Otsikko sen kysyykin: millainen lukija olet tunnetasolla? Kysymys tuli mieleeni, kun Haruki Murakamin ihanaa (adjektiivi, jota en muuten kumma kyllä käyttänyt kertaakaan kirjaa käsittelevässä blogitekstissäni ;) Norwgian Woodia koskevassa arviossani mainitsin, etten juuri koskaan itke kirjoja lukiessani. Tästä sukeutui pienimuotoinen keskustelu lukemisen aikana ilmenevistä tunteista ja aihe alkoi kiinnostaa minua niin, että haluan tehdä siitä ihan oman postauksensa.
Siispä sana on vapaa! Miten luet? Heittäydytkö täysillä tarinaan, tekstiin tai tunnelmaan? Nauratko, itketkö tai pelkäätkö lukiessasi? Tunnetko merituulen, maistatko mummon mansikkahillon tai haistatko synkän metsikön kalmanhajun? Tai luetko ehkä "punakynän kanssa", kaikkea analysoiden? Häiritseekö huono suomennos, hyppäävätkö väärät sijamuodot esiin rivien välistä? Koetatko miettiä mahdollisia piilomerkityksiä yksinkertaisessakin tekstissä? Ovatko kirjat mukavaa ajanvietettä, kenties jopa eräänlainen kertakäyttöhyödyke, jonka jälkeen voi huoletta siirtyä seuraavaan kirjaan ja käydä kohti uusia seikkailuja?
Kysymykseni ovat tietenkin yksinkertaistettuja, koska jokainen lukukokemus on varmasti erilainen ja itse kukin lukee eri kirjoja eri tavoin. Marian Keyesia, Milan Kunderaa ja Veikko Huovista ei yleensä lueta ihan samalla tavalla, mutta mistäs sitä tietää. Itse voisin sanoa olevani tunteikas lukija, joka kuitenkin aina jossain takaraivossaan analysoi lukemaansa ja suhteuttaa käsissään olevan kirjan paikkaa kaikkeen muuhun lukemaansa. Heittäydyn helposti kirjan tunnelmaan: esimerkiksi syksyiseen yöaikaan lukemani Sarah Watersin Vieras kartanossa sai minut jättämään valot eteiseen nukkumaan mennessäni; Bo Carpelanin Lehtiä syksyn arkistosta oli niin hieno, että tunsin pakahtuvani ja Elina Tiilikan Punaisen mekon päähenkilö sai minut ärsyyntymään ja tuntemaan myötähäpeää niin, että inhosin koko kirjaa.
Kulloinkin lukemani kirjan sisältö kuitenkin määrittää lukukokemustani. En aina heittäydy, en haluakaan heittäytyä. Olen parhaillaan lukemassa A.S. Byattin Lasten kirjaa, jota olen lukenut muiden kirjojen kanssa rinnakkain jo joulusta saakka. Byatt vaatii selvästi paljon aikaa ja hänen teoksensa kulttuuri- ja aatehistorialliset viittaukset saavat minut tarkastamaan asioita nettiensyklopedioista. Byattia ei voikaan lukea lukuromaanimaisesti, käsittääkseni jonkinlainen lukijan etäännyttäminen on ollut jopa kirjailijan omakin tarkoitus teosta kirjoittaessaan. Joskus taas aika lukea jotain kirjaa on väärä. Olisin voinut ehkä liikuttua Nadeem Aslamin Elävältä haudatuista tai ihastuneesti höpsähtää Dodie Smithin Linnanneidon lokikirjasta, jos olisin lukenut kirjat toisenlaisena aikana kuin mitä ne luin. Nyt nämä kaksi kirjaa jäivät muiden asioiden jalkoihin. Tai sitten olen vain ylikriittinen lukija joissakin asioissa ja liiaksi ladatut odotukset kääntyvät itseään vastaan. Se vain pitää hyväksyä eikä kaikkien kirjojen tarvitsekaan tarjota kokonaisvaltaisia elämyksiä. Ihan hyvä riittää usein mainiosti.
Vaikka olen ihan iloisesti tunteikkuuden ja analyyttisen rajamailla liikkuva lukija, on minua alkanut vaivata kirjallinen itkuttomuuteni. Muuten olen oikea itkupilli. Kyyneleet vierähtävät silmäkulmaani silloin, kun lentokone laskeutuu, kun kuulen hyvää musiikkia, kun elokuvateatterin mainokset alkavat, kun näen asuinalueeni papat, kaksi iäkästä miestä, kellontarkalla sauvakävelylenkillään. Minähän itken jopa Dallasin alkumusiikin aikana! Mutta kirjoja lukiessani en itke, paitsi tietenkin Norwegian Woodia.
Summa summarus: analyyttisyyskin voi olla - tai tietenkin on! - osa eheää lukukokemusta. Kyyneleet eivät ole tunteellisuuden mitta - eivätkä punakynä ja nessupaketti sulje toisiaan pois.
Mikä kirjat sai sinut itkemään tai nauramaan? Mikä kaivamaan punakynän esille? Vai onko olemassa kirja, joka sait sinut tekemään nuo kaikki? Ehkä olet aloittanut jo uuden kirjan ja unohtanut edellisen lukemasi teoksen kokonaan.
Kuvassa kämmenelläni istuva haltia ei ole meidän kotimme kirjatonttu, vaan mieheni saama itsetehty lahja italialaiselta ystävältämme, jonka saimme meille vieraaksemme viime viikonloppuna.
Olen samaa mieltä, ettei punakynä ja nessupaketti sulje toisiaan pois. Ne todellakin voivat mahtua samaan lukukokemukseen.
VastaaPoistaSillä on mielestäni melkein aina merkitystä, missä mielentilassa kirjaa lukeaa. Jos on stressaantunut tai ns. häiriötekijöiden ympäröimä, voi olla vaikea heittäytyä tarinaan mukaan vaikka se olisi kuinka ihana ja hyvä. Toisaalta, joskus se toimii niin, että tarina on niin kertakaikkisen upea, että se onnistuu tempaamaan lukijan siitä kontekstistaan pois ja tuomaan kirjallisen nautinnon.
Olen kuitenkin itse enemmän tunteellinen lukija kuin kovin analyyttinen. Se ei tarkoita, ettenkö hakisi tekstistä niin kirjallisia kuin merkityksellisiä ulottuvuuksia, mutta se tunteella heittäytyminen tuo usein sen, että kyyneleetkin tulevat silmäkulmiin siinä missä nauru huulille.
Mielenkiintoista pohdintaa, mutta vastasit (ainakin minun osaltani) jo itse aika kattavasti. Eri kirjoja luetaan eri lailla, joskus tunteella, toisinaan enemmän järjellä. Luulen, että kirjat, jotka valitsen vain yleisestä mielenkiinnosta, ainakin aloitan vain uteliaana ja melko analyyttisenä; harvassa ovat kirjat, joihin suhtaudun tunteellisesti jo etukäteen (poislukien lempikirjailijoiden kirjat). Joskus taas haluaa jotain täsmälukemista, joka sopii fiiliksiin tai elämäntilanteeseen tms. täydellisesti, silloin lähtökohtakin on tunteikkaampi. Mutta vaikea sanoa mitään yleispätevää: tunteet voivat syttyä ja sammua samankin kirjan edetessä.
VastaaPoistaEn minäkään itkeskele kirjojen ääressä yleensä, mutta ei se mielestäni tee ihmisestä kylmän analyyttistä. Punakynää en tunnusta käyttäväni, ellei kirja ole todella ärsyttävä, täynnä kirjoitusvirheitä tai kliseitä tms.
Tuo on kyllä myös kohdallani totta, vaikka tunteelliseksi lukijaksi itseni määrittelen, että harvaa kirjaa alkaa valmiiksi kovin tunteellisena lukemaan ;) Ehkä silloin on jotenkin jo valmiiksi virittynyt "tietylle taajuudelle", kun kirjan aihepiiri on jotenkin kovastikin lähelle tuleva tai on kirjasta vain se vahva tunne, että "tää on just mun kirja ja varmasti rakastan tätä" (joskin tuo tunne tulee aika harvoin.
VastaaPoistaEnnemminkin kirjan aloittaa uteliaana ja siten ehkä enemmän analyyttisesti kuin tunteella.
Muistan hyvin elävästi ensimmäisen (ja ainoan?) kerran, kun itkin kirjaa lukiessani. Muistan jopa paikan ja tilanteen. Kirja oli Harriet Beecher-Stowen Setä Tuomon tupa, paikka oli omakotitalomme lasiveranta, vuodenaika kesä. Olin ehkä yhdeksänvuotias? Itkun syy ei tainnut olla niinkään kirjan surullisuus vaan sen esittelemä pakahduttava epäoikeudenmukaisuus, joka sen ikäisestä lapsesta tuntui täysin käsittämättömältä. Ilmeisesti kohtasin sen kaltaista vääryyttä (rotusorto) ensimmäistä kertaa elämässäni, ja se aiheutti suuren tunnekuohun.
