Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja
Kustantaja: Otava 2008
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 190
Kotimainen romaani

Tunsin kasvoillani lumen, joka suli kauluksesta siään, valui kylmänä pitkin kaulaa. Tuuli vyörytti taivasta ja kävelin ripeästi rautatieasemalle, ostin lehtikioskista Helsingin Sanomat. Hiuksista putoili pisaroita paperille ja minä selasin ensin ulkomaansivut. Torstai, joulukuun 15. päivä. Katselin kuvaa; hän oli totta, minun Sigrid. Poliisit makasivat kuolleina kadulla, heidän ruumiinsa näyttivät muodottomilta möykyiltä.

Elämänhallintansa reunoilla - avioliitto rakoilee, aikuinen tytär kipuilee, masennus tahtoo ottaa ylivallan arjesta - roikkuva oikeustieteen professori nauttii aamiaistaan joulukuisessa Helsingissä. Aamun sanomalehti sisältää artikkelin vankilasta hiljattain vapautuneesta saksalaisesta terroristista, joka toimi Baader-Meinhof-ryhmän ideologiaa jatkaneessa joukkiossa. Vapautunut terroristi on Sigrid Eisenberg, professorin nuoruudenrakkaus, joka oli viimeisessä miehelle suunnatussa kirjeessään kirjoittanut, että sinä voit pelastaa minut. Sen jälkeen Sigridistä ei kuulunut mitään. Lehtiartikkeli saa miehen uppoamaan menneeseen ja lopulta matkustamaan Saksaan saakka; professorin on saatava selville, mitä Sigridille tapahtui.

Blogimaailmassa yhtä lailla rakastettu kuin inhottukin Joel Haahtela kulkee romaanissaan Lumipäiväkirja (2008) muistoissa ja kysyy, miksi rakkaus alkaa ja loppuu sekä kuinka niin kutsutun hyvän perheen lapsesta voi tulla terroristi. Luin Lumipäiväkirjan nyt toiseen kertaan, tällä kertaa matkalukemisena Münchenissä. Aiemmin luin kirjan kesällä 2011, mutta en kesähelteillä saanut kirjasta kovinkaan paljon irti ja bloggaaminenkin unohtui lomailun alle. Olenkin pitänyt Lumipäiväkirjaa hyvänä, mutta itselleni melko vieraaksi jäävänä romaanina. Nyt lukuhetki ja -maisemat olivat erilaiset, kirjaan sopivat. Teoksen nimeä mukaillen kirjassa nimittäin sataa paljon lunta, joka joko peittää asioita armeliaasti vaippaansa tai saa aikaan kylmää ja koleaa.

Tunsin huimausta ja talo huokui alla, keinui hitaasti pimeässä. Katselin kaupungin yli ja näin valaistut talot, ikkunassa liikkuvan hahmon. Kuulin alhaalta autojen äänen ja hetken aikaa minusta tuntui kuin kaikki liikkuisi läpi. Näin risteilevät valot, tiet ja kaiken sen mikä oli ollut enemmän minua ja tuli olemaan.

Lumipäiväkirja on toisaalta mitä tyypillisintä Haahtelaa: se on tälläkin kertaa haahuileva, hieman vieraaksi jäävän miespäähenkilön sisäistä maailmaa avaava, osin tajunnanvirtainen matkakertomus. Toisaalta Lumipäiväkirja tuo Haahtelan teoksiin poliittisuutta ja surumielisessä, suorastaan vakavassa tunnelmassaan se enteilee osin Katoamispisteen mielenmaisemia.

