Oma työ ei etene eikä kaunokirjallisuuden lukeminenkaan, koska esikoiseni on kuumeessa ja päivät sujuvat sisätiloissa kaikenlaisen hoivailun ja haahuilun merkeissä. Eilen esimerkiksi puhaltelimme saippuakuplia kylpyhuoneessa. Nyt tänä aamuna oma olonikin alkaa olla kuin räkäjyrän alle jäänyt. Jyväskylän kirjamessuille pääseminen on vielä pieni arvoitus, mutta onneksi maaliskuu oli kohdallani aika hyvä lukukuu.
Olen alkanut listata lukemani kirjat omille alasivuilleen tai välilehdilleen heti bannerikuvan alle. Toistaiseksi olen kirjannut sinne vuosina 2010 ja 2011 lukemani kirjat, vaikka kirjoitin kirjoista myös vuonna 2009. En ole vielä ehtinyt tehdä linkityksiä kirja-arvioihini, mutta ne löytyvät helposti aina kyseisen kuukauden kohdalta blogini oikeassa laidassa olevasta Arkisto-valikosta.
Luin maaliskuussa kaikkiaan 10 kirjaa, joista kaksi lastenkirjaa ja loput romaaneja. Kuukauden suosikkini on Carol Shieldsin ihana Pikkuseikkoja. Valinta oli vaikea, koska Joel Haahtelan Elena oli ylivoimaisesti ihanin, Susan Fletcherin Meriharakat tunnelmaltaan vahvin ja Muriel Barberyn ironia kolahtaa minuun. Mutta vanha fani on vanha fani. :)
Helen Moster: Hylky (2011)
Marcela Serrano: Näkemiin, pikku naiset (2006 / 2004)
Astrid Lindgren & Hans Arnold: Kultasiskoni (1973)
Iida Rauma: Katoamisten kirja (2011)
Elina Tiilikka: Punainen mekko (2010)
Carol Shields: Pikkuseikkoja (2011/1976)
Susan Fletcher: Meriharakat (2008/2007)
Tove Jansson & Per-Olov Jansson: Outo vieras muumitalossa (1980)
Joel Haahtela: Elena (2003)
Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema (2011/2000)
Huom! 30 Days of Books-haaste:
Saralla on blogissaan P.S. Rakastan kirjoja alkamassa mainio huhtihaaste. Haaste on tavattoman houkutteleva, koska siinä voi miettiä rakastamiaan ja inhoamiaan kirjoja monelta kantilta. Se vaatisi kuitenkin osallistumista jokaiselle päivälle. Sen vuoksi aion osallistua siten, että laadin vaikka kerran viikossa postauksen, jossa listaan näitä kirjoja. Kurkatkaa Saran blogiin!
P.S. Kuva ei liity mitenkään kirjoihin, mutta pitihän Susu-piirakasta joku otos tänne saada!
torstai 31. maaliskuuta 2011
tiistai 29. maaliskuuta 2011
~Tiedettä ja italialaisia suukkoja~
Kulttuurinen yhteisöllisyys on etnografisesti rakennettavissa yhteisön toimissa sekä sen jäsenten kokemuksissa, jotka muodostuvat niistä kulttuurista komponenteista, joissa yksilöiden ja yhteisöjen sosiaalinen olemassaolo saa merkityssisältönsä.
Saitteko mitään tolkkua? Ei se mitään, en minäkään ja kyse on omasta tekstistäni. Nyt pukkaa hieman työstressiä. Niin ihanaa kuin olisikin tarttua johonkin lukemistaan odottavaan kaunokirjaan, on pakko koettaa pinnistellä tämä viikko oikein kovasti. Jos kaikki hyvin käy, saan lähetettyä yhden osion työstäni matkaan ja voin kepein mielin suunnata viikonloppuna kohti Jyväskylää ja kirjamessuja.
Nyt muutaman seuraavan päivän tarjoilen täällä blogissani pikapäivityksiä ja keskityn kaunokirjallisuuden sijaan tarinoitumiseen, yhteisöihin, etnografiaan, muistitietoteoriaan, rekonstruktioihin ja muuhun sellaiseen, mitä joskus jatko-opintojeni alkuvuosina käytimme hevonpaskabingon (anteeksi!) aineksina. Ja mikäs tässä on ollessa, kun kannettava toimii taas moitteetta, kynäpurkki on lahja Australiasta ja suklaasuukot tulivat viime yönä Italiasta.
Olen minä sentään hieman aloitellut tuota kaunokirjapinon ylintä kirjaa. Vaikuttaa lupaavalta!
Muoks. Tutkimuskirjallisuus vaihtui tänään Sylvi Kepposen hukkaretkeen, vesivärimaalailuun ja my little poneihin. Esikoiselleni nousi kuumetta, joten saas nähdä, miten oman työni aikataulun kanssa käy!
Saitteko mitään tolkkua? Ei se mitään, en minäkään ja kyse on omasta tekstistäni. Nyt pukkaa hieman työstressiä. Niin ihanaa kuin olisikin tarttua johonkin lukemistaan odottavaan kaunokirjaan, on pakko koettaa pinnistellä tämä viikko oikein kovasti. Jos kaikki hyvin käy, saan lähetettyä yhden osion työstäni matkaan ja voin kepein mielin suunnata viikonloppuna kohti Jyväskylää ja kirjamessuja.
Nyt muutaman seuraavan päivän tarjoilen täällä blogissani pikapäivityksiä ja keskityn kaunokirjallisuuden sijaan tarinoitumiseen, yhteisöihin, etnografiaan, muistitietoteoriaan, rekonstruktioihin ja muuhun sellaiseen, mitä joskus jatko-opintojeni alkuvuosina käytimme hevonpaskabingon (anteeksi!) aineksina. Ja mikäs tässä on ollessa, kun kannettava toimii taas moitteetta, kynäpurkki on lahja Australiasta ja suklaasuukot tulivat viime yönä Italiasta.
Olen minä sentään hieman aloitellut tuota kaunokirjapinon ylintä kirjaa. Vaikuttaa lupaavalta!
Muoks. Tutkimuskirjallisuus vaihtui tänään Sylvi Kepposen hukkaretkeen, vesivärimaalailuun ja my little poneihin. Esikoiselleni nousi kuumetta, joten saas nähdä, miten oman työni aikataulun kanssa käy!
maanantai 28. maaliskuuta 2011
Helen Moster: Hylky
Toissapäivänä minä vihdoin sen näin. Isoimmat ihmisjoukot seisoivat rembrandtien edessä, mutta niille minulla ei ollut silmiä. Sitä vastoin ketään ei kiinnostanut se pieni maalaus, jonka vuoksi minä olin Schipholiin lentänyt. Oikean käden sirot sormet olivat kietoutuneet tutunnäköisen kupin ympärille, vasemman käden sormet pitelivät sivellintä, joka maalasi ruusua valmiiksi. Ruusun synty, luki maalauksen viereisessä nimikyltissä. Tuntematon, noin 1792-3. Arne Arnesenin piirroksen pohjalta.
On aina ilahduttavaa yllättyä myönteisesti lukukokemuksen jälkeen. Tartuin Helen Mosterin esikoisromaaniin Hylkyyn (Avain 2011) toki kiinnostuneena, mutta odotin kannen esittelytekstin sekä tummanpuhuvan kansikuvan perusteella jotain luonnontieteellisti ja teknillisesti painottunutta historiallista romaania. Historiallinen romaani toki onkin, mutta millainen! Romaani, joka johdattaa vanhenevan Katariina Suuren rakastajavuoteelta rotterdamilaisen suurperheen illalliselle, faustuslaisesta saksalaisesta oluttuvasta venesatamiin ja edelleen Nuuksiossa sijaitsevasta mökistä Vrouw Helenan hylylle meren leijattavaan mustuuteen. Kaiken keskiössä eri aikakausia yhdistävänä tekijänä on pieni ja hauras, taidokkaasti maalattu ruusukuvioinen posliinikuppi.
Hylky liikkuu kahdessa eri ajassa ja kolmen eri kertojan kokemusmaailmassa.Suomalaisessa nykyajassa nuori, elämänsä otteen suhteen kykenemätön, tutkija Anton Saksa alkaa harrastaa sukellusta ja löytää sattumalta hylyn, Vrouw Helenan, joka sekoittaa hänen elämänsä täysin saaden aikaan mitä villimpiä kuvitelmia. 1700-luvun lopun Rotterdamissa merikapteeni Willem Arnesen saa määräyksen noutaa saksalainen posliiniastiasto sekä arvokkaita maalauksia ja kuljettaa ne Katariina Suurelle. Pitkä, talvea enteilevä merimatka ei houkuta kapteenia. Seurakseen hän vaatii esikoispoikansa Arnen, taiteellisesti lahjakkaan hintelän nuoren miehen, jota laivat eivät voisi vähempää kiinnostaa. Kolmas kertoja on Katariina Suuri, jonka hankkeista koko Vrouw Helenaan liittyvä vuosisatainen prosessi saa alkunsa. Katariina arvostaa kaikkea kaunista, myös kauniita miehiä. Häneltä jää huomaamatta, kuinka nuori rakastaja Platon Zubov kavahtaa Katariinan velttoa lihaa, mutta kunnioittaa valtaapitävän naisen himoja.