VastaaPoistaMuuten uskoisin olevani kallellani pikemminkin analyyttisen lukijan suuntaan. Se on asenteeni useimpiin asioihin elämässä, ehkä jonkinlainen defenssikin. En ole sitä itse valinnut, mutta se on auttanut selviämään monesta.
Kiinnostava kysymyksenasettelu!
p.s. Kiitos kirjapaketista, se oli postilaatikossa odottamassa kun kotiuduimme Kuopiosta viime viikolla. Kortti oli ihana; se on nyt jääkaapin ovessa!
Hmm, minä sanoisin olevani peilaava lukija. Lukiessani tarkkailen koko ajan, mitä ajatuksia kirja minussa herättää. Kirjasta riippuen ne voivat olla analyyttisiä tai tunteellisia, mutta jos oikein mitään ei synny, niin se on huono.
VastaaPoistaEn ole kyynelehtivää tyyppiä minäkään, mutta tunnetilat kyllä voivat jäädä päälle päiviksikin, varsinkin, jos kirja ahdistaa. Äitiyden myötä kaikki lapsiin liittyvät traagiset jutut ovat alkaneet ahdistaa melkein liikaa.
Itse taidan olla himpun verran enemmän analyyttinen lukija kuitenkin. Ehkä. Riippuu niin paljon kirjasta ja tunnetilasta. Tarina saa olla todella mukaansatempaava, jotta voisin vain heittäytyä sen vietäväksi: lempikirjailijoiden kirjat ovat sellaisia. Itkupilli olen ehdottomasti, mutta se vaatii juuri sitä, että tarina vie mukanaan ja sisältää elementtejä, jotka avaavat hanat. Useimmiten niillä on jotain tekemistä oman elämäni tapahtumien/ihmisten/tunnetilojen kanssa, samaistumista siis.
VastaaPoistaOnneksi lukemisen tapoja on niin monenlaisia, joka tilanteeseen sopivia ja vaihtelevia. Se on minusta lukemisessa melkeinpä parasta.
Minulla on nykyään se ongelma, että jos luen kirjaa arvostelua varten, niin alan lukea sitä vain kriitikon silmällä. Esim. tämänhetkinen novellikokoelma... "Tässä alussa ei ole koukkua" jne. Haittaako se oikeasti, ettei alussa ole koukkua? En tiedä. Siihen on vain oppinut kiinnittämään huomiota, onko vai eikö.
VastaaPoistaOlen kyllä useasti itkenyt kirjoja lukiessa. Mutta olen muutenkin sellainen ihminen, joka itkee helposti, niin iloisista kuin surullisistakin asioista. Saatan liikuttua kyyneliin vaikka ventovieraan blogiakin lukiessa.
Minulle ei jää yleensä kirjoista paljoa mieleen, vaikka kirja olisi hyväkin. Sama tosin koskee myös elokuvia.
Aikuisiällä kyyneelet ovat ehtyneet. Ainoastaan Täällä Pohjantähden alla on saanut itkun aikaan.
VastaaPoistaNoin muuten tosiaan riippuu kirjasta. Ja kesken kirjankin tunne voi vaihtua! Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja Kerjäläinen ja jänis veivät naurusta liikutukseen.
Suomennokseen en kiinnitä huomiota, paitsi aivan räikeimmissä tapauksissa; niistetään kliinexeillä tai sitten kesken sarjan jonkun osan suomennoksessa käytetyt termit vaihtuvat.
Tarina vie sen verran mukanaan, että kielioppivirheitä ei jäädä nysväämään.
Analyyttisyys on aina päällä. Kaiketi myös koulutuksen vika ja joskus se ärsyttää minuakin. Kaipaisin taitoa heittäytyä vähän huonompaankin hömppään, mutta jos henkilöhahmot ovat ohuita, rakenne on huono, kerronta tökkii... Niin minulta menee maku ja rentoutumisen sijasta rupeaa ottamaan aivoon ja sitten ollaan sarvi otsassa hyvin äkkiä.
Reagoin henkilöihin voimakkaasti. Juuri Punaisen mekon päähenkilö on hyvä esimerkki. Se aiheutti niin rajua myötähäpeääkin, että oli pakko keskeyttää. Samasta syystä en muuten katso tositv-ohjelmiakaan.
Teininä koitin lukea Kaari Utrion Vanajan Joannaa, mutta keskeytin sen, kun ahdisti kuinka tavattoman ilkeitä ihmisiä siellä oli. Pitäisi nyt koittaa aikuisiällä uudestaan heti kun uskallan :D
Ylpeyttä ja ennakkoluuloa lukiessani olin etenkin lopulta pakahtua Elizabethin epätoivoon Darcyn kanssa! Ah!
Mites tämän loputtoman hölinän tiivistäisi... Olen tunne-eläytyvä analyyttinen lukija, joka ei osaa käyttää punakynää :)
Minä liityn tunnelukijoiden joukkoon, vaikka joskus sitä tietysti vähän mietiskeleekin. Kirjoitusvirheet minulla osuvat silmiin kirjoissa, joissa en ole ihan niin "sisällä" tai jos luen ääneen. Yksittäiset eivät haittaa, mutta jos niitä on paljon niin sitten turhauttaa.
VastaaPoistaMinä olen itse asiassa kyynelehtinyt aika monen kirjan aikana. Noloin on ehkä se yksi Twilight-kirjasarjan osa, jonka lopussa olin ihan nyyh.. Adoptiomatkakin nosti kyyneleitä silmään ja on näitä muitakin. Elän tunteessa mukana. Sitten vaikkapa Harjukaupungin salakäytävissä tai Carrollin kirjoja lukiessani kipristelen varpaitani, ahdistun ja jännitän: mitä seuraavaksi tapahtuu? Ja välilä sitten kiukuttaa, minulle on jäänyt ihan trauma siitä Tuulen viemää - kokemuksestani (vaikka teinkin lupauksen katsoa sen elokuvan vihdoin tänä vuonna).
Minä olen kyllä muutenkin tällainen itkupilli, oli sitten kyseessä tv-sarja, kirja tai elokuva. Miehen mielestä se on söpöä mutta oli se vähän noloa itkeä räkäitkua katsoessani Rent-musikaalia teatterin lavalta (no, esiintyjät ainakin näkivät että liikutuin).
Voisin kyllä lainata tuota Morren hienoa tiivistystä: tunne-eläytyvä analyyttinen lukija :)
Kiva aihe ja mukava keskustelu, kiitos Katja!
Kuten monet muutkin vastanneet, olen sekä tunteellinen että analyyttinen lukija tilanteesta riippuen, ehkä kuitenkin vähän enemmän analyyttiseen kallellaan. Tunnetilasta ja sen aiheuttamasta itkusta on hyvä esimerkki (ja ehkä äärimmäinen) Reko Ja Tina Lundanin kirja "Viikkoja, kuukausia". Ensimmäinekin lukukerta sai minut voimakkaasti liikuttumaan, mutta toisen kerran lukiessa itkin lähes koko ajan. Siihen oli syynä miehelläni todettu syöpä, joka meillä kuitenkin päättyi paljon onnellisemmin kuin Lundaneilla.
VastaaPoistaMä luen kirjan hyvin usein puhtaasti tunteella. En yleensä pysähdy hirveästi analysoimaan, koska minusta se vie tarinalta terän. Toki jälkikäteen saatan miettiä, että mitenkäs se nyt menikään ja vaikka googlata jotain kirjassa ilmenneitä faktoja.
VastaaPoistaHarvemmin kuitenkin varsinaisesti itken kirjan äärellä. Saatan liikuttua tai tuntea oloni surulliseksi, mutta kirjan täytyy todella mennä ihon alle, että se toisi kyyneleet. Muistan edelleen kuinka luin silmät kyynelsumussa Täällä Pohjantähden allaa. Se kirjasarja jätti niin syvän jäljen,
etten tiedä löydänkö enää toista vastaavaa.
Tunteella lukemisen vuoksi usein vähän karttelenkin ahdistavia kirjoja. Se ahdistava fiilis jää jotenkin pyörimään pitkäksi aikaa. Tyhjiö, joka jää erittäin hyvän kirjan lukemisen jälkeen, taas on kuin huumetta. Siinä tavallaan elää sen kirjan tunnelmissa loppupäivän pystymättä tarttumaan uuteen.
