sekä seurakseni Colin Firthin

Eikä minua yhtään haittaisi, jos vaikka saisin pienen kissanpennunkin samalla...

Jos kiltteyspisteet ei riitä, niin edes säälistä sitten. Olethan paitsi mitä charmikkain myös järisyttävän viisas mies! Kiitos jo etukäteen, lupaan jättää sinulle piparkakkuja (erittäin kardemummaisia) kuusen alle.

Kaikkea hyvää, Koukkuselkä! Lumen valoa joulumatkaasi!

yours always,
Lumiomena-blogin lukijat x

(tiedät kyllä missä me asumme)

Blogini täytti neljä vuotta reilut kaksi viikkoa sitten. Syntymäpäivien kunniaksi järjestin arvonnan, jonka voittaja saa 30 euron suuruisen lahjakortin Akateemiseen kirjakauppaan tai Adlibrikseen oman valintansa mukaan ja lohdutuspalkinnon voittajat saavat jotain kirjallista tai jotain jouluista. Arvontaan osallistuneiden tehtävänä oli kirjoittaa kirje joulupukille. Otin vapauden koota kirjeistä yhden kirjeen ja luitte juuri äsken Lumiomenan lukijoiden yhteiskirjeen, joka varmasti tämän bloggauksen myötä saavuttaa myös Korvatunturin. Toivon, että kaikki saavat toiveensa aina Colin Firthiä myöten!

Ja nyt, ta-daa, voittajat! Voittajat arpoo lahjomaton random.org.

30 euron lahjakortti menee numerolle 14, joka on (kaikki yhdellä ja kahdella arvalla osallistuneet kommentointijärjestyksessä laskettuna, myös Facebookissa osallistuneet huomioin, totta kai)
Hanna Kirjainten virrasta!

Kirjapainotteisen yllätyksen voittaa numero 43,
Kaisa Kannesta kanteen -blogista.

ja jouluinen yllätys menee numerolle 6,onnea Norkku ja Nenä kirjassa!

Paljon onnea voittajille! Ilmoitattehan yhteystietonne minulle pian, jotta voin postittaa palkinnot vielä ennen joulua. Ja kaikille muille hyvää viikonloppua, jonka aikana kirjabloggaajien joulukalenterin luukku aukeaa myös täällä.

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja
Kustantaja: Otava 2008
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 190
Kotimainen romaani

Tunsin kasvoillani lumen, joka suli kauluksesta siään, valui kylmänä pitkin kaulaa. Tuuli vyörytti taivasta ja kävelin ripeästi rautatieasemalle, ostin lehtikioskista Helsingin Sanomat. Hiuksista putoili pisaroita paperille ja minä selasin ensin ulkomaansivut. Torstai, joulukuun 15. päivä. Katselin kuvaa; hän oli totta, minun Sigrid. Poliisit makasivat kuolleina kadulla, heidän ruumiinsa näyttivät muodottomilta möykyiltä.

Elämänhallintansa reunoilla - avioliitto rakoilee, aikuinen tytär kipuilee, masennus tahtoo ottaa ylivallan arjesta - roikkuva oikeustieteen professori nauttii aamiaistaan joulukuisessa Helsingissä. Aamun sanomalehti sisältää artikkelin vankilasta hiljattain vapautuneesta saksalaisesta terroristista, joka toimi Baader-Meinhof-ryhmän ideologiaa jatkaneessa joukkiossa. Vapautunut terroristi on Sigrid Eisenberg, professorin nuoruudenrakkaus, joka oli viimeisessä miehelle suunnatussa kirjeessään kirjoittanut, että sinä voit pelastaa minut. Sen jälkeen Sigridistä ei kuulunut mitään. Lehtiartikkeli saa miehen uppoamaan menneeseen ja lopulta matkustamaan Saksaan saakka; professorin on saatava selville, mitä Sigridille tapahtui.