Hylky on osa niiden historiallispainotteisten romaanien jatkumoa, joissa liikutaan eri aikakausissa ja joissa historian johtolankoja aletaan purkaa jonkun pienen yksityiskohdan avulla. Hylyssä Anton on toki löytänyt kokonaisen uponneen laivan, mutta nimenomaan tuo posliinikuppi, joka on maalattu Meissenin posliinitehtaalla ja on liiankin hauras aikuisen miehen käsiin, on Antonin pakkomielteen alkusyy. Posliinikuppi toimii myös todistajana siitä, että aarrelaiva makaa meren syvässä syleilyssä.
Historiallisen romaanin painolastina on usein liika rönsyilevyys, kertojan näsäviisaus ja näppäryys sekä kaikkien asioiden äkillinen ratkeaminen vuosien arkistotyön ja eri aikakausissa juoksentelun seurauksena. Hylky säästyy tältä; Tarina viihdyttää ja rullaa eteenpäin, mutta valmiita vastauksia tai lopullista ratkaisua ei ole. Historiallisiin tiiviskiviromaaneihin tottuneena ilahduin siitä, että 250 sivulla voi kertoa juuri sopivasti. Moster jättää tilaa lukijalleenkin.
- Mikä sinua siinä miellyttää?
- Pidän sen hurjuudesta, aaltojen voimasta, aloitti Arne epävarmasti. Hän yritti epätoivoisesti olla räpyttelemättä silmiään.
- Siinäkö kaikki? Werner Lourens tivasi.
- Meri raivoaa, ja silti kaljuuna pysyy pystyssä. Kukaan ei anna periksi, ei luonto eikä laiva. Ja silti, tai juuri sen vuoksi, kaikki on harmoniassa.
Hylky on osin kirja lasten ja vanhempien suhteesta sekä niistä odotuksista, joita lapset eivät osaa vanhempiensa silmissä täyttää. Arne on taiteellisesti lahjakas, jo parivuotiaana hän piirsi kotonaan olevan maljakon edesmenneen äitinsä iloksi. Willem Arnesen ei anna juurikaan arvoa pojalleen eikä taiteelle ylipäätään, vaikka osallistuukin illallispöydässä keskusteluun Rousseaun Émilestä. Hän arvostaa laivanrakennusta, arkkitehtuuria ja karttoja, kovia ja välttämättömiä saavutuksia. Anton puolestaan ajelehtii eikä osaa itse ottaa suuntaa elämälleen. Määrätietoinen äiti sekä yhtä järjestelmällinen entinen vaimo Kaisa, Suomen nuorin kauppatieteiden tohtori, kiikuttavat Antonin eteen yliopiston hakupapereita tai varaavat ajan hammaslääkärille. Äidilleen työtön ja yksinäinen Anton edustaa kaikkea sitä, mitä äiti ei voi sietää. Vasta veden syvyyksissä Anton kokee vapautuvansa kaikesta tästä. Ei siis ihme, että hylky muodostuu käännekohdaksi Antonin elämässä. Myös Katariina Suuri, jonka tarina jää yllättäen kirjan vähiten kiinnostavaksi, pohtii välillä suhdetta poikaansa, vaikka nuori rakastaja viekin hänen huomionsa laivan aarteiden ohella.
Mosterin kirjassa päähenkilöitä ihmisten rinnalla ovat meri, laiva sekä taide. Meri on kuin hornankattila ja pian se on kuitenkin tyyni ja kimmeltävä. Minä, Järvi-Suomen tyttö, olen harvoin lukenut näin väkevää, mutta silti yhtään liioittelematonta merenkäyntikuvausta. Mosterin tekstiä lukiessani melkein koin syksyisen meren suolaisen koleuden, merilintujen äänet ja tuulen. Mosterin onnistuu kuitenkin vältää ylikuvailemisen tai liiallisen maalailun karikot. Hän kirjoittaa juuri sen verran kuin tarpeen, ei pakahduta lukijaansa minkään alle ja ehkä siksi saa romaanistaan niin vahvan. Mereä tutumpi tai ennen kaikkea rakkaampi minulle on kuvataide. Siksi juuri Arnesta kasvaa kirjan koskettavin henkilö, joka kantaa mukanaan hollantilaisten maalaustaiteen mestarien nuoruudenkuvaa.
Moster kirjoittaa hyvin. Hänen kielensä on sopivasti maalailevaa, mutta vakaan laivan tavoin eteen päin luotsaavaa. Minulle kirjasta tuli paikoin mieleen samanlainen elokuvallinen maalauksellisuus kuin Tracy Chevalierin Tytössä ja helmikorvakorussa vai Susan Vreelandin Sinisessä neidossa, mikä johtunee Arnen tarinan ajankohdasta, hollantilaisesta taiteesta, Rotterdamin ja Amsterdamin arjesta sekä siitä, että niin Tytössä ja helmikorvakorussa kuin Hylyssäkin voisi yksittäisestä kohtauksesta hyvinkin tehdä tummanpuhuvan, flaamilaisia mestareita kunnioittavan maalauksen. Kuvitelkaa vaikka hameenhelman heilahduksen paljastama kainosti vilahtava nilkka tai keittokulho, josta äidittömiä lapsia ruokkiva isoäiti ammentaa kauhallisen ravintoa puisen pöydän ääreen kokoontuneelle perheelle. Nähkää Punaisten lyhtyjen alue nykyhetkessä tai kulkaa tammilankkujen nitinä jalkojen alla. Tällaisia pieniä tuokiokuvia Hylky tarjoaa, mutta ei jumiudu niihin.
Antonia itkettää ja hän tuntee liitelevänsä, kun hän astuu ulos Rijksmuseumista. Luulen, että vastaavan kokemuksen äärellä minuakin itkettäisi (olen toki Rijksmuseumissa käynyt, mutta taisin jumiutua niihin rembrandteihin ja vermeereihin). Mosterin kirja sai minut janoamaan lisätietoa paitsi Vrouw Mariasta, myös Katariina Suuren vaiheista ja rakastajista sekä siitä, voisiko Amsterdamin Rijksmuseumissa olla jonkinlaista vastinetta maalaukselle ruusuisesta posliinikupista. Posliinikuppi on totta kai fiktiota, mutta niin hyvin kirjoitettua, että haluan uskoa sen tarinaan. Kuvataide, löytäminen ja meri ovat teemoja, joiden maku pysyy kirjallisilla kielinystyröilläni vielä pitkän aikaa.
****-
Hylystä ovat kirjoittaneet myös Booksy, Kirsi Hietanen ja Sara.
perjantai 25. maaliskuuta 2011
Minun teekupilliseni
My cup of tea. My treat. Onko näille idiomeille mitään järkevää suomenkielistä vastinetta? Minun juttuni kuulostaa hieman laimealta.
Ehkä muistatte muutaman viikon takaisin Dallas-postaukseni, jossa kerroin etten katso televisiota. En katsokaan, tosin Greyn anatomia alkoi taas ja joudun kerran viikossa syventymään televisiosarjaan. Sellaista elämä on. Ja vaikka en katso mitään muuta nyt lähetettävää ohjelmaa, istun miltei joka ilta sohvalle, pidän pienen lukutauon ja matkaan englantilaisiin puutarhoihin, kirjallisille kutsuille, museoihin, vanhoihin taloihin, sukukähinöihin, Jaguarin kyytiin, kyläjuhliin - sekä murhiin. Kukaan ei ollut kertonut minulle vielä vuosi sitten, miten täydellisen ihanaa murhaviihdettä Midsomerin murhat on! Ja juuri nyt se on tauolla television ykköskanavalta.
Tänään perjantaina aloitamme lasten nukahdettua kokonaan uuden dvd-boksillisen sarjasta, vuorossa taitaa olla kausi 10. Midsomerin murhien kyytipoikana meillä tarjoillaan tietenkin teetä ja tilkka (tai kaksi) sherryä, mutta nyt myös uutuutena Susu-piirakkaa, josta Ilse kertoi blogissaan. Piirakka on parhaillaan uunissa ja paistamisen jälkeen sen tulee antaa vetäytyä hetki. Sen on pakko olla hyvää, eikö vain?
Nämä ovat minun perjantaini teekupillisia. Mitkä ovat sinun?
