keskiviikko 31. lokakuuta 2012
Torey Hayden: Lapsi muiden joukossa
Huonon kirjan viikko
Torey Hayden: Lapsi muiden joukossa
Kustantaja: Otava 2009
Alkuteos: Just Another Kid 1988
Suomennos: Seppo Raudaskoski
Kannen kuva: Trinette Reed / Corbis / SKOY
Sivuja: 429
Ulkomainen tietokirja, asiaproosa, Yhdysvallat
Joudin äkkiä hyväksymään sen tosiasian, että halusin tai en, minusta oli tullut asianosainen. En ollut pyrkinut sellaiseksi, mutta kuten niin moni asia elämässäni, se oli vain sattunut tulemaan vastaan enkä ehdoin tahdoin yrittänyt väistää sitä.
Erityisopettaja ja laillistetty psykologi Torey Hayden puuhaa muuttoa Iso-Britanniaan, jossa häntä odottaa rakas ihminen sekä Walesin vehreät kukkulat. Pysyvää viisumia odotellessaan hän ottaa vastaan työtehtävän, jonka hallitsee ja jota aina hieman pelkääkin: Hayden alkaa opettaa vammaisia ja tunne-elämältään häiriintyneitä lapsia pienluokassa Yhdysvaltain keskilännessä. Lapset ovat sellaisia, joiden kanssa kukaan muu opettaja ei ole pärjännyt. Erityisen haastavaksi tilanteen tekee se, että lapsista kolme on kotoisin Pohjois-Irlannista; lapset ovat nähneet kuolemaa yllin kyllin. Ryhmän kaikilla lapsilla on aggressioita, puhumattomuutta, autismia tai seksuaalisia pakkomielteitä. Kaikkein suurin haaste on kuitenkin yhden oppilaan äiti, juopotteleva ja itsetuhoinen fysiikan tohtori Landbrooke Taylor, joka on kuin yksi lisälapsi Haydenin autettavaksi.
Amerikkalaissyntyisen Torey Haydenin kirja Lapsi muiden joukossa (1988) päätyi huonon kirjan viikkoni lukemistoksi sen vuoksi, että aiemmin lukemani Aavetytön perusteella pidän Haydenin teoksia tirkistelevänä sosiaalipornona. Ennakko-odotukset olivat siis hirvittävän hyvät: nyt käsissäni olisi kirja, jota takuulla vihaisin,
Mutta miten minä voisin enää lähteä? Luokka oli ollut kasassa jo viisi kuukautta, ja tajusin hyvin vastuuni lapsia kohtaan. Minulla oli käynnissä enemmän oppimisprojekteja, keskeneräisiä töitä ja puoliksi aloitettuja hankkeita kuin kertaakaan aiemmin sinä lukuvuonna. Koulupiirin erityisopetusohjelma oli täydessä vauhdissa, ja minun vaikutukseni sen toimintaan huomattava. Voisiko joku muu tarttua siinä kohtaa enää ohjiin sijastani?
Lapsia, jotka huutavat; lapsia, jotka kouluikäisenä kakkaavat housuihinsa; lapsia, jotka runkkaavat ja huutavat alapääsanastoa; lapsia, joihin ei saa kontaktia; lapsia, jotka pelkäävät; aikuisia, jotka ovat pahempia kuin sairaat lapset. Lapsi muiden joukossa on tyypillinen Haydenin kirja: hän menee joksikin aikaa töihin paikkakunnalle, jonka koulussa tarvitaan sijaisopettajaa. Hän kohtaa joukon enemmän ja vähemmän ongelmallisia lapsia, kokee vastatuulta enemmän kuin tarpeen, mutta lopulta kuitenkin voittaa ne vaikeudet, jotka voitettavissa ovat.
Aiemmin lukemaani Hayden kirjaan, Aavetyttöön, verrattuna Lapsi muiden joukossa on asiallisempi, parempi. Kahden aikuisen, Torey Haydenin itsensä sekä ongelmaisen Landbrooken, kohtaaminen synnyttää jännitteitä, joista voisi saada irti paljonkin, mutta lopputulos on tälläkin kertaa eräänlainen kurjuuskertomus. Lapsi muiden joukossa on asiaproosaksi luokiteltava tietokirja, jota lukee kuin romaania. Hayden kirjoittaa sujuvasti, jopa koukuttavasti, muttei mitenkään erityisen kunnianhimoisesti tai taitavasti. Hän kirjoittaa oman lajityyppinsä mukaan. Haydenin kohdalla voisin asiaproosan tai psykologisen tietokirjan rinnalla nostaa esiin Suomeenkin voimakkaasti tuloaan tekevän Misery Lit:n käsitteen. Misery Lit -kirjallisuus perustuu (yleensä!) tosielämään ja kertoo kauheasta lapsuudesta, kurjasta avioliitosta, lapsikappauksesta, hyväksikäytöstä tai vakavasta sairaudesta; vastoinkäymisestä, joka on mahdollista voittaa - tavalla tai toisella. Haydenin kirjoissa voittajia ovat lapset, mutta nimenomaan Haydenin ansiosta.
Torey Hayden jakaa mielipiteitä. Toisille hän on erinomainen kirjoittaja, jonka ansiokkaat kirjat tuovat eri tavoin sairauden lasten ongelmat sekä lasten saaman avun suuren yleisön tietoisuuteen. Toisille hän on sosiaalipornoa suoltava kynäilijä, joka korostaa omaa rooliaan lasten auttajana ja myy lasten tarinaa menestyskirjoissaan. Myönnän olleeni ja olevani edelleen ennakkoluuloinen Haydenin suhteen - kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Lapsi muiden joukossa korosti mielikuvaani tästä. Toki Landbrooken ja kirjan muiden lasten tarinat ovat koskettavia ja ehdottomasti erilaisista sairauksista on hyvä saada tietoa. Mutta onko ylisentimentaalinen ja tarkoituksellakin kaikilla humalaisen oksennuksilla ja sairaiden lasten alapääjutuilla mässäily paras keino? Kyllähän sillä huomiota saa, mutta melkein mieluummin lukisin tirkistelyntarpseeni vaikka legendaarista Hymy-lehteä. Tietomäärä on luultavasti samaa tasoa, mutta lehtiartikkelin pituus mukavampi. Hayden ei tarjoa ratkaisuja eikä pureudu ongelmiin yleisellä tasolla, hän kirjoittaa kaikkein eniten omasta itsestään lasten ja perheiden auttajana. Hän varmasti välittää kaikista piinatuista ihmisistään ihan aidosti, mutta kirjoittaa hyvin minäkeskeisesti. Tästä syystä en arvosta Haydenia tietokirjailijana, vaikka hän erityisopettajana ja psykologina varmasti pätevä onkin. Minulle hänen teoksillaan on enemmän shokki- ja itketys- kuin tietokirja-arvoa, sillä syntymätylsänä ihmisenä lukisin mieluummin metodologiaan keskittyvän tietokirjan - vaikkapa kunnollisen tenttikirjan - samasta aiheesta.
Ja ei, minä en järkyttynyt kirjasta, pikemminkin ärsyynnyin. Voin kuitenkin sanoa kokeneeni miltei itseinhoa siitä, millä intensiteetillä Lapsen muiden joukossa luin: koukutuin suorastaan. Se on pelottavaa. Ehkä juuri tuo koukuttuminen ja tirkistely on se voima, joka saa tuhannet ja tuhannet ihmiset tarttumaan Haydenin sentimentaalisiin teoksiin. Toivottavasti olen väärässä.
** (tekisi mieli antaa vain yksi tähti, mutta kirja on oikeasti sujuvasti kirjoitettu, epilogi ansaitsee suorastaan plussan päälle.)
tiistai 30. lokakuuta 2012
Barbara Cartland: Morsian vastoin tahtoaan
Huonon kirjan viikko
Barbara Cartland: Morsian vastoin tahtoaan
Kustantaja: Otava 1975
Alkuteos: The Reluctant Bride 1970
Suomennos: Leila Vuori
Sivuja: 255
Ulkomainen romanttinen historiallinen romaani, Iso-Britannia
Sen täytyy johtua siitä, hän päätteli itsekseen, koska ei voinut ymmärtää muuta syytä miehen käyttäytymiseen. Miehen, jonka kasvot olivat kummitelleet Camillan mielessä alinomaa aina siitä hetkestä alkaen jolloin tyttö oli nähnyt hänen hymyilevän mustan orhinsa selässä... Haaveet ovat haaveita hän hymähti itsekseen. Parempi ettei koskaan kokisi niiden toteutuvan; kenties ne vain toisivat pettymyksen muassaan!
Sir ja Lady Lambournin tytät Camilla on häikäisevän kaunis nuori neito, jolla on kullankimmeltävät hiukset ja syvänsiniset silmät. Camilla rakastaa vanhoja musliinimekkojaan sekä vanhempiaan ja synnyinkotiaan. Camillan äiti on vakavasti sairas eivätkä perheen varat riitä hänen lääkärinlaskuihinsa sekä samalla Elisabethin aikaisen maakartanon hoitoon; pellot kasvavatkin rikkaruohoa ja nokkosia. Keskieurooppalaisen Meldensteinin ruhtinaskunnan prinssi on pyytänyt Camillan kättä eikä kaunis Camilla voi kuin suostua, sillä hän on kunnon tytär ja haluaa avioliiton kautta pelastaa perheensä vararikosta. Vai haluaako? Camillaa saattamaan lähtee hätkähdyttävän komea kapteeni Hugo Cheverley, jota Camilla ei voi lakata ajattelemasta. Meldensteinin-matkaa sävyttävät vielä kapteenin kaunis rakastajatar Anastasia sekä pimeydessä vaaniva hahmo, jonka vuoksi Camilla joutuu hengenvaaraan.
Barbara Cartlandin Morsian vastoin tahtoaan (1970) - tai mikä tahansa muu Cartlandin teos, kirjoittihan vaaleanpunaista rakastava kirjailija yli 700 teosta - on itsestään selvä valinta huonon kirjan viikolleni. Cartlandin romaanit edustavat laatukirjallisuuden ystäville kaikkea vältettävää: kliseisen kauniita naisia ja komeita miehiä, rakkauden ja vihan loimuavia liekkejä, vihjaillen kuvailtuja eroottisia toiveita viestiviä ja silti niin siveitä kohtaamisia sekä historiallisia puitteita. Cartlandin romaaneja pidetään yleisesti ottaen kaikkea muuna kuin korkeakirjallisuutena, mutta suosionsa vuoksi hänen teoksensa (etenkin sukupuolinäkökulma) ovat päätyneet myös akateemisen tutkimuksen kohteeksi. En muista aiemmin lukeneeni Cartlandin kirjoja. Koska olen jo ennakko-odotuksissani mieltänyt hänen romaaninsa huonoiksi, tartuin Morsiameen vastoin tahtoon varsin suurella innolla.
Camilla tunsi värisevänsä riemusta. Ja hän tunsi miehen katseen huulillaan, polttavan katseen joka oli kuin suudelma.
Huonon kirjan viikon suhteen Cartland ei tuottanut pettymystä eikä romaani tarjonnut mitään odotusten vastaistakaan. Camillan tarina on tuttu monista muista kirjoista, se on historiallisen kontekstinsakin vuoksi todellisuuspakoinen satu romantiikannälkäisille lukijoille - ja varsin konservatiivinen sellainen. Kehyskertomus on sama kuin tuhansissa muissa viihderomaaneissa: nuori neito uhkaa joutua naimisiin, mutta halajaa aitoa rakkautta. Morsian vastoin tahtoaan on juonivetoinen romaani, kertomuksella on selkeä alku ja loppu, joiden välissä tapahtuu kaikenlaista.
