Gunnar Mattsson: Prinsessa

Gunnar Mattsson: Prinsessa
Kustantaja: Wsoy 1966
Alkuteos: Prinsessan 1965
Suomennos: Mikko Kilpi
Kotimainen omaelämäkerrallinen romaani
Sivuja: 196


Olen usein halunnut yrittää kuvata suomalaista sisua, joka ilmenee niin monin tavoin. Tämä on minun ensimmäinen kunnollinen yritykseni.
Tämä on samalla reportaasi suomalaistytöstä. Hän itse tahtoi minun kertovan mitä hänelle on tapahtunut. Hän sanoi, että se auttaisi monia sairaita, ja hän tietää mistä puhuu.

Rakkaustarina, sairauskertomus, aikalaiskuvaus 1960-luvun kirjailijaelämästä sekä Kalliosta. Suomenruotsalaisen Gunnar Mattssonin omaelämäkerrallinen teos Prinsessa (1965) oli ilmeisesti oman aikansa hittikirja, joka käännettiin kolmellekymmenelle kielelle ja jonka kirjoittaja oli naistenlehtien vakiohaastateltava, mies joka omien sanojensa mukaan sai kosiokirjeitä sadoilta naisilta, ei kieltäytynyt alkoholista ja joka osasi nauttia suosiostaan. Romaanissaan Prinsessa Mattsson kuvaa avioliittoon yltävää rakastumistaan naiseen, prinsessaan, joka sairastaa laajalle levinnyttä hodgkinin tautia. Hullaantuminen on vahvaa ja prinsessa oksentelevainen, mutta kaikkia ennusteita uhmaten pariskunta alkaa odottaa lasta.

Prinsessa on minulle eräänlainen nostalgiakirja. En toki ollut vielä syntynyt tai edes vanhempieni haaveissa kirjan ilmestymisaikaan, mutta 1990-luvun alkuvuosina lukioikäisenä kirjaa luki moni ystäväni ja itsekin lumouduin kirjasta silloin. Tässä blogiarviossani pohdinkin toki itse kirjaa, mutta peilaan hieman omaa lukukokemustani tyyliin "20 vuotta - silloin ja nyt". Millainen on aikaisemmin rakastamani kirja, jonka henkilöistä kukaan ei Mattssonin mukaan ole mielikuvituksen tuotetta, vaan kaikki yhtäläisyydet nykyisin elävien henkilöiden kanssa ovat tahallisia? Miten miltei unohtunut hulluudessaan suloinen rakkaustarina vetoaa kaltaiseeni aavistuksen kyyniseen nykylukijaan?

Hän nousi ja meni keittiöön. Hän otti muutamia keksejä ja vähän voita ja marmelaadia. Mutta kun hän levitti voita ja marmelaadia keksille, tuli eräästä makkaraviipaleita sisältävästä paketista haju hänen nenäänsä ja niin hän viskasi keksinsä ja voinsa ja marmelaadinsa likaämpäriin ja palasi huoneenseensa ja vuoteelleen.
- Tahdon olla terve, terve, terve, hän huohotti. - Tahdon saada lapsen ja olla terve ja onnellinen ja JOTAKIN.
Ja niin hän jälleen makasi siinä vuotellaan sammuneena. Hän miltei torkahti ja silloin hän näki taas nuo silmät. Silmät jotka loistivat ja leijuivat.