Blogimaailmassa yhtä lailla rakastettu kuin inhottukin Joel Haahtela kulkee romaanissaan Lumipäiväkirja (2008) muistoissa ja kysyy, miksi rakkaus alkaa ja loppuu sekä kuinka niin kutsutun hyvän perheen lapsesta voi tulla terroristi. Luin Lumipäiväkirjan nyt toiseen kertaan, tällä kertaa matkalukemisena Münchenissä. Aiemmin luin kirjan kesällä 2011, mutta en kesähelteillä saanut kirjasta kovinkaan paljon irti ja bloggaaminenkin unohtui lomailun alle. Olenkin pitänyt Lumipäiväkirjaa hyvänä, mutta itselleni melko vieraaksi jäävänä romaanina. Nyt lukuhetki ja -maisemat olivat erilaiset, kirjaan sopivat. Teoksen nimeä mukaillen kirjassa nimittäin sataa paljon lunta, joka joko peittää asioita armeliaasti vaippaansa tai saa aikaan kylmää ja koleaa.

Tunsin huimausta ja talo huokui alla, keinui hitaasti pimeässä. Katselin kaupungin yli ja näin valaistut talot, ikkunassa liikkuvan hahmon. Kuulin alhaalta autojen äänen ja hetken aikaa minusta tuntui kuin kaikki liikkuisi läpi. Näin risteilevät valot, tiet ja kaiken sen mikä oli ollut enemmän minua ja tuli olemaan.

Lumipäiväkirja on toisaalta mitä tyypillisintä Haahtelaa: se on tälläkin kertaa haahuileva, hieman vieraaksi jäävän miespäähenkilön sisäistä maailmaa avaava, osin tajunnanvirtainen matkakertomus. Toisaalta Lumipäiväkirja tuo Haahtelan teoksiin poliittisuutta ja surumielisessä, suorastaan vakavassa tunnelmassaan se enteilee osin Katoamispisteen mielenmaisemia.

Oikeustieteen professorin Saksan-matkassa on paljon sellaista hyvää, josta kaltaiseni Haahtela-fanit nauttivat: tunnelma on heti kohdillaan, haahtelamaisessa melankoliassa on aina jotain kaunista ja lohdullista. Pienistä kohtaamisista ja eroista rakentuu ehjä romaani, ja vastakkain ovat myös herkkä mieli ja terroristiset väkivallanteot. Miljöötä niin Helsingin Kruununhaassa ja Töölössä kuin saksalaiskaupungeissa Haahtela kuvailee melkein elokuvallisesti: professorin muistot oman isoisänsä kellosepäverstaasta lapsuuden turvapaikkana tuovat kirjaan lämpöä, keskieurooppalaiset maisemat voisivat nytkin olla kuin Kieslowskin elokuvasta toisaalta kauniina, toisaalta arkisina, ankeinakin. Lumipäiväkirjassa on kaiken lisäksi viehättävää intertekstuaalisuutta, jollaisesta pidän melkeinpä kirjassa kuin kirjassa. Nyt ilahduin suunnattomasti, kun Perhoskerääjästä tutun Henri Ruzickan nimi hyppäsi esiin osana tarinaa.

Lumipäiväkirja ei kuitenkaan ole nk. täydellinen romaani. Kirjassa on myös suoranaisia latteuksia ja (ainakin minun mielestäni) virheitä. Professorin perhe-elämän asetelma - rakoileva avioliitto ja oireileva tytär - on puhkikaluttu aihe. Onneksi Haahtela ei nostakaan tätä asetelmaa romaaninsa keskiöön, vaan perhetilanne lähinnä taustoittaa päähenkilön masennusta sekä perustelee hänen menneenkaipuutaan. Romaanin epäloogisuudet tai virheet häiritsivät minua enemmän. En ole turhantarkka lukija vapaa-aikani lukemisten suhteen, mutta nyt suorastaan häiriinnyin pikkuasioista: kirjan alussa professori lukee aamun lehteä kotonaan Helsingissä. Hieman myöhemmin saman päivän aikana hän kuitenkin syöksyy lehtikioskille ostamaan Helsingin Sanomat. Voihan olla, että päähenkilön aamulehti on vaikka Aamulehti tai Turun Sanomat tai toki hän voi ostaa jo lukemansa lehden uudelleenkin, mutta tämä pieni virhe ei ollut kirjan ainoa. Romaanin toisessa osassa päähenkilö matkustaa junalla Kööpenhaminasta Frankfurtiin. Hän saa yöjunan hyttiseuralaisekseen miehen, jonka kanssa keskustelee. Myöhemmin hyttikaveri löytää itselleen naisseuraa, jonka kanssa rakastelee junan hytissä. Päähenkilö alkaa pohtia nopeutta ja hitautta, sitä, miten voi painautua toista vasten Kööpenhaminassa ja saada täyttymyksensä Hampurissa. Kuinka kaunis ajatus, mutta jos juna lähti Kööpenhaminasta ja aikaa naisen tapaamiseen ehti kulua jo muutama tunti, niin olisin kaivannut Tanskan pääkaupungin tilalle jonkun toisen paikkakunnan.