P.S. Minun piti ladata tänne kuva tai kuvia Susu-suklaasta, mutta vanha kannettavani ilmoitti, että jotkut ajurit ovat vaurioituneet kamerani ja koneen välillä. Tylsä tyyppi, tämä uskollinen ystäväni. Odotan perheemme tietokoneohjelmoijan (oikeasti, ei mitään ironiaa!) palaavan töistä kotiin. Olisi ihan kauheaa, jos en enää saisi ladattua kuvia kamerastani. :/
Ehkä muistatte muutaman viikon takaisin Dallas-postaukseni, jossa kerroin etten katso televisiota. En katsokaan, tosin Greyn anatomia alkoi taas ja joudun kerran viikossa syventymään televisiosarjaan. Sellaista elämä on. Ja vaikka en katso mitään muuta nyt lähetettävää ohjelmaa, istun miltei joka ilta sohvalle, pidän pienen lukutauon ja matkaan englantilaisiin puutarhoihin, kirjallisille kutsuille, museoihin, vanhoihin taloihin, sukukähinöihin, Jaguarin kyytiin, kyläjuhliin - sekä murhiin. Kukaan ei ollut kertonut minulle vielä vuosi sitten, miten täydellisen ihanaa murhaviihdettä Midsomerin murhat on! Ja juuri nyt se on tauolla television ykköskanavalta.
Tänään perjantaina aloitamme lasten nukahdettua kokonaan uuden dvd-boksillisen sarjasta, vuorossa taitaa olla kausi 10. Midsomerin murhien kyytipoikana meillä tarjoillaan tietenkin teetä ja tilkka (tai kaksi) sherryä, mutta nyt myös uutuutena Susu-piirakkaa, josta Ilse kertoi blogissaan. Piirakka on parhaillaan uunissa ja paistamisen jälkeen sen tulee antaa vetäytyä hetki. Sen on pakko olla hyvää, eikö vain?
Nämä ovat minun perjantaini teekupillisia. Mitkä ovat sinun?
P.S. Minun piti ladata tänne kuva tai kuvia Susu-suklaasta, mutta vanha kannettavani ilmoitti, että jotkut ajurit ovat vaurioituneet kamerani ja koneen välillä. Tylsä tyyppi, tämä uskollinen ystäväni. Odotan perheemme tietokoneohjelmoijan (oikeasti, ei mitään ironiaa!) palaavan töistä kotiin. Olisi ihan kauheaa, jos en enää saisi ladattua kuvia kamerastani. :/
torstai 24. maaliskuuta 2011
~Marcela Serrano: Näkemiin, pikku naiset~
Joka kesä - ei puhuttu talvisesta harrastuksesta, kylmä sää houkutteli heitä aivan erilaisiin puuhiin - he ottivat jonkin romaanin, jonka Ada aina valitsi, ja sukelsivat sen maailmaan seuraavien kolmen kuukauden ajaksi. He elivät lähes kirjaimellisesti romaanin arkipäivässä, varastivat itselleen henkilöhahmojen elämän kasvaakseen omassaan, tunkeutuivat tuntemattomien sielujen labyrinttiin ja löysivät niistä sellaista toimintaa ja sellaisia tunteita joihin heillä ei ollut pääsyä.
Chileläiset serkukset Nieves, Ada, Luz ja Lola viettävät ihmeellisiä kesiä isoisänsä vanhalla maatilalla, pinjametsikön varjossa sijaitsevassa pueblossa. Ympärillä on suuri suku, rakas vanha Pancha, loputtomasti aikaa ja kirjallisia leikkejä Dostojevskin Karamazovin veljeksistä Alcottin Pikku Naisiin. Koska serkuksilla ei ole sisaruksia, ovat he keskenään kuin kesäsiskoksia. Ainoa poikana joukossa on sukuun adoptoitu Oliverio. Tyttöjen tasainen elämä ja monet unelmat romahtavat, kun Chilessä tapahtuu vallankumous eikä mikään ole kuin ennen. Tiet eroavat: kuka menee naimisiin, kuka matkustaa maailman ääriin, kuka jää joukosta pois. Vuosien kuluttua serkukset tapaavat toisensa lapsuutensa maisemissa. Jälleennäkemistä valottaa paitsi ilo ja rakkaus, myös erään valheen painolasti.
Chileläisen Marcela Serranon romaani Näkemiin, pikku naiset (Helmi kustannus 2006; Hasta Siempre, mujercitas 2004) on kirja kirjoista ja kirjallisuudesta, Chilestä, lapsuudesta sekä sukulaisuudesta ja naiseudesta. Ennen kaikkea se on nimekettään myöten kunnianosoitus Louisa M. Alcottin tyttökirjaklassikolle Pikku naisia. Kirjan luvut rytmittyvät Marchin siskosten mukaan, esimerkiksi Meg eli esitelmä varjosta tai Jo eli kielletty hedelmä. En kerro enempää lukujen nimistä, sillä ainakin minun lukukokemukseni kannalta lievä pettymys oli, että lukujen nimissä piili juonipaljastus.
Lukujen nimien ohella serkusten elämät valottuvat Megin, Jon, Bethin ja Amyn mukaan. Nieves on järkevä Meg, joka menee naimisiin ja jää asumaan Chileen. Ada on poikamainen Jo ja esikuvansa mukaan hänen hallussaan on kynän mahti. Hyvää tekevä Luz on kuin Beth kohtaloaan myöten, hemmoteltu Lola taas pääsee taidepiireihin eläen miltei Amyn elämää. Oliverio on tietenkin ihana, rakastettava Laurie, sukulaisten keskellä ikäpolvensa ainoa mies. Sukupuoli tulee leimaamaan heidän kaikkien elämää, koska vaikka Pancha rakastaa kaikkia lapsenlapsiaan, on poika hänelle suvun jatkaja.
Serranon kirja lähtee liikkeelle hitaasti, miltei liiankin viipyilevästi minun makuuni. Nievesin muistot rytmitettyinä ruoka-ostoksilla ja muovipussin taittelulla tuntuivat jotenkin liialta jopa minusta, arkisen(kin) kirjallisuuden ystävästä. Ennen pitkää totuin Serranon kuvailevaan kieleen ja muiden serkusten, Adan, Luzin ja Lolan sekä Olivieron tarinat ja kohtalo imivät mukaansa tarinaan, joka on samaan aikaan erikoisella tavalla runsas ja (eteläamerikkalaiseksi) elegantti: On väkivaltaa Tangirissa, sairaita Ugandassa, sukuselvityksiä, kirjeitä ja kauppareissuja, pidätyksiä, opiskelua Bostonissa ja Lontoossa, viipyileviä maisemakuvauksia, hämmentävää alastomuutta, epäonninen käsikirjoitus sekä ennen kaikkea epäuskoa, uskoa, ystävyyttä ja lojaalisuuden kyseenalaistamista. Kaikkea leimaavat lapsuuden kokemukset ja muistot.
Jos voisi astua avaruuskapseliin ja pysäyttää ajan kuin huonoissa elokuvissa, hän kysyisi: mikä oli se maailma jossa kaikki oli mahdollista, turvallista ja joka tarjosi äärettömät horisontit? Koska hän ei löydä vastausta, hän kysyy toisin: milloin horisontti kutistui? Maailma kutistuu silloin kun on käynyt sen jokaisessa kolkassa löytämättä vastausta.
Luin nyt Näkemiin, pikku naiset toista kertaa. Kuvittelin rakastaneeni tätä kirjaa, mutta kun selailin hyllyäni, huomasin, etten muistanut tästä kirjasta juuri mitään muuta kuin samaan aikaan ilmavan, pinjantuoksuisen tunnelman ja toisaalta kaiken sen hirveyden painolastin, jonka Chilen tapahtumat mieleeni jättivät. Satun luetuissa on meneillään minihaasteen osa 2, jonka aihepiirinä on latinalaisamerikkalainen kirjallisuus. Päätin lukea tämän kirjan osana haastetta. Uusi lukukerta vahvisti mielikuvaani siitä, että kirja on ihana. Tällä kertaa en kärsi vauva-ajan unenpuutteesta tai muista hormonihuuruista, joten kuvittelen, että nyt kirja myös jää mieleeni. Sitä ainakin toivon, koska Näkemiin, pikku naiset on hieno romaani.
Syyskuun 11. päivällä on merkittävä roolinsa kirjassa niin menneisyydessä kuin sen nykyhetkessä, 2000-luvun alun ensimmäisinä vuosina. Kaksoistorneihin tapahtunut iskukin mainitaan, mutta nyt kyse on serkusten tarinasta ja heidän juuristaan. Juuri syyskuun 11. päivänä 1973 Augusto Pinochet sotilaineen kaappasi vallan Salvator Allendelta ja tämän seurauksena tuhannet chileläiset joutuivat vangituiksi, kidutetuiksi tai maanpakolaisiksi. Serkusten turvallinen lapsuudenmaailma romahtaa sotilasvallankaappauksen seurauksena, kaikki revitään irti eikä mikään ole koskaan kuin ennen. Ei, vaikka myöhemmin demokratia palaa Chileen.