Oikeustieteen professorin Saksan-matkassa on paljon sellaista hyvää, josta kaltaiseni Haahtela-fanit nauttivat: tunnelma on heti kohdillaan, haahtelamaisessa melankoliassa on aina jotain kaunista ja lohdullista. Pienistä kohtaamisista ja eroista rakentuu ehjä romaani, ja vastakkain ovat myös herkkä mieli ja terroristiset väkivallanteot. Miljöötä niin Helsingin Kruununhaassa ja Töölössä kuin saksalaiskaupungeissa Haahtela kuvailee melkein elokuvallisesti: professorin muistot oman isoisänsä kellosepäverstaasta lapsuuden turvapaikkana tuovat kirjaan lämpöä, keskieurooppalaiset maisemat voisivat nytkin olla kuin Kieslowskin elokuvasta toisaalta kauniina, toisaalta arkisina, ankeinakin. Lumipäiväkirjassa on kaiken lisäksi viehättävää intertekstuaalisuutta, jollaisesta pidän melkeinpä kirjassa kuin kirjassa. Nyt ilahduin suunnattomasti, kun Perhoskerääjästä tutun Henri Ruzickan nimi hyppäsi esiin osana tarinaa.

Lumipäiväkirja ei kuitenkaan ole nk. täydellinen romaani. Kirjassa on myös suoranaisia latteuksia ja (ainakin minun mielestäni) virheitä. Professorin perhe-elämän asetelma - rakoileva avioliitto ja oireileva tytär - on puhkikaluttu aihe. Onneksi Haahtela ei nostakaan tätä asetelmaa romaaninsa keskiöön, vaan perhetilanne lähinnä taustoittaa päähenkilön masennusta sekä perustelee hänen menneenkaipuutaan. Romaanin epäloogisuudet tai virheet häiritsivät minua enemmän. En ole turhantarkka lukija vapaa-aikani lukemisten suhteen, mutta nyt suorastaan häiriinnyin pikkuasioista: kirjan alussa professori lukee aamun lehteä kotonaan Helsingissä. Hieman myöhemmin saman päivän aikana hän kuitenkin syöksyy lehtikioskille ostamaan Helsingin Sanomat. Voihan olla, että päähenkilön aamulehti on vaikka Aamulehti tai Turun Sanomat tai toki hän voi ostaa jo lukemansa lehden uudelleenkin, mutta tämä pieni virhe ei ollut kirjan ainoa. Romaanin toisessa osassa päähenkilö matkustaa junalla Kööpenhaminasta Frankfurtiin. Hän saa yöjunan hyttiseuralaisekseen miehen, jonka kanssa keskustelee. Myöhemmin hyttikaveri löytää itselleen naisseuraa, jonka kanssa rakastelee junan hytissä. Päähenkilö alkaa pohtia nopeutta ja hitautta, sitä, miten voi painautua toista vasten Kööpenhaminassa ja saada täyttymyksensä Hampurissa. Kuinka kaunis ajatus, mutta jos juna lähti Kööpenhaminasta ja aikaa naisen tapaamiseen ehti kulua jo muutama tunti, niin olisin kaivannut Tanskan pääkaupungin tilalle jonkun toisen paikkakunnan.

Joel Haahtela kirjoittaa niin lumoavasti, että hänen teostensa kohdalla melkein unohdan melkein kaikki pienet, mutta selkeät virheet. Niin kävi myös Lumipäiväkirjan kohdalla, vaikka nostinkin esille muun muassa sanomalehden ostamisen sekä junamatkan aikaisen sukupuoliaktin. Toinen lukukerta myös avasin Lumipäiväkirjaa aiempaa paremmin: voi olla, että oma lukijanmieleni kaipaa nyt yhteiskunnallista tai polittiistakin lukemista - tai sitten ihastuin kirjaan sen vuoksi, että luin sitä nimenomaan joulukuussa ja juuri Saksassa. Mene ja tiedä, mutta blogini Haahtela-värisuora on nyt valmis ja minulle tuo suora on varsin komea (ja juuri sopivalla tavalla haahuileva).

****½

Lumipäiväkirja on laajalti luettu kirja. Laiskuuttani linkitän nyt kaksi erilaista mielipidettä. Karoliina piti, Helmi-Maaria Pisara ärsyyntyi suunnattomasti. Olen itse ollut aina sitä mieltä, että lukijansa vahvasti jakavat kirjailijat ovat niitä kaikkein kiinnostavimpia.

Joulunalusajan peliksi suosittelen kesällä leikkimielisesti laatimaani Joel Haahtela -bingoa. Lumipäiväkirjassakin on paljon bingoruutuihin mahtuvaa.