Vaikka tarina vetää, en nauttinut kirjan lukemisesta. Päinvastoin, Cartlandin teksti sai minut haukottelemaan. Haukotuksen syynä oli ensiksikin tarina, joka ei tarjonnut lainkaan yllätyksiä. En toki odottanutkaan ihmeitä; en kaiken päälaelleen kääntäviä uusia näkökulmia, en eurooppalaisten ruhtinaskuntien historian oppituntia. Odotin romanttista ja itsestäänselvällä tavalla viihdyttävää kirjaa, jonka tarinaa on sujuva lukea. Harmillista kyllä, tuskaistuin kirjan kieleen niin, etten voinut aidosti viihtyä, vaikka naureskelinkin smaragdinvihreälle (totta kai!) villalle, tulen lailla polttavalle raivolle sekä Anastasian lumoille. Yhdessä välissä vihjaillaan jopa piiskalla! Kliseiset kielikuvat ovat toki erottamaton osa harlekiinikirjallisuutta, jollaiseksi Cartlandin teokset luen, vaikka niistä osa onkin laatukustantamojen julkaisemia. En voi myöskään tietää, missä määrin kielikuvat ovat Cartlandin tuotosta, missä määrin suomentajan aikaansaannosta. Morsian vastoin tahtoaan sisältää kuvallisten kliseiden rinnalla myös valtavan määrän kolmella pisteellä merkittyjä ellipsejä: Hyvä Jumala...; Unettomat yöt Portugalissa, miltei sairaana ruumiin ikävästä... Ellipsejä on niin paljon, että ne alkoivat häiritä lukukokemusta ja ihanan Camillan rakkaustarina katosi jonnekin kolmen pisteen ihmemaahan.
En tiedä, voiko Cartlandista kirjoittaa pohtimatta sukupuolinäkökulmaa. Esimerkiksi Raija Savinainen on pohtinut teemaa Jyväskylän yliopistoon kirjoittamassa gradussaan. Morsian vastoin tahtoaan sisältää muutaman kaunokirjallisuuden arkkityypin: huolestuneet vanhemmat, kauniin ja viattoman, mutta oman tahdon omaavan päähenkilön, kieroilevan naisen sekä komean miehen, joka jäyhän kuorensa olla on kuin satujen pelastava prinssi. Kaiken kruunaa epäily kiinalaisesta rosvosta, sillä vain itämaalaiset pystyvät liikkumaan äänettömästi. Kaikesta jää kovin paperinen maku, sillä hahmot eivät kehity lainkaan. Roolit pysyvät, mikä sai minut haukottelemaan silloinkin, kun olisi pitänyt kokea jotain, mitä ei ole koskaan aikaisemmin kokenut (ja nyt kirjoitan siitä, miltä Camillasta tuntuu laivan kannella, en vuoteessa!).
Vaikka tarina on arvattava, suorastaan kökkö, ja vaikka kielikin on mitä sattuu eikä kirja muutenkaan sykähdytä, on Cartlandin romaanilla omat ansionsa. Siinä on jotain liikuttavalla tavalla rehellistä. Lainaan erästä ystävääni, joka sanoi, että "Cartlandit on onneksi aidosti sitä mitä ovat, eivätkä yritäkään 'pelastaa maailmaa'". Totta - ja pisteet edesmenneelle dame Barbaralle siitä! Parempi avoimesti viihteellinen höttö kuin semivakavan kuoren alle naamioitu silkkaa silkkoa sisältävä romaani. Sitä saa, mitä tilaa!
**½ (Pisteitä annoin muuten enemmän kuin tälle kotimaiselle chick lit -romaanille noin vuosi sitten)
Cartlandin Kreivin uudesta onnesta ja hieman kirjailijan julkisuuskuvastakin on kiinnostavasti kirjoittanut Salla. Kannattaa lukea hänen kirjoituksensa!
maanantai 29. lokakuuta 2012
Kohti huonon kirjan viikkoa
Kuurainen, juuri ja juuri ensilumen antanut viikonloppu sekä vielä kirjamessut kaikkine kiinnostavine, suorastaan ihanine kirjoineen. Lähtökohdat nyt alkavalle huonon kirjan viikolleni eivät ole parhaat mahdolliset. Ensin mietin, että loka-marraskuun vaihde on hyvä ajankohta lukea huonoja kirjoja, koska silloin yleensä sataa, tuulee, on pimeää ja muutenkin - sanon nätisti - moni asia ottaa päähän. Minulle syksy on kuitenkin eräs lempivuodenaikani, joten en voi perustella huonon kirjan viikkoa pimeällä vuodenajalla. Ajankohta on siis satunnainen ja sellaisenaan yhtä hyvä - tai huono - kuin mikä tahansa muukin.
Tämä vuonna olen pitänyt muutaman lukuteemapätkän: kesällä vietin dekkaripuolikuuta, syyskuussa oli Keltaisen kirjaston kirjojen viikko ja nyt sitten luen yhden viikon ajan vain huonoja kirjoja. Ajatus itse asiassa pelottaa ennakkoon. Mietin, että kuinka monta kehnoa kirjaa sitä jaksaa lukea peräkkäin? Ilkeänkö bussissa lukea roskaa vai pitääkö minun hankkia kirjoihini valekannet - peitellä vaikkapa Barbara Cartland José Saramagon kansilla? Ja voinko jättää huonon kirjan kesken? Pitääkö se sinnitellä loppuun saakka nyt, kun leikkiin ryhdyn?
Huonon kirjan voi mielestäni jättää kesken, mutta teemaviikkoni aikana aion kirjoittaa myös kesken jääneistä kirjoista ja perustella, mikä kirjassa oli minulle niin huonoa, etten jaksanut lukea sitä loppuun.
Se, mikä minulle on huonoa, on keskeistä teemaviikollani. Huonon kirjan viikkoni tarkoitus ei ole naureskella kirjoille tai kirjailijoille. Tiedän, että kirjallinen maku on aina subjektiivinen asia ja makuja on monia. Minulle kehno kirja voi olla jollekin toiselle mestariteos. Tämän viikon tarkoitus ei ole määrittää sitä, mikä on huonoa kirjallisuutta, vaan kartoittaa nimenpmaan oman lukijuuteni rajoja: pitävätkö ennakkoluuloni kutinsa? Yhtä hyvinhän voin rakastua sellaiseen kirjaan, joka ennakkoon kuvittelen vihaavani. Ja huonoissakin kirjoissa voi olla jotain hyvää - vaikka sitten kaunis kansi, mukava idea tai riemastuttavaa todellisuuspakoa. Aion uskaltaa tarttua myös ainakin yhteen kirjallisuuskaanonissa korkealle arvostettuun klassiikkoon, jonka hammasta purren luin kymmenisen vuotta sitten. Onko kirja minulle edelleen yhtä vastenmielinen kuin ensikohtaamisella vai olenko ikääntyessäni "kultivoitunut" lukijana?
Viime viikolla laadin tänne blogiini pienen kyselyn siitä, mikä teille blogini lukijoille edustaa huonointa kirjallisuutta. Bloggerin kyselyominaisuus temppuili ja kuten sivupalkista näkyy, vastauksia ei juurikaan näy. Vielä viikon keskivaiheilla gallupiin oli osallistunut liki 50 ihmistä ja jos oikein muistan, oli Misery Lit blogini lukijoiden ykkösinhokkigenre. Misery Lit:iäkin lupaan nyt alkavan viikon mittaan lukea, mutta aloitan kuitenkin varman päälle ja jo tänään illalla tai viimeistään huomenna aamulla tarjoilen romanttista menestysviihdettä. Hui!
Tämä vuonna olen pitänyt muutaman lukuteemapätkän: kesällä vietin dekkaripuolikuuta, syyskuussa oli Keltaisen kirjaston kirjojen viikko ja nyt sitten luen yhden viikon ajan vain huonoja kirjoja. Ajatus itse asiassa pelottaa ennakkoon. Mietin, että kuinka monta kehnoa kirjaa sitä jaksaa lukea peräkkäin? Ilkeänkö bussissa lukea roskaa vai pitääkö minun hankkia kirjoihini valekannet - peitellä vaikkapa Barbara Cartland José Saramagon kansilla? Ja voinko jättää huonon kirjan kesken? Pitääkö se sinnitellä loppuun saakka nyt, kun leikkiin ryhdyn?
Huonon kirjan voi mielestäni jättää kesken, mutta teemaviikkoni aikana aion kirjoittaa myös kesken jääneistä kirjoista ja perustella, mikä kirjassa oli minulle niin huonoa, etten jaksanut lukea sitä loppuun.
Se, mikä minulle on huonoa, on keskeistä teemaviikollani. Huonon kirjan viikkoni tarkoitus ei ole naureskella kirjoille tai kirjailijoille. Tiedän, että kirjallinen maku on aina subjektiivinen asia ja makuja on monia. Minulle kehno kirja voi olla jollekin toiselle mestariteos. Tämän viikon tarkoitus ei ole määrittää sitä, mikä on huonoa kirjallisuutta, vaan kartoittaa nimenpmaan oman lukijuuteni rajoja: pitävätkö ennakkoluuloni kutinsa? Yhtä hyvinhän voin rakastua sellaiseen kirjaan, joka ennakkoon kuvittelen vihaavani. Ja huonoissakin kirjoissa voi olla jotain hyvää - vaikka sitten kaunis kansi, mukava idea tai riemastuttavaa todellisuuspakoa. Aion uskaltaa tarttua myös ainakin yhteen kirjallisuuskaanonissa korkealle arvostettuun klassiikkoon, jonka hammasta purren luin kymmenisen vuotta sitten. Onko kirja minulle edelleen yhtä vastenmielinen kuin ensikohtaamisella vai olenko ikääntyessäni "kultivoitunut" lukijana?
Viime viikolla laadin tänne blogiini pienen kyselyn siitä, mikä teille blogini lukijoille edustaa huonointa kirjallisuutta. Bloggerin kyselyominaisuus temppuili ja kuten sivupalkista näkyy, vastauksia ei juurikaan näy. Vielä viikon keskivaiheilla gallupiin oli osallistunut liki 50 ihmistä ja jos oikein muistan, oli Misery Lit blogini lukijoiden ykkösinhokkigenre. Misery Lit:iäkin lupaan nyt alkavan viikon mittaan lukea, mutta aloitan kuitenkin varman päälle ja jo tänään illalla tai viimeistään huomenna aamulla tarjoilen romanttista menestysviihdettä. Hui!
sunnuntai 28. lokakuuta 2012
Kirjamessumosaiikkia
Tai ehkä pikemminkin pikaisia kirjamessukurkkauksia kuvakollaasin alla.
Tänään sunnuntaina on Helsingin kirjamessujen 2012 viimeinen päivä. Koska itse vietin messuilla koko perjantain ja ison osan lauantaistakin, aion tänään omistaa päivän ulkoilulle, äänestämiselle, hyvälle ruoalle ja huonoille kirjoille - huonon kirjan viikko starttaa huomenna. Mutta en mene asioiden edelle, vaan koetan kerrankin olla napakka. Pitemmittä puheitta: kirjamessut ranskalaisin viivoin!
