Heidi Köngäs: Dora, Dora

Heidi Köngäs: Dora, Dora
Kustantaja: Otava 2012
Kannen suunnittelut: Anna Lehtonen
Kotimainen romaani
Sivuja: 333

Jäämeren tie etenee suorana valkoisessa maisemassa, ja painan kaasua. Vain laiha, kynnenvahvuinen kuu valaisee hankia, kun kolmen auton letka etenee kohti Norjaa. Ajan itse, tunnen kuinka ratti pitää minusta kiinni yhtä paljon kuin minä siitä. Olen matkalla, mutta tiedän, etten pääse pois. Kaamos on jonkinlaista hämärää kajoa, valoisampaa kuin odotin. Mietin, millaista olisi kaamoksen keskellä, jo silloin, kun näitä asioita opetettiin koulussa Mannheimissa. Silloin ajattelin kyllä enemmän yötöntä yötä, eräänlaista yön pohjoispuolta, jaksoa, jolloin aurinko ei kahteen kuukauteen laske ollenkaan horisontin alapuolelle. Miten yö voisi olla kirkas kuin päivä?

Jäätynyt maisema ja tomusokerin lailla pölisevä lumi hallitsevat maisemaa, kun Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speer ajaa itse kohti Petsamoa. Hän haluaa Jäämeren rannalle, ja yhteys Führeriin on poikki. Speerin seurueessa ovat myös suomalainen tulkki Eero Kallankari, Speerin sihteeri Annemarie Kempf, varttijuutalaista taustaansa piilotteleva Taikuri sekä viulua soittava Boris, omaa kertojanääntään vaille jäävä sivuhenkilö. Saksan häviö sodassa alkaa olla selvillä jokaiselle, mutta kukaan ei lausu ajatusta ääneen. Itse kukin on kriittinen niin sotaa, natsiaatetta kuin omia tarkoitusperiään kohtaan, vaikkei noihin ajatuksiin ole varaa. Pienin pysähdin etenevä joulunaikaan sijoittuva matka pitää sisällään monia pieniä salattuja purkauksia ennen romaanin takakannessakin mainittua suurempaa räjähdystä.

Viidennessä romaanissaan, eräänlaisessa pohjoiseen suuntautuvassa road trip -kuvauksessa Dora, Dora (2012) Heidi Köngäs tarkastelee ihmisen mieltä sekä fyysistä himoa olosuhteissa, jolloin poikkeus on muuttunut säännöksi ja jokainen kaipaa jotain: kuka rauhanaikaa, kuka kotiaan, kuka puolisoaan. Ilmapiiriä vallitsee se omituinen ristiriita, jonka valtaan sota ja pohjoisen olosuhteet ihmisen ajavat.

Minun pitäisi nöyryyttää hänet kunnolla, pakottaa nuolemaan saappaiden pohjia. Vain minä tiedän, kuinka hän nauttisi siitä.