Olen aina ollut kiinnostunut Chilen historiasta syystä, jolle en ole keksinyt selitystä. Ehkä siksi päätin pitää tästä kirjasta ja vaikka sen lukeminen oli tälläkin kertaa paikoin jumiutuvaa, sain taas elää pienen hetken tuon kaukaisen maan kohtaloissa. Näkemiin, pikku naiset on viehättävä ja puhutteleva kirja, jota voin mielihyvin suositella kaikille Latinalaisen Amerikan kirjallisuudesta, tyttökirjaklassikoista, kirjailijuudesta sekä totalitarismin historiasta kiinnostuneille.
****
Chileläiset serkukset Nieves, Ada, Luz ja Lola viettävät ihmeellisiä kesiä isoisänsä vanhalla maatilalla, pinjametsikön varjossa sijaitsevassa pueblossa. Ympärillä on suuri suku, rakas vanha Pancha, loputtomasti aikaa ja kirjallisia leikkejä Dostojevskin Karamazovin veljeksistä Alcottin Pikku Naisiin. Koska serkuksilla ei ole sisaruksia, ovat he keskenään kuin kesäsiskoksia. Ainoa poikana joukossa on sukuun adoptoitu Oliverio. Tyttöjen tasainen elämä ja monet unelmat romahtavat, kun Chilessä tapahtuu vallankumous eikä mikään ole kuin ennen. Tiet eroavat: kuka menee naimisiin, kuka matkustaa maailman ääriin, kuka jää joukosta pois. Vuosien kuluttua serkukset tapaavat toisensa lapsuutensa maisemissa. Jälleennäkemistä valottaa paitsi ilo ja rakkaus, myös erään valheen painolasti.
Chileläisen Marcela Serranon romaani Näkemiin, pikku naiset (Helmi kustannus 2006; Hasta Siempre, mujercitas 2004) on kirja kirjoista ja kirjallisuudesta, Chilestä, lapsuudesta sekä sukulaisuudesta ja naiseudesta. Ennen kaikkea se on nimekettään myöten kunnianosoitus Louisa M. Alcottin tyttökirjaklassikolle Pikku naisia. Kirjan luvut rytmittyvät Marchin siskosten mukaan, esimerkiksi Meg eli esitelmä varjosta tai Jo eli kielletty hedelmä. En kerro enempää lukujen nimistä, sillä ainakin minun lukukokemukseni kannalta lievä pettymys oli, että lukujen nimissä piili juonipaljastus.
Lukujen nimien ohella serkusten elämät valottuvat Megin, Jon, Bethin ja Amyn mukaan. Nieves on järkevä Meg, joka menee naimisiin ja jää asumaan Chileen. Ada on poikamainen Jo ja esikuvansa mukaan hänen hallussaan on kynän mahti. Hyvää tekevä Luz on kuin Beth kohtaloaan myöten, hemmoteltu Lola taas pääsee taidepiireihin eläen miltei Amyn elämää. Oliverio on tietenkin ihana, rakastettava Laurie, sukulaisten keskellä ikäpolvensa ainoa mies. Sukupuoli tulee leimaamaan heidän kaikkien elämää, koska vaikka Pancha rakastaa kaikkia lapsenlapsiaan, on poika hänelle suvun jatkaja.
Serranon kirja lähtee liikkeelle hitaasti, miltei liiankin viipyilevästi minun makuuni. Nievesin muistot rytmitettyinä ruoka-ostoksilla ja muovipussin taittelulla tuntuivat jotenkin liialta jopa minusta, arkisen(kin) kirjallisuuden ystävästä. Ennen pitkää totuin Serranon kuvailevaan kieleen ja muiden serkusten, Adan, Luzin ja Lolan sekä Olivieron tarinat ja kohtalo imivät mukaansa tarinaan, joka on samaan aikaan erikoisella tavalla runsas ja (eteläamerikkalaiseksi) elegantti: On väkivaltaa Tangirissa, sairaita Ugandassa, sukuselvityksiä, kirjeitä ja kauppareissuja, pidätyksiä, opiskelua Bostonissa ja Lontoossa, viipyileviä maisemakuvauksia, hämmentävää alastomuutta, epäonninen käsikirjoitus sekä ennen kaikkea epäuskoa, uskoa, ystävyyttä ja lojaalisuuden kyseenalaistamista. Kaikkea leimaavat lapsuuden kokemukset ja muistot.
Jos voisi astua avaruuskapseliin ja pysäyttää ajan kuin huonoissa elokuvissa, hän kysyisi: mikä oli se maailma jossa kaikki oli mahdollista, turvallista ja joka tarjosi äärettömät horisontit? Koska hän ei löydä vastausta, hän kysyy toisin: milloin horisontti kutistui? Maailma kutistuu silloin kun on käynyt sen jokaisessa kolkassa löytämättä vastausta.
Luin nyt Näkemiin, pikku naiset toista kertaa. Kuvittelin rakastaneeni tätä kirjaa, mutta kun selailin hyllyäni, huomasin, etten muistanut tästä kirjasta juuri mitään muuta kuin samaan aikaan ilmavan, pinjantuoksuisen tunnelman ja toisaalta kaiken sen hirveyden painolastin, jonka Chilen tapahtumat mieleeni jättivät. Satun luetuissa on meneillään minihaasteen osa 2, jonka aihepiirinä on latinalaisamerikkalainen kirjallisuus. Päätin lukea tämän kirjan osana haastetta. Uusi lukukerta vahvisti mielikuvaani siitä, että kirja on ihana. Tällä kertaa en kärsi vauva-ajan unenpuutteesta tai muista hormonihuuruista, joten kuvittelen, että nyt kirja myös jää mieleeni. Sitä ainakin toivon, koska Näkemiin, pikku naiset on hieno romaani.
Syyskuun 11. päivällä on merkittävä roolinsa kirjassa niin menneisyydessä kuin sen nykyhetkessä, 2000-luvun alun ensimmäisinä vuosina. Kaksoistorneihin tapahtunut iskukin mainitaan, mutta nyt kyse on serkusten tarinasta ja heidän juuristaan. Juuri syyskuun 11. päivänä 1973 Augusto Pinochet sotilaineen kaappasi vallan Salvator Allendelta ja tämän seurauksena tuhannet chileläiset joutuivat vangituiksi, kidutetuiksi tai maanpakolaisiksi. Serkusten turvallinen lapsuudenmaailma romahtaa sotilasvallankaappauksen seurauksena, kaikki revitään irti eikä mikään ole koskaan kuin ennen. Ei, vaikka myöhemmin demokratia palaa Chileen.
Olen aina ollut kiinnostunut Chilen historiasta syystä, jolle en ole keksinyt selitystä. Ehkä siksi päätin pitää tästä kirjasta ja vaikka sen lukeminen oli tälläkin kertaa paikoin jumiutuvaa, sain taas elää pienen hetken tuon kaukaisen maan kohtaloissa. Näkemiin, pikku naiset on viehättävä ja puhutteleva kirja, jota voin mielihyvin suositella kaikille Latinalaisen Amerikan kirjallisuudesta, tyttökirjaklassikoista, kirjailijuudesta sekä totalitarismin historiasta kiinnostuneille.
****
keskiviikko 23. maaliskuuta 2011
~Kultasiskoni ja muut lapsuuden (kadonneet) kirjamuistot~
Astrid Lindgrenin iki-ihana ja haikeasävyinen Kultasiskoni (Allrakäräste syster 1949) on vihdoin julkaistu uudelleen Hans Arnoldin kuvittamana versiona (1973). En esittele tai arvioi kirjaa nyt, koska kirjoitin sadusta oman päivityksen viime syksynä. Voitte lukea sen täältä. Sen sijaan kerron tietenkin heti, että viime viikolla lasteni ollessa sairaina (flunssaa, korvatulehdusta ja muuta pikkulapsiperheen arkiharmia), toi mieheni tämän kirjan kauppareissultaan. Viisivuotias tyttäreni ja minä otimme kirjan vastaan riemumielin. Meillä on nimittäin käynyt niin onnellisesti, että Kultasiskostani on tullut myös Joulutyttöni lempisatu.
Minulle Kultasiskoni on nostalgiaa, jonka lumovoima elää edelleen. Vaikka jo lapsuudestani satu on ollut minulla Lindgrenin Satuja-antologiassa, muistan lainanneeni Hans Arnoldin kuvittaman version kirjastosta. Siitä huolimatta minulla ei ollut tarkkaa mielikuvaa tästä kuvakirjaversiosta ennen viime syksyä, jolloin kirjoitin sadusta tänne blogiini ja monet ihanat kommentoijat ottivat kuvakirjan esiin. Yritin metsästää kuvakirjaa nettihuutokaupoista, mutta tuloksetta. Nyt kirjaa saa taas kirjakaupoista.