Messuilla huomasin / koin / näin, että
- blogiyhteisössä on joukkovoimaa: tapasin monia vanhoja, hyviä tuttuja ja monta ihanaa, blogeista tuttua, mutta kasvokkain uutta ihmistä. Ilahduin!
- luovin innokkaana kustantamoiden uutuuksien ja antikvariaattien tarjonnan välissä.
- WSOY:n bloggaajille suunnattu aamiainen oli maukas niin fyysisen kuin kirjallisenkin antinsa osalta. Kiitos WSOY:n väki sekä kirjailijat Seita Vuorela, Laura Lähteenmäki, Pekka Hiltunen ja Katja Kettu!
- Minnalta saamaani Book lover -rintamerkkiä kannan ylpeydellä. Kiitos.
- oman työpaikkani ohjelmaa bongailin sieltä täältä - enkä suinkaan vähiten messujen Unkari-teeman vuoksi.
- messut ovat tietenkin melkoista markkinointia ja kaupankäyntiä, mutta tapahtuma edistää kirjan ja kirjallisuuden asiaa. Se on mahtavaa!
- esikoiskirjailijapaneelissa kuuntelin ilolla ystävääni ja kiinnostuin muutamasta muustakin kirjasta.
- Joel Haahtelalla on kiva Marimekko-laukku.
- en ehtinyt kuunnella Juha Itkosta enkä Sirpa Kähköstä, vaikka olin niin suunnitellut. Riikka Pulkkista sentään ehdin.
- perheenäitinä ilahduin lastenkirjallisuudesta: erityisen ihanaa oli nähdä Kirsi Kunnas.
- kotiin kannoin melkoisen pinon kirjoja aina Byattista Murakamiin. Eniten ilahduttaa kuitenkin täältä ostamani ja messuilla samaani Marita Lindqvistin Tuuti-yhteisnide.
- kirjojen lisäksi villiinnyin ruokamessuilla ja sanon vain, että voihan englantilainen fudge. Voihan maapähkinä- ja tuplasuklaa-fudge!
En ole messuruuhkien ystävä, mutta tänäkin vuonna kirjamessut olivat se poikkeus, joka vahvistaa säännön. Miten te muut, kävittekö kirjamessuilla ja millaista oli?
Tänään sunnuntaina on Helsingin kirjamessujen 2012 viimeinen päivä. Koska itse vietin messuilla koko perjantain ja ison osan lauantaistakin, aion tänään omistaa päivän ulkoilulle, äänestämiselle, hyvälle ruoalle ja huonoille kirjoille - huonon kirjan viikko starttaa huomenna. Mutta en mene asioiden edelle, vaan koetan kerrankin olla napakka. Pitemmittä puheitta: kirjamessut ranskalaisin viivoin!
Messuilla huomasin / koin / näin, että
- blogiyhteisössä on joukkovoimaa: tapasin monia vanhoja, hyviä tuttuja ja monta ihanaa, blogeista tuttua, mutta kasvokkain uutta ihmistä. Ilahduin!
- luovin innokkaana kustantamoiden uutuuksien ja antikvariaattien tarjonnan välissä.
- WSOY:n bloggaajille suunnattu aamiainen oli maukas niin fyysisen kuin kirjallisenkin antinsa osalta. Kiitos WSOY:n väki sekä kirjailijat Seita Vuorela, Laura Lähteenmäki, Pekka Hiltunen ja Katja Kettu!
- Minnalta saamaani Book lover -rintamerkkiä kannan ylpeydellä. Kiitos.
- oman työpaikkani ohjelmaa bongailin sieltä täältä - enkä suinkaan vähiten messujen Unkari-teeman vuoksi.
- messut ovat tietenkin melkoista markkinointia ja kaupankäyntiä, mutta tapahtuma edistää kirjan ja kirjallisuuden asiaa. Se on mahtavaa!
- esikoiskirjailijapaneelissa kuuntelin ilolla ystävääni ja kiinnostuin muutamasta muustakin kirjasta.
- Joel Haahtelalla on kiva Marimekko-laukku.
- en ehtinyt kuunnella Juha Itkosta enkä Sirpa Kähköstä, vaikka olin niin suunnitellut. Riikka Pulkkista sentään ehdin.
- perheenäitinä ilahduin lastenkirjallisuudesta: erityisen ihanaa oli nähdä Kirsi Kunnas.
- kotiin kannoin melkoisen pinon kirjoja aina Byattista Murakamiin. Eniten ilahduttaa kuitenkin täältä ostamani ja messuilla samaani Marita Lindqvistin Tuuti-yhteisnide.
- kirjojen lisäksi villiinnyin ruokamessuilla ja sanon vain, että voihan englantilainen fudge. Voihan maapähkinä- ja tuplasuklaa-fudge!
En ole messuruuhkien ystävä, mutta tänäkin vuonna kirjamessut olivat se poikkeus, joka vahvistaa säännön. Miten te muut, kävittekö kirjamessuilla ja millaista oli?
keskiviikko 24. lokakuuta 2012
Jean Webster: Setä Pitkäsääri
Kuukauden tyttökirjaklassikko
Jean Webster: Setä Pitkäsääri
Kustantaja: WSOY, Nuorten toivekirjasto 1955 (5. painos)
Alkuteos: Daddy-Long-Legs 1912
Suomennos: Tyyni Haapanen-Tallgren
Kuvitus: Jean Webster
Sivuja: 176
Ulkomainen tyttökirjaklassikko, kirjeromaani, Yhdysvallat
Tuntuu hullulta kirjoittaa kirjeitä ihmiselle, jota ei tunne. Minusta tyntuu hullulta ylipäätään kirjoittaa kirjeitä - en elämässäni ole kirjoittanut muuta kuin kolme tai neljä, niin että anna anteeksi, jos nämä eivät ole vallan mallikelpoisia.
Jerusha Abbot, pienestä pitäen orpokodissa kasvanut tyttö, saa aikuisuuden kynnyksellä yllättävän uutisen kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona, joka on vanhastaan ollut Ihan Kamala Päivä. Silloin orpokodin johtokunta kokoontuu ja kaiken täytyy olla tahratonta ja tomutonta. Nyt Jerushalle kerrotaan, että herra John Smith -nimeä käyttävä johtokunnan vaikutusvaltainen jäsen on päättänyt lähettää Jerushan korkeakouluun ja maksaa tytön koulutuksen ja ylläpidon opinahjossa. Ainoana ehtona koulutukselle on, että Jerusha kirjoittaa herra Smithille kirjeen kerran kuussa ja kertoo niin opintojensa etenemisestä kuin kampuksella viettämästään arjesta. Aikana, jolloin tytöillä, varsinkaan orvoilla, ei ollut kuin harvoin mahdollista kouluttautua, kohtaa Jerusha melkoisen onnenpotkun. Mutta miten orpotytöllä sujuu hienostopiireissä? Ja kuka kumma on herra Smith?
Herra Smith on Setä Pitkäsääri, kuten Jerusha häntä kirjeissään nimittää. Sata vuotta sitten Yhdysvalloissa ilmestynyt Jean Websterin romaani Setä Pitkäsääri (1912) on käsitykseni mukaan erittäin rakastettu teos kotimaassaan ja kirjan maine sekä klassikkoasema saivat minutkin sen lukemaan. Jerushan, joka keksii kutsua itseään Judyksi, opiskeluvuosien tarina kerrotaan Setä Pitkäsäärelle osoitetuissa kirjeissä.
Rakas Setä Pitkäsääri!
Onko sinulla koskaan ollut herttaista tyttölasta, joka pienenä varastetttiin kehdosta?
Ehkä minä olen se tyttö! Jos olisimme romaanissa, olisi ratkaisu sellainen, eikö totta?
On todella hirvittävän hullunkurista, kun ei tiedä kuka on - jännittävää ja romanttista.
Jännittävä ja romanttinen on Websterin kirjakin ja sellaisenaan se on tyylipuhdas tyttökirja. Jerusha, Judy, on nokkela, hyväntuulinen, kirjallisesti lahjakas, muihin verrattuna sopivan erilainen - ulkopuolinen - tyttö. Hänen kirjeensä Setä Pitkäsäärelle ovat hauskoja, täynnä tunteita epävarmuudesta pyyteettömään ihailuun sekä arjen ja juhlan kuvailua aina koripallopeleistä filosofian opiskeluun ja sairastumisesta ihmeelliseen Crêpe de chinestä valmistettuun juhla-asuun. Kirjeromaani etenee vetävästi ja viehättävän tarkkanäköisesti.
Vetävä ja tarkkanäköinen kerronta voisi ihastuttaa suuresti eikä kirjeromaanejakaan tule vastaan liiaksi saakka. En kuitenkaan päässyt varauksetta kirjan lumoihin, sillä ollakseen korkeakouluopiskelija Judy on kovin naiivi, hän on kuin yli-ikäinen Pollyanna-hahmo. Kaikki huudahtelu ja kirjeitä elävöittävät sinänsä hauskat piirustukset saivat minussa aikaan tunteen, että luen kaksitoistavuotiaan lapsen, en aikuisuuteen astuvan korkeakouluopiskelijan, kirjeitä. Tämä ristiriita häiritsi minua kirjan puoliväliin saakka, mutta lopulta tarinan voima vei mukanaan.
Kouluelämän kuvaus on vahvaa. Webster tunnettiin voimakkaana tyttöjen koulunkäynnin puolestapuhujana ja naisten oikeuksien esimarssijana. Saran mukaan Wesbterin kirjoissa korostetaan oppiaineiden tasa-arvoisuutta; Judykin opiskelee klassisia kieliä, geometriaa ja voimistelua, oppiaineita, joita vain joitakin vuosia aiemmin pidettiin tytöille sopimattomina. Setä Pitkäsääri onkin sivistykseen voimaan uskova romaani, vaikka teoksessa on myös - ainakin nykynäkökulmasta - muutamia kyseenalaisia sävyjä, joita myös Luru nostaa esille. Nämä teemat ovat helposti arvattavissa ja kyynisin silmin luettuna ne voisivat jopa närkästyttää. Nyt onnistuin ilokseni heittämään kyynisyyden romukoppaan ja tiedän, että jos olisin lukenut kirjan varhaisteininä, olisin suorastaan haltioitunut Judyn elämän käänteistä.
Vaikkei Setä Pitkäsääri tehnyt minuun niin suurta vaikutusta kuin toivoin, on sen klassikkoasema täysin ymmärrettävissä: orpo, älykäs ja iloinen Judy on täydellinen henkilöhahmo, kirjan kirjerakenne toimii ja tarina on kuin aikuinen versio Burnettin Pikku Prinsessasta. Aikuiselta lukijalta (useimmat) tyttökirjaklassikot vaativat kuitenkin jonkinlaisen omakohtaisen, vanhaan lukukokemukseen perustuvan kiinnittymispinnan. Ne omassa lapsuudessa tai nuoruudessa luetut tuppaavat ainakin omalla kohdallani olemaan niitä kaikkein rakkaimpia. Setä Pitkäsääri osoittaakin sen, kuinka vaikea on rakastua aikuisena luettuun tyttökirjaklassikkoon, vaikka kirja sisältää kaikki ihanan kirjan elementit.
Onneksi aina ei ole pakko rakastua: Setä Pitkäsääri kiehtoi ja rentoutti, minkä vuoksi kirja pääsee yhdeksi aarteeksi muiden omistamieni tyttökirjaklassikoiden joukkoon. Luultavasti tulen vielä lukemaan kirjan uudemmankin kerran.
