Maria Lang: Ei enää murhia!

Maria Lang: Ei enää murhia!
Kustantaja: Gummerus 1990 (2. painos)
Alkuteos: Inte flera mord! 1951
Suomentanut: H. Sorjo-Smeds
Kansi: Curt Petersson
Ulkomainen jännitysromaani, Ruotsi
Sivuja: 223

- No niin, lähden mukaan. Mutta yhden ehdon asetan. Ei enää murhia! Tähänastiset riittävät jo.
Upsalan yliopiston egyptologian professori Johannas M. Ekstedt oli puhunut, ja Einar sekä minä huoahdimme helpotuksesta.

Idyllinen Skoga on eräs Ruotsin rauhallisimmista pikkukaupungeista. Sen talot ovat keltaisia tai valkoisia puuhuviloita, jokaisen talon puutarha on rauhaisalla tavalla vehreä, alhaalla laaksossa kimaltelee järvenselkä ja kirkkokin on valkoinen kuin sokerista tehty. Ihmeellinen pieni idylli! Väsynyt professori ja hänen hiljattain avioitunut tyttärensä Puck miehensä historian opettaja Einar Buren kanssa odottavat lomaa Skogassa suurella innolla etenkin siksi, että Tukholmassa Puck ja Einar olivat joutuneet tekemisiin murhajuttujen kanssa kiitos Einarin hyvän ystävän poliisi Kristen Wijkin. Skogassa kaikki on toisin, mutta ehkä kolmikon olisi pitänyt uskoa Thotmes III:ksi nimettyä kissaa, joka alkoi naukua varoituksia jo automatkalla kohti Skogaa.

Erään Ruotsin tunnetuimman dekkaristin, 40 kirjaa kirjoittaneen Maria Langin romaani Ei enää murhia! (1951) kytkeytyy samaan kotoisan jännityskirjan perinteeseen kuin esimerkiksi valtaosa Agatha Christien dekkareista. Ei varmastikaan ole vaikea arvata, kuinka tarkoituksellisesti väärään kirjan otsikko osuu: Thotmes-kissan varoitusnaukaisuja olisi pitänyt uskoa:

Isä otti voimakkaat sarvisankaiset silmäkulmiltaan, ja tummansiniset silmät näyttivät väsyneiltä ja miettiväisiltä kun hän hitaasti ryhtyi puhumaan.
- Pelkään että minun on pakko kertoa se teille. Jotakin täytynee tehdä selväksi, luulisin.
Hän piti tauon ja jatkui sitten samaan valittelevaan sävyyn, jolla olisi puhutellut reputettua tenttijää.- En todella pidä siitä laisinkaan... Mutta tosiasia on että nurmikollamme makaa ruumis.

Ei enää murhia! on tyylipuhdas perinteinen dekkari. Sen perinteisyys ja tuon perinteen jatkuminen nykypäivään miltei hätkähdytti minua. Tänä kesänä lukemistani dekkareista ainakin neljässä kehyskertomus on osin sama: Agatha Christien Syyttävän sormen sisarukset asettuvat maaseudulle, jotta voivat toipua toisen maailmansodan aiheuttamista vaurioista; Eeva Tenhusen Murhassa savolaiseen tapaan Liisa ja Martti Halla ostavat vanhan talon Ylä-Savosta päästäkseen eroon pääkaupunkiseudun hektisyydestä ja jopa ihkauudessa psykologisessa dekkarissa, Camilla Läckbergin Majakanvartijassa useampikin henkilö suuntaa vanhalle kotiseudulleen, meren ja majakoiden maisemiin paetakseen jotain asiaa menneisyydestään. Ei enää murhia! on osa samaa maallepaluun jatkumoa. Ja maaseudulla jos jossain, kaikkein uneliaimmillakin pikkupaikkakunnilla, tehdään melkoisesti veritöitä kaiken kahvinjuonnin, puutarhanhoidon ja yleisen sosialiseeramisen ohella.