Jään usein pohtimaan kirjan nimeä. Dora, Doran kannessa siteerataan Köngäksen Speerin mieleen kirjoittamaa ajatusta Dora, Dora on minun kuvani eikä siinä ole muuta kaunista kuin se naisen nimi. Se, että Speerin mietteet nousevat jo kirjan kanteen, osoittaa kirjailijan - tai kustannustoimittajan - hyvää tyylitajua. Suurin osa lukijoista varmasti tietää, että Mittelbau-Dora oli keskitysleiri, jossa "tarjottiin työvoimaa" V2-ohjusten valmistamiseen. Vaikka tietoisuus Dorasta on varmasti suuri, tulee ainakin itselleni kirjan toisteisesta nimekkeestä mieleen jonkinlainen viihteellisyys tai jopa iskelmällisyys; Dora, Dora, kuin sanoilla olisi rytmi. Tästä syystä Speerin pään sisälle katsominen jo kannessa kertoo siitä, ettei kyse ole viihdekirjasta, vaan Köngäkselle ominaisesta ihmisen mielenliikkeiden kuvauksesta, sisäisen ja ulkoisen maailman aikaansaamien ristipaineiden auki kirjoittamisesta. Vaikka romaanissa on neljä minäkertojaa, neljä sivumäärällisesti kuta kuinkin yhtä paljon tilaa saavaa päähenkilöä, on Speer Dora, Doran keskeishenkilö. Hänen ulkoisesti viilipyttymäinen olemuksensa kätkee sisälleen turtumusta, vihaa, rakkautta, himoa ja ikuista oman aatteensa kyseenalaistamista. Historiankirjoihin Hitlerin pääarkkitehtina tunnettu Speer on jäänyt natsina, joka pyysi anteeksi; natsina, joka katui: Minun olisi pitänyt huomata, että elimme kaltevalla pinnalla, pohtii Speer jo Lapin-matkallaan. Köngäs luo taas yhden kuvitteellisen näkökulman Speerin henkilökuvaan ja hänen Hitler-suhteeseensa.

Speerin lisäksi kaikki muutkin henkilöhahmot on rakennettu hienosti - pääosin. Tulkki, Raahen-ikävää potevaa kaunis suomalainen mies, on eräänlainen himojen välikappale. Sellaiseksi hän valitettavasti jää, sillä Köngäs olisi voinut hyödyntää Eeron hahmoa enemmänkin kirjan ainoana keskeisenä suomalaisena, joka katsoo natsiaatetta kyseenalaistaen, mutta samalla saksalaisille uskollisena. Speerin sihteeri Annemarie, Auschwitzinkin laajennussuunnitelman puhtaaksi kirjoittanut nainen, on kuullut liian paljon sellaista, minkä on halunnut painaa pois tietoisuudestaan, mutta ei ole osannut. Hän on kirjan henkilöistä kaikkein tarkkanäköisin ja herkin. Taikuri piilottelee taustaansa ja elää Lapissa toisaalta kuin paossa, toisaalta vapaammin hengittäen. Annemarien ja Taikurin koti-ikävä kertoo välillisesti myös tavallisten saksalaisten sota-ajan arjesta sekä kaipuusta kohti rauhanaikaa, vaikkei kukaan enää muista millaista elämä olisi silloin, kun sotaa ei ollut. Jokaisen henkilön näkökulma raivaa tietään kohti eräänlaista pohjoisen pimeyden keskiötä.

Köngäs kirjoittaa hyvin, muttei virheettömästi. Pidän hänen pienieleisestä tekstistään, siitä että asiat tapahtuvat kuin vaivihkaa; hiljakseen silloinkin, kun koko maailma kiehuu toisen maailmansodan loppuvaiheiden kauhuissa ja ihmismieli askaroi omatunnon, halun ja aatteen välisessä maastossa. Pienet kielellisesti huolimattomuudet sopivat mielestäni kirjaan, sillä se rakentuu ihmisten sisäisen haparoinnin varaan. Dora, Dorassa kaikki vaiettu, sodan pimeimmät ja toisaalta herkimmät yksityiset puolet muuttuvat henkilöidensä yksinpuheluiksi, vain lukija tietää jokaisen henkilön ajatukset. Köngäs ei peittele mitään, mutta hän ei myöskään kerro kaikkea. Kauneus ja rumuus sekoittuvat keskenään ja ne sekoittuvat sodan aiheuttamaan hulluuteen. Tästä syystä kirjassa olevat emotionaaliset ja seksuaaliset räjähdykset tulevat ainakin minun lukijamieleeni voimakkaammin kuin kaikki haarat heti auki läväyttävä kerronta.

Paha ja hyvä menevät lomittain, mutta eivät kadota merkitystään pohjoisessa Suomessa, jossa on vain valkoista pimeää ja kaiken alleen peittävä puuterilumi.

****½