Yasunari Kawabata: Lumen maa

Yasunari Kawabata: Lumen maa
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 1958 (v. 2012 painos)
Alkuteos: Yukiguni 1947
Suomentanut: Yrjö Kivimies (englannin- ja saksankielisten käännösten pohjalta)
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 161
Ulkomainen romaani, Japani

Hänen ihonsa oli niin puhdas kuin hän olisi juuri noussut kylvystä. Shimamura ei ollut kuvitellutkaan, että hän olisi niitä naisia, jotka voivat loukkaantua sanasta; koko asia tuntui vastustamattoman murheelliselta.
Vuoret, jotka olivat etääntyneet päivä päivältä syyslehtien ruosteenpunan tummuessa, palasivat loistavina eloon ensi lumen mukana.
Ohuen lumen peittämät setrit nousivat valkoisesta maasta taivasta kohti kukin selvästi omana itsenään.

Lumen maa, alue Japanin syrjäseudulla, odottaa matkailijoita ihailemaan lumisia maisemia, vaahteroiden syksyistä väriloistoa sekä viettämään aikaa geishojen seurassa. Lumen maahan matkustaa junalla Shimamura, haaveiluun taipuvainen mies, joutilas tokiolainen. Hän tutustuu Komakoon, nuoreen geishaan, ja vetovoima on molemminpuoleista. Luminen vuoristomaisema ja kuumat lähteet muodostavat melkoisen vastaparin, yhtä lailla vastakkain ovat Shimamuran kaupunkilaiskulttuuri ja Komakon rooli geishojen perinteenkannattajana.

Yasunari Kawabatan Lumen maa (1958) oli ilmestyessään ensimmäinen suomennettu japanilainen romaani. Se oli myös Tammen maineikkaan Keltaisen kirjaston varhaistuotantoa, sarjan kaikkiaan 16. kirja. Romaanin kansiliepeessä teosta kuvaillaan herkän surumieliseksi ja hienovireiseksi. Minä sain teoksen äitienpäivälahjaksi, päätin ihastua siihen jo ennakkoon, ja säästelin kirjaa aina syksyyn saakka, sillä arvelin orastavan kesän olevan väärä ajankohta tälle Nobel-palkitun kirjailijan romaanille.

Peilin syvyyksissä lipui iltamaisema ohi, peili ja sen heijastumat kuvastuivat ristiin toistensa päälle kuin elokuvassa. Olennot ja tausta eivät olleet missään suhteessa toisiinsa, mutta kuitenkin nuo läpinäkyvät ja käsin koskettelemattomat olennot ja lisääntyvän hämärän himmentävä tausta sulautuivat jonkinlaiseski vertauskuvalliseksi maisemaksi, joka ei ollut tästä maailmasta.

Uskon, että minun kannattikin hieman säästellä kirjaa, sillä Lumen maata ei kannata lukea kiireessä - eikä helteellä. Kirja vaatii tietynlaisen rauhallisen olotilan eikä se silti päästä helpolla. Lumen maa on monien vastakkaisuuksien kirja. Uusi ja vanha, ihminen ja luonto, vahvuus ja hauraus asetuttavat kirjassa vastakkain, mutta kulkevat samalla toisistaan erottumattomina. Geisha voi vapaa-ajallaan pukeutua hiihtohousuihin, moderni juna vie keskelle luontoa ja valopisarat heijastuvat mungopapujen pinnalla.

Toistan varmasti aika paljonkin alla linkittämieni blogistien ajatuksia, kun totean ohjautuneeni enemmän kielen ja tunnelman kuin tarinan vietäväksi. Luin Lumen maan eilen, kirkkaan kuulaana syyskuun päivänä useamman sadan kilometrin mittaisen automatkan aikana. En yleensä ole hyvä lukemaan autossa, mutta eilen pääsin matkalla hämmästyttävän intensiiviseen lukemisen tilaan ja syysmaisema jotenkin tuki kirjaa, jossa liikutaan talvessa ja syksyssä - ja jossa maisemaa kuvaillaan ihmeelliseksi. Kirjan tarina avautuu hitaasti, ja vaikka se on varsin tärkeä tarkastellessaan erilaisia maailman vastakkaisuuksia, on Kawabatan kieli ja kerronnan rytmi jotain ainutlaatuista. On kuin Kawabata proosantaisi runoutta ilman, että kirjoittaa proosarunoa; hänen tekstinsä on ehtaa fiktiivistä kerrontaa, mutta unenomaisen ja kuulaankirkkaan välisessä vuorottelussa soljuvaa. Niin kaunista, niin ihmeellistä, niin surullista ja myös vaikeudessaan niin tiheää.

Lumen maa on romaani, joka ei aukea ensimmäisellä lukukerralla kuin osin. Eikä sen tarvitsekaan, sillä se on kirja, jonka voin kuvitella lukevani uudelleen vielä toisen ja varmasti kolmannenkin kerran. Hieman hämmentävänäkin Kawabatan kirja on oikea aarre. Ensimmäisen lukukerran jälkeen päällimmäiseksi jää ihmeellinen tunne: Kawabatan itsensä kuvailema linnunrata ihmisen sisimmässä.

****½

Lumen maasta ovat blogissaan kirjoittaneet myös Jenni ja Unni.