***½
P.S. Kuukauden tyttökirjaklassikko -sarjani, jonka aloitin kesällä 2011, on ollut tauolla nyt muutamia kuukausia. Koetan tormistautua sarjan suhteen, koska siinä missä toiset lukijat rentoutuvat vaikkapa dekkareiden tai chic litin äärellä, nautin itse tyttökirjojen lukemisesta. Ja ehkä voin tyttökirjoja blogiini tuoden kuljettaa teitä lukijoitakin jonkinlaiselle nostalgiatripille? Onko Setäpitkäsääri tuttu teille blogini lukijoille?
maanantai 22. lokakuuta 2012
P.D. James: Syystanssiaiset
P.D. James: Syystanssiaiset
Kustantaja: Otava 2012
Alkuteos: Death Comes to Pemberley 2011
Suomennos: Maija Kauhanen
Kansi: Tiia Javanainen
Sivuja: 348
Ulkomainen romaani, historiallinen dekkari Iso-Britannia
Vaunut olivat vielä kovassa vauhdissa ja keinahtelivat metsätien loppupään mutkassa lähestyessään taloa. Elizabeth arveli, että rymistelisivät oven ovi. Nyt hän saattoi kuitenkin kuulla ajurin huudot ja nähdä, miten tämä kamppaili ohjaksissa. Hevoset pysähtyivät äkisti ja jäivät seisomaan hirnuen levottomina. Ennen kuin ajuri edes pääsi alas satulasta, vaunujen ovi avattiin, ja Pemberleystä lankeavassa valonsäteessä he näkivät naisen miltei putoavan ulos ja kirkuvan tuuleen.
Elizabeth ja Mr. Darcy ovat eläneet avioliitossa kuusi onnellista vuotta. He asuttavat Darcyjen sukukartanoa Pemberleytä ja lokakuuta kun eletään, on perinteisten syystanssiaisten aika. Kaikkialla leijaileva torttujen, pasteijoiden ja leikkokukkien tuoksu on mennä hukkaan, kun tanssiaisten aattoillan katkaisevat kutsumattoman vieraan hurjaa vauhtia kartanolle kiitävät vaunut. Vaunuista syöksyy ulos Elizabethin sisar Lydia, joka itkee kauhuissaan, että hänen rakas miehensä Mr. Wickham on murhattu. Kuka onkaan murhattu ja kuka on murhaaja? Ja miten vuosien takaiset kaunat ja entiset avioliittosuunnitelmat vaikuttavat murhatutkimuksiin?
Eräs maailman tunnetuimmista dekkarikirjailijoista, englantilainen P. D. James on kirjoittanut romaanin, joka on paitsi jännityskirja, myös ja ennen kaikkea Jane Austenin rakastettua Ylpeyttä ja ennakkoluuloa (1813) kunnioittava teos. Syystanssiaiset (2011) päästää lukijansa ihastuttavaan Pemberleyn kartanoon, pimeisiin syysmetsiin, Lontoon kujille ja oikeussaliinkin. Austenin ihailijoita kiinnostaa ehkä murhan selviämistä enemmän se, kuinka Elizabeth ja Darcy pärjäävät kahden pojan vanhempina ja kaikkien sukulaistensa kesken.
Talvi 1803-1804 tuntui levittäytyvän Darcyn ja Elizabethin edessä kuin musta suo, jonka halki heidän oli ponnisteltava tietäen, että kevät toisi mukanaan vain uusia koettelumuksia ja mahdollisesti jotakin vielä kauheampaa, jonka muisto varjostaisi koko heidän loppuelämäänsä. Jotenkin nuo kuukaudet oli kuitenkin elettävä läpi antamatta ahdistuksen häiritä Pemberleyn elämänmenoa tai viedä siitä riippuvaisten ihmisten rauhaa ja turvallisuudentunnetta.
Hyvin pärjäävät, Elizabethin ja Darcyn pojat ovat komeita ja suloisia, kuinkas muuten. Elizabethin rakkain sisko Jane on yhtä uskollinen kuin ennenkin, Lydia edelleen moukkamainen ja kuin ilmetty äitinsä, ja ikääntynyt herra Bennett viisas lukutoukka. James kuvaa koko austenlaista henkilökaartia suurella rakkaudella.
Rakkaus on jopa niin suurta, että Syystanssiaiset on dekkari, jonka jännitysmomentit jäävät pitkälti Austenin aikanaan luomien henkilöhahmojen varjoon. Lukukokemukseni olisi takuulla toisenlainen, jos en olisi aikoinani ihastunut Austenin romaaniin sekä BBC:n siitä tekemään jo klassikoksi luonnehdittavaan televisiosarjaan. Lady James kirjoittaa oivallista Fanfictionia, kuten Booksy toteaa. Tuntuu kuin kirjaililijalla olisi ollut paikoin hauskaa kirjoittaessaan Mr. Wickhamin ulkoisesta olemuksesta tai niistä juoruista, joita kateelliset Elizabethin ja Mr. Darcyn avioliiton syistä kertoilevat. Kuten Taika, minäkin sain Austenin hahmoille sellaisen jatkotarinan, jollaista (tietämättäni) toivoin.
Austenin hahmoihin ja miljööseen nojaaminen on romaanin vahvin ja samalla ehkä heikoin lenkki. James hallitsee hienosti luomansa 1800-luvun maailman. Se sopii kaikille kaltaisilleni Austenia kaipaaville. Kerronta kunnoittaa Austenia, mutta on samaan aikaan modernia. Dekkarina kirja on keskinkertainen. Jos James olisi sijoittanut saman tarinan nykyaikaan, olisi meillä yksi uusi keskivertojakso Midsomerin murhia. Midsomerin murhissa ei ole mitään vikaa, se on eräs suosikkisarjoistani, mutta Syystanssiaisten fokus on nimenomaan sen pemberleyläisessä kehyksessä. Vaikka hieman napisen jännitystarinan ohuudesta, vei Jamesin romaani minut kuitenkin mennessään ja saatoin olla kirjaan tyytyväinen.
Kokonaisuudessaan Syystanssiaiset on mainio, sopivan ilkikurinen ja aavistuksen jännittävä romaani luettavaksi juuri tähän vuodenaikaan. Kaltaiseni Jane Austen-fani ainakin hyrisi tyytyväisyyttään, kun avasi kirjan lokakuisena iltana asiaankuuluvassa kynttilänvalossa ja antoi tarinan (ja ehkä hieman Mr Darcynkin) viedä.
**** (Tämä on tasapainottava arvosana: Jamesin kirjoittaman tarinan nautittavuudelle ja ennen kaikkea Elizabethin ja Darcyn uusille kuulumisille voisin antaa vaikka viisi tähteä, mutta dekkarille ja loppujen lopuksi melko tyypilliselle oikeussalidraamalle antaisin pisteitä hieman vähemmän.)
perjantai 19. lokakuuta 2012
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet
Kustantaja: WSOY 2010
Sivuja: 129
Kotimainen sarjakuva, kertomuskokoelma
Plankton-nimisen kaupungin kauniiden talojen, vaateliikkeiden ja tuikitylsien oppituntien taakse kätkeytyy monia salaisuuksia - eikä ihme, sillä muistuttaahan paikkakunnan karttakin ihmisaivoja, joiden ulkopuolella siintävät Suuret vuoret. Harjoitetaanko alusvaateliikkeessä elinkauppaa? Mitä kummaa Saniaislehdossa tapahtuu? Millaisella sopimattomalla tavalla kartanon puutarhuri ilmaisee luovuuttaan? Isoäitinsä kanssa asuva orpotyttö Agnes haluaa saada salaisuuksista selkoa. Agnes on luonteeltaan kipakka ja omaperäinen tyttö, joka mieluummin leikkii poniräjähdystä kuin istuu siivosti paikallaan ja joka on ennemminkin huono kuin mielistelevä kauppa-apulainen. Mysteereistä suurin on kuitenkin Agnesin vanhempien kohtalo.
Kati Närhen sarjakuvateos Saniaislehdon salaisuudet (2010) on ensimmäinen lukemani sarjakuvateos sitten 1990-luvulla lukemani Art Spiegelmannin Mausin, jos Aku Ankan taskukirjoja ja satunnaisia Lucky Lukeja ei huomioida. Yhteen nivoutuvista kertomuksista koostuvan kirjan luettuani ihmettelen syytä moiseen sarjakuvataukooni.
Nimittäin: voi että! Koettakaa kestää kaikki hehkutus! Kati Närhen sarjakuvakirja on hieno niin visuaalisesti kuin kertomuksellisestikin. Sini-mustan sävyiset kuvat ovat täynnä yksityiskohtia, kirjan hahmot ovat ilmeikkäitä ja sopivan karikatyyrisiä, rumalla tavalla suorastaan kauniita. Kuvien kautta kerronta viittaa yhteiskunnan ja viihdekulttuurinkin eri ulottuvuuksiin. Saniaislehdon salaisuudet on kertomuskokoelma, jonka tarinat kietoutuvat yhteen siten, että kirjan voi lukea sarjakuvaromaaninakin. Tarinan tasolla Närhi nostaa esiin monia yhteiskunnan ja työ-, koulu- ja kaupunkiyhteisön epäkohtia: sosiaaliluokkien eroja, sukupuolirooleja sekä eloa lapsuuden ja teini-iän välissä: kasvamista. Salla toteaa, että Plankton on kuin pienoisuniversumi, ja minun on helppo olla samaa mieltä, sillä siinä määrin sarjakuvan asuun puettua sosiologista tarkastelua kirjassa riittää.
Kirjassa parasta on kuitenkin Agnes, tarkkailija ja toimija. Booksy vertaa Agnesta Addamsin perheen Wednesdayhin ja sama tuli minullekin mieleen. Aluksi yhdennäköisyys hieman häiritsi etenkin, kun luonteeltaankin Agnes ja Wednesday ovat melko samanlaisia, kipakalla tavalla omaperäisiä ja vielä kampaustaan myöten samaa näköä. Ulkonäön voi kuitenkin ottaa kunnioittavana intertekstuaalisuutena, ja Wednesday Addamskin kantanee habituksessaan viittauksia joihinkin muihin synkkiin fiktiivisiin hahmoihin. Agnes ei ole yksinomaan synkkä, tai ehkei hän ole synkkä lainkaan, vaan pikemminkin maailmaan terveellä epäluulolla suhtautuva. Hän on itse asiassa, kuten Minnakin toteaa, kuin tyttökirjaklassikoiden sankaritar: tuittupäinen ja orpo. Eräällä tavalla Saniaislehdon salaisuudet onkin kertomus myös Agnesin oman tien löytymisestä.
Saniaislehdon salaisuudet viehättää varmasti yli kymmenvuotiaita lapsia, mutta se sopii erinomaisesti aikuisten luettavaksi. Itse asiassa melkein kaikkien aikuisten tulisi lukea Närhen kirja! Olen iloinen siitä, että haastoin itseni lukemaan sarjakuvaa yli 15 vuoden jälkeen. Saniaislehdon salaisuudet on niin oivaltava, sopivan vinksahtanut ja synkeä, hauska ja tarinallinen, että aion ottaa sarjakuva(romaani)t kunnolla lukuun. Siksi otankin mielelläni vastaan suosituksia sellaisista sarjakuvista, joista te blogini lukijat olette pitäneet. Suositelkaa kirjaa!