Tyylipuhdasta on myös yhteisökuvaus. Skoga on pikkukaupunki, jonka asukkaat tietävät paikkansa ja toistensakin paikan samaan tapaan kuin muissa mainitsemissani dekkareissa. Kirjan maailmankuva on vanhanaikainen, omaa aikakauttaan 1950-luvun alkua mukaileva. Lukeminen tarjoaa mielikuvallista nostalgiaa aikakaudesta, jota en luonnollisestikaan ole koskaan kokenut. Kirjan luettuaan tekee melkein mieli alkaa selata vanhoja Seura-lehtiä tai näin Olympia-kesänä katsoa lähetyksiä Helsingin vuoden 1952.

Nostalgia sikseen, miten on dekkarimaisuuden laita? Onko romaani juonellisestikin tyylipuhdas? On. Langin kirjassa kaikki on kovin mukavaa. Lukijaa ei pelota eikä kirjailija tunge mukaan liikaa psykologiaa, vaikka murhan motiivien tarkastelussa riittäisikin töitä vaikka millaiselle profiloijalle.  Minä pidän tällaisista leppoisista "kyökkidekkareista" ainakin kesäaikaan. Ei enää murhien leppoisuus on kaikkine murhineenkin suloista, mutta koska Lang on taitava, saa lukija tehdä oikeasti aivotyötä koettaessaan keksiä murhaajaa. Itse taisin keksiä hänen henkilöllisyytensä hieman ennen kuin se paljastuu Puckille ja Einarille, mutta jouduin hämmennyksiin aika monta kertaa, siinä määrin taitavasti Lang erilaisia motiiveja pyörittelee. Kirjan opetus onkin siinä, että kuka tahansa pikkukaupungin asukkaista voi olla murhaaja. Kuka tahansa.

Parasta Langin romaanissa on sen viihdyttävyyden  ja aivojumpan yhdistyminen. Minä viihdyin ja nautin. Ei tällaisia kirjoja kovin monta jaksa lukea perätysten, mutta kaikille kesän, ruotsalaisuuden, puuhuviloiden ja herttaisen jännityksen ystäville romaani sopii.

Ei enää murhia! huutaa Langin kirjan otsikko. Kaunokirjallisuuden suhteen en voi yhtyä huutoon, sillä taidan pikkuhiljaa tehdä paluuta dekkarien lukijaksi, ainakin tällaisten kotoisten kuka-sen-teki -jännärien. Nyt kuitenkin lopetan hetkeksi dekkarien esittelyn blogissani ja palaan itselleni ominaisemman lukemiston pariin ensi viikolla. Sitä ennen liikun huomenissa kuitenkin vielä eräänlaisen jännityksen parissa. Murhia ei ole luvassa, mutta varsinaista "sokeria pohjalla" on luvassa, ainakin huumorilla mitattuna. ;) Ettekä ehkä ihan helposti arvaa, että mistä kirjasta on kyse.

****

P.S. Mitä nyt lukemiini dekkareihin tulee, niin vanhat murharouvat Agatha Christie ja Maria Lang tarjosivat minulle parasta, oikealla tavalla kotoisaa jännitystä ainakin tälle kesälle. Uutuuksiin, Läckbergiin ja Mooreen, olin aavistuksen pettynyt, mutta niistä Moore vie voiton brittitunnelman hyvän hallitsemisen vuoksi. Haahtelan kirja oli hieno ja jännistysromaaninankin ehjä, mutta en voi olla vertaamatta sitä Haahtelan muihin teoksiin. Tenhusen romaani hukkui hieman savolaistunnelmiin, Viisikko taas oli juuri sitä mitä muistinkin: eväsretkiä ja epäilyttäviä aikuisia. Koetin valita mahdollisimman erilaisia kirjoja, mutta moni jäi lukematta. Hyllyssäni odottaakin nyt esimerkiksi Håkan Nesserin kirja, uskon pitäväni siitä kovasti. Syksyllä aion lukea myös P.D. Jamesia ja Dorothy L. Sayersia. Dekkari(osa)kesäni sai aikaan sen, mitä lähdin hakemaan: kipinän lukea dekkareita aina ajoittain.