Nyt mietin muita tällaisia kadonneita lastenkirjoja, joista on olemassa jonkinlainen muistijälki tai aavistus, mutta ei täyttä varmuutta.
Onko teillä muilla tällaisia? Tai onko teillä kenties hyvinkin selkeä muistikuva jostain lapsuutenne suosikkikirjasta tai -kirjoista, jonka olette kadottaneet ja jonka haluaisitte lukea uudelleen? Millaisia ne ovat? Ihania, pelottavia, vahvasti visuaalisia tai vain häivähdyksiä jostain mummolareissusta, automatkasta, kaakomukillisesta, kirjastokäynnistä tai pelkkä haalea aavistus epämääräisestä tunnelmasta, jonka kirja loi?
Kultasiskoni ohella lapsuuteni vahvoina, mutta epämääräisinä kirjamuistoina ovat Orvokki Annalan kuvakirja Mikä, Kuka ja Ken, kouluikäisille suunnattu Richard Dubelmanin Holly Hobbie kadonnutta etsimässä sekä Gretha Stvensin Susy ja Solveig, jonka sain omakseni kiitos ihanan Saran. Kun mietin näitä kirjoja, muistelen hieman pelänneeni tuota Orvokki Annalan kirjaa, mutta silti siinä oli jotain hyvin kiehtovaa. Holly Hobbie taas on lasten fantasiakirja taulussa asuvasta menneisyyden tytöstä, joka muuttuu eläväksi ja auttaa nykyhetkessä (1980-luvulla) olevaa tyttöä etsimään tämän isää Guatemalasta. Luulen, että kun aikoinani opiskelin sivuaineena kulttuuriantropologiaa, oli takaraivossani aina palanen Holly Hobbien seikkailuja (enkä päässyt koskaan Guatemalaan tai edes lähitienoille).
Mainitsemieni kirjojen ohella yksi lapsuuteni vahvimmista lukumuistoista on Apu-lehdessä 1980-luvulla ollut Disneyn jännityssarjakuva, jossa lapset seikkailivat jossain vanhassa kartanossa ja koettivat saada yhteyttä jonnekin menneeseen aikaan. Sain selville, että sarjakuva pohjautui Disney-yhtiön tuottamaan lasten (!) kauhuelokuvaan Watcher in the woods. Muistaako kukaan muu tätä sarjakuvaa? On niin omituista, miten joku pieni asia voi vaivata mieltä vuosikaudet enkä edes erityisemmin lue sarjakuvia. En ole saanut sarjakuvasta selville mitään muuta, en edes sen suomenkielistä nimeä.
Muistoja näistä kirjoista kannan mukani. Kultasiskoni ja Susy ja Solveig muuttuivat osaksi omaa kirjakokoelmaani ja kenties niistä tulee myös oman tyttäreni tulevaisuuden muistoja. Mutta ehkä jotkut kirjat on parempi jättää muistoiksi, vaikka etenkin Holly Hobbien ostaminen antikvariaatista houkuttelisi aika tavalla.
Kultasiskoni-kuvakirjasta on kirjoitettu myös blogeissa Kirjamielellä sekä Lastenkirjahylly.
Minulle Kultasiskoni on nostalgiaa, jonka lumovoima elää edelleen. Vaikka jo lapsuudestani satu on ollut minulla Lindgrenin Satuja-antologiassa, muistan lainanneeni Hans Arnoldin kuvittaman version kirjastosta. Siitä huolimatta minulla ei ollut tarkkaa mielikuvaa tästä kuvakirjaversiosta ennen viime syksyä, jolloin kirjoitin sadusta tänne blogiini ja monet ihanat kommentoijat ottivat kuvakirjan esiin. Yritin metsästää kuvakirjaa nettihuutokaupoista, mutta tuloksetta. Nyt kirjaa saa taas kirjakaupoista.
Nyt mietin muita tällaisia kadonneita lastenkirjoja, joista on olemassa jonkinlainen muistijälki tai aavistus, mutta ei täyttä varmuutta.
Onko teillä muilla tällaisia? Tai onko teillä kenties hyvinkin selkeä muistikuva jostain lapsuutenne suosikkikirjasta tai -kirjoista, jonka olette kadottaneet ja jonka haluaisitte lukea uudelleen? Millaisia ne ovat? Ihania, pelottavia, vahvasti visuaalisia tai vain häivähdyksiä jostain mummolareissusta, automatkasta, kaakomukillisesta, kirjastokäynnistä tai pelkkä haalea aavistus epämääräisestä tunnelmasta, jonka kirja loi?
Kultasiskoni ohella lapsuuteni vahvoina, mutta epämääräisinä kirjamuistoina ovat Orvokki Annalan kuvakirja Mikä, Kuka ja Ken, kouluikäisille suunnattu Richard Dubelmanin Holly Hobbie kadonnutta etsimässä sekä Gretha Stvensin Susy ja Solveig, jonka sain omakseni kiitos ihanan Saran. Kun mietin näitä kirjoja, muistelen hieman pelänneeni tuota Orvokki Annalan kirjaa, mutta silti siinä oli jotain hyvin kiehtovaa. Holly Hobbie taas on lasten fantasiakirja taulussa asuvasta menneisyyden tytöstä, joka muuttuu eläväksi ja auttaa nykyhetkessä (1980-luvulla) olevaa tyttöä etsimään tämän isää Guatemalasta. Luulen, että kun aikoinani opiskelin sivuaineena kulttuuriantropologiaa, oli takaraivossani aina palanen Holly Hobbien seikkailuja (enkä päässyt koskaan Guatemalaan tai edes lähitienoille).
Mainitsemieni kirjojen ohella yksi lapsuuteni vahvimmista lukumuistoista on Apu-lehdessä 1980-luvulla ollut Disneyn jännityssarjakuva, jossa lapset seikkailivat jossain vanhassa kartanossa ja koettivat saada yhteyttä jonnekin menneeseen aikaan. Sain selville, että sarjakuva pohjautui Disney-yhtiön tuottamaan lasten (!) kauhuelokuvaan Watcher in the woods. Muistaako kukaan muu tätä sarjakuvaa? On niin omituista, miten joku pieni asia voi vaivata mieltä vuosikaudet enkä edes erityisemmin lue sarjakuvia. En ole saanut sarjakuvasta selville mitään muuta, en edes sen suomenkielistä nimeä.
Muistoja näistä kirjoista kannan mukani. Kultasiskoni ja Susy ja Solveig muuttuivat osaksi omaa kirjakokoelmaani ja kenties niistä tulee myös oman tyttäreni tulevaisuuden muistoja. Mutta ehkä jotkut kirjat on parempi jättää muistoiksi, vaikka etenkin Holly Hobbien ostaminen antikvariaatista houkuttelisi aika tavalla.
Kultasiskoni-kuvakirjasta on kirjoitettu myös blogeissa Kirjamielellä sekä Lastenkirjahylly.
maanantai 21. maaliskuuta 2011
Iida Rauma: Katoamisten kirja
Ohitan jokilaivoja ja jostain kuuluu musiikkia. Mietin, että voisin astella kannelle ja tilata oluen. Ehkä laiva irtaantuisi pengermästä ja seilaisi siltojen ali myötävirtaan, seisoisin kannella ja katselisin ohi lipuvaa rantaa, tuolla menee kortteli, jossa minä ja Sofia asumme, tuolla taidekoulu ja linna. Ehkä muut laivat lähtisivät karkulaisen innoittamina matkaan, ne muodostaisivat kimaltelevan valoketjun, suuntaisivat kohti avomerta. Aamulla Sofia palaisi kotiin ja näkisi tyhjän sängyn, ja ihmiset huomaisivat, ettei enää yksikään alus kellu turhan panttina joessa, minä ja laivat olisimme kadonneet jäljettömiin.
Minne tai mihin kaikkeen ihminen voi kadota? Hävitä ja kadota omasta kodistaan omaehtoisen lähtemisen seurauksena. Hukkua oman muistinsa syövereihin ja kadottaa oman itsensä. On mahdollista kadota rakkaussuhteesta. Voi kadota taiteeseen, työntekoon, unilääkkeisiin, elinikäiseen sairaalakierteeseen, henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan. Kympin tytöksi, laitospotilaaksi, albaaniksi tai hulluksi luokitteluunkin katoaa. Iida Rauman huikea esikoinen Katoamisten kirja (Gummerus 2011) nostaa katoamisten monien muotojen ohella esille muitakin puhuttelevia teemoja, kuten henkisen ja fyysisen väkivallan, koulukiusaamisen, alzheimerin, toiseuden, pakolaisuuden, homoseksuaalisuuden sekä vastuun ja vastuuttomuuden kysymykset.