****½
keskiviikko 17. lokakuuta 2012
Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
Kustantaja: WSOY 2012, Aikamme kertojia -sarja
Alkuteos: The Sense of an Ending 2011
Suomennos: Kersti Juva
Kansi: Susanne Dean
Sivuja: 157
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia
Minä jäin eloon. "Jäi kertomaan tarinan" - niinhän sitä sanotaan. Historia ei ole voittajien valheita, kuten minä kerran niin liukkaasti väitin vanhalle kunnon Joe Huntille, minä tiedän sen nyt. Historia on se mitä siitä muistavat eloonjääneet, joista suurin osa ei ole sen paremmin voittajia kuin hävinneitä.
Tony Webster on, aikanaan yksi neljästä fiksusta, itseään hakevasta nuorukaisesta, nyt hiljattain eläkkeelle jäänyt virkamies, eronnut, keskiluokkainen isoisä. 40 vuoden takainen aika palaa mieleen, kun Tony saa yllättävän 500 punnan suuruisen perinnön ja arvoituksen sisältävän kirjeen samassa yhteydessä. Ystäväporukan älykkäin, itsemurhan tehnyt Adrian palaa Tonyn mieleen. Mennyt ja nykyisyys kohtaavat, asiat akkumuloituvat.
Brittiläisen Julian Barnesin Kuin Jokin päättyisi (2011) peilaa pieniä menneisyyden tekoja nykyhetkeen. Aika rajaa ja muovaa ihmisiä, mutta silti sekä aikaa että ihmisiä on niin vaikea ymmärtää. Romaani sai Booker-palkinnon vuonna 2011.
Kehittyykö luonne ajan myötä? Romaaneissa se tietenkin kehittyy, mistäpä tarina muuten syntyisi. Mutta entä elämässä? Joskus se mietityttää. Asenteet ja mielipiteet muuttuvat, meille kehittyy uusia tapoja ja pinttymiä, mutta se on eri asia, ne ovat ikään kuin koristeita. Ehkäpä luonne muuttaa älyä, luonne vain saavuttaa huippunsa ennemmin tai myöhemmin, sanotaan jossain kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välissä. Ja sen jälkeen on elettävä sen kanssa, mitä kullakin on.
Kuin jokin päättyisi ei ole vain muistelua jostain kadotetusta ja asioista, joiden tulkintaa aika muuttaa, vaan romaanissa on mukana mysteerin taso, joka kasvaa tarinan edetessä ja onnistuu vielä yllättämäänkin. Romaanin rakenne on mysteeripohjaisuudessan vanhanaikainen ja siksi niin täydellinen, kuten Minna toteaa. Mysteerissä on mukana lukijan taidokasta hämäämistä, jota Maria Barnesin romaanista löysi. Mysteeri on kuitenkin vain yksi monista tekijöistä, joiden ansiosta Kuin jokin päättyisi on niin hieno romaani.
Teos on suorastaan ihmeellinen. Se on ihmeellinen, koska se on niin pieni ja siihen mahtuu silti yhden ihmisen (melkein) koko maailma. Se on ihmeellinen, koska se on niin arkinen, niin voikukanhahtuvan harmaa koko tunnelmaltaan ja silti se käsittelee suuria teemoja: kuolemaa, kohtaamisia ja eroja, sukupolvien välistä kuilua. Se on melankolisen, miltei alistuneen, lempeä ja kuitenkin se nostaa esiin ihmisen julmia puolia. Leena Lumi luonnehtii kirjaa hienonhelläksi, minun on helppo olla samaa mieltä. Barnesin kirjan ihmeellisyys kulminoituukin tarinan ristiriitoihin; jokainen lukija saa itse tulkita oikean ja väärän.
Itselleni tärkein syy kirjasta pitämiseen on kuitenkin yksinkertaisesti se, että Barnes kirjoittaa älykkäästi ja hyvin. Hän kuvaa vanhenemista ja nuoruutta, kiertää kaiken rakkausdraaman ympärille, mutta etäännyttää sopivasti silloin, kun kaikki voisi tulla liiankin liki tai muuttua ylisentimentaaliseksi. Barnes välttää kliseiden karikot ja erilaisilla keskusteluilla hän myös sivistää lukijaansa, mutta ei aliarvioi tätä. Kaiken keskellä on Tony, romaanin minä-kertoja, jonka sisäisen maailman Barnes saavuttaa niin hyvin, että Tonysta tulee lihaa ja verta, tuollainen kaljuuntunut ja koulutettu, menneisyyden osin kasaan painama perienglantilainen mies. Hän herättää sääliä, vaikkei hän sitä tarvitse tai edes kaipaa.
Kuin jokin päättyisi osoittaa, että elämässä on paljon asioita, jotka tekee oikein. Jokainen tekee myös jotain väärin. Barnesin kirjan lukeminen oli minulle täydellisen oikein.
****½ (Tai ehkä täydet viisi tähteä, kuten Hanna olisi antanut, jos lukemisiaan pisteyttäisi. Tätä täytyy vielä miettiä!)
maanantai 15. lokakuuta 2012
Ian McEwan: Vieraan turva
Ian McEwan: Vieraan turva
Kustantaja: Otava 2010
Alkuteos: The Comfort of Strangers 1981
Suomennos: Marja Alopaeus
Kannen kuva: Harry Gruyaert / Magnum Photos
Sivuja: 138
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia
He olisivat tuohtuneesti kieltäneet olevansa ikävästyneitä. He totesivat monesti että heidän oli vaikea muistaa toisen olevan erillinen ihminen. Toisiinsa katsoessaan he katsoivat sumenneeseen peiliin. Puhuessaan sukupuolielämän politiikasta josta he silloin tällöin puhuivat he eivät puhuneet itsestään. Juuri tämä liittoutuminen teki heidät haavoittuviksi ja toistensa suhteen yliherkiksi, alttiiksi pahoittamaan mielensä joutuessaan havaitsemaan tarpeittensa ja mielihalujensa olevan yksilöllisiä.
Mary ja Colin ovat keski-ikäistyvä pariskunta, joka lomailee Venetsiassa. He viettävät laiskoja lomapäiviä, suorittavat turistin velvollisuuksia: galleriat, museot, piazzat, hotelliin, illalliselle ja niin edelleen. Erään kerran he tutustuvat Robertiin, italialaiseen ravintoloitsijaan, jolla on machon elkeet. Mary ja Colin päätyvät Robertin johdattelemana tämän kotiin, jossa tapaavat myös Robertin kanadalaisen vaimon Carolinen, kummallisen alistetun ja sairaalloisen, mutta onnellisen oloisen naisen. Kohtaaminen jää Maryn ja Colinin mieleen ja pian mikään ei ole kuin ennen.
Ian McEwanin varhaistuotantoon lukeutuva Vieraan turva (1981) on eräänlainen avioliittoromaani, joka kuljettaa paitsi Venetsian kujille, myös ja ennen kaikkea ihmismielin pimeimpiin ja salatuimpiin puoliin. Lomamatkansa aikana - eräänlaisessa liminaalitilassa - Mary ja Colin kurkistavat kaikkein yksityisintä niin itsessään kuin Robertissa ja Carolinessakin.
"Onnistuneen loman juju on siinä että sen ansiosta haluaa lähteä kotiin."
Ian McEwan on kirjailija, jonka tuotannosta olen päättänyt pitää. Ensikosketukseni hänen romaanituotantoonsa olikin onnekas, sillä ihastuin varauksetta Rannalla-teokseen, joka on hienovireinen ja riviensä välissä viiltävän tarkkanäköinen kuvaus nuorenparin avioliiton alusta. Rannalla-romaanin perusteella latasin suuria odotuksia Vieraan turvaan, ja olin ennakkoon lukenut blogeista arvioita, joissa Maryn ja Colinin tarinaa kuvaillaan väkivaltaiseksi, mutta teemoiltaan tärkeäksi, puistattavan puhuttelevaksi, hyperventiaaliota aiheuttavaksi hienovireiseksi syväpsylogiaksi ja suorastaan brutaaliksi romaaniksi.
Odotukseni osoittautuivat osin oikeiksi: on totta, että Vieraan turva on loppupuoleltaan varsin brutaali kirja, tarkoituksellisen tai liiankin brutaali, kuten Jaana kirjoittaa. Siinä on väkivaltaisia ja seksuaalisia teemoja, jotka ovat puistattavia. Mutta koska tiesinkin odottaa jotain tuollaista, en hätkähtänyt kirjan äärellä, vaan ajattelin pikemminkin, että "tässäkö tämä oli, vai niin" ja suljin kirjan kannet. Täten odotukseni myös lässähtivät: en löytänyt kirjasta, en edes paikoin tunnelmallisesta alkuosasta, tärkeitä teemoja, en syvällistä psykologiaa, en suuria merkityksiä rivien välissä. Sen sijaan koin Vieraan turvan ennen kaikkea epäuskottavana; en voi millään uskoa, että järkevä pariskunta lähtee vieraiden mukaan edes ulkomaan matkalla etenkään, kun varoittavia vihjeitä on ilmassa. Toiseksi koin kirjan hivenen tylsäksi. Pidän yleensä kirjoista, joissa vatuloidaan, mutta tällä kertaa en päässyt sisälle McEwanin luomaan odottavaan tunnelmaan.
Toki myönnän, että McEwan kirjoittaa hienosti, vaikka 30 vuotta vanha suomennos on kömpelö. Ihailen McEwanin kykyä kirjoittaa tarina, joka kasvaa pikkuhiljaa ensin vihjeiden perusteella, sitten suoraan kasvoille läimäyttäen. Nyt koetankin unohtaa Maryn ja Colinin Venetsian-matkan mahdollisimman pian, ja lukea jonkun muun McEwanin teoksen.
Vieraan turva jätti minulle tympeän jälkimaun. Romaani on toki osin mieleenpainuva ja McEwan yrittää rakentaa siinä (Nigel Nicholsonin hienon kirjan nimeä vertauksessani muunnellen) eräiden avioliittojen muotokuvia. Minun oli vaikea saada irti mitään hyvää, syvää tai ajatteluttavaa. Lähinnä mietin, että miksi edes luin koko kirjan.
***
lauantai 13. lokakuuta 2012
Philippa Gregory: Punainen kuningatar
Philippa Gregory: Punainen kuningatar
Kustantaja: Bazar 2012
Alkuteos: The Red Queen 2010
Suomennos: Natasha Vilokkinen
Kansi: Lene Stangebye Geving
Sivuja: 399
Ulkomainen historiallinen romaani, Iso-Britannia
Pelkkä paketti - jota siirrellään paikasta toiseen ja luovutetaan omistajalta toiselle, ilman käärettä ja koska tahansa matkaan pantuna - sen kummempi minä en ole. Välikappale sen tai tuon aatelismiehen poikien synnyttämiksei: ei liiemmin väliä kenen. Kukaan ei näe minua itseäni: nuorta naista, joka kuuluu vaikutusvaltaiseen, kuninkaallisia lähellä olevaan perheeseen, harvinaisen hurskasta nuorta naista, joka varmastikin ansaitsee - Jumalan tähden! - jonkinlaista tunnustusta.
Jeanne d'Arcista ja rukoilemisesta innoituksensa saava Margaret Beaufort naitetaan vain kaksitoistavuotiaana itseään puolet vanhemman miehen kanssa. Hän synnyttää pojan, Henrik (VII) Tudorin, jää leskeksi ja alkaa toteuttaa päämääräänsä poikansa menestyksen saavuttamiseksi. Välikappaleena hän käyttää omaa hurskauttaan sekä kotimaansa sekavaa poliittista tilannetta. Sodat riehuvat ja kuninkaalliset elävät maanpaossa. Voiko Margaret ohjata historian kulkua aikana, jolloin naisen ei kuulu ottaa kantaa valtakunnan asioihin?