Sitten taas huono suomennos, kliseet ja kirjoitusvirheet latistavat usein kirjan tunnelmaa ja lopulta minusta tulee vain kyyninen kirjan suhteen. Kieli kuitenkin on niin tärkeä osa hyvää kirjaa. :)
Faktatekstiä luen nopeiten, mitä enemmän on ahdistavaa tekstiä sen hitaammaksi lukeminen tulee. Yritän olla analyyttinen lukija.
VastaaPoistaJos oivallan teeman ja henkilön luen yleensä varsin ripeästi
Minä kuulun tunnelukijoihin vaikka joskus ehkä mukana on pikkuisen järkeä ja analyysiäkin. Paljon riippuu tietysti kirjasta, tietyt kirjat vain koskettavat sellaista kohtaa sydämessä mikä sattuu säätelemään kyynelkanavia. Lukemisen hetkinen olotila tietysti vaikuttaa asiaan, juuri nyt olen flunssassa ja olo on sellainen että itkin melkein lukiessani melko tylsää dekkariakin...
VastaaPoistaPöh. Haluaisin kirjoittaa tähän enemmänkin koska aihe on hirmuisen mielenkiintoinen mutta aivotoimintani on ihan nollissa...
Minä olen tunteellinen heittäytyjä. Nauran, jännitän, pelkään ja itken yhdessä kirjan henkilöiden kanssa hyvinkin herkästi. Eniten olen pelännyt Dan Simmonsin Kesäyön kauhua lukiessa, itkenyt niin Adoptiomatkan kuin Mötley Crüen Törkytehtaan parissa jne. Haluan eläytyä jonkun kirjan henkilön rooliin, vaikka sitten ihan vähän vain.
VastaaPoistaJos kirja on kovin vaikeaselkoinen, en jaksa tuhrata siihen aikaani. Pidän enemmän suorasta kerronnasta kuin kiertelystä ja vertauskuvista. Analysoida en edes osaisi. Huono suomennos tökkii ääritapauksissa paljonkin, samoin kirjoitus- ja kielioppivirheet. Tosin näihin tulee kiinnitettyä huomiota lähinnä silloin, kun kirja ei muutenkaan oikein miellytä.
Oikealla lukuhetkellä on kuitenkin valtavan suuri merkitys. Jos olosuhteet ovat oikeat, kirja voi olla täydellinen. Toisella lukukerralla, eri tilanteessa, sama kirja voikin olla ihan omituinen.
Kuulun molempiin, mutta ennemmin kirjan ääressä nauran kuin itken. Elokuvien ääressä taas helpommin itken. :)
VastaaPoistaHeittäydyn lukemiseen, ja tunnen helposti pahoinvointia, jos ollaan kuvottavien asioiden äärellä ja eläydyn henkilöiden tuntemuksiin myös vahvasti, joten saatan kesken lukemisen kommentoida ääneenkin, että "tule jo pois sieltä", "jätä se" jne.
Olen Amman tapaan ennen kaikkea peilaava lukija.
Eivät kirjat minua itketä, mutta en tosin ole kovin tunteellinen ihminen muutenkaan. Jos kirja saa minut nauramaan tai reagoimaan tyyliin "oih!" tai "eih!" niin silloin kirjan voi sanoa onnistuneen. Se on nimittäin todella harvinaista!
VastaaPoistaSeikkailukirjoihin kyllä tempaudun yleensä aina mukaan, mutta tämänkin näkee vain niin, että luen kirjan äärimmäisen nopeasti.
Liikutun todella helposti, mutta nyt aikuisena ihan kunnollisen itkun saa aikaan harva kirja. Kyllä niitä kuitenkin aina silloin tällöin on, ja ihan erilaisista syistä.
VastaaPoistaEsimerkiksi Kathryn Stockettin The Help -romaania (suom. Piiat) lukiessani, nimenomaan alkukielellä, purskahdin itkuun ensimmäisellä sivulla, sillä kirjassa käytetty puheenparsi on minulle erinäisistä syistä suuria tunteita herättävä. Kirja oli muutenkin hyvä, sujuva ja ajatteluttava, mutta ymmärrän, etteivät kaikki kokeneet sitä yhtä suuresti kuin minä (etenkään suomeksi luettuna). Itkettävät kirjat jäävät kuitenkin itselle mieleen ja yhä useammin itkun takana on joku omaan elämään peilautuva asia.
Minäkin liikutun ja itken oikeassa elämässä helposti, vaikka on sekin vähän tasaantunut iän myötä. TV:n ja elokuvien äärellä itken helpommin kuin kirjan. Ja niin kuin sanoin jo viimeksi, en juuri koskaan naura ääneen telkkarille tai leffoille, vaikka ne olisivat miten hauskoja. En tiedä, mistä se johtuu, mutta jossain vaiheessa aloin kiinnittää siihen huomiota, kun seuralaiseni aina luulivat, ettei mikään oikeasti huvittanut minua. Mikä ei pitänyt lainkaan paikkaansa! Nauran kuitenkin normaalissa kanssakäymisessä ääneenkin ja pyrskähtelen usein esim. nettijuttuja lukiessani. Kirjojen kanssa en ehkä niinkään, mikä johtuu myös siitä, etten lue hirveästi hauskoja kirjoja.
Olen toki analyyttinenkin, mutta joskus yllättävänkin vähän siihen nähden, että luen paljon työkseni. Kiinnitän kyllä huomiota mahdollisiin kirjoitusvirheisiin, käännöksen laatuun, rakenteeseen, kertojaratkaisuihin jne., mutta olen joskus laiska pysähtymään miettimään ns. piilomerkityksiä. Yliopiston kirjallisuuden kursseilla niitä on "joutunut" miettimään, mikä on ollut ihan mielenkiintoista, mutten välitä lukea samalla tavalla vapaa-ajallani. Rajansa analyyttisyydelläkin ainakin minun tapauksessani!
Joskus mietin, olenko ihan hölmö, kun kyynelehdin kirjan tai elokuvan äärellä, mutta sitten aina ajattelen, että tällä tavalla naiivina haluan aina pysyä. Kyky eläytyä on ihana omistaa, enkä halua koskaan oppia siitä täysin pois.
Harvoin itken lukiessani,oli kyseessä sitten millainen kirja tahansa. Mutta nautin kuvailevasta kielestä, jolloin voi vaivatta heittäytyä tarinan vietäväksi, tuntea merituulen kasvoilla, tuoksutella kukkia tai vastaleikattua ruohoa. Nautin hyppäämisestä päähenkilön paikalle ja elää kauniita ja tunteikkaita hetkiä. Varsinkin luontokuvaukset ihastuttavat.
VastaaPoistaRupesin oikein miettimään, että olenkohan itkenyt kirjaa lukiessani, mutta en muista. Elokuvissa kylläkin, muistan miten veljeni naureskeli, kun katsoimme Pikku-Heidiä ja minulla oli kyyneleet silmissä. Ja on sitä aikuisempanakin ollut tippa silmässä leffojen takia.
VastaaPoistaÄh, kommentti katosi taivaan tuuliin, lyhennetty versio...
VastaaPoistaHyvä ja mielenkiintoinen pohdinnan aihe, johon ei ollutkaan helppoja vastauksia kun aloin miettimään!
Lukeminen on minulle eskapismia, joten tunne edellä kai mennään, mutta usein tunne ja älyllinen analyysi yhdistyvät joko kokonaan tai osittain.
Runot: runon lumo on sitä että mielessä syntyy yllättävä mielikuva tai tunnelma, mutta samaan aikaan runon kirjallisten, historiallisten tai yhteiskunnallisten viitteiden tunnistaminen ja miettiminen antaa mielihyvää.
Historialliset romaanit: näitä luin jo lapsena innokkaasti, sekä eläytyen mutta erityisesti mielenkiintoisen historiallisen ympäristön kuvauksien vuoksi. Historiallisten tapahtumien pohdiskelu taisi ruokkia nimenomaan analyyttisyyttä.
Sen verran analyyttinen kai olen, että liekö tässä syy, miksi "kahvinjuontikirjallisuus" kyllästyttää, vaikka millaista tunnemylläkkää kuvattaisiin. Miksi ihmeessä siitä kahvin keittämisestä ja juomisesta pitää kirjoittaa, kun maailmassa olisi mitä tahansa vähän monipuolisempiakin aiheita?
Kehno kieli tai suomennos vähentää minun eläytymistäni. Hyvä tekniikka siis palvelee tunnetta eikä ehkäise tunteen syntymistä.