Katoamisten kirjan päähenkilö on öljyväreillä maalaava minä-kertoja, nuori nainen, joka työskentelee laitosapulaisena vanhainkodissa hoivaten dementiapotilaita, nukkuu unilääkkeiden turvin ja pakenee vastuuta omasta itsestään. Hän asuu yhdessä siivoojan töitä tekevän venäjänopiskelijan, teatterissa upeasti laulavan tyttöystävänsä Sofian kanssa. Päähenkilön isä on kadonnut jälkiä jättämättä, lähtenyt kävelylle kartan valkoiselle alueelle. Monta kertaa itsemurhaa yrittänyt äiti pakenee Suomen sisällissodan aikaisten punaisten kohtaloiden tutkimiseen. Turku on syksyinen, kauniin kuulas ja sateisen harmaa. Vanhainkoti, jossa kertoja käy töissä on kolkko ja laitosmainen. Siellä hoitajat ottavat mittaa toisistaan pienin, mutta selkein elein. Vain kosovolainen, menneisyydestään vaikeneva, Zorka on erilainen kuin muut. Zorka tulee uniin saakka.
Rauman romaani kulkee kahdessa ajassa. Nykyhetkessä kertoja kohtaa hoitajia ja vanhuksia työpaikallaan, osallistuu bileisiin, syö unettomuuteensa Tenoxeja, yrittää hakea taidekouluun, loittonee tyttöystävästään ja koko ajan kadottaa myös yhteyden äitiinsä. Preesensissä kerrotussa menneisyydessä hän käy koulua eläen maailmaansa lapsuuden ja aikuisuuden puolivälissä. Hän on koulussa näkymätön ja silti erilainen kuin muut. Koulussa hän pinnaa, saa sopivia arvosanoja ja piirtää aina ja aina vaan koulutoverinsa, hulluksi luokitellun Susannan kuvaa. Kovapintainen Susanna esiintyy myös hänen aikuisikänsä maalauksissa. Lapsuudessa isä on läsnä äitiä enemmän, nykyhetkessä isä on lähtenyt tai kadonnut eikä äiti ole kiinni omassa arjessaan.
Katoaminen ja arkipäivän väkivalta ovat romaanin keskeiset teemat. Vaikka erilaisia väkivallantekoja tulee vastaan niin kertojan lapsuudessa kuin aikuisuudessa, ei Rauma mässäile tai liioittele; Iskut eivät lävähdä vasten lukijan kasvoja eikä verta vuodateta. Silti lukiessa teki mieli puristaa tyynyä tai huutaa siihen. Kiusatuksi joutuminen ruskeiden samettihousujen vuoksi, tyttöjen julmuus koulun pukuhuoneessa, huoraksi nimittely tai se, miten sairaalahenkilökunta herkuttelee kuolleelle vanhukselle kuuluneilla mustikoilla vavahduttaa huomattavasti voimallisemmin kuin vaikkapa hakaaminen. Toki kirjassa on selkeitä fyysisen väkivallan tekojakin, kuten lyömistä tai pakottamista, mutta Rauma kuvailee kaikkea tunnelmien ja kokemusten, pienten muistikuvien kautta. Pahinta ei ole väkivallan hetki, vaan aika ennen ja jälkeen:
Isä tuijottaa eteensä.
"Täytyy vaain toivoa, että olisi semmoinen, joka jaksaa."
"Kaikki ei siis jaksa."
Muovipussi rahisee sylissäni, ja sillä hetkellä pahoinvointi tuntuu oikealta. Isä nyökkää melkein huomaamattomasti. Mietin, ettei väkivalta näytä siltä kuin koulukuraattorin diakuvissa. Se näyttää tältä.
Katoamisten kirja on niin onnistunut kokonaisuus, että esikoisena sille vetävät minun mielessäni vertoja esimerkiksi niinkin erinomaiset romaanit kuin Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä tai Riikka Pulkkisen Raja. Romaaneina nämä kaikki ovat teemoiltaan ja tunnelmaltaan erilaisia, mutta jokainen niistä pitää sisällään lupauksen siitä, että kirjailijasta kuullaan vielä (mikä Itkosen ja Pulkkisen kohdalla on toteutunut upeasti). Itkosen ja Pulkkisen tavoin Rauma näyttäisi lunastavan paikkansa niiden kirjailijoiden joukossa, joiden teokset kestävät aikaa ja pitävät sisällään kehyskertomustaan suurempia ulottuvuuksia.
Kun tartuin Katoamisten kirjaan, rypistin otsaani luettuani kirjan kertovan (myös) runkkaamisesta. Ajattelin, että olemmeko taas tyypillisen suomalaisen esikoiskirjan parissa ja tyylilajin karikossa, rivojen sanojen, seksuaalisten kokeilujen ja eritteiden maailmassa, joka uppoaa jonnekin puhekieliseen dialogiin. Luettuani kirjaa ensimmäiset viitisenkymmentä sivua huomasin olevani väärässä - ja oikeassa. Katoamisten kirjassa on paljon seksuaalisuutta, on itsetyydystä, sormia rakkaansa sisimmässä, muistikuvia liian nuorena nähdystä elokuvasta sekä epäuskoa omiin kuvitelmiinsa. Sormia työnnetään pilluun ehkä aavistuksen liian paljon ja päähenkilöä panettaa aika tavalla. Siinä mielessä Katoamisten kirja on selkeästi sukupolvikirja. Sitä lukiessani huokailin muutaman kerran tätimäiseen sävyyn, että ahaa, taas tätä. Kirjan teema sekä kerronta kantavat kuitenkin huomattavasti tavanomaista ikäkausiromaania laajemmalle säteelle.
Katoamisten kirjassa onkin myös kaikkea muuta. Siinä on tähtien täyttämiä unettomia öitä, huikaisevaa luontokuvausta: harmaana vellovaa merta, tuulen kahahduttamaa kaislikkoa ja huurteeseen peittyneitä ruusupensaita. On arkisia maitotölkkejä, öljyvärituubeja, pianosonaatteja ja kaljapulloja. On unilääkkeitä, likaisia vaatteita, renesanssinaisten kuvilla varustettu sateenvarjo sekä pyöräilyä Turun silloilla. Ennen kaikkea Rauman kerronnassa on vahvaa tunnelmaa, sävykästä kieltä sekä alati läsnä olevaa surumielisyyttä.
Katoamisen kirja on ehyt romaani. Se on samaan aikaan ruma ja paljas sekä kaunis ja täyteläinen kirja. Rauman onnistuu kirjoittaa arkisen likainen yhteen jonkun elämää suuremman kanssa, sovittaa kotimainen yleismaailmallisuuteen. Siksi hänen romaaninsa koskettaa lukijaa ja sen henkilöhahmoihin kiintyy, heistä alkaa välittää. En ole ennustaja, mutta voisin kuvitella Katoamisten kirjan olevan vuoden kotimainen esikoisteos (Katja Kaukosen Odelma lie toinen vaikuttava kirja, sitä en ole vielä lukenut). Siihen mahtuu kaikki eikä mitään liikaa.
Katoamisten kirjasta on kirjoittanut myös Hanna M.
****
P.S. Monissa blogeissa on viime aikoina kirjoitettu kauniista kirjankansista. Mielestäni Katoamisten kirjan kansi on ainakin toistaiseksi tämän vuoden upein. Se sovittuu täydellisesti yhteen kirjan sisällön kanssa.
perjantai 18. maaliskuuta 2011
~Valkosuklaakoira~
Talviprinsessa (5v.): Hei, O, minkä värinen Minttu on?
Junamuseomies (3v): Se on valkoinen.
Talviprinsessa: Ja minkäs muun värinen?
Junamuseomies: Tota, tota, suklaan!
Talviprinsessa: Ei se ole suklaa, se on ruskee, hölmö!
Junamuseomies: Ei, kun Minttu on suklaa ja valkoinen.
Talviprinsessa: No, sitten Minttu on valkosuklaakoira.
Molemmat: Valkosuklaa, hihihi!
En harmillisesti voi tarjota teille sen runollisempaa selitystä valkosuklaakoiralle, vaikka olisi ihanaa kirjoittaa kertomus uudesta Baskervillen koirasta tai vaikka pienestä katukahvilasta puutalokaupungissa, jossa nainen istuu päivittäin kulmapöydässä tilaten kupillisen valkoista teetä ja valkosuklaakoiran. Mutta ei. Tänä viikonloppuna luen sekä chileläisistä serkuksista että katoamisista. Lisäksi saamme meille kotiin vieraaksemme kuvassa näkyvän valkosuklaakoiran sekä vanhempani.
Ensi viikolla aion keskittyä blogikirjoituksissani pääosin kirjoihin. Nyt toivotan vain iloa viikonloppuunne!