Philippa Gregoryn romaani Punainen kuningatar (2010) on toinen osa 1400-luvun Englannin vahvoja naisia käsittelevää Ruusujen sota -sarjaa. Kirjailijalta viime vuonna suomennettu Valkoinen kuningatar jäi minulta kesken, mutta halusin laajentaa lukurepertoaariani vierastamani genren, historiallisten viihderomaanien suuntaan, ja päätin lukea Punaisen kuningattaren. Vaikka en mielelläni lue historiaa käsittelevää viihdekirjallisuutta, olen kiinnostunut etenkin Britteinsaarten historiasta, katson mielelläni alueen historiasta kertovia elokuvia ja luen innolla aihepiiriä käsitteleviä tietokirjoja. Lukioikäisenä ahmin historiallista fiktiota, rakastin Zimmer Bradleyn romanttista Avalonin usvia ja pidin Follettin Taivaan pilareita kaikkien aikojen parhaimpana romaanina (uskokaa tai älkää). Sittemmin vieraannuin genrestä melkein täysin. Miten kävi nyt Margaret Beaufortin tarinan kanssa?
Olen nainen, joka synnytti hänet, mutta elimme yhdessä vain ensimmäisen vuoden hänen elämästään.
Kaikkeen nähden kävi ihan hyvin. Heti alkuun kerron, että Gregoryn romaani muistutti minua omasta lukijanlestistäni: viihteelliset historialliset romaanit eivät ole minua varten. Toisinaan tietty kirja, kirjailija tai genre voi jo lähtökohtaisesti vieraannuttaa. Punaisessa kuningattaressakin kiinnitin heti huomiota muutamiin täyttyneisiin ennakkoluuloihini.
Vaikka haluan kannattaa feminististä otetta kaunokirjallisuudessa, ärsyynnyin muutamista Margaretin hahmolle kirjoitetusta ajatuksista, ne ovat paikoin turhankin moderneja. Hän esimerkiksi pohtii sitä, ettei halua alistua elämään miehen kanssa. Margaret myös uhmaa äitiään ensin suorin, myöhemmin peitellyimmin sanoin. Verisistä taisteluista kerrotaan Margaretin kertojanäänellä silloinkin, kun hän ei itse ole niitä todistamassa. Margaret on minä-kertoja ja samalla ainakin osin kaikkitietävä kertoja. Toki fiktiossa saa ja pitääkin kirjoittaa historiaa hieman toisin, mutta kuvittelisin, että 1400-luvun ylhäisönaisen mieleen moiset ajatukset eivät kovin hyvin mahtuneet; Margaret ei ehkä viihtynyt avioliitoissaan, mutta olisiko hän ajatellut noin? Romaani on muutenkin kliseinen, osin kuin kassamagneettielokuvaksi kirjoitettu: kun Veriniityllä käydään taistelu ja lumi talloutuu punaiseksi hyhmäksi miesten jaloissa, pöllyää lumi höyhenten lailla ja maailma on aavemaisen valkoinen. Kuten kirjoitin, fiktio, etenkin viihteellinen fiktio, elää omilla ehdoillaan ja Gregory osoittaa näkemystensä tueksi melko vankan lähdeluettelon Punaisen kuningattaren lopussa.
Kaikesta huolimatta Gregoryn kirja on lajissaan varmasti oikein kelvollinen, uskallan sanoa genren nykytilaa sen kummemmin tuntematta. Kun kirjan antaa kaikesta huolimatta viedä, paljastuu siitä paljon hyvääkin. Ennen kaikkea juuri Margaret on kalseassa kieroilussaan, uskonnollisuudessaan ja äitiytensä riipaisevassakin ristiriidassa moniulotteinen henkilöhahmo, josta Gregory saa paljon irti. Kokonaisuudessaan Punainen kuningatar on kirjoitettu sujuvasti ja yllätyksekseni huomasin viihtyväni kirjan parissa. Yllätyin siitä, miten suorastaan odotin bussimatkoja töihin, jotta pääsin jatkamaan Gregoryn kirjoittamaa tarinaa enkä pitäisi mahdottomana, että antaisin Valkoiselle kuningattarelle vielä uuden mahdollisuuden. Osansa kokonaisuuden toimivuudesta on Nastasha Vilokkisen huolellisen suomennoksen ansiota, se saa tarinan imuun vivahteikkuutta.
Viihderomaani on viihderomaani. Gregoryn kirjaan tarttuessani tiesin ylittäväni kirjallisen mukavuusalueeni. Punaisen kuningattaren ansiosta sain takaisin palan lukioaikaista minääni ja opin, että kun ennakkoluuloistaan pääsee ja antaa itselleen luvan ärsyyntyä pienesti, voi melkein nauttia hyvin tehdystä viihteestä. Punainen kuningatar sopii hienosti syyshämärään, mieluitenkin tietenkin kynttilöiden valossa ja vaikkapa tämän luuttukappaleen (joka sijoittuu ajallisesti hieman myöhempään) säestämänä luettavaksi.
***
Kata on lukenut Punaisen kuningattaren englanniksi.
torstai 11. lokakuuta 2012
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms 2012
Alkuteos: Is 2012
Suomennos: Leena Vallisaari
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 366
Kotimainen romaani
Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Mistä tuuli käy. Mustat läikät sulaa, vihreät sileää jäätä, maidonsininen kuin sokean silmää peittävä kalvo, sitä on muistettava varoa. Itsestään selviä asioita. Jäänaskalit täytyy aina pitää mukana ja puukko vyöllä. Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.
Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa, vuoden 1946 kesää. Pieni saaristoluoto saa uuden papin, kun Petter Kummel Mona-vaimonsa ja pienen Sanna-tyttärensä kanssa muuttaa Luodolle. Karu ja kaunis saaristo jakaa ihmiset itä- ja länsiluotolaisiin, ja pastorista odotetaan joko heidän yhdistäjäänsä tai sitten hänen odotetaan päätöksenteossa asettuvan idän tai lännen asukkaiden puolelle. Huumorintajuinen ja viisas nuori pappi odotetaan lämpimästi vastaan ja hän sulattaa monien sydämet. Kirkko täytyy seurakuntalaisista. Toimelias pastorska hallitsee maatalon työt ja tuo ahvenanmaalaisiin ruokiin tottuneeseen ympäristöön myös oman kotiseutunsa Uudenmaan herkkuja, kuten tuoretta limppua. Saariston erottamat ihmiset tarvitsevat kuitenkin pastoria myös tasapainottamaan itä- ja länsiluotolaisten välistä kaunaa, henkilökohtaista vihaakin.
Vuodenkierto, ennen kaikkea jäiden tulo ja lähtö, rytmittää Ulla-Lena Lundbergin romaania Jää (2012). Jää yhdistää ihmisiä talviaikaan, kun liikkuminen luotojen ja saarien välillä on helpompaa. Jää myös erottaa, ja jään alla vellova meri voi olla vaarallinen. Kesäaikaan Luoto täytyy vierailijoista, talvella elo on hiljaista. Kolmen vuodenkaaren mittainen Jää on paitsi kertomus luotolaisyhteisöstä, ennen kaikkea Kummelin perheen tarina. Se kattaa niin parisuhdeen, hellyyden ja ankaruuden, uutteruuden ja haaveilun, kuin vanhemmuudenkin kysymykset.
"Ei vielä! Ensin saat pastoralisoida kaksi viikkoa iltamyöhään asti."
Se on pappispariskunnan tapa harjoittaa syntyvyyden säännöstelyä. Töitä niin että niihin on hukkua, että sänkyyn pääsee aivan liian myöhään ja kaatuu kuin nuijittuna. Päiväsaikaan kuka tahansa voi milloin tahansa astua taloon, mikä edistää pidättyvyyttä ja siveyttä.
Jää käynnistyy hitaasti. Minun oli ensin vaikea päästä kirjan maailmaan, saaristolaisten ajatuksiin, luonnonolojen säätelemän elämän rytmiin ja Lundbergin vivahteikkaaseen tekstiin. Luin kirjaa neljän päivän ajan hyvin verkkaisesti, etenin vain muutaman sivun kerrallaan. Sitten aivan äkkiä huomasin kaipaavani luodolle miltei vimmatusti, kaipaavani henkilöiden elämää, arkea, juhlaa, syntymää ja kuolemaa. Olin päässyt fiktiiviseen "saaristolaiseen mielentilaan".
Jää on romaani, jota en voi moittia oikeastaan mistään. Vaikka hitaus vaati pientä totuttelua, ihastutti Lundbergin teos kokonaisuudessaan. Se on hyvin kypsä kaunokirja; siinä on tarttumapintaa tarjoavien henkilöiden, kauniin ja ankaran saaristoluonnon ja hiljakseen kehittyvän tarinan ohella paljon symboliikkaa, mihin kirjan nimikin viittaa jään konkreettisen tason ohella, sekä koko joukko auki kirjoitettuja ja piilotettuja tunteita, joissa heijastuvat kehen tahansa - meihin kaikkiin - juurtunut yksityinen.
Lundberg kirjoittaa romaaniinsa lukuisia elämänmakuisia kohtauksia. Itselleni kaikkein rakkaimmaksi muodustuu talvinen yö, jolloin pastori katsoo revontulia pikku-Sannan kanssa: koko maailmaa loimuaa valkoista ja vihreää, ja lapsi merkitsee vanhemmalleen armoa ja iloa. Armon ja ilon vastapainoksi Jäässä on myös armottomuutta, kielteisiä tunteita ja surua. Ja arkea, hyvää arkea navetassa ja keskusteluissa kyläläisten kanssa, oikeaa yhteisöllisyyttä. Myös juhla on läsnä, niin tapakulttuurissa kuin ruoassakin: on juuri kirnuttua voita, lehtisalaattia, kananmunia, ahomansikoita. Lundberg kirjoittaa kaiken niin, että saaristoseudun elämä muuttuu todeksi, se pakahduttaa, jännittääkin. Lundbergin tekstiä on helppo myötäelää, sen kanssa on luontevaa olla silloinkin, kun tarina surettaa.
Jää kertoo arjesta saaristossa, mutta siinä on jotain elämää suurempaa. Kuten Lundberg kirjoittaa, ei ihmisen tarvitse omistaa sitä, mitä rakastaa.
****½
Unnin sydän jäi luotojen saarelle, Maria alkoi pohtia oman lukijuutensa "superkirjoja". Helsingin Sanomien Antti Majander kiinnittyi niin ikään ajatukseen rakastamisesta ja ei-omistamisesta, ja pitää romaania Lundbergin tuotannon huipentumana.
tiistai 9. lokakuuta 2012
Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli
Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli
Kustantaja: Tammi 2012
Kansi ja kuvitus: Christel Rönns
Sivuja: 116
Kotimainen lastenromaani
Risto teki itselleen juustovoileivän ja kaatoi lasiin maitoa.
- Kaalikeitto on terveellistä, Rauha kehui.
- Nelli sanoi, että Perhoset ovat syöneet sitä koko viikon, kertoi Risto.
- Sepä erikoista, Rauha ihmetteli. - Yleensö tv-kokit ovat vaihtelunhaluisia, ja Nellin vanhemmathan ovat tämän maann johtavia herkuttelijoita, ainakin televisiossa.
- Nelli sanoi myös, ettei hän saa syödä edes jäätelöä, koska heillä säästetään.
Riston uutinen Nellin perheen säästökuurista saa Rauhan kurtistelemaan kulmiaan. Miten niin menestyvät Perhoset ovat nyt huonolla ruoalla, Nelli kulkee risaisessa mekossa ja perhe luopuu autostaankin - jopa Alpo-kissa joutuu uuteen kotiin. Kaiken selvittämiseen tarvitaan ainakin Zeppelin-postimerkkiä, valeasuja ja kirjeenvaihtoa. Myös Elvi-täti astuu mukaan kuvioihin ja vilahtaapa jossain Tigerkin. Mistä kaikessa on kyse ja kuinka Risto, Rauha ja herra Lindberg voivat auttaa Nellin perhettä?
Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli (2012) jatkaa Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan suosittua kirjasarjaa tuttuun tapaan hauskasti ja vauhdikkaasti. Uutta jo 12. Risto Räppääjässä on kuvitus. Aiemmin Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kuvittama Risto ystävineen näyttää nyt hieman erilaiselta, sillä kuvittajana toimii muun muassa Kirsi Kunnaksen ja Elina Karjalaisen kirjoja kuvittanut Christel Rönns.
On tietenkin sekä makuasia että tottumuskysymys, pitääkö enemmän Havukaisen ja Toivosen vai Rönnsin kuvituksesta. Molemmissa on paljon samaa: hauskuutta, leikkisyyttä, sanaleikkejä sekä sellaista jippoja, jotka avautuvat parhaiten (populaari)kulttuuritietoisille aikuisille. En paljasta jippoja tässä, sillä niiden bongaaminen on yksi Risto Räppääjä -kirjojen lumoa ainakin aikuisnäkökulmasta. Kuvitus toimii kaikin puolin hienosti: Rönns on tehnyt hahmoista samalla tavalla tunnistettavia ja hieman karikatyyrimaisia kuin Havukainen ja Toivonenkin. Herra Lindberg näyttää aivan "omalta itseltään" ja Elvin tomeruus on niin ikään oikeanlaista. Rönns tuntuukin kunnioittavan edeltäjiensä työtä, mikä lastenromaanin kohdalla lie viisas ratkaisu - liian erilainen saattaisi saada usein varsin konservatiivisen lapsiyleisön varpailleen ainakin hetkeksi. Koska omassa mielessäni Havukainen ja Toivonen ovat niin vahvasti Tatun ja Patun sekä Veeran luojia, tuntuu Rönnsin kuvitus raikkaalta ja lämpimältä aiempiin Risto Räppääjiin verrattuna. Oman lapsiraatini ekaluokkalainen kertoi pitävänsä uudesta kuvituksesta aiempaa enemmän.
Itse tarina on taattua Risto Räppääjää. Nopolan kirjailijasisaruksilla on oma, hyväksi havaittu kaavansa suositun kirjasarjan suhteen eikä ole mitään syytä muuttaa sitä: on ongelma, kasa oikeita ja virheellisiä tulkintoja, joukko suoranaisia väärinkäsityksiä, säntäilyä sinne tänne, vitsailua ja jännitystäkin. Aikuisten ja lasten roolit ovat aluksi selkeät, mutta usein lapset ajattelevat lopulta fiksummin kuin touhottava Rauha, hieman haaveellinen, mutta viisas herra Lindberg tai tomera pakastaja-Elvi, joka on aina oma riemastuttava lukunsa (ja mielestäni Ulla Tapanisen hahmoinen, kiitos RR-elokuvien). Kaikki toimii - tälläkin kertaa, juuri muuta en taida nyt kirjasta kertoa.
Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli vie mukanaan niin, että koko kirja on luettava muutaman iltasatukerran aikana. Ja mikä parasta, kirja viehättää varmasti melkein kaikkia 6-10 ikävuoden haarukkaan mahtuvia lapsilukijoita.
Onko teillä blogini lukijoilla mielipiteitä tai kokemuksia Risto Räppääjistä?
****
Lapsen kommentit: [näyttää sormillaan numeroita ainakin neljäänkymmeneen] Mä annan ainaski näin monta tähteä! Se oli tosi hyvä. Elvi on vähän ilkeä, mut ei se oikeesti ookaan ilkee. Viileä Venla ei oo ollut kirjoissa.
Kustantaja: Tammi 2012
Kansi ja kuvitus: Christel Rönns
Sivuja: 116
Kotimainen lastenromaani
Risto teki itselleen juustovoileivän ja kaatoi lasiin maitoa.
- Kaalikeitto on terveellistä, Rauha kehui.
- Nelli sanoi, että Perhoset ovat syöneet sitä koko viikon, kertoi Risto.
- Sepä erikoista, Rauha ihmetteli. - Yleensö tv-kokit ovat vaihtelunhaluisia, ja Nellin vanhemmathan ovat tämän maann johtavia herkuttelijoita, ainakin televisiossa.
- Nelli sanoi myös, ettei hän saa syödä edes jäätelöä, koska heillä säästetään.
Riston uutinen Nellin perheen säästökuurista saa Rauhan kurtistelemaan kulmiaan. Miten niin menestyvät Perhoset ovat nyt huonolla ruoalla, Nelli kulkee risaisessa mekossa ja perhe luopuu autostaankin - jopa Alpo-kissa joutuu uuteen kotiin. Kaiken selvittämiseen tarvitaan ainakin Zeppelin-postimerkkiä, valeasuja ja kirjeenvaihtoa. Myös Elvi-täti astuu mukaan kuvioihin ja vilahtaapa jossain Tigerkin. Mistä kaikessa on kyse ja kuinka Risto, Rauha ja herra Lindberg voivat auttaa Nellin perhettä?
Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli (2012) jatkaa Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan suosittua kirjasarjaa tuttuun tapaan hauskasti ja vauhdikkaasti. Uutta jo 12. Risto Räppääjässä on kuvitus. Aiemmin Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kuvittama Risto ystävineen näyttää nyt hieman erilaiselta, sillä kuvittajana toimii muun muassa Kirsi Kunnaksen ja Elina Karjalaisen kirjoja kuvittanut Christel Rönns.
On tietenkin sekä makuasia että tottumuskysymys, pitääkö enemmän Havukaisen ja Toivosen vai Rönnsin kuvituksesta. Molemmissa on paljon samaa: hauskuutta, leikkisyyttä, sanaleikkejä sekä sellaista jippoja, jotka avautuvat parhaiten (populaari)kulttuuritietoisille aikuisille. En paljasta jippoja tässä, sillä niiden bongaaminen on yksi Risto Räppääjä -kirjojen lumoa ainakin aikuisnäkökulmasta. Kuvitus toimii kaikin puolin hienosti: Rönns on tehnyt hahmoista samalla tavalla tunnistettavia ja hieman karikatyyrimaisia kuin Havukainen ja Toivonenkin. Herra Lindberg näyttää aivan "omalta itseltään" ja Elvin tomeruus on niin ikään oikeanlaista. Rönns tuntuukin kunnioittavan edeltäjiensä työtä, mikä lastenromaanin kohdalla lie viisas ratkaisu - liian erilainen saattaisi saada usein varsin konservatiivisen lapsiyleisön varpailleen ainakin hetkeksi. Koska omassa mielessäni Havukainen ja Toivonen ovat niin vahvasti Tatun ja Patun sekä Veeran luojia, tuntuu Rönnsin kuvitus raikkaalta ja lämpimältä aiempiin Risto Räppääjiin verrattuna. Oman lapsiraatini ekaluokkalainen kertoi pitävänsä uudesta kuvituksesta aiempaa enemmän.
Itse tarina on taattua Risto Räppääjää. Nopolan kirjailijasisaruksilla on oma, hyväksi havaittu kaavansa suositun kirjasarjan suhteen eikä ole mitään syytä muuttaa sitä: on ongelma, kasa oikeita ja virheellisiä tulkintoja, joukko suoranaisia väärinkäsityksiä, säntäilyä sinne tänne, vitsailua ja jännitystäkin. Aikuisten ja lasten roolit ovat aluksi selkeät, mutta usein lapset ajattelevat lopulta fiksummin kuin touhottava Rauha, hieman haaveellinen, mutta viisas herra Lindberg tai tomera pakastaja-Elvi, joka on aina oma riemastuttava lukunsa (ja mielestäni Ulla Tapanisen hahmoinen, kiitos RR-elokuvien). Kaikki toimii - tälläkin kertaa, juuri muuta en taida nyt kirjasta kertoa.
Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli vie mukanaan niin, että koko kirja on luettava muutaman iltasatukerran aikana. Ja mikä parasta, kirja viehättää varmasti melkein kaikkia 6-10 ikävuoden haarukkaan mahtuvia lapsilukijoita.
Onko teillä blogini lukijoilla mielipiteitä tai kokemuksia Risto Räppääjistä?
****
Lapsen kommentit: [näyttää sormillaan numeroita ainakin neljäänkymmeneen] Mä annan ainaski näin monta tähteä! Se oli tosi hyvä. Elvi on vähän ilkeä, mut ei se oikeesti ookaan ilkee. Viileä Venla ei oo ollut kirjoissa.
sunnuntai 7. lokakuuta 2012
Turussa messuilla, kirjastossa ja joen varrella
Terveisiä Turusta! Perheessäni on yleensä sellainen järjestys, että mieheni työmatkustaa pitkin poikin Eurooppaa, minä lähinnä bussilla kodin ja toimiston väliä. Tänä viikonloppuna pääsin minäkin hieman matkustelemaan - ihan Turkuun saakka! Kaltaiselleni itäsuomalaislähtöiselle ihmiselle Turku oli ihan hyvä matkakohde: aavistuksen eksoottinen, eurooppalainen, kaunis, varsin vieraanvarainen ja sekä työtäni että blogiani ajatellen kerrassaan kirjallinen. Matkustin ensisijaisesti työtehtävissä Turun kansainvälisille kirjamessuille, mutta ehdin myös kävellä Aurajoen rantoja serkkuni ja pienen kummityttöni kanssa sekä tavata kirjastossa muutamaa ihanaa blogikollegaani.
Kirjamessuilla meni ainakin perjantaina ja lauantaina rikki aiemmat yleisöennätykset. Se ei ole mikään ihme, sillä esimerkiksi perjantaina Jenni Haukion haastattelema Sofi Oksanen veti messukeskuksen suurimman auditorion niin täyteen, että sali tuntui repeilevän ja osa yleisöstä jäi kuuntelemaan puhetta tilan ulkopuolellekin. Itse en sinne edes ehtinyt, sillä suuntasin omien töideni ja erään kirjastoaiheisen keskustelun pariin. Työni puolesta myös haastattelin Kirjoittajakalenterin julkaissutta Sini Kiuasta ja olin seuraamassa keskusteluja Runouden ilmiöistä ja Paavolaisen katseesta. Lisäksi Café Voltaire -sarjan neljäs teos, Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta -kirjan julkistamisen seuraaminen kuului messuohjelmaani. Pienen kirjapuodin osastolla nämä kaikki kirjat, joiden parissa minulla oli ilo työskennellä, olivat hienosti esillä. Toki ehdin kirjamessuilla myös tavata tuttuja, kierrellä ja aistia tunnelmaa sekä syödä pullan jos toisenkin.