Omalla kohdallani asia menee niin päin, että arkielämässäni en ole kovinkaan tunteellinen ja itkeminen on erittäin harvinaista, mutta lukiessani kyllä itken. Tosin, nyt kun aloin asiaa ajatella, en ehkä nykyään ihan niin paljon kuin nuorempana. Tämä saattaa tosin johtua vähän kirjamaunkin muuttumisesta: aiemmin luin enemmän esim. tosielämän kovia kohtaloita ynnä muita "kunnon nyyhkytarinoita". :)
VastaaPoistaItkeminen lukiessa on joka tapauksessa huomattavasti todennäköisempää kuin nauraminen, koska kuten Karoliina, en kauheasti lue hauskoja kirjoja.
Analyyttiseksi en voi itseäni sanoa, ja varsinkaan piilomerkityksiä en mieti oikeastaan ikinä. Mieluiten vain heittäydyn tarinaan ja annan sen viedä, milloin mitäkin tunteita herättäen.
Painovirheet kyllä saattavat pistää silmään, mutta häiritsevät vasta jos niitä on jatkuvasti.
Ah, kirjoitustasi ja muiden kommentteja oli mukava lueskella tässä kahvikupposen ja mokkapalan kera. Herkullinen aihe.
VastaaPoistaMinäkään en osaa itkeä lukiessani, mutta liikuttua kyllä ja saada silmät vettymään. Tosin olen ylipäänsä huono näyttämään muille tunteitani, varsinkaan niitä herkimpiä. Olen sellainen, joka kokee tunteiden kuohun sisällään ja näyttää aina ulospäin viilipytyltä. Eräs ystäväni onkin tästä joskus minulle sanonut ja kysynytkin muistaakseni, että tunnenko koskaan mitään :-D Mutta voi, kyllä minä tunnen. Jospa ihmiset vain tietäisivätkin, millaisia kohahduksia ja tunteenpaloa sisälläni tunnen lukiessani. Tunnen todella herkästi pelon ja kauhun. Muistissani on hyvin Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, jota lukiessani kieriskelin sohvalla kivun tunteista ja pelosta. Tai Murakamin Kafka rannalla, jonka kissansyöntikohtauksen jälkeen en saanut lainkaan unta yöllä ja voin todella pahoin. Nauran, iloitsen, hymähtelen ja hymyilen. Näyttää varmasti hauskalta ulkopuolisen silmin :-D
Kieli on minulle suurin vaikuttaja. Jos kirjailija kertoo jonkin seikan todella kauniisti tai osuvasti, saatan usein lukea kohdan ääneen poikaystävälleni. Esimerkiksi Bo Carpelan ja Haahtelan kirjoja lukiessa koen usein suurta intohimoa ja mieleni tekisi lausua tekstiä ääneen vaikka koko ihmiskansalle :-D Filosofiset pohdinnat ja kaunis kieli ovat seikkoja, jonka vuoksi yleensä pysähdyn ja maistelen sanoja uudelleen ja hitaasti. Sellaiset hetket ovat minun lemppareitani.
Suomennoksiin en yleensä kiinnitä huomiota. Vältän "punakynän kanssa" lukemista, koska käytän jo koulutuksen ja työn puolesta ihan tarpeeksi punakynää. Jos lukisin sen kanssa, en varmastikaan nauttisi lukemisesta vaan sekin tuntuisi enemmän työltä. Kiinnitän loppujen lopuksi melko vähän huomiota kielivirheisiin. Toki minä ne huomaan, mutta en kauhistu niistä niin paljon kuin ehkä voisi olettaa. Toki virheet ärsyttävät, jos niitä on todella paljon.
Se, että olen opiskellut kirjallisuutta, häiritsee itseäni joskus lukiessani. Luen melko analyyttisesti ja myönnän, että saatan jostain yksinkertaisestakin jutusta etsiä piilomerkityksiä tai miettiä ajankohdan merkitystä tarinalle. Jatkuva analyyttisyys saattaa johtua juurikin siitä, että siihen on tottunut opiskelussa eikä sitä osaa sulkea päästään pois off-tilaan.
Hmm, olenkohan minä sitten pään sisällä kuohuva-analyyttis-maisteleva lukija.
Minä taidan olla aika tunnelatautunut lukija. Viimeksi itkin eilen lukiessani Gallayn Tyrskyt loppuun. Itku tulee ehkä harvemmin, mutta huomaan huokailevani, päästäväni iiih-äännähdyksiä yms. useinkin. Toisinaan kirjojen tapahtumat seuraavat uniinkin. Ja jos kirjat jäävät ajatuksiin pitkiksi ajoiksi, ovat ne onnistuneet vaikuttamaan minuun. Erään kirjan jälkeen muistin, että olin alamaissa hyvinkin pitkään.
VastaaPoistaJokin aika sitten luin erästä kirjaa, ja kun päähenkilöt suutelivat niin hihkaisin suureen ääneen, että "No nyt ne pussas, ihanaa!!!". Miesystävä hyppäsi varmaan viisi metriä ilmaan vieressä.
Eläydyn niin kirjoihin kun elokuviin/tv-ohjelmiin yleensä voimakkaasti.
Sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus herättää minussa eniten tunteita. Täällä Pohjantähden alla, Poika raidallisessa pyjamassa ja esim. Koirankynnen leikkaaja ovat herättäneet ahdistavia tunteita.
VastaaPoistaEläydyn myös iloon voimakkaasti ja saatan kommentoida miehelleni.
Harvemmin itken kirjaa lukiessani (ensimmäinen mieleeni tuleva kirja, jonka ääressä itkin, oli Cecelia Ahernin P.S. Rakastan sinua. Niin kökkö kirja, mutta niin surullinen :D), mutta en mielestäni ole myöskään mitenkään erityisen analyyttinen lukija. Hyvät kirjat kyllä koskettavat, mutta hyvin harvoin itkettävät. Se, miten voimakkaasti tunnen kirjaa lukiessani, riippuu tietenkin myös sen hetkisestä tunnetilasta ja onko kirjan jokin tapahtuma tai aihe itselleni hyvin tärkeä. Enemmän nauran ääneen kirjojen jutuille (nauran hyvin usein myös nukkuessani) :)
VastaaPoistaEhkä kirjat ovat minulle siinä mielessä aika suureksi osaksi hyvää ajanvietettä, koska en yleensä analysoi niitä sen kummemmin. Hyviä kirjoja toki saatan miettiä kauan aikaa jälkikäteen, ehkä tulen muistamaan niiden tunnelman aina, mutten esimerkiksi pilko ja erittele ja pohdi henkilöitä tai teemoja sen syvällisemmin.
Kirjoitusvirheet eivät ahdista ellei niitä ole silmiinpistävän paljon! Onneksi en opiskele suomen kieltä, silloin varmasti huomaisin entistä enemmän kielioppivirheitä mitä nyt :D
Tv-sarjat ja elokuvat saavat minut itkemään herkemmin kuin kirjat. Johtuneeko siitä, että tapahtumat näkee konkreettisesti kun taas kirjojen kanssa ei?
Minäkin ilmoittaudun ääneennaurajaksi. Melko usein nauran kirjoille ääneen. Ja kyllä itkenkin, tosin nykyään ehkä harvemmin.
VastaaPoistaAika hassua huomata, että totta, enhän minäkään ollenkaan herkästi itke kirjojen äärellä, mutta hörähtelen kyllä ääneen naureskellen. Sen sijaan ei tarvitse olla kummoinenkaan tunteikas kohtaus leffassa, kun meikäläinen ulvoo täysillä. Kumma juttu.
VastaaPoistaMutta joo, luen kyllä tunteella, niin että jään kiinni tunnelmiin, paikkoihin, ihmisiin. Jos joku kirja ärsyttää, en saa otetta, on mielestäni kehnosti kirjoitettu, sellaisen äärellä en jaksa viipyä, hylkään helposti. Ja hyvän kokemuksen jälkeen on vaikea aloittaa uutta, pitää hetki jatkaa kirjan maailmassa omin miettein ja sitten vasta tarttua seuraavaan.
Niin kuin jo sanoitkin, kirja itse hieman määrittelee miten sitä tulee luettua, mutta kokisin olevani melko positiivisesti ajatteleva lukija. En etsi virheitä tai harmistu huonosta suomennoksesta, annan vain tarinan viedä. ja sitten jos se tarina on huono, niin sitten heittäydyn negatiiviseksi. Saatan liikuttua silloin tällöin, mutta itku pääsee paljon helpommin tv-sarjoja tai elokuvia katsellessa. Liikuttumaan on kuitenkin saanut esimerkiksi kirjat Sovitus, Pitkän päivän ilta ja Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville.
VastaaPoistaBlogiteksteissäni saatan ruotia negatiivisia tuntemuksia, joita kirja on herättänyt, vaikka oikeasti lukukokemus olisikin ollut riittävän hyvä. Niin kuin jo sanoit, ihan hyvä on usein tarpeeksi hyvä. Jostain kumman syystä sitä haluaa kuitenkin kommentoida niitä asioita, jotka tekivät kirjasta vain kolmen tähden kirjan, vaikka toisaalta voisi hyvin miettiä vain positiivisia puolia.