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
~Kuka? Mitä? Missä? Milloin?~
Sain Silkkiä ja samettia-blogin Petriinalta hauskan haasteen. En aina välitä haasteista, mutta tähän tartuin mielelläni etenkin nyt, kun lukeminen junnaa kolmevuotiasta silmä- ja korvatulehduspotilasta hoivatessa. On siis aika tarkastella taas kerran omaa bloggaajantietäni!
Ennen kuin aloitan, kerron laatineeni listat viime ja tänä vuonna blogaamistani kirjoista. Kirjat löytyvät heti otsikkobannerin alapuolelta omilta sivuiltaan.
Kuka? Kahden lapsen äiti, humanisti, luonnontieteilijän vaimo, haaveilija ja haahuilija, lukija, krooninen matka- ja koirakuumeilija, suklaa-addikti, punaviinin, syksyn ja kirjojen suuri ystävä, pääkaupunkiseudulla asuva savolainen, sisäkukkien tappaja, wanna-be-ulkopuutarhuri, innokas valokuvaaja ja käsityötaidoton aina elämänsä parhaassa iässä oleva nainen.
Mitä? Kirja- ja haaveblogi. Pääasiassa kirjoja kaunokirjallisuuteen painottuen, mutta lasten- ja tietokirjoja unohtamatta. Haaveilulla (pitäen sisällään kaikenlaista puutarhanhoidosta suklaakakun leipomiseen ja matkustamiseen) on blogissani suuri rooli, koska haluan päivittää blogiani usein enkä aina ehdi lukea niin paljon kuin haluaisin. Ja tässä on painotettava sitä, että käytän kyllä melkein kaiken oman aikani lukemiseen ja bloggaamiseen, en katso telkkaria (paitsi taas ensi viikolla, jolloin Greyn anatomia jatkuu).
Missä? Työhuoneessa tai olohuoneessa.
Millä? Kannettavalla tietokoneella, joskus harvoin iPhonella. Myös kirjoilla ja kameralla, jotka saavat toivottavasti aikaan tämän blogin punaisen langan.
Milloin? Monta kertaa viikossa. Aamupäivin tai iltaisin, ennen tai jälkeen töiden. Tänään iltapäivällä kuopuksen nukkuessa flunssaansa ja esikoisen juostessa pihalla naapurikaverinsa kanssa.
Mitä mielessä nyt? Kuopuksen antibioottikuuri, keskeneräinen tutkimustyö (auts), matkahaaveet, viikonlopun vieraamme ja valkosuklaakoira (tästä kuulette lisää), kattotikkaiden asennus, blogiystävältä tullut Haahtela (kiitos, Outi!), Iida Rauman Katoamisten kirja sekä edelleen Carol Shieldsin Pikkuseikkoja, pizzataikinan pyöräytys, jääpuikot sekä ydinvoima. Kuvakollaasista näkee aika hyvin, mitä elämässäni on tällä viikolla ollut ja mitä blogissanikin usein on. :)
Haastan mukaan Leena Lumen, Anni m:n, Linnean sekä Karoliinan. Osallistukaa muutkin! Tämä oli oikeasti hauskaa. Kiitos, Petriina.
tiistai 15. maaliskuuta 2011
~Elina Tiilikka: Punainen mekko~
Mutta entä ne, jotka huoraavat omasta tahdostaan ja näyttävät pitkää nenää yleiselle mielipiteelle tai moraalisille kysymyksille? Uskoin, että hommaa pystyi tekemään terve, kokonainen ihminen.
Säikähdin huomatessani, että olin jo salaa mielessäni tehnyt päätöksen. Äidin kanssa käymäni keskustelunpätkä palasi mieleeni ja koin tunnontuskia. Pettäisinkö sukuni, jos lähtisin niin arveluttavalle uralle? En ollut huolissani itsestäni, ainoastaan siitä, että äiti saisi joskus tietää.
Mitähän osaisin tästä kirjasta sanoa? Elina Tiilikan Punainen mekko (Gummerus 2010) on monille kirjabloggaajille tuttu ja monet kirjaa lukemattomatkin muistanevat kirjasta ja Tiilikasta kirjoitetut naisten- ja sanomalehtijutut vuoden takaa. Punainen mekko perustuu ainakin löyhästi Tiilikan omiin kokemuksiin prostituoituna.
Noora on parikymppinen oman elämänsä vetelehtijä. Häntä ei huvita hakeutua töihin, vaan jättää siivojanpestinsä yhden työpäivän jälkeen. Päivät sujuvat nettisurffailun, satunnaisten kaverikeskustelujen ja äidin motkotuksen merkeissä. Vuokra on rästissä ja sähkölasku maksamatta. Noora kokee, että jos jonkun tavaran, kuten kondomit, voi saada helposti varastamisen myötä ilmaiseksi, miksi niistä pitäisi maksaa. Hän vaikuttaa heti kirjan alussa jotenkin selkärangattomalta ja omaa silti huonon itsetunnon. Sattuman oikusta Noora osuu nettisivulle, jolla haetaan stripparia. Hän päätyy esiintymään kauas Huittisiin, muttei koe tanssimista omakseen. Seksi on paljon helpompaa. Noora laittaa kokeeksi ilmoituksen internetisivulle ja alkaa pian saada puhelinsoittoja. Ennen pitkää hänellä on prepaid-liittymällä varustettu bisnespuhelin sekä liuta nuoria ja vanhoja, impotentteja ja taitavia, ujoja, ryhdikkäitä, vammaisia ja kovanaamaisia asiakkaita. Mihinkään erikoisuuksiin Noora ei suostu ja oppii olemaan puhelimessakin tarvittavan tyly.
Raha tuntuu määräävän Nooran elämää. Hän tienaa ilotyttönä olemisella hyvin ja kuluttaa sen mukaisesti. Siksi rahapula on ainainen ja melko häikäilemättä Noora hakee rahaa sossusta. Työkeikoilla tuntuu saavan lisää rahaa, mutta toki myös sukupuolitaudin, itseinhoa sekä yksinäisyyttä, jonka lievittäjänä seksikumppanit tietämättään toimivat. Likaiset astiat ja käytetyt kondomit lojuvat rinnakkain Nooran asunnon pöydällä ja hän syö makaronia suoraan kattilasta kunnes saa taas uutta ponta työskentelyyn. Kaiken keskellä Noora vain on, hän ei juuri näytä tuntevan mitään eikä saa lukijassakaan aikaan juuri muita tunnereaktioita kuin ihmettelyä siitä, onko Noora masentunut.
Mutta joinakin päivinä olin varma, että olisin ikuisesti tässä oravanpyörässä, josta ei yksin ole mahdollista päästä irti. Tunsin häpäiseväni ruumiini ja itseni kokonaan antamalla vieraiden koskea muhun. Yleensä tunne meni ohi seuraavana päivänä, jolloin en ollut muistavinani edellispäivän lupausta lopettaa nämä hommat. Helppo raha oli huumetta. Samoin itsensä satuttaminen.
Helppoa rahaa: Satanen, jopa kaksi puolen tunnin panosta, joka oikeasti saattaa kestää vain viisi minuuttia. Kirjaa lukiessa minua alkoi ärsyttää Nooran asenne kaikkeen. Mikään työ tai lopulta edes sosiaalituki ei kelpaa. Ymmärrän kyllä, että siivoojana toimiminen on fyysisesti raskasta, mutta Nooralla ei ole lukion jälkeen minkäänlaista koulutusta eikä edes opiskelupaikkaa, jota hän ei yritäkään hakea. Miten joku voi olla niin lahnamainen?
Tiilikka kirjoittaa puhekieltä. En ole suuri puhekielen ystävä kaunokirjallisuuden suhteen, mutta Punaisessa mekossa puhekielisyys toimii tyylikeinona varsin hyvin. Tarina on selvästi vain ja ainoastaan Nooran tarina, muut henkilöt ovat statisteja, vaikka Tiilikka yrittää kuvailla Nooran äitisuhdetta ja antaa äidin motkotuksesta eräänlaisen syyn hankkiutua huoran hommiin. Kun Noora saa rahaa seksistä, ei hänen tarvitse kinuta sitä äidiltään.
Suosittelenko Punaista mekkoa muiden luettavaksi? En osaa sanoa. Jos haluaa tarkastella prostituutiota yhteiskunnallisena ilmiönä ja kuulla yhden naisen tarinan, niin kyllä tämä lukemisen arvoinen on, mutta prostituutiosta on julkaistu hyvää tutkimuskirjallisuuttakin. Jos taas kaiken tuon vereslihalle saakka yltävän jyystämisen ja keltahampaisten asiakkaiden kohtaaminen tuntuu puuduttavalta, tylsältä tai vaikealta, en voi kirjaa suositella. En myöskään voi sanoa pitäneeni kirjasta, vaikka luin sen yhdessä illassa. Kaunokirjana Punainen mekko ei mielestäni ole vahva, mutta paljaana kertomuksena se kyllä kantaa. Eläinten ystävänä järkytyin ja voin kuvainnollisesti pahoin yhdestä kirjan kohtauksesta. Sen sijaan Nooran kohtaamiset asiakkaiden kanssa jättivät minut kylmäksi.
