Olli Jalonen: Poikakirja

Olli Jalonen: Poikakirja
Kustantaja: Otava 2010
Kannen suunnittelu: Maija Vallinoja
Kotimainen romaani
Sivuja: 256

Niin minä opin maailmasta pitämään omat asiat itseni sisällä ettei muiden niistä tarvitse välittää eikä selittää kenellekään eikä huolehtia minkään turhan vuoksi ja sillä lailla opin hakemaan maailmasta paikan.
Se ei ole nurkassa eikä keskellä. Siinä on enemmän omaa kuin muitten määräämää mutta enemmän siinä on muitten vuoksi.

1960-luvun koulupojan elämässä maailma on mallillaan - hyvin maskuliinisella mallillaan. Eletään aikaa, jolloin lauantaikin on työpäivä sekä tietenkin saunapäivä ja jolloin miehen tulee olla yhtä kovana kuin sulhasen kyrpä häissä, ei se muuten mies ole. Poliittiset mielipiteet määräävät, mitä lehtiä tilataan ja mistä kaupasta ruoka ostetaan. Olli-niminen minä-kertoja asuu keskikokoisessa kaupungissa yhdessä vanhempiensa ja neljän siskonsa kanssa. Siskoista isoimmat osoittavat vahvoja teini-ikäistymisen merkkejä ja Pieni on autistityttö, joka oppii mitä vain, mutta uppoutuu täysin omaan maailmaansa. Kodin sisäinen elämä on turvallista, mutta koulumaailmaa värittävät persoonalliset opettajat sekä koulutovereiden julmuus Elefanttia, Läskipersettä, kohtaan. Olli on osallistuja ja tarkkailija, poika joka jää väliin toisten ihmisten riitojen ulkopuolelle, niin kotona siskojensa keskellä kuin koulussakin, osana rinkiä, mutta aina sen ulkoreunalla.

Olli Jalosen hieno Poikakirja (2010) on kuvaus muutamasta lukuvuodesta lapsuuden viimeisinä vuosina ennen teini-iän saapumista. Nimensä kirja on saanut suojeluskuntalaisten käyttämästä oppikirjasta, minkä Helsingin Sanomat hyvin selvittää. 1960-luvun kouluopetuksessa suojeluskunnat on siivottu opetuksesta pois ja käytössä on 1950-luvun lopun painos, mutta poikien opettaja uskoo kirjan vanhempaan versioon. Poikakirja rakentaakin kuvaa sodanjälkeisestä Suomesta. Vaikka sodasta on kulunut noin 20 vuotta, ovat sen arvet syvät ja ihmisten arvo rakentuu osin sota-aikana tehdyn ja koetun mukaisesti. Ennen kaikkea Poikakirja on kuitenkin Ollin kirja, ja koko ajan hän oppii maailmasta jotain uutta.

Eikä nyt tarvitse pelätä yhtään mitään enempää kuin ennen, eikä kenenkään, isä sanoo ja katsoo ensin Anna-Liisaa ja sitten Outia.
Näin minä opin että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa.

Moni on verrannut Poikakirjaa Peter Franzénin osin omaelämäkerralliseen romaaniin Tumman veden päällä ja ajankuvauksesta itselleni tuli mieleen myös Satu Grönroosin tuore Lumen syli. Kaikissa kolmessa romaanissa piirtyy tarkkanäköinen kuva 1960- ja 70-lukujen suomalaisesta pikkukaupungista lapsen silmin nähtynä. Kirjoissa on kuitenkin valtavia eroja: Tumman veden isäpuolen väkivalta leimahtaa päälle, Lumen sylin pienen Helmin tarina ottaa vahvasti kantaa lastensuojeluun, mutta Poikakirjassa maailman kovuus tulee enemmän oman perheen ulkopuolelta. Niin hienoja kuin Franzénin ja Grönroosin kirjat ovatkin, olen aivan myyty vasta Jalosen romaanin edessä. Tämä johtuu siitä, että Jalonen kuljettaa tekstiään hienovireisesti ja taiturimaisesti, hänen kirjailijakokemuksensa näkyy niin, että minä haltioiduin kokonaisvaltaisesti. Jalonen osoittaa, ettei asioiden tarvitse tulla silmille eikä iskujen tarvitse osua vasten kasvoja, vaan omaa elämänpiiriiä järkyttäviä kohtaloita voi tulla lapsen tietoisuuteen myös oman kodin seinien ulkopuolelta.

Poikakirjassa ei ole varsinaista alusta-loppuun -juonta, vaan kirjassa kyse on kasvuvuosista sekä äärettömän hienosti kirjoitetusta aikalaiskuvauksesta, jonka jännitteet pysyvät koko ajan. Romaani kasvaakin yhteiskunnalliseksi kuvaukseksi, mutta tekee sen onnistuneella tavalla melkein salaa, kuin vaivihkaa. Ennen kaikkea Jalonen kirjoittaa niin hyvin, että hänen tekstinsä äärellä lukija alkaa elää 1960-lukua, lukija muuttuu koululaiseksi, on pienen Ollin nahoissa tai hänen päänsä sisällä. Poikakirja on herkkä, intensiivinen, turhia selittelemätön, paljon ymmärtävä ja yhtä paljon ihmettelevä - osin jopa olkiaan kohautteleva. Se on kuin lapsuuden ja teini-iän rajavuosia elävän pojan mieli. Jalonen tavoittaa niin paljon. Vaikka olen itse käynyt koulua 80-luvulla, pystyn silti "muistamaan" monia kirjan kuusikymmenlukulaisia asioita: tillilihan ja lantturaasteen kouluruokana, urkuharmoonin sekä sen, miten luokassa täytyi nousta seisomaan opettajan tullessa luokkaan - piti olla kunnioitusta. Jalonen myös saa kiinni tunnelmasta kuin tunnelmasta: maailman yleisen hämmentävyyden ja koulupoikien keskinäisen julmuuden lisäksi sen, miten keittiön ikkunalasi kuplii raitoja, kuinka jossain soi Laila Kinnunen ja Beatles tai miten uusien perunoiden kanssa kuuluu tarjota nötköttiä - sitä parempaa juhannusherkkua ei olekaan.

Poikakirja on niitä romaaneja, jotka lähenevät mielessäni täydellistä. Kun suljin kirjan kannet, tunsin samanaikaisesti iloa ja surua, kaihoa ja jonkinlaista vapautta. Jos jotain romaania voi sanoa tiheäksi ja koskettavaksi, niin Poikakirjaa. Ja kaiken lisäksi niin fiksuksi.

****½

Poikakirjan ovat lukeneet monien muiden muassa Sara, Hanna, Ilse, Jori ja Booksy.

P.S. Kiitos kaikille, jotka osallistuitte gallupiini tähtien merkityksestä blogiarvioissa. Teistä 30 on sitä mieltä, että tähdillä on lisäarvoa. 16 katsoo, ettei niillä ole merkitystä ja 7 mielestä asia on ihan sama. Mennään siis enemmistön mukaan! Sen verran muutan tähtiarvioitani, etten enää anna plussia ja miinuksia, puolikkaat kuitenkin haluan säilyttää. :)