Joel Haahtela kirjoittaa niin lumoavasti, että hänen teostensa kohdalla melkein unohdan melkein kaikki pienet, mutta selkeät virheet. Niin kävi myös Lumipäiväkirjan kohdalla, vaikka nostinkin esille muun muassa sanomalehden ostamisen sekä junamatkan aikaisen sukupuoliaktin. Toinen lukukerta myös avasin Lumipäiväkirjaa aiempaa paremmin: voi olla, että oma lukijanmieleni kaipaa nyt yhteiskunnallista tai polittiistakin lukemista - tai sitten ihastuin kirjaan sen vuoksi, että luin sitä nimenomaan joulukuussa ja juuri Saksassa. Mene ja tiedä, mutta blogini Haahtela-värisuora on nyt valmis ja minulle tuo suora on varsin komea (ja juuri sopivalla tavalla haahuileva).

****½

Lumipäiväkirja on laajalti luettu kirja. Laiskuuttani linkitän nyt kaksi erilaista mielipidettä. Karoliina piti, Helmi-Maaria Pisara ärsyyntyi suunnattomasti. Olen itse ollut aina sitä mieltä, että lukijansa vahvasti jakavat kirjailijat ovat niitä kaikkein kiinnostavimpia.

Joulunalusajan peliksi suosittelen kesällä leikkimielisesti laatimaani Joel Haahtela -bingoa. Lumipäiväkirjassakin on paljon bingoruutuihin mahtuvaa.

München

Joulumarkkinoita. Jään muodostamaa taidetta taidemuseon ikkunassa. Vanhoja taloja ja linnoja sekä uutta tekniikkaa. Isar. Glühweinia. Ystäviä. Pitkiä kävelyjä. Hotelliaamiaisia. Makkaraa ja Christstollenia. Ostoksia. Alte Peteristä nähdyt Alpit. Aurinkoa ja lumisadetta. Saksaan sijoittuvia haahuilukirjoja. Münchenistä on moneksi: parin päivän aikana ehdin ihastua kaupunkiin, jonne täytyy joskus palata. Nyt kuitenkin enemmän kuvia kuin sanoja.

P.S. Nelivuotisarvontaan ehtii osallistua vielä tänään ja huomenna!

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Kustantaja: Tammi 2007
Sivuja 197
Kotimainen romaani


Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.
Joskus ajatellessaan mennyttä rakkautta näkee mielessään tilanteen, johon rakastumisen tunne tuntuu kiteytyvän, hetken, jossa koko lataus on ensimmäistä kertaa ollut läsnä. Mariannen kanssa hetkiä oli kaksi: kun se piti minua kädestä koulun alussa pöydän alla, ja kun se näki minut ostoskeskuksella ja tiesimme, että tästä ei ole enää paluuta.