Ensimmäisellä lukukerralla liki kaksikymmentä vuotta sitten luin Prinsessan ahmien. Ihastuin kirjan raikkauteen, liikutuin sen koskettavuudesta ja ennen kaikkea olin itsekin vastarakastuneena ihmeissäni Mattssonin ja prinsessan välisestä rakkaudesta. Miten nuori ja suosittu kirjailija jaksoi palvoa naista, joka oksenteli, raapi itseään sekä hautoi itsemurhaa? Miten Mattsson vaan osti makeita tikkareita rakkaalleen, ihaili tämän upeita korvakoruja ja ennen kaikkea kirjailijana kiintyi naiseen, jonka pienen kirjahyllyn harvoja romaaneja olivat Netta Muskettin teokset? Nyt toisella lukukerralla kirja avautui toisin. Prinsessa oli Mattssonille paitsi hullaantumisen ja aidon rakkaudenkin kohde, myös haaste. Mattsson kuvailee muita naissuhteitaan, joita on runsaasti, jonoksi saakka. Prinsessa ei sairautensa vuoksi ole helposti saatavissa, minkä vuoksi Mattsson kiinnostuu vain hänestä. Minulle tästä tuli tällä lukukerralla aavistuksen kiusaantunut olo: ei kai Mattsson vain ollut aikansa en-nyt-sano-kuka-kirjallisuusmies, joka kirjoitti sairaasta puolisostaan?

Onneksi Mattssonin romaani kertoo loppujen lopuksi enemmän Mattsonista itsesään kuin prinsessasta. Prinsessa, olkootkin kirjailijan vaimo ja tulevan lapsen äiti, on sairaudessaankin hieman etäinen. Mattsson purkaa kirjassaan nuoren, 26-vuotiaan, miehen tuntoja naisen sairauden äärellä. Sairaskuvauksena Prinsessa onkin hyvä. Se välittää autenttisen oloisen, melkein raporttimaisenkin kuvan syövän rumuudesta sekä ihmeellisen potilaan taistelutahdosta ja sisäisestä voimasta. Raporttimaisuus johtuu varmasti osin Mattssonin omasta urasta paitsi kirjailijana, myös sanomalehtitoimittajana.

Prinsessa kosketti minua nuorempana, mutta nyt koko tarina jäi hivenen etäiseksi. Kaunokirjana teos ei ole kovin vahva. On kuin Mattsson katsoisi kaikkea kaukaa, mikä toisaalta tuo romaaniin tietynlaista raikkautta. Ehkei syöpäkertomusta voisi lukeakaan, jos kaikki tulisi iholle saakka. Kirjailijaelämänkuvauksena Prinsessa on vähintäänkin mielenkiintoinen, miltei romanttinen: Mattsson istuu kotona kirjoittamassa muutaman pakinan, lukee sen jälkeen kirjaa klubilla je menee ravintolaan - juomaan koskenkorvaa ja istumaan tyttöjen keskelle. Myös teoksen ajankuva jaksoi viehättää edelleen: naisten ja miesten käyttäytymiskoodisto, oman aikansa Kallio raitiovaunuineen ja kävelyineen, kauppahalli ja salmiakkimakeiset tuovat omaan valoaan kertomukseen.

Niin, mitä jäi mieleen tällä kertaa? Edelleen varsin onnistunut rakkaustarina, rehellisen oloinen, mutta etäinen romaani. Prinsessa ei ole uniikki kirja enkä ollut järin ihastunut Mattssonin kirjoitustyyliin, mutta teoksen raikkaudessa on edelleen jotain poikkeuksellista. Tuo raikkaus yhdistettunä jossain machon ja pehmon 60-lukulaisen miehen mielenmaisemaan teki Prinsessasta lukemisen arvoisen tälläkin kertaa. Usko kaiken parantavaan rakkauteen on ihmeitä tekevä voima. Mattssonin prinsessaan kiintyy etäisyydestään huolimatta myös henkilönä: halusin ihan ulkokirjallisesti ottaa hänestä selvää. Nyt tiedänkin, että prinsessa on pakostakin ollut ihmeellinen nainen, sillä hän meni myöhemmin naimisiin norjalaisen Ola Tungesvikin kanssa. Myös Tungesvik kirjoitti prinsessasta kirjan.

Mutta hän sanoi; "Lupaa, että et koskaan rakasta minua". Ja se oli liian paljon pyydetty.

*** (koskettavuutensa, intensiivisyytensä sekä mielenkiintonsa vuoksi enemmänkin, kaunokirjana kuitenkin nämä kolme tähteä)