Minä olen lukuvaiheessa täysin kyvytön analysoimaan kirjaa millään tavalla, koska ikäänkuin elän sitä kirjaa. Vasta tarinan loputtua pystyn pohtimaan syvällisempiä.
VastaaPoistaToisaalta erittäin tylsien kirjojen kohdalla tulee analysoitua samantien, että mikäs tässä nyt tällä kertaa ottaa pannuun.
Minäkin tunnustaudun ääneennaurajaksi, tai pikemminkin ääneenhihittelijäksi.
(kommentin vahvistussana on muuten "pulla" - söpöä.)
Parhaissa lukukokemuksissa yhdistyy tunne ja analyyttisyys. Esimerkiksi Cunninghamin Tunnit on minulle tällainen kirja. Se herättää valtavia tunnekuohuja (myös niitä kyyneliä), mutta luen sitä myös mietiskellen kieltä, kerrontaa ja henkilöhahmoja.
VastaaPoistaLuen mielelläni sekä tunteellisesti että analyyttisesti. Jos olen lukenut peräkkäin useamman tunteisiin vetoavan lukuromaanin, saatan oikein janota jotakin mietiskelevää ja hitaan analyyttistä luettavaa johon upottaa kirjalliset hampaani. Ja toisinpäin.
Minä kuulun niihin, jotka itkevät suht helposti lukiessa. Kyyneleiden määrä voi vaihdella muutamasta liikutuksen kyyneleestä kyynelvirtoihin jotka sumentavat näkökentän. Juonenkäänteet ja henkilöt saavat itkemään vuolaastikin, mutta pelkkä kaunis kielikin voi saada silmät kostumaan. Ja kaikkien aikojen itkettäjä on Täällä Pohjantähden alla.
Muitakin voimakkaita tunteita kirjat voivat herättää. Todella voimakkaat lukuelämykset saavat koko ruumiin tärisemään ja nostavat punan poskille.
Mutta ääneen nauran kirjoille todella harvoin. Kirja saattaa olla minusta todella hauska, mutta ei sitä välttämättä minusta ulospäin huomaa, koska korkeintaan hymyilen. Sisäisesti saatan kyllä kuplia.
Vau, mikä määrä kommentteja! Kiitos! Alan nyt illalla vastata teille jokaiselle erikseen, mutta jatkan huomenna... Katsotaan siis minne saakka ehdin ennen kuin Nukkumatti tulee.
VastaaPoistaSusa: Mielentila vaikuttaa lukukokemukseen varmasti kaikkein eniten. Olen itse "pilannut" muutamia lukukokemuksia liialla kiireellä tai kirjaa vääränä ajankohtana lukemalla. Mutta niinhän se menee, ettei kirjaa aloittaessaan voi aina tietää, mitä on luvassa. :)
Heittäytyminen kirjaan on suuri lahja! Ja totta, hyvä tarina synnyttää tunteet, kehno teksti ei tee vaikutusta, vaikka oma olisi kuinka vastaanottavainen kirjalle.
Jenni: Niinpä, eri kirjat eri tavalla. Suosikkikirjailijoiden teokset tai nostalgiakirjat ovat ehdottomasti sellaisia, joita jo lähtökohtaisesti lukee toisin. Tosin niiden kohdalla mahdolliset kirjapettymyksetkin voivat kasvaa hyvin suuriksi.
Minulla on joskus mielikuvallinen punakynä käytössäni. Mutta tekstin kuvitteellinenkin oikolukeminen taitaa kertoa enemmän huonosti/huolimattomasti toimitetusta kirjasta kuin liian tarkasta lukijasta. :)
Lumikko: Jännää, että muistat tuon lukukokemuksen! Voimakas kirja. Mutta hyvästä syystä itkit.
Minä olen samoin enemmän analyyttinen kuin tunteellinen. Tai olen tunteikas kuin mikä, mutta pidän ne tunteet aika lailla itselläni. Nyt kun koetan vastata kaikkiin kommentteihin, huomaan etten itsekään osaa vastata omaan kysymyksenasetteluuni.
Kiva, että paketti tuli!
Amma: Peilaava lukija on valtavan hyvä määritelmä! Pidän siitä. Minä en ehkä niinkään tarkkaile itseäni, mutta toiset kirjat saavat aikaan pitkäkestoisen onnellisen tai onnettoman olon. Nytkin mietin Murakamin kirjaa vähän väliä. Minäkään en voi oikein lukua lapsiin liittyviä rankkoja tarinoita, en etenkään tosipohjaisia (jotka helposti määrittelen sosiaalipornoksi).
Suketus: Ehkä! Samat sanat. :) Sinäkin olet varmasti ainakin osin Amman mainitsema peilaava lukija, jos lukukokemuksesi korreloi oman elämäntilanteesi kanssa. Mutta toisaalta niin kai itsekin olen.
Maija Haavisto: Minä luen paljon työkseni ja huomaan sen jäävän päälle vapaa-ajan lukemistenkin kohdalla.
Luulen, että jos alussa ei ole jonkinlaista koukkua, voi lukemisen jatkaminen olla vaikeaa. Koukun ei tietenkään tarvitse olla juonellinen, se voi yksittäinenkin asia, mutta joku johon kiinnittyä lukijana.
Morre: Tunne voi tosiaan vaihtua saman kirjankin sisällä. Minulle kävi niin mm. Murakamin ja Donoghuenkin kohdalla. Murakami itketti, hymyilitti ja teki sekä surulliseksi että onnelliseksi. Donoghue taas hirvitti, ärsytti ja jopa hauskuutti.
Minullakin on jonkinlainen analyyttisyys aina takaraivossa. Kenties kirjallisuuden opinnot vaikuttavat - itselläni kaikkien vuosien jälkeenkin! En kuitenkaan pidä sitä pahana asiana, vaan olen tavallaan ihan iloinen siitä, että tunnistan omaa rooliani lukijana.
Tunne-eläytyvä analyyttinen lukija... Pidän tuosta luonnehdinnasta. Minulla mukana on usein punakynäkin, ei voi mitään. :)
Linnea: Voi sinua ja itkuasi Rent-musikaalissa! :) Hymyilen hellästi kertomallesi. Sellaista sattuu. Voisin kuvitella itsekin käyttäyvän samoin. <3 Mutta kirjoja lukiessani en. Kyllä minäkin varpaitani kipristelen ja puren vaikka alahuultani, joten tunnetta löytyy, vaikka kyyneleet ovatkin kaukana.
Jaana: Tiedätkö, minä en ole uskaltanut lukea Lundanien kirjaa. Elän kirjat voimakkaasti, vaikka analyyttinen tapaus olenkin. Pelkään, että Viikkoja, kuukausia olisi aivan liiankin koskettava. Olen iloinen, että teille miehesi kanssa kävi onnellisesti.
Jossu: Samat sanat ahdistavista kirjoista. Kammoan tai inhoan etenkin kaikkia tosielämästä kertovia kirjoja, jotka koen usein halpahintaisiksikin. Toki ne pitävät otteessaan ja saavat ahdistuneeksi, mutta samalla vihaiseksi.
Kielen tärkeydestä olen samaa mieltä. En voi lukea huonosti kirjoitettua kirjaa, vaikka sen juoni tai teema olisi miten kiehtova tahansa. Tai voin lukea, mutta hieman tuskaisesti. :)
Jokke: Minulla on juuri päinvastoin. Luen faktatekstiä aika hitaasti, ainakin tieteellistä. Sen sijaan populaareja tietokirjoja saatan toki ahmia romaaninaisen nopsaan.
VastaaPoistaNorkku: Mielestäni sinun blogiarvioissasi näkyy hyvin se, että luet tunteella, mutta osaat analysoida. Pidän siitä!
Maija: Ihailen aina kaikkia, jotka osaavat kokonaan heittäytyä. vaikka itsekin luen tunteella, on takaraivossani aina entisen kirjallisuudenopiskelijan sekä silloin tällöin oikolukua työkseen tekevän ihmisen rooli. Ei voi mitään. :)
Se on kyllä totta, että kaikkiin virheisiin kiinnittää huomiota silloin, kun kirja ei muutenkaan innosta. Silloin ne suorastaan hyppäävät silmille.
Hanna: Sinä oletkin ihana lukija! :) Minäkin olen sillä tavoin herkkä, että oikein kuvottavia asioita kuvailtaessa joudun hetkeksi keskeyttämään lukemisen. Siksi pelkään muutamia kirjoja.