Joskus kirjablogistaniassa tulee vastaan romaani, josta nousee ensin pieniä blogisavuja, sittemmin oikeita roihuja ja kaikki tuntuvat lukeneen kirjan. Ja monet kirjoittavat siitä pelkkää hyvää. Siellä täällä on tekstejä, joissa kuvataan kirjaa, jonka ei toivo loppuvan. Romaania, joka on pelottavan todentuntuinen ja hieno; jossa on kaunista ja särkyvää melankoliaa. Käsissä on kirja, jota voi suositella kenelle tahansa ja joka on yksi lukijansa kirjavuoden parhaimmista. Ja romaanin kirjoittajakin on valtavan taitava ja joka totisesti osaa kirjoittaa, hänen tekstinsä on loistavaa. Toisille kirja on ollut hieman kohtuullisempi, vain mielenkiintoinen lukukokemus tai ei hullaannuttava, mutta kuitenkin odotukset lunastava. Miten lukea romaani, jota kukaan ei ole haukkunut ja joka on ihastuttanut niin monia?

Jussi Valtosen romaani Siipien kantamat (2007) ehti olla lukulistallani jo kauan ja nimenomaan kaikkien kehuvien blogitekstien ansiosta. Elämässään suuria menetyksiä kokeneen, reippaasti keski-ikäisen äidinkielen opettajan Juhani Koskelan rakkaus oppilaaseensa, 17-vuotiaaseen Marianneen on kipeitä tunteita, epävarmuutta, arkea sekä etäisyyden ja läheisyyden ristiaallokkoa. Mikä on sallittua, mikä ei - ja kenelle?


Kaikki tiesivät. Eivätkä tienneet.
Tiesivätkö?

Siipien kantamat on niitä romaaneja, joilta odotin enemmän kuin sain. Älkää ymmärtäkö väärin: kirja on erittäin hyvä. Valtonen käsittelee hienosti ja uskottavasti vaikeita teemojaan: menetyksiä, sairautta, luopumista, kiellettyjä tunteita, haavekuvia. Siipien kantamien arki on rumaa ja kaunista samalla kertaa ja Valtonen osaa luoda jännitteitä sekä romaanihenkilöidensä välille että Juhanin oman mielen sisälle. Valtonen luo Juhanista hahmon, joka on lähes lihaa ja verta: oikea, kipuileva mies, jonka pään sisälle kirjailija näkee hyvin. Marianne jää hieman etäiseksi, mutta niin pitääkin: hän on toteutuneena rakkaudenkohteenakin liian ihana, kuin unelmaa. Kuten esimerkiksi Maria huomaa, on kirjan perusasetelmassa samaa kuin Rauha S. Virtasen ihanassa Ruususessa tai Riikka Pulkkisen esikoisromaanissa Rajassa. Virtasen kirja käsittelee lukiolaistytön ihastumista aikuiseen mieheen nimenomaan tytön näkökulmasta, Pulkkinen taas nivoo romaanissaan yhteen useitakin teemoja. Siipien kantamat on romaanina aikuisempi ja parempi kuin Pulkkisen haparoiva teos, Virtasen 1960-luvulla kirjoittama kirja taas edustaa kokonaan eri aikaukautta.

Mikä sitten jäi uupumaan? Vaikka Valtonen kirjoittaa sujuvasti ja osaa kerronnallaan koskettaa, on Siipien kantamat epätasainen romaani. Se alkaa kauniisti, vieraannuttaa välissä, vetää taas puoleensa ja jossain vaiheessa tiputtaa taas kyydistään. Minun mielenkiintoni kirjaa kohtaan katosi ja palasi aina muutaman kymmenen sivun välein sitä mukaa kun kirja eteni. Lisäksi odotin kirjalta jotain tajunnan räjäyttävän hienoa, koskettavaa ja syvällistä. Sain toki hyvän romaanin, mutta odotukseni kasvoivat suuremmiksi kuin lukukokemukseni. Se ei välttämättä ole kirjan "vika", vaan nyt romaani ja lukija eivät täysin kohdanneet. Siitä huolimatta ihastuin Valtosen tapaan kirjoittaa ja aion joskus lukea ainakin niin ikään runsaasti blogikehuja niittäneen Vesiseinän.

Yhteenvetona totetan vielä, ett'ä Siipien kantamat on surumielinen ja ehkä siksi hieman raskas romaani. Se on myös kaunis ja sopivalla tavalla yllättävä tarina, joka pohtii mielikuvia, ihmismieltä ja rakkauden olemusta. Valtonen sitoo romaaninsa suuret teemat yhteen pakahduttavasti, mutta (onneksi) sopivasti etäännyttäen.

