Marjut Hjelt & Jaana Aalto: Lumoava haltijakansa

Kotimainen keskiviikko
Marjut Hjelt: Lumoava haltijakansa
Kustantaja: Karisto 2011
Kuvitus: Jaana Aalto
Kotimainen taidekirja, kuvakirja, populaari/romantisoitu tietokirja
Sivuja: 127

Kun kuljet metsäpolkua, pujottelet niityllä heinien keskellä tai astelet hiekkaisella puutarhakäytävällä, tunnetko kuinka ympäristö elää? Aistitko sipinä ja supinan, pienten jalkojen kevyet askeleet, hauraiden siipien herkän värinän tai puiden runkojen huokailut, oksien liikkeet ikään kuin haltijat viittaisivat sinulle käsillään tietä tai tanssisivat edessäsi?

Näin alkaa Marjut Hjeltin kirjoittama esipuhe hänen kirjoittamassaan ja Jaana Aallon kuvittamassa kirjassa Lumoava haltijakansa (2011). Teoksessaan kaksikko jatkaa muun muassa Keijukaiset- ja Taikametsä-kirjoista (molemmat SKS) tutulla linjalla yhdistäen suomalaista ja kansainvälistä folkloreaineistoa mielikuvitukseen, sadun maailmaan sekä luonnontietoon ja -mystiikkaan.

Lumoava haltijakansa on nimensä mukaisesti haltijoiden kirja. Suurimmalla osalla kotimaisista puulajeista on oma haltijansa: kuusella ne ovat vanhoja ja viisaita, koivulla nuoren neidon kaltaisia, männyllä puhelinlankojen tapaan laulavia. Omat haltijansa on myös ruusu- ja orapihlajapensailla, syreenillä, eri sammallajeilla ja jopa levillä.

Hjeltin ja Aallon teos on sekä kaunis taidekirja että populaari folkloreen ja uskontotieteeseen pohjautuva tietokirja. Sen teemat liikkuvat suomalaisesta kansanuskosta eurooppalaiseen runouteen ja vuodenkierrosta luonnonlääketieteeseen. Kirjassa olevan viehättävän pikkutarinan mukaan tyrnimarjojen haltijat muistelevat viisasta haltijamiestä, itseään Väinämöistä, joka putosi kalliolta veteen ja päätyi haen suuhun, selvisi sieltä ja teki hauen leukaluusta itselleen kanteleen. Lukija oppii myös, että timjami on paitsi hyvä maustekasvi, myös ihoa kirkastava kosmetiikan ainesosa sekä hammastahnojen mauste. Jokainen lukijansa löytää jopa oman horoskooppinsa, joka mukailee monille tuttuja aurinkohoroskooppimerkkejä. Olen itse kalat, mikä tekee minusta kuusen haltijan; Omissa oloissaan viihtyvän haaveilijan, jonka eläinystäviä ovat orava ja joutsen.

Vanhat ihmiset saattavat kertoa nähneensä lapsena metsässä pienenpieniä valkoisia kummituksia, jotka sipsuttelevat poluilla pitkinä helminauhoina ja hyppelevät kasvien lehdillä helmat lepattaen.
-- Kielojen keijukaiset saattavat sievästä ulkomuodostaan huolimatta olla joskus hyvinkin ilkikurisia, suorastaan kamalia. Silloin niiden helmenharmaat silmät vetäytyvät kapeiksi viiruiksi, ne kiukustuvat melkein kaikille ja niistä erittyy pistävää hajua. Ne sekoittavat hajua, tai ovat jo sekoittaneet tuhansien vuosien ajan, kielon tuoksuun, ja siksi kieloista on tullut myrkyllisiä.

Lumoavan haltijakansan kuvitus on lempeää ja sadunomaista - kuin konsanaan keijujen työtä, pastellista, eteeristä ja utuista sekä maanläheistä. Kirjan kauneus tuntuu miltei pakahduttavalta, mutta onneksi aina juuri oikealla hetkellä siihen tulee luonnetta ja leikkisyyttä: haltijoiden suippojen korvien tai karhunsammalkeijujen oman "karhunkallohongan" kaltaisia yksityiskohtia, joita ainakin minun mielikuvani liittävät haltijoista ja keijukaisista kertoviin tarinoihin. Näitä säröjä tai keijukaisten ja haltijoiden pimeitä puolia olisi voinut tuoda esiin enemmänkin, sillä esimerkiksi kotimaisten uskomusolentojen joukossa on parojen, kalmanväen ja muiden joukossa paljonkin suoranaista ilkeyttä ja kiusantekoa. Toisaalta kauniin tietokirjan luonteelle sopii esitellä haltijoiden ihanimpia ja sadunomaisimpia puolia. Samaa kauneutta jatkaa kirjan upea sammaleenvihreä värimaailma, jota en varmasti ihan heti väsy ihailemaan.

Lumoava haltijakansa on kokonaisuudessaan huolella ja rakkaudella tehty. Kirjan kieli on tarpeeksi yksinkertaista jopa pikkukoululaiselle luettavaksi, mutta kirjan moniulotteisuus tekee siitä houkuttelevan kaikenikäisille lukijoille.

Vaikka Hjelt viittaa tekstissään sekä runositaateissaan myös esimerkiksi brittiläiseen kielialueeseen, näyttää Lumoava haltijakansa ennen kaikkea sen voiman, joka on ammennettavissa suomalais-urgilaisesta folkloresta. Toki Hjeltin luoma kuva luonnonhengistä on satua ja hän käyttää omaa luovaa vapauttaan esitellessään lukijoilleen haltijoiden tapoja, arjen touhuja sekä uskomuksia niiden takana, mutta hänen teoksensa osoittaa, ettei myytillisiä olentoja tai fantasiaa tarvitse hakea ulkomailta, vaan meillä on omassa kansanperinteessämme runsaasti uudelleen ja uudelleen hyödynnettävää kuvastoa. Sen ajatteleminen lämmittää mieltäni.

Lumoava haltijakansa saa näkemään metsän toisin; Aistitko tai tunnetko sinä jotain erityistä luonnossa, yhtä lailla kaupunkiluonnossa kuin syvässä korvessa, liikkuessasi? Jos tunnet olevasi osa jotain ihmeellistä ja salaperäistä, niin kenties kaikki onkin haltijoiden työtä; Jos vaikka Ison karhun tähdistöä katsellessaan voi pimeän aikaan kuulla keijukaisten karhuhymnin? Tai kenties syksyllä keräämissäsi vaahteranlehdissä asuukin pieni osa vaahteroiden haltijaa?

Ihmiset näkevät mitä haluavat nähdä.

****