Anne Tammelin: Tuo onkin mielenkiintoinen ja ehkä osin omaankin lukijuuteni sopiva näkemys, että kirja on onnistunut silloin kun se saa reagoimaan tunteella. Ainakin joissakin tapauksissa niin on, kirja on jättänyt oman jälkensä.
Karoliina: Vaikka itse itken kirjan ääressä aniharvoin, olen samaa mieltä että itkettävät kirjat jäävät ihan eri tavalla mieleen. Tai varmasti juuri siksi ne jäävätkin. :)
Minäkin liikutun oikeassa elämässä melkein kaikesta ja minulla se on pahentunut iän (ja äitiyden) myötä. Ja kirjojen kohdalla saatan liikuttua kirjakauppaan astuessani tai jonkun kirjaston kokoelman äärellä, mutta itse tarinaa lukiessani en vaan itke. Hmm.
Et ole ollekaan hölmö! Tunteellisuus on ihana asia. <3
Hietzu: Olet siis ainakin osin lukijasamis kanssani. Minulla tosin heittäytymisessäkin on aina jonkinlainen pieni etäisyys takaraivossa.
Allu: Tunnistan itseni aika lailla täysin kommentistasi. Minä varmaan itkisin Pikku-Heidin äärellä nytkin. Jopa Sissi-elokuvat itkettävä. :)
VastaaPoistaSalla: Voi Bloggeria, joka taas kadotti kommentin. Niin käy aika usein itsellenikin. Höh.
Mutta niin... Eskapismin, tunteen ja älyllisyyden yhdistelmä on hyvä! Itse ainakin uskon, että juuri siten saa eniten irti lukukokemuksestaan. Jos menisi vain tunteella (sellainen ei varmaan ole edes mahdollista), niin silloin olisi ehkä hieman lapsen kaltainen ahmimisikäinen lukija. Kun koettaa tunteessakin ajatella sitä, mitä lukee, niin pystyy kertomaan lukemastaan muillekin.
Kahvinjuontikirjallisuudesta on pakko sanoa, että minun analyyttinen mieleni taas rakastaa juuri ko. lajityypin kirjoja. Tässä taustalla on takuulla kulttuurintutkijuuteni. Olen jossain perusopintojen kenttätyökurssilla painanut mieleeni, että ne arkiset asiat pitävät sisällään eniten merkityksiä: kokouspulla symbolisoi enemmän kuin itse asialista ja 1600-luvun pyykkimuija näki enemmän tosiasioita kuin kuninkaalliset. ;)
Kirjatekniikasta olen ihan samaa mieltä kanssasi. Jos teksti on huonoa, niin ei kirjastakaan voi nauttia.
Satu: Sinulla menee ihan päinvastoin kuin minulla. :) Olen arjen itkupilli. En itke niinkään isoja asioita, vaan pikemminkin liikutun pienistä jutuista.
Minäkään en lue paljon suorastaan hauskoja kirjoja, että siksi sitä hauskuutta löytyy rivien välistä, kuten viimeksi Murakamin kohdalla.
Kaisa: Oi, mokkapalat! Ne ovat oikea leivosklassikko ja aina takuuhyviä. :)
Hauskaa, että mainitsit Tuhat loistavaa aurinkoa sekä Kafkan rannalla. Kirjoitit nimittäin noista kohtauksista auki myös omat tuntemukseni. Saatan miettiä tuollaisia kohtauksia kauankin, vaikka en ulkoisesti ole mitenkään erilainen kuin akaisemminkaan.
Punakynästä pitää sanoa, että itse teen ajoittain oikolukijan töitä ja olen myös toimittanut joitakin kirjoja. Tuo rooli on minulla päällä lukijanakin ja ehkä sen vuoksi kielivirheet häiritsevät kovastikin. Olen samoin opiskellut kirjallisuutta, mutta siitä on aikaa jo vuosia. Taustalla tuo opiskelijuus kuitenkin kummittelee. :) Mutta on toki kirjasta kiinni, kuinka paljon kiinnitän niihin huomiota. Kieli on minullekin tärkeää, Haahtela ja Carpelan eräitä omiakin suursuosikkejani. Heidän kirjoistaan voi ammentaa aina ja aina vaan.
Kuohuva-analyyttis-maisteleva lukija! Mainiota. :)
Naakku: Voi, tuo Tyrskyt pitää kyllä lukea. Luulen, että se olisi aika täydellinen maalis-huhtikuun kirja. Olenkohan oikeassa? Luulen, etten senkään äärellä itke, mutta odotan kokevani sitä samaa ihanaa pakahtumisen tunnetta kuin Haahteloiden äärellä.
Minäkin saatan olla surullinen kauankin aikaa kirjan lukemisen jälkeen. Kyllä tunne jää päälle kaltaiselleni analyyttisellekin lukijalle!
Ihana tuo pussausmuistosi. :)
Johanna: Sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus on jotain, mikä kieltämättä koskettaa ja menee syvälle. Minä en ole edes uskaltanut lukea Poikaa raidallisessa pyjamassa. Pelkään sen olevan liian itkettävä. Vaikken itke kirjojen äärellä, niin poikkeuksia aina on.
Minäkin kommentoin usein lukemaani miehelleni.
Laura: Kommenttisi muistutti siitä, että heikompikin kirja voi kosketta. Silloin kirja onkin täyttänyt tehtävänsä.
VastaaPoistaTuosta kirjojen pilkkomisesta tai erittelystä tuli mieleeni opiskeluaikani. Ensimmäinen pääaineeni oli kirjallisuus. Koin silloin kirjojen liiallisen analysoimisen raskaaksi ja vaihdoinkin myöhemmin pääainettani. Tunsin olevani vapaampi lukija, mutta kyllä ne entiset opinnot aina jollain tavalla mukana kulkevat.
Ihanaa tuo nukkuessa nauraminen. :)
Salla: :)
Satu: Sinullakin on sama juttu kirjojen, elokuvien ja itkun suhteen kuin minullakin. Leffa, huonokin, itkettää helposti. Apua... Aiomme nimittäin nyt viikonloppuna katsoa digiboksilta Teemalta eilen tulleet Almodovarin leffan. Se tietää melkoista kyynelvirtaa.
Sonja: Kirja itse on kaiken keskipiste ja sen mukaanhan lukukokemus rakentuu. Minä toivon aina, että tarina kantaisi, mutta jos alan takertua kaikenlaisiin virheisiin, niin ehkä silloin vika onkin juuri kerronnassa.
Pitkän päivän ilta sai minutkin tuntemaan jonkinlaista liikutusta tai melkein pakahtumista. En senkään äärellä itkenyt, mutta kirja jäi mieleeni pitkäksi aikaa. Niin hieno se on.
Peikkoneito: Mielestäni sinun lukutapasi on ihana! Osaat heittäytyä kirjaan, mutta kykenet lukemisen jälkeen miettimään lukemaasi. Se on hienoa.
Pulla toi hymyn huulilleni, samoin hihittely kirjan äärellä.
Liisa: Olen ihanaa mieltä. Tunnit on muuten minullekin kirja, joka koskettaa, mutta jonka äärellä on silti mahdollisuutta ottaa jonkinlaista etäisyyttä kerrontaan. Pidän eniten sellaisista kirjoista.
On varmasti luonnollista haluta hieman erilaisia kirjoja peräkkäin. Näin lukeminen tuntuu raikkaalta.
---
On ollut todella mielenkiintoista pohtia itse kunkin ajatuksia lukemisesta ja tunteista. Me olemme aika erilaisia lukijoita kaikki, mikä ilokseni näkyy esim. blogeissa erilaisina, omaäänisinä teksteinä. Se on rikkautta se.
Olipa mielenkiintoinen ja ajatuksia synnyttävä kirjoitus. Minä ehkä odotan lähtökohtaisesti jotain tuntemuksia kirjoilta. Riippuu siis tietenkin kirjasta. Pitäisi ehkä sanoa, että romaaneilta odotan myös tuntemuksia; tietokirjallisuus on asia erikseen.
VastaaPoistaKaikki kirjat eivät tietenkään niitä tuntemuksia synnytä. Jos ei mitään liikutusta suuntaan tai toiseen tapahdu, on kirja silloin minulle aika yhdentekevä. Sitä, miksei jokin kirja vain sytytä, on vaikea eritellä. Aloitan lukemisen kyllä avoimin mielin ja annan tunteiden tulla, jos on tullakseen. En silti pakota mitään.
Joskus voin jopa muutaman kyyneleen tirauttaa kirjaa lukiessa. Samoin saatan tehdä elokuvaa katsellessani. Viimeksi taisi kyynel vierähtää lukiessani Henning Mankellin kirjan Rauhaton mies. Sehän on Wallander-sarjan päätösteos. Varmaan pelkästään kyseisen kirjasarjan loppuminenkin itketti ;D
Jos kirja on hauska tai sisältää hauskoja dialogeja, sanontoja tmv. nauran kyllä ääneen. Eli eläydyn aika voimakkaasti kirjoihin, jos kirja siihen tarjoaa ainekset.
Romaanit ja tietokirjallisuus ovat ehdottomasti asia erikseen. Itse odotan erilaisia tuntemuksia myös erilaisilta romaaneilta: lukuromaanin äärellä haluan viihtyä, ehkä pelätä ja ennen kaikkea nauttia. Mutta vaikeammaksi määritellyt - mitä se sitten onkin, ehkä Saramago tms - kohdalla haen ajateltavaa ja kielellisiä haasteita, en niinkään tunne-elämyksiä.
PoistaKirjasarjan loppuminenkin voi itkettää, jos sarja on hyvä. Tai sitten se voi olla jopa helpotus. Vaikea sanoa. :)
Minä nauran usein lukiessani, mutta kuten totesin, itku on tiukassa. Suru tai liikutus voi silti olla läsnä.
Mielenkiintoinen aihe!
VastaaPoistaItse olen selvästi tunnelukija. Jos tarina on hyvä, se voi viedä mukanaan niin, että pillitän kuin viimeistä päivää vaikka kirjassa voisi olla paljon heikkouksiakin. Nuorempana elin kirjojen sivuilla ja lähes jokaisen kirjan jälkeen tuntui, kuin pala itsestä olisi jäänyt kirjan väliin. Nykyään en osaa uppoutua enää niin, mutta aika lähelle kuitenkin.
Mutta olen myös niitä, joilla kieli voi pilata kirjan tunnelmaa paljon. Esimerkiksi kun luin Maggie Stiefvaterin trilogiaa, niin meinasin tukehtua, kun yhtäkkiä suomennoksessa tuli jotain niin kökköä, kuin "Olin kännissä Samista." tms. Kännissä?! Ei jessus.
Tosin olen huomannut itsessäni sen, että minusta on tullut kriittisempi lukija kuin ennen. Joskus tosiaan saatoin uppoutua tarinaan välittämättä vaikka siinä olisi ollut epäkohtia. Nykyään nämä mahdolliset epäkohdat voi pilata koko kirjan.
Mutta niinhän siinä käy, mitä enemmän lukee, sitä parempi kirjan täytyy olla, että se uppoaa!
Minä ihailen kaikkia tunnelukijoita. Luulen itse liikuttavani enemmän kirjan yleisestä tunnelmasta kuin jostain tapahtumasta. Siksi Norwegian Woodikin sai itkemään, siinä on jotain sellaista niin pakahduttavaa. :)
PoistaOlen ihan samaa mieltä kielestä. Minulla on muutama lukukokemus mennyt suorastaan pilalle silloin, kun kirjassa on kummallista kieltä esim. teinikieltä aikuisten romaanissa tms. Tämä toimii myös lastenkirjoissa. Eskari-ikäinen tyttäreni haluaisi kuunnella erään heppasarjan kirjoja ääneen luettuna, mutta kirjassa vastaantullut sana "ihku" vei minulta halun lukea koko sarjaa.
Sekin totta, että mitä enemmän lukee, sitä vaativammaksi lukijaksi tulee. Aika ihanaa!
En heti muista yhtään kirjaa, jota lukiessa olisin itkenyt, mutta nessuja kuluu elokuvien kanssa joten luultavasti niitä on joskus kirjankin kanssa tarvittu.
VastaaPoistaOmasta kääntäjäkoulutuksestani johtuen suomennosten lukeminen on minulle tuskaa. Vaikka teksti olisi hyvää, mielessäni juoksee koko ajan mielikuva siitä miten alkutekstissä on tämä ja tuo sanottu. Tällä hetkellä luen Stockettin romaania Piiat, suomennettuna, ja nautin romaanin tunnelmasta ja tarinasta. Silti mielessäni kulkee kaksi versiota, suomennos ja "se-mitä-luulen-alkuperäisessä-lukevan"-versio. Ihan häiritsevässä määrin.
Kaiken lisäksi luen romaaneja kuin elokuvaa: lukiessani "näen" henkilöt ja tapahtumat kuin filminauhana. Mielestäni kirja on silloin onnistunut, kun kuva on ehyt ja vahva.
Sinulla on siis ihan sama juttu kuin minullakin. :) Elokuvat liikuttavat minua ihan oudosti, saatan kyynelehtiä jopa elokuvan musiikin alkaessa ennen kuin tiedän mitään itse filmistä. :)
PoistaOlit mielessäni, kun luin Emma Donoghuen Huonetta. Haluaisin oikeastaan, että lukisit sen alkukielisenä (jos kirja ollenkaan kiinnostaa), koska kirjan kieltä on kehuttu niin ainutlaatuiseksi. Suomennoksessa, vaikka se laadukas olikin, ei tuo ainutlaatuissuus ihan välittynyt ja sikti haluaisin kuulla jonkin ammattilaisen mietteitä kirjasta. Kiinnostavaa myös kuulla Piioista.
Minäkin näen henkilöt ja tapahtumat kirjaa lukiessani. <3
Tosi mielenkiintoista keskustelua täällä. Kun opiskelin kirjallisuutta, koin, että menetin jollakin tapaa lukemisen ilon.
VastaaPoistaSe oli tietysti hyvin henkilökohtainen tunne, mutta silloin ja pitkään pitkään sen jälkeen luin kirjoja punakynän kanssa. Mietin niiden intertekstuaalisia kytköksiä, struktuuria, sisäisen kertojan ääntä, miljöökuvausta yms. En osannut enää heittäytyä kirjan maailmaan sisälle, vaan tarkastelin sitä jotenkin ulkopuolelta.
Onneksi olen päässyt siitä "vaivasta" ja osaan vain nauttia. Tai olla nauttimatta. Edelleen huono kieli vaivaa minua suunnattomasti ja voin armotta jättää kirjan kesken sen takia. Mutta kyyneleitä, niitä vierätän usein.
Minulle kävi kirjallisuudenopintojen aikaan ihan samoin. Siksi ehkä vaihdoinkin pääainetta ja koin heti olevani vapaampi lukija, mutta kyllä ne vanhat opinnot aina mukana kulkevat. Ei voi mitään. :)
PoistaLuulen, että kirjablogin pitäminen on osaltaan palauttanut punakynän mukaan lukemiseeni. Se ei välttämättä ole huono juttu, mutta täydellinen heittäytyminen on hankalaa, kun samalla mietin mitä ko. kirjasta blogiin kirjoittaisin (en koskaan tee muistiinpanoja kirjoista ja ehkä siksi koetan jo lukiessani "muistaa" kirjan).
Nauttiminen tai nauttimattomuus on ihanaa, jos voi olla täysillä mukana kirjassa. Minäkin muuten jätän kehnot kirjat helposti kesken.
Tunnelukija täällä. Itkettäviä kirjoja muistan heti monta; Nicholas Sparksin Kuuntele vain muistojasi, Riikka Pulkkisen Totta, Olssonin Laulaisit minulle jne, Kähkösen Kuopio-sarja, Honkasalon Eropaperit, Elina Hirvosen Että muistaisit saman... niitähän riittää.
VastaaPoistaEn lue tällä hetkellä dekkareita tai jännäreitä muutenkaan, joten en osaa pelkäämistäni lukukokemuksen yhteydessä arvioida. Mutta nuorempana toki Neiti Etsivien tunnelma tai esim Maria Gripen Varjo-sarjan mystisyys saivat ajoittain kylmät väreet aikaiseksi.
Inhotusta ja myötähäpeää koin minäkin niin ikään Tiilikan Punaisesta mekosta (huomasitko muuten kyseistä kirjaa sivunneen kommenttini tuolla uuden vuoden lupaus-postauksessasi?)
Tiilikan kirja toisaalta myös inhorealismissaan oli semmoinen, että oli pakko lukea loppuun, eikö se päähenkilö nyt jo ryhdistäydy jne.
Joitakin muita vastaavia inhotus-uteliaisuuskokemuksia on ollut matkan varrella, eli liekö sekin hyvä kirja omalla tavallaan, että onnistuu koukuttamaan ällötyksestä huolimatta.
Lopetan yleensä kirjan hyvin nopeasti kesken, jos se ei vaan heti alkumetreillä vie mukanaan tavalla tai toisella.