***½

Vain melkein kirjoista ja Lumikuningattaresta

On tämäkin ollut viime aikoina kirjablogi (nyt tulee seli-seli-osio, jollaista täällä ei kai ole aiemmin ollutkaan). Lukenut olen melkein entiseen malliin ja monikin kirja odottaa bloggaustaan, mutta viime viikolla työ- ja esikoisen varaslähtösynttärikiireiden vuoksi en ehtinyt koneelle kovinkaan hyvin. Tämän viikon taas olen ollut angiinan kourissa. On toki ollut mukava maata pötköttää sohvalla ja lukea niitä ihania kirjoja, jollaisiin aion nyt joulukuussa keskittyä. Mutta muuten sairastelu on kurjaa, kun kurkku on kuin piikeillä raavittu ja pää kipeä. Antibioottien ihmeellisyyttä voin kuitenkin vain ihastella.

Ja jotta seli-seli jatkuisi, kerron vielä että minun piti tänään siirtyä hieman baletin puolelle. Minun oli määrä olla eilen Kansallisoopperassa katsomassa Lumikuningatarta, mutta koska haluan lomailla seuraavien päivien aikana hieman muissa maisemissa, jäin kotiin paranemaan ja lukemaan viisivuotiaan kanssa Mauri Kunnaksen Hurjan hauskaa autokirjaa (ihan parasta oli kuulemma se, miten Kolmen pukin peikko söi lastillisen betonirekan tuotetta). Kuvassa näkyvä "valomiekka" on ainoa, mitä baletista sain sekä pian seitsenvuotiaan kommentit siitä, miten jännittävä ja ihana baletti oli ollut. Miten se oli ollut liian pitkä, mutta niin hieno, että tyttö haluaa isona juuri Kansallisoopperan balettiin tanssimaan. Siinäpä uratavoitetta!

Niin, mitään kirja-asiaa minulla ei siis ollut, mutta blogihiljaisuus niin kirjoittajana kuin muiden blogeissa kommentoijana voi melkein vaivata omaa mieltä. Koetan lähipäivien aikana palata yhden hyvän kotimaisen ja yhden lastenkirjaklassikon voimin.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

P.S. Muistakaa Lumiomenan nelivuotissynttärit! Vielä viikko aikaa osallistua arvontaan.

Lidia Tŝukovskaja: Vajoaminen

Lidia Tŝukovskaja: Vajoaminen (sisältää pienoisromaanit Vajoaminen ja Sofia Petrovna)
Kustantaja: Into 2012
Alkuteos: Sofia Petrovna (ilmestyi lännessä 1965). Spusk pod vodu (kirjoitettu 1949-57)
Suomennos: Kirsti Era
Kansi: Elina Salonen
Sivuja: 274
Ulkomainen pienoisromaani, Venäjä (Neuvostoliitto)


Talvisin ei kadun meteli juurikaan tunkeutunut huoneeseen kaksinkertaisten ikkunoiden läpi. Huoneiston rahinat ja natinat Sofia Petrovna sen sijaan kuuli koko yön. Hiiret rapistelivat sitkeästi - kunhan eivät pääsisi Koljalle ostetun silavan kimppuun. Käytävän lattialaudat natisivat ja kun ohi ajoi kuorma-auto, ulko-ovet tärisivät. Kirjanpitäjän huoneessa kello löi mahtipontisesti viidentoista minuutin välein.
Kohta Kolja palaa.

Eletetään Stalinin ajan Neuvostoliitossa. Ajat ovat monin tavoin kovat: maa toipuu sodasta, ihailee teknologiaa ja ahkeruutta - sekä uskoo yhteen ainoaan poliittiseen totuuteen, Isä Aurinkoiseen. Sananvapautta ei ole, kiertoilmauksin voidaan sanoa paljon.

Lidia Tŝukovskajan kahden pienoisromaanin yhteisnide Vajoaminen tuo lukijoiden eteen pari Neuvostoliitossa ensin kiellettyä kirjaa. Vajoaminen kertoo kirjailija Nina Sergejevnasta, joka kirjailijoiden lepopaikan levollisissa talvimaisemissa joutuu kuulemaan totuuden miehensä kuolemasta. Sofia Petrovna puolestaan on äiti, jonka rakas poika Kolja pidätetään. Arki muuttuu kokonaan toiseksi, sillä mikään ei ole kuin ennen; ei perhetilanne, ei yhteiskunta. Romaanit kytkeytyvät ainakin jossain määrin Tŝukovskajan omiin kokemuksiin, sillä hänen puolisonsa teloitettiin Stalinin vainojen aikana. Nykyisin Sofia Petrovna kuuluu venäläiskoulujen opetusohjelmaan.

Miksi siis vajoan? Pakenenko itseäni?

Tŝukovskaja kirjoittaa kauniisti, poliittisesti ja koskettavasti. Vajoaminen ja Sofia Petrovna ovat molemmat tunnelmaltaan tiiviitä, toisaalta valoisuutta ja toisaalta sanoillaan shokkejakin tarjoavia pienoisromaaneja. Ne ovat erilaiset, eri tavalla vahvat. Vajoaminen on kauttaaltaan onnistunut. Kirjailijoiden sanatorion kävelyt, eri kirjailijoiden yhteiskunnallinen ja poliittinen asema - suoranaiset etuudet - sekä Nina Sergejevnalle pikkuhiljaa avautuva todellisuus suodattuvat lumiseen maisemaan ja hiljaiseen arkeen, minkä vuoksi tunnelma vain kasvaa kertomuksen edetessä. Sen sijaan Sofia Petrovnan perusasetelma, kovaa työtä tekevän äidin sokea usko poikansa menestykseen ja sittemmin ilmi tuleva pojan pidätys, tuntuvat nykylukijasta melko osoittelevalta ja ennalta-arvattavalta. Sofia Petrovna on naiivi nainen, jonka elämältä viedään yksi tärkeä perusta. Mutta nyt aika on toinen, se täytyy pienoisromaania lukiessa ottaa huomioon. Ja juuri erilaisen aikakauden vuoksi Sofia Petrovnan järkyttävyys avautuu voimakkaasti, toiveet uutisista ja jonotus vankilan porteilla ovat kouriintuntuvan tosia.

Into on tehnyt kulttuuriteon ottaessaan Vajoamisen julkaisuohjelmaansa. Kirsti Era, jonka muutamalla kurssilla muuten istuin aikanaan Joensuussa (vaikken lopulta suorittanut venäjää kuin muutaman opintoviikon verran), on tehnyt hienoa työtä kirjaa suomeksi kääntäessään. Tŝukovskajan lauseet ovat paikoin melko lyhyitä ja moni ajatus tuntuu jäävän ilmaan. Katkonaisista ajatuksista ei aina saa kiinni, mutta toisaalta juuri tuossa ilmaan jäämisessä, rivien väleissä, avautuu uusia merkityksiä, joita tietoisuus Tŝukovskajan omista kokemuksista avaa.

Vajoaminen ja Sofia Petrovna ovat kehykseltään erilaiset, mutta tunnelmaltaan samanlaiset, kauniilla tavalla ahdistavat, paljaatkin. Stalinin ajan painostavuus, luottamuksen vaikeus, epäilyksen kokoaikainen läsnäolo ja suoranainen vaino nivoutuvat tarinoihin, jotka ovat varmasti olleet monien toisinajattelijoiden ahdistavaa arkea 1940-60-lukujen Neuvostoliitossa. Kaiken ahdistavuuden keskellä pienoisromaanien kaunis kieli lämmittää Tŝukovskajan kertomusten talvisia tunnelmia.

Vajoaminen ****
Sofia Petrovna ***½

Susa ja Leena Lumi ovat myös lukeneet Vajoamisen.