Noora ei lopulta pysty näyttämään pitkää nenää moraalisille kysymyksille. Kuulostakoot kuinka kuluneelta (etenkin tämän kirjan kohdalla) tahansa, niin voin sanoa tuntevani ainoastaan kiitollisuutta siitä, että opiskeluaikoina kituutin opintorahalla ja kesäisin paiskin töitä muun muassa toimiston juoksutyttönä, mansikanpoimijana ja pikaruokaravintolan kassana. Ei sillä, että prostituutio olisi koskaan edes käynyt mielessäni. Ehkä siksi en voi tai halua kirjan Nooraa koskaan ymmärtääkään eikä hän minua henkilöhahmona juuri koskettanut.
**
P.S. Punaisesta mekosta on kirjoittanut ainakin Anni m., Hanna sekä Susa P (vanhassa kirjastossaan).
Säikähdin huomatessani, että olin jo salaa mielessäni tehnyt päätöksen. Äidin kanssa käymäni keskustelunpätkä palasi mieleeni ja koin tunnontuskia. Pettäisinkö sukuni, jos lähtisin niin arveluttavalle uralle? En ollut huolissani itsestäni, ainoastaan siitä, että äiti saisi joskus tietää.
Mitähän osaisin tästä kirjasta sanoa? Elina Tiilikan Punainen mekko (Gummerus 2010) on monille kirjabloggaajille tuttu ja monet kirjaa lukemattomatkin muistanevat kirjasta ja Tiilikasta kirjoitetut naisten- ja sanomalehtijutut vuoden takaa. Punainen mekko perustuu ainakin löyhästi Tiilikan omiin kokemuksiin prostituoituna.
Noora on parikymppinen oman elämänsä vetelehtijä. Häntä ei huvita hakeutua töihin, vaan jättää siivojanpestinsä yhden työpäivän jälkeen. Päivät sujuvat nettisurffailun, satunnaisten kaverikeskustelujen ja äidin motkotuksen merkeissä. Vuokra on rästissä ja sähkölasku maksamatta. Noora kokee, että jos jonkun tavaran, kuten kondomit, voi saada helposti varastamisen myötä ilmaiseksi, miksi niistä pitäisi maksaa. Hän vaikuttaa heti kirjan alussa jotenkin selkärangattomalta ja omaa silti huonon itsetunnon. Sattuman oikusta Noora osuu nettisivulle, jolla haetaan stripparia. Hän päätyy esiintymään kauas Huittisiin, muttei koe tanssimista omakseen. Seksi on paljon helpompaa. Noora laittaa kokeeksi ilmoituksen internetisivulle ja alkaa pian saada puhelinsoittoja. Ennen pitkää hänellä on prepaid-liittymällä varustettu bisnespuhelin sekä liuta nuoria ja vanhoja, impotentteja ja taitavia, ujoja, ryhdikkäitä, vammaisia ja kovanaamaisia asiakkaita. Mihinkään erikoisuuksiin Noora ei suostu ja oppii olemaan puhelimessakin tarvittavan tyly.
Raha tuntuu määräävän Nooran elämää. Hän tienaa ilotyttönä olemisella hyvin ja kuluttaa sen mukaisesti. Siksi rahapula on ainainen ja melko häikäilemättä Noora hakee rahaa sossusta. Työkeikoilla tuntuu saavan lisää rahaa, mutta toki myös sukupuolitaudin, itseinhoa sekä yksinäisyyttä, jonka lievittäjänä seksikumppanit tietämättään toimivat. Likaiset astiat ja käytetyt kondomit lojuvat rinnakkain Nooran asunnon pöydällä ja hän syö makaronia suoraan kattilasta kunnes saa taas uutta ponta työskentelyyn. Kaiken keskellä Noora vain on, hän ei juuri näytä tuntevan mitään eikä saa lukijassakaan aikaan juuri muita tunnereaktioita kuin ihmettelyä siitä, onko Noora masentunut.
Mutta joinakin päivinä olin varma, että olisin ikuisesti tässä oravanpyörässä, josta ei yksin ole mahdollista päästä irti. Tunsin häpäiseväni ruumiini ja itseni kokonaan antamalla vieraiden koskea muhun. Yleensä tunne meni ohi seuraavana päivänä, jolloin en ollut muistavinani edellispäivän lupausta lopettaa nämä hommat. Helppo raha oli huumetta. Samoin itsensä satuttaminen.
Helppoa rahaa: Satanen, jopa kaksi puolen tunnin panosta, joka oikeasti saattaa kestää vain viisi minuuttia. Kirjaa lukiessa minua alkoi ärsyttää Nooran asenne kaikkeen. Mikään työ tai lopulta edes sosiaalituki ei kelpaa. Ymmärrän kyllä, että siivoojana toimiminen on fyysisesti raskasta, mutta Nooralla ei ole lukion jälkeen minkäänlaista koulutusta eikä edes opiskelupaikkaa, jota hän ei yritäkään hakea. Miten joku voi olla niin lahnamainen?
Tiilikka kirjoittaa puhekieltä. En ole suuri puhekielen ystävä kaunokirjallisuuden suhteen, mutta Punaisessa mekossa puhekielisyys toimii tyylikeinona varsin hyvin. Tarina on selvästi vain ja ainoastaan Nooran tarina, muut henkilöt ovat statisteja, vaikka Tiilikka yrittää kuvailla Nooran äitisuhdetta ja antaa äidin motkotuksesta eräänlaisen syyn hankkiutua huoran hommiin. Kun Noora saa rahaa seksistä, ei hänen tarvitse kinuta sitä äidiltään.
Suosittelenko Punaista mekkoa muiden luettavaksi? En osaa sanoa. Jos haluaa tarkastella prostituutiota yhteiskunnallisena ilmiönä ja kuulla yhden naisen tarinan, niin kyllä tämä lukemisen arvoinen on, mutta prostituutiosta on julkaistu hyvää tutkimuskirjallisuuttakin. Jos taas kaiken tuon vereslihalle saakka yltävän jyystämisen ja keltahampaisten asiakkaiden kohtaaminen tuntuu puuduttavalta, tylsältä tai vaikealta, en voi kirjaa suositella. En myöskään voi sanoa pitäneeni kirjasta, vaikka luin sen yhdessä illassa. Kaunokirjana Punainen mekko ei mielestäni ole vahva, mutta paljaana kertomuksena se kyllä kantaa. Eläinten ystävänä järkytyin ja voin kuvainnollisesti pahoin yhdestä kirjan kohtauksesta. Sen sijaan Nooran kohtaamiset asiakkaiden kanssa jättivät minut kylmäksi.
Noora ei lopulta pysty näyttämään pitkää nenää moraalisille kysymyksille. Kuulostakoot kuinka kuluneelta (etenkin tämän kirjan kohdalla) tahansa, niin voin sanoa tuntevani ainoastaan kiitollisuutta siitä, että opiskeluaikoina kituutin opintorahalla ja kesäisin paiskin töitä muun muassa toimiston juoksutyttönä, mansikanpoimijana ja pikaruokaravintolan kassana. Ei sillä, että prostituutio olisi koskaan edes käynyt mielessäni. Ehkä siksi en voi tai halua kirjan Nooraa koskaan ymmärtääkään eikä hän minua henkilöhahmona juuri koskettanut.
**
P.S. Punaisesta mekosta on kirjoittanut ainakin Anni m., Hanna sekä Susa P (vanhassa kirjastossaan).
maanantai 14. maaliskuuta 2011
~Carol Shields: Pikkuseikkoja~
Sitten vain istumme hiljaa, juomme kahvimme emmekä puhu enää mitään.
Mitä me sanoimme? Emme paljonkaan. Mutta me siirryimme hetkeksi abstraktioiden tuolle puolen. Annoimme jonkinlaisen pantin ja torjuimme sen, että geenien sattumanvaraisuudet tai toisten ihmisten tunkkainen maailma saisi meidät pois tolaltamme. Me voimme päihittää surumme, sillä mitä muuta ne ovat kuin uusia abstraktioita, virtaavaa ilmaa.
Nelikymppinen Judith Gill asuu mukavalla omakotitaloalueella, joka ei ole lähiö eikä kylä, yhdessä puolisonsa sekä teini-ikäisten lastensa Meredithin ja Richardin kanssa. Työkseen Judith kirjoittaa elämäkertoja, