Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms 2012
Alkuteos: Is 2012
Suomennos: Leena Vallisaari
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 366
Kotimainen romaani

Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Mistä tuuli käy. Mustat läikät sulaa, vihreät sileää jäätä, maidonsininen kuin sokean silmää peittävä kalvo, sitä on muistettava varoa. Itsestään selviä asioita. Jäänaskalit täytyy aina pitää mukana ja puukko vyöllä. Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.

Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa, vuoden 1946 kesää. Pieni saaristoluoto saa uuden papin, kun Petter Kummel Mona-vaimonsa ja pienen Sanna-tyttärensä kanssa muuttaa Luodolle. Karu ja kaunis saaristo jakaa ihmiset itä- ja länsiluotolaisiin, ja pastorista odotetaan joko heidän yhdistäjäänsä tai sitten hänen odotetaan päätöksenteossa asettuvan idän tai lännen asukkaiden puolelle. Huumorintajuinen ja viisas nuori pappi odotetaan lämpimästi vastaan ja hän sulattaa monien sydämet. Kirkko täytyy seurakuntalaisista. Toimelias pastorska hallitsee maatalon työt ja tuo ahvenanmaalaisiin ruokiin tottuneeseen ympäristöön myös oman kotiseutunsa Uudenmaan herkkuja, kuten tuoretta limppua. Saariston erottamat ihmiset tarvitsevat kuitenkin pastoria myös tasapainottamaan itä- ja länsiluotolaisten välistä kaunaa, henkilökohtaista vihaakin.

Vuodenkierto, ennen kaikkea jäiden tulo ja lähtö, rytmittää Ulla-Lena Lundbergin romaania Jää (2012). Jää yhdistää ihmisiä talviaikaan, kun liikkuminen luotojen ja saarien välillä on helpompaa. Jää myös erottaa, ja jään alla vellova meri voi olla vaarallinen. Kesäaikaan Luoto täytyy vierailijoista, talvella elo on hiljaista. Kolmen vuodenkaaren mittainen Jää on paitsi kertomus luotolaisyhteisöstä, ennen kaikkea Kummelin perheen tarina. Se kattaa niin parisuhdeen, hellyyden ja ankaruuden, uutteruuden ja haaveilun, kuin vanhemmuudenkin kysymykset.

"Ei vielä! Ensin saat pastoralisoida kaksi viikkoa iltamyöhään asti."
Se on pappispariskunnan tapa harjoittaa syntyvyyden säännöstelyä. Töitä niin että niihin on hukkua, että sänkyyn pääsee aivan liian myöhään ja kaatuu kuin nuijittuna. Päiväsaikaan kuka tahansa voi milloin tahansa astua taloon, mikä edistää pidättyvyyttä ja siveyttä.

Jää käynnistyy hitaasti. Minun oli ensin vaikea päästä kirjan maailmaan, saaristolaisten ajatuksiin, luonnonolojen säätelemän elämän rytmiin ja Lundbergin vivahteikkaaseen tekstiin. Luin kirjaa neljän päivän ajan hyvin verkkaisesti, etenin vain muutaman sivun kerrallaan. Sitten aivan äkkiä huomasin kaipaavani luodolle miltei vimmatusti, kaipaavani henkilöiden elämää, arkea, juhlaa, syntymää ja kuolemaa. Olin päässyt fiktiiviseen "saaristolaiseen mielentilaan".

Jää on romaani, jota en voi moittia oikeastaan mistään. Vaikka hitaus vaati pientä totuttelua, ihastutti Lundbergin teos kokonaisuudessaan. Se on hyvin kypsä kaunokirja; siinä on tarttumapintaa tarjoavien henkilöiden, kauniin ja ankaran saaristoluonnon ja hiljakseen kehittyvän tarinan ohella paljon symboliikkaa, mihin kirjan nimikin viittaa jään konkreettisen tason ohella, sekä koko joukko auki kirjoitettuja ja piilotettuja tunteita, joissa heijastuvat kehen tahansa - meihin kaikkiin - juurtunut yksityinen.

Lundberg kirjoittaa romaaniinsa lukuisia elämänmakuisia kohtauksia. Itselleni kaikkein rakkaimmaksi muodustuu talvinen yö, jolloin pastori katsoo revontulia pikku-Sannan kanssa: koko maailmaa loimuaa valkoista ja vihreää, ja lapsi merkitsee vanhemmalleen armoa ja iloa. Armon ja ilon vastapainoksi Jäässä on myös armottomuutta, kielteisiä tunteita ja surua. Ja arkea, hyvää arkea navetassa ja keskusteluissa kyläläisten kanssa, oikeaa yhteisöllisyyttä. Myös juhla on läsnä, niin tapakulttuurissa kuin ruoassakin:  on juuri kirnuttua voita, lehtisalaattia, kananmunia, ahomansikoita. Lundberg kirjoittaa kaiken niin, että saaristoseudun elämä muuttuu todeksi, se pakahduttaa, jännittääkin. Lundbergin tekstiä on helppo myötäelää, sen kanssa on luontevaa olla silloinkin, kun tarina surettaa.

Jää kertoo arjesta saaristossa, mutta siinä on jotain elämää suurempaa. Kuten Lundberg kirjoittaa, ei ihmisen tarvitse omistaa sitä, mitä rakastaa.

****½

Unnin sydän jäi luotojen saarelle, Maria alkoi pohtia oman lukijuutensa "superkirjoja". Helsingin Sanomien Antti Majander kiinnittyi niin ikään ajatukseen rakastamisesta ja ei-omistamisesta, ja pitää romaania Lundbergin tuotannon huipentumana.