Marraskuun luetuista ihanien kirjojen joulukuuhun

Joulukuu on alkanut jo hyvää vauhtia - ainakin meillä. En ole viikonloppuna ehtinyt lukea kaunokirjallisuutta kuin hetken aikaa ennen nukkumaanmenoa. Mutta nyt on varaslähtö esikoisen seitsenvuotisjuhliin takana, on kuunneltu pikkutyttöjen idolia Tuulia, syöty minimuffinseja, Susu-piirakkaa (terveisiä Ilselään!), karkkia, perunalastuja ja kaikkea muuta terveellistä. Lisäksi nyt joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna olemme lähiretkeilleet. Tämän postauksen kuvat ovat melkein naapurista vantaalaisen Palménin kaupalta sekä tuusulalaisen Koiramäen pajutallin pihapiiristä. Palménin kaupan asiaa mainostan vielä sen verran, että tänään illalla Teemalta tulee dokumentti Hypermarket Nation, joka kertoo tuosta pienestä erinomaisen palvelun kaupasta. Suosittelen kaikkia katsomaan, lähikaupat kunniaan! Palmen on kauppa, jossa kauppialla on aikaa jutella asiakkaiden kanssa ja ruoka tulee pääsääntöisesti läheltä. (Ja äskeinen ylistys ei ollut mainos ;))

Ennen kuin menen joulukuun kirjallisiin tunnelmiin, panen oman blogini marraskuun pakettiin. Marraskuu alkoi siitä, mihin lokakuu päättyi (ilmeisesti ;)): Huonon kirjan viikko jatkui. Huonon kirjan viikko kiinnosti monia lukijoita ja listaukseni itselleni huonoista kirjoista on kerännyt jo useamman sata lukijaa. Suosittelen huonojen kirjojen lukemista kaikille ainakin hetkellisesti, sillä omaan lukijuuden rajojen venyttäminen tekee hyvää. On mukava pohtia sitä, miksi itselle huono kirja on toisille hyvä ja miksi jotkut kirjallisuuskaanonissa hyväksi tunnustetut romaanit eivät vain aukea itselle. Marraskuussa Lumiomena täytti myös neljä vuotta. Nelivuotiskekkereiden kunniaksi järjestämäni arvonta on vielä menossa, joten käykää osallistumassa.

Marraskuussa ehdin lukea kaikkiaan 12 kirjaa. Huonot kirjat jo otinkin esille. Kuukauden paras oli ehdottomasti Aki Ollikaisen Nälkävuosi, kuukauden iloinen yllätys taas Hanna Pylväisen amerikansuomalaisesta lestadiolaisperheestä kertova We sinners. Kirjoista lisää ao. linkeissä:

Tiina Laukkanen & Katja Ravi: Tervetuloa joulu (2012)
Marita Lindquist: Tuuti (yhteisnide, jossa kaksi kirjaa, 1976)
Hanna Pylvainen: We Sinners (2012)
Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)
Edward Gorey: The Gashlycrumb Tinies (1963)
Tim Burton: The melancholy death of Oyster Boy & other stories (1998)
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max (2009)
A.S. Byatt: Pieni musta kirja (2003)
Ilpo Rantanen: Vuonna ´85. Manserockin lyhyt oppimäärä (2012)
Chris Cleave: Poikani ääni (2005)
Virginia Andrews (tm): Pimeyden vangit (1993)
Esko Mustonen: Poltergeist: Tuntematon voima (1986)

Vaan nyt ollaan ihanassa joulukuussa. Kirjabloggaajien joulukalenterin ensimmäiset luukut on avattu. Lumiomenan vuoro tulee hieman myöhemmin. Käykää vaikka Kirjainten virrassa kurkkaamassa, missä uusi luukku milloinkin aukeaa. Huomenna maanantaina Saran kirjoissa julkistetaan Blogistanian Globalia -ehdokkaat, omat ehdokkaani esittelin eilen. Ja koska marraskuu alkoi huonoilla kirjoilla, aion tehdä joulukuusta ihanien kirjojen kuukauden. Heti alkuviikosta en ihaniin kirjoihin pääse, sillä aion yrittää ehtiä kirjoittaa muutamasta marraskuussa lukemastani, mutta sen jälkeen luen vain sellaisia kirjoja, joiden oletan olevan hyviä. Ihana ei tarkoita imeliä tai ylikauniita kirjoja, vaan sellaisia, joista oletusarvoisesti nautin kovasti. Jännittävää, koska en itsekään tiedä, mitä kaikkea tulen lukemaan.