Kirjastonhoitajana työskentelevä Erja esitteli meille kirjastoa, joka on saanut paljon ansaittua ihastelua ja hyvää mainetta niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Uudesta ja vanhasta osasta koostu kirjasto on valoisa, viihtyisä - no, se on niin upea, että leikkimielisesti tuumasin, että haen sinne töihin ja muutan Turkuun. Sitä en toki tee, mutta kirjastomaailma on aina ollut mielestäni kiehtova ja unelmien kirjastoksikin mainittu Turun pääkirjasto pitää sisällään paljon sellaista, mikä kirjastoissa yleisestikin kiehtoo: tietenkin kirjoja ja osaavan henkilökunnan, mutta myös saavutettavuutta, tilaa, taidetta, valoa ja viihtyisyyttä. Erja kertoi meille myös kirjaston kummituksesta ja näytti tiloja, jonne kaikki eivät pääse: muun muassa sangen sokkeloisen varaston ja henkilökunnan valoisat, taidepainotteiset tilat. Erjan ja Paulan kanssa juttelimme kaikenlaista niin bloggaamisesta - tämä on mainio harrastus - kuin kirjoistakin ja toki vaihdoimme omiakin kuulumisiamme.
Nyt kiitän Erjaa ja Paulaa hyvästä seurasta ja jätän teidät tutustumaan Turun pääkirjastoon muutaman kuvan merkeissä. Bongatkaa yksi syksyn kotimainen esikoisromaani!
torstai 4. lokakuuta 2012
Riikka Pulkkinen: Vieras
Riikka Pulkkinen: Vieras
Kustantaja: Otava 2012
Kansi: ?
Sivuja: 299
Kotimainen romaani
Olen onnellisempi kuin aikoihin. Ihminen voi astua tuntemattomalle maalle. Maa ottaa hänet vastaan. Hän on vieras niin kuin on vieras itselleenkin, niin kuin kantaa itsessäään sitä vaiteliasta outoa, jolle ei ole nimeä.
Maria on Pohjois-Suomesta kotoisin oleva nuori pappi, joka päättää kadota. Hän jättää Helsingin ja matkustaa New Yorkiin, kaupunkiin, jonne hänen oli pitänyt päästä jo lapsena äitinsä kanssa. Marian vuosia sitten edesmennyt äiti oli toinen, jonka poskipäät, huulet ja silmät kertoivat hänen tulleen maahan muualta. Nuorena Maria löysi uskonnon, joka oli erottamaton osa hänen sairastamaansa anoreksiaa. Aikuisena hän ei tiedä, mitä haluaa löytää. Suomeen ovat jääneet Marian aviomies sekä Yasmina, pieni tyttö, jolle on tapahtunut jotain pahaa ja jonka Muumi-päiväkirjaa Maria kantaa mukanaan. New Yorkissa Maria tutustuu Mélanieen. Tutustuminen kulminoi monia Marian elämänvierautta monelta kantilta.
Riikka Pulkkisen kolmatta romaania Vierasta (2012) markkinoidaan tanssin levottomalla rytmillä ja aamuyöllä palaavien muistojen tiheydellä. Vieras pitääkin sisällään tanssin, etenkin baletin, kuvausta ja Marian muistoilla on vähintään yhtä suuri rooli kuin hänen nykyisyydelläänkin. Ennen kaikkea teos pohtii muukalaisuuden, uhraamisen ja uhrautumisen sekä uskonnollisuuden kysymyksiä
Tankosarja, tendu, frappé miksei développé sillä osaanhan minä vielä, ja nyt alas lattialle kun hiki jo tiukkuu, voin aloittaa
hän vain katosi
yhtenä hetkenä minä pidin häntä sylissä, hän mahtui siihen kokonaan: ( )
hän sanoi äiti minä haluan nähdä elefantin elefantteja on näillä main vain mielikuvituksessa,
rakas
rakas
(rakas rakas)
Totta (!), Vieras on nimensä mukaisesti romaani muukalaisista ja muukalaisuudesta. Ja se on tiheä sekä tanssin rytmiä ainakin osin noudattava. Pulkkinen kirjoittaa hienosti, kuten aina. Hänen lauseensa ovat viimeisteltyjä, ne ovat hiottuja, mutta eivät hengettömiä. Toki Pulkkisella on omat kirjalliset maneerinsa ja teemansa, jotka toistuvat kirjasta toiseen. Hän esimerkiksi, kenties hieman humoristisesti, kirjoittaa yhteenkuuluvuudesta maahan heitetyn hampurilaispaperin kanssa sekä kertoo Marian pitäneen kehonsa rajat.
Pulkkinen pyörittelee teemojaan vakuuttavasti. Anoreksiaa hän kuvaa niin kouriintuntuvan realistisesti, että lukiessani upposin maailmaan, jossa kaurapuuron hiutaleetkin lasketaan yksitellen ja jossa suklaakuorrutteeseen peittyviä Jeesus-piparkakkuja säestävät sanat Jo kirvonneet ovat syntiemme kahleet. Syömishäiriön rituaalisuus ei ole kaukana uskonnon vastaavista; itse asiassa Marialle anoreksia on yksi tapa toteuttaa uskoa, päästä osaksi pyhää kolminaisuutta, olla sen armoitetussa ytimessä, kirkkaudessa. Yhtä hienosti Pulkkinen kuvaa myös vierautta toiseutena, muukalaisuutena. Hän kertoo maahanmuuttajista monitahoisesti, katsoen kaikkea läheltä ja silti, pakostakin, sivusta käsin. Vieraimmaksi - kylläpä romaanin nimeä voikin toistaa erilaisissa merkityksissä - jää tanssin kuvaus niin Marian nuoruudessa kuin nykyhetken New Yorkissakin. Tämä vierauden tunne ei kerro niinkään Pulkkisesta kirjailijana kuin minusta lukijana. Rytmitajuttomana oli vaikea päästä kiinni tanssikohtausten kielelliseen rytmiin, vaikka juuri tuo rytmi sykkii samassa tahdissa Marian mennyttä ja nykyisyyttä sekoittavan tajunnanvirran kanssa - ja tekee sen varsin onnistuneesti.
Tässä vaiheessa kaikille on selvää, että mielestäni Vieras on hieno romaani. Mutta Ilselän Minnan tavoin minäkin pidin enemmän Totasta (2010), sillä kaikessa porvallisuudessaankin kirjasta tuli omalla tavallaan totta minulle, siitä tuli minulle rakas kirja. Romaanina Vieras on kuitenkin parempi, sillä se on sekä ihana että viiltävä, siinä on elämän makua ja vahvaa intensiivisyyttä, helposti sulavaa kokeellisuuttakin. Kuten Liisa blogikirjoituksensa kommenttiosiossa toteaa, Vieraalla on pitkä jälkihehku.
Vieras on rosoinen ja kuitenkin ehjä, sen tiheä teksti hengittää. Vieras tulee ihan liki eikä päästä heti irti.
****½
Minnan ja Liisan ohella Vieraan ovat lukeneet myös Jenni, jonka mielestä Pulkkinen kirjoittaa aiempaa rohkeammin ja kunnianhimoisemmin sekä Hemuli, joka löysi lukukokemuksessa ruumiillisuutta.
tiistai 2. lokakuuta 2012
Ensimmäinen kerta flashmobbaajana
Toisinaan täytyy pitää hieman hauskaa hyvän asian varjolla. Kirjablogeja seuraavat eivät ole varmasti voineet olla huomaamatta eilistä kirjablogistien flashmobia, jossa tempaistiin plagiointia vastaan. Tempaus herätti mukavasti kommentteja, valekommentteja, kehuja ja hieman moitteitakin - monenlaista puhetta, joka muistuttaa kirjoittajien - niin ammattilaisten kuin harrastajienkin - oikeudesta omaan tekstiinsä. Itselleni eilinen valejuonipaljastuksen kirjoittaminen oli ihkaensimmäinen osallistumiseni flashmobiin. Itselleni rakas Minna Canthin Anna Liisa muuttui taiteelliseksi feministiksi ja Mikko ja Johanneskin saivat toisensa teinimäisessä tarinassa.
Tavoilleni poikkeuksellisesti olen nyt lyhytsanainen ja totetan vain nauttineeni ja nauraneeni tavattomasti lukiessani bloggaajakollegoideni mainioita tekstejä. Ilahduin myös siitä, kuinka hyvin blogitempaus sai huomiota aina Helsingin Sanomia ja Jarmo Papinniemen blogia myöten. Tempauksen ydin onkin tärkeä: toisten tekstejä ei saa kopioida eikä kopioinnista seuraa mitään hyvää.
Tässä vielä linkit kaikkiin eilen flashmobissa mukana olleisiin valejuonipaljastuksiin. Lukekaa, naurakaa, villiintykää - lankaan teistä ei mene enää kukaan!
Aho Juhani: Rautatie: http://suketus.blogspot.fi/2012/10/juhani-aho-rautatie.html
Austen Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo: http://luenjakirjoitan.blogspot.fi/2012/10/ylpeys-ja-ennakkoluulo.html
Canth, Minna: Anna-Liisa - http://luminenomena.blogspot.fi/2012/10/minna-canth-anna-liisa.html
Canth, Minna: Työmiehen vaimo - http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.fi/2012/10/minna-canth-tyomiehen-vaimo.html
Doyle, Arthur Conan: Baskervillen koira - http://bibliofile-x.blogspot.fi/2012/10/sherlock-holmes-ja-baskervillen-arvoitus.html
Fitzgerald, F. Scott: Kultahattu - http://www.psrakastankirjoja.blogspot.fi/2012/10/f-scott-fitzgerald-kultahattu-huom.html
Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja: http://aitilukeenyt.blogspot.fi/2012/10/frank-nuoren-tyton-paivakirja.html
Haanpää, Pentti: Noitaympyrä - http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/2012/10/pentti-haanpaa-noitaympyra.html
Härkönen, Anna-Leena: Häräntappoase - http://kirjasfaari.blogspot.fi/2012/10/anna-leena-harkonen-harantappoase.html
Kianto, Ilmari: Punainen viiva - http://bookingitsomemore.blogspot.fi/2012/10/ilmari-kianto-punainen-viiva.html
Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä - http://sbrunou.blogspot.fi/2012/10/aleksis-kivi-seitseman-veljesta.html
Meyer, Stephenie: Houkutus - http://pigeonnaire.blogspot.fi/2012/10/stephenie-meyer-twilight.html
Mitchell, Margaret: Tuulen viemää - http://kirjakissa.blogspot.fi/2012/10/margaret-mitchell-tuulen-viemaa.html
Niemi, Mikael: Aivot pellolle - http://kannestakanteen.blogspot.fi/2012/10/sodassa-ja-rakkaudessa.html
Orwell, George: Eläinten vallankumous -http://kirjamieli.blogspot.fi/2012/10/george-orwell-elainten-vallankumous.html
Rimminen, Mikko: Pussikaljaromaani - http://ilsela.blogspot.fi/2012/10/mikko-rimminen-pussikaljaromaani.html
Salinger J.D.: Sieppari ruispellossa - http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/2012/10/jd-salinger-sieppari-ruispellossa.html
Shakespeare, William: Romeo ja Julia - http://sininenlinna.blogspot.fi/2012/10/william-shakespeare-romeo-ja-julia.html
Steinbeck, John: Hiiriä ja ihmisiä - http://kirjojenkeskella.blogspot.fi/2012/10/john-steinbeck-hiiria-ja-ihmisia.html
Waltari, Mika: Tanssi yli hautojen - http://hdcanis.blogspot.fi/2012/10/mika-waltari-tanssi-yli-hautojen.html
Kuvan otin huhtikuussa Kööpenhaminassa.