Keltaisia kirjoja ja sadetakkeja

Ooh! Heti alkuun on kerrottava, että tämä on blogini 600. postaus, eikä toivottavasti mikään turha päivitys olekaan, sillä huomenna blogissani alkaa Keltainen syyskuu; viikko, jonka aikana en (työ- ja lastenkirjoja lukuun ottamatta) lue muuta kirjallisuutta kuin Tammen Keltaisessa kirjastossa julkaistuja teoksia.Tiedän, että viikko on lyhyt aika ja Keltaisten kirjojen kanssa voisi viettää aikaa vaikka kuinka, mutta kyse onkin vain ajallisesti rajatusta teemalukemisesta: olen "aina" lukenut ja tulen jatkossakin lukemaan Keltaisen kirjaston kirjastoja. Blogissani aiemmin esittelemiäni Keltaisia voitte selata täältä.

Lukuteemaviikkoni ensimmäinen kirja tulee olemaan Yasunari Kawabatan Lumen maa, joka voitti sivupalkissa parhaillaan näkyvän lukijagallupin ja jota itse asiassa aloittelin jo tänään. Lumen maan lisäksi haaveilen lukevani 3-4 muuta teosta, mutta en ole  vielä päättänyt, että mitä valitsen. Noudatan valinnoissani omaa lukufiilistäni, mutta mm. seuraavia kirjoja olen mieheni kanssa kotimme kirjahyllyyn haalinut. Jos teillä, ihanat lukijat, on kokemusta joistakin listaamistani kirjoista (monia kirjailijoita, kuten Hoegia, Lahiria tai Morrisonia olen lukenut aiemminkin), niin otan mielelläni vastaan lukusuosituksia tai -kokemuksia:

Michael Frayn: Päistikkaa
Peter Hoeg: Hiljainen tyttö
Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Alice Munro: Kerjäläistyttö
Viktor Pelevin: Generation P
Jayne Anne Phillips: SuojelusThomas Mann: Kuolema Venetsiassa (pelkkä niminovelli)
W. G. Sebald: Vieraalla maalla
John Steinbeck: Helmi (jonka olen lukioikäisenä lukenutkin, mutta 20 vuodessa ehtii unohtaa paljon...)
Antonio Tabucchi:Taivaanranta


Yllä oleva sadetakki- ja auringonkukkakuva on "uusinta". En yleensä tuo esille vanhoja kuviani tai blogitekstejäni, mutta vietän parhaillaan viikonloppua lapsuusmaisemissani enkä ottanut mukaan kameran ja tietokoneen yhdistävää piuhaa. Sen vuoksi lainaan omaa kuvaani ja luon Keltaisista kirjoista aasinsillan keltaisiin sadetakkeihin. Olen luonteeltani melankoliseen romantiikkaan taipuvainen, ja kirjat joissa on sadetakkeja tai sateenvarjoja saavat minun sydämeni pehmenemään. Keltaisen sadetakin kohtaaminen on melkein parasta! Sadetakkikirjasuosikkini on Per Pettersonin Kirottu ajan katoava virta, mutta koska en omista kirjaa, en voi tarkastaa siitä eksaktia lainausta tähän yhteyteen. Sen sijaan siteeraan kolmea tänä vuonna lukemaani hienoa romaania, joissa kaikissa vilahtaa keltainen sadeasu.

Tunnistatteko kirjat? Kerron oikeat vastaukset ensi viikolla.

- Ja todellisuus, se on tämä: Tuomas jatkaa kuten ennenkin, juo toisinaan, käy polttelemassa, pukee ylleen kirkkaankeltaisen sadetakin, tervehtii naapuria, käy kaupassa, kävelyllä ja miettii, palaisiko töihin.


 - Kun kävelin portille, ohitin monta ihmistä, joilla oli samanlaiset keltaiset sadeviitat kuin Naokolla ja Reikolla. Kaikilla oli huppu päässä. Värit hohtivat sateessa tavattoman kirkkaina. Maa oli sysimusta, männynoksat kirkkaanvihreitä ja keltaisin pukeutuneet ihmiset kuin henkiä, jotka saivat vaeltaa maan päällä vain sateisina aamuina.


- Satoi ja tuuli. Sibelius-monumentin urkupilleissä kävi suhina. Edellisiltana, kun olimme syöneet entrecotet Parillassa, hän oli väittänyt, että tuulisella säällä niiden saattoi kuulla soittavan eri säveliä. Minä en erottanut mitään. Bussilastillinen japanilaisturisteja kiipesi kumpareelle ihailemaan veistosta kameroidensa linssien takaa. Moottorivene irtosi laiturista lähirannassa ja suuntasi hitaasti kohti Soutustadionia. Sitten Elin ilmestyi yhtäkkiä turistibussin takaa. Hänellä oli kirkkaankeltainen öljykangasasu.