Ihania kirjoja odotellessa, jouluisia tunnelmia jokaiselle!

Blogistanian Kuopus -ehdokkaani

Tänään klo 10 suomalaiset kirjabloggaajat julkaisevat omat Blogistanian Kuopus -ehdokkaansa. Alkuperäisen kilpailukutsun voitte lukea Saran kirjoista; Blogistanian Kuopus -voittaja tulee olemaan joku tänä vuonna suomeksi, ruotsiksi tai saameksi ilmestynyt lasten- tai nuortenkirja.

Itse asetan kolme ehdokasta. Kolmen ehdokkaan asettaminen oli yllättävän vaikeaa, sillä vaikka meillä kotona luetaan valtavasti lastenkirjoja, olemme lukeneet enemmän klassikkoja tai muutaman vuoden vanhoja kirjoja. Vuonna 2012 julkaistuja kirjoja, jotka ovat ilmestyneet jollain kotimaisella kielellä tai jotka on käännetty jollekin kotimaiselle kielelle, olen esitellyt blogissani kaikkiaan vain kymmenkunta. Muut blogissani tänä vuonna esiintyneet lanu-kirjat ovat vanhempaa tuotantoa.

Olen valinnut Kuopus-ehdokkaani tasapainottaen oman lukumieleni antamia tähtiä: itselleni tai lapsilleni parhaan ja rakkaimman kirjan merkitys toki korostuu, mutta haluan tässä kilpailussa painottaa omaperäisyyttä ja jotain uutta. Siksi blogissani kolme tähteä saanut kirja saattaa hyvinkin voittaa neljän tähden kirjat. Lisäksi ajan kuluminen antaa hyvää etäisyyttä kirjaan ja tuoreeltaan eniten säväyttänyt voikin hieman hiipua ja lukuhetkenä tavanomaiselta tuntunut kirja saattaa hiipiä mieleen tuon tuosta. Lukeminen on joskus monimutkaista, mutta aina ihanaa. Ja hyvät, omaperäiset lastenkirjat ovat niitä parhaimpia.

Pitemmittä puheitta, Lumiomenan ehdokkaat Blogistanian Kuopukseksi ovat tässä:

1. Hannele Huovi (kuvitus Karoliina Pertamo): Ihme juttu 3p.
"Niin. Tästä lastenlorukirjasta en juuri moitteen sanaa löydä. Kaikki on kohdallaan: runojen aihepiirit, riimit, kuvitus ja iloinen mieli. Maailma on ihmeitä täynnä ja niitä voi hyvästä syystä ihmetellä etenkin silloin, kun käsillä oleva kirja osaa yhtä lailla riemastuttaa sanojen ilotulituksellaan kuin tarjota rauhoittavia suvantoja."


2. Enna Airik: Haavemaa 2p.
"Haavemaa voisi varsin hyvin olla 1920-luvulla kirjoitettu satu, mutta se sopii hyvin nykyaikanakin kirjoitetuksi ja kerrotuksi. Itse asiassa kirja melkein virkistää erilaisuudellaan nimenomaan nykykontekstissa, jossa lastenkirjoissa kuvaillaan yleisimmin (ihanan)sotkuista arkielämää tai sitten fantasiasiipien sävyttämää lennokasta menoa."

3. Katja Krekelä: Riepu ja Iso riipijä 1p.
"Konikummussa on kuitenkin omaa taikaansa eikä näin laadukkaita pikkukoululaisille sopivia lastenromaaneja julkaista yhtään liikaa. Kurpitsankeltaisen talon asukkaissa riittää ammennettavaa varmasti mahdollisiin tuleviinkin romaaneihin."


Ihanaa alkanutta joulukuuta! Muistakaa seurata Blogitanian joulukalenteria, jonka ensimmäinen luukku avautui täällä.