Huonoista suomennoksista en osaa sanoa mitään, mutta kielioppivirheet tai kirjoitusvirheet häiritsevät, jos semmoisia tulee vastaan. Ja minä muuten en pitänyt siitä Paljain käsin-kirjasta (oliko se sen "Lettikirjan" nimi), uudissanat ärsyttivät heti alussa niin paljon, että jäi kesken :). Siis se itse asiassa on aika hassua, koska savo-karjalan murrealueelta kotoisin olevana noita sanoja tulee viännettyä ajoittain omastakin piästä :).
Hmm... mielenkiintoinen aihe! Ai niin ja kyllä voin sanoa tunnelmiin , maisemiin, tuoksuihin eläytyväni... nautin suunnattomasti kuvailevasta kielestä, esim juuri Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa...
Ihana tunnelukija siellä! :) Nostit esille monta sellaista kirjaa, joita itsekin haluaisin lukea, etenkin tuon Hirvosen kirjan. Se pitää ostaa omaksi. Pulkkisen Totta ei itkettänyt minua (sekään), mutta kosketti kyllä sitäkin enemmän.
PoistaHyvä, että muistutit uusi vuosi-postaukseni kommenteista. Nyt on ollut niin vilkkaita päiviä, että olen unohtanut tarkastaa vanhemmat kommenttini. *nolo* Mutta tosiaan tuo Tiilikan Punainen mekko on kirja, joka ärsytti ja inhottikin. Silti kirja piti vaan lukea. Kovin monia samanlaisia en muista. Hieman eri tavalla inhotti Torey Haydenin Aavetyttö. Se oli toki koskettava, mutta silti tuli jotenkin likainen olo ko. kirjaa lukiessani.
Mutta onneksi suuri osa kirjoista aukenee toisin. Sirpa Kähkösestä olen samaa mieltä, niin loistava kirjailija!
Hyvä kun autoit, sillä en muista montaakaan kirjaa, joka olisi saanut todella kyyneliin, mutta Nadeem Aslamin Elävältä haudatut oli sitä, eikä ollenkaan rankkuutensa vaan täysin rajat ylittävän kauniin kielensä takia. Kyynelehdin kaunista musiikkia, mutta Elävältä haudatuissa kyynelehdin kanista kieltä. Ja sitten tuli Kirjeitä kiven alle ja silloin satoi suolaista vettä muusta syystä...
VastaaPoistaOlen heittäytyjä ja nautin kirjasta eniten, kun voin heittäytyä eli kirjoittaja inspiroi minua tarpeeksi.
Olen kokenut tunteen kolmen kirjablogivuoteni aikana jo aika monasti, mutta kovimmat jutut jäävät mieleen. Vain ne muistaa. Ja nyt sitten tämä Syyspurjehdus...
***
Jos kirja ei ole minulle tarpeeksi vahva, ryhdyn lukemaan viileästi ja silloin tulee sitä analyyttisyyttä ja vertailua enempi ja todellista arvostelua eli ei sitä, mitä lupasin aikojen alussa lukijoilleni eli KIRJAELÄMYKSIÄ EI KIRJAKIDUTUKSIA. Mutta kaikki kirjat eivät voi olla niin kovasti elämyksiä etenkään kun maku vain muuttuu odottaen vahvempaa ja tyylikkäämpää ja jotain aivan uutta.
Muistankin aina sinut Aslamin kirjasta. Se on varmasti uksi "sielukirjasi"? Minä en oikein päässyt kirjaan sisälle. Ei se rankka ollut, mutta ei saanut minussa aikaan oikein mitään tunteita. Ja olisin niin halunnut pitää siitä! Kieli oli kyllä kaunista.
PoistaHeittäytyminen kirjaan on upea asia. Minäkin yritän sitä, mutta olen tyytyväinen analyyttisenakin. Saan sitenkin irti sen, mitä haluan ja osaan kyllä olla mukana tarinassa, nähdä ne "elokuvallisina" silmissäni.
Luin Syyspurjehduksen viime yönä ja pidin, kuten pidin Bargumin Syyskesästäkin.
Muistankin aina sinut Aslamin kirjasta. - > Siis Aslamin kirjasta kuulemani maininnat muistuttavat, miten sinä pidät kirjasta. <3 Kirjoitin hieman sekavasti. :)
PoistaIhana aihe, miten mielenkiintoista lukea kaikkien kommentteja!
VastaaPoistaMinä luen ahmien ja tunteella. Yritän aina muistaa olla analyyttinen myös, muistikirja ja kynä on kyllä käden ulottuvilla mutta tuppaavat unohtumaan. Joskus itken niin että silmät melkein turpoaa umpeen, joskus puhisen kiukusta ja kirja meinaa lentää seinään, onneksi usein naurankin! Hauskimmat jutut on pakko saada lukea miehelle ääneen, yhdessä nauraminen on parasta.
Ja unohdan kaiken melkein samantien kun kirjan suljen. Tai itseasiassa, en kaikkea. Muistan monestakin kirjasta sen tunnelman, vaikkei tapahtumista ja juonesta olisi ollut hajuakaan enää pitkiin aikoihin.
Mielestäni sinun blogiarvioissasi näkyy hienosti tuo tuntella lukemisen ja analyyttisen onnistunut yhteistyö. Pidän eniten sellaisista blogiarvioista, joista molemmat välittyvät. :)
PoistaMinäkin luen toisinaan kirjan kohtauksia ääneen miehelleni, etenkin niitä hauskimpia.
Tunnelmat varmaan säilyvät pitempään kuin konkreettiset asiat? Mutta se tunnelma tai tunne onkin lopulta se, miksi kirja mieleen jää tai sydämeen piirtyy.
Heipä hei, olen käynyt jo muutaman kerran lueskelemassa mutta tämä on ensimmäinen kerta kun kommentoin. Olen tunteellinen ja uppoutuvainen lukija, en kovin analyttinen. Voin itkeä tirauttaakin, viimeksi varmaan Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -kirjan parissa. Kyynelten tulvahtaminen ei liity useinkaa suoraan kirjan henkilöihin tai juoneen vaan sellaiseen loppupuolen oivalluksen hetkeen, jolloin tuntuu siltä että tätä juuri elämä on, siitä tämä kertoo ja voin niin samaistua siihen. Oikeastaan ryhdyin kuitenkin kommentoimaan lausahdustasi Lasten kirjasta. Kyllä minä vaan sen luin aivan lukuromaanimaisesti ja uppoutuen kirjailijan aikomuksista huolimatta, yhdeltä istumalta niin sanotusti vaikka se istuma kestikin viikon. Nautin kokemuksestani ja tarkemmin ajateltuna senkin tarina loppupuolella saattoi tulla tirautuksen paikka:)
VastaaPoistaHeipä hei vaan! Kiva, että olet käynyt täällä lukemassa ja että nyt kommentoitkin. Minä aina ihailen tunteellisia lukijoita. Tuon Ole luonani aina aion lukea melko pian, koska sain kirjan eilen postitse ja Pitkän päivän ilta yksin riitti tekemään minusta Ishiguro-fanin. Itse en tosiaan usein itke, mutta mielenliikutukset kirjaa lukiessa syntyvät samoin yleensä jostain oivalluksesta, jostain "elämää suuremmasta".
PoistaMielenkiintoista, että luin Lasten kirjan lukuromaanimaisesti. Minä aloin ehkä lähtökohtaisestikin lähestyä sitä älykköjärkäleenä. Mutta pidin kyllä kirjasta kovasti. Se on vieläkin kesken. :)
Kiitos hienoista ja pohdiskelevista kommenteista jokaiselle. Vastaan niihin myöhemmin tänään, tämä vaan tällaisena väliaikatietona. :)
VastaaPoistaMinut kirja joko valloittaa tai sitten ei. On kirjoja joita luen paremman puutteessa ja sitten on kirjoja, joita luen tunteella uudelleen ja uudelleen, vaikka tiedän, että ne mahdollisesti taas itkettävätkin, toisaalta en tohdi tarttua kirjaan uudelleen kovin herkästi, kun pelkään, että se ei "tällä lukukerralla" itkettäisikään, jolloin jotain jäisi vajaaksi, tällainen kirja on esimerkiksi Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tupa, jonka olen ajatellut josssain vaiheessa lukea uudelleen, mutta pelkään, että tunnekokemus ei vastaisikaan enää aikaisempia. On myös kirjoja, jotka olen työntänyt inhoten pois muutaman rivin luettuani.
VastaaPoistaAino: Niinhän se usein menee: toiset kirjat vievät heti mukanaan ja toiset eivät vaan syystä tai toisesta uppoa. Minäkään en lue samaa kirjaa uudelleen kuin harvoin. Joskus on hauska testata, miltä 20 vuoden takainen suosikkikirja tuntuu. Ja tyttökirjaklassikot ovat minulle poikkeus tässä kaikessa, niiden lukeminen on aina sekä rentouttavaa että uutta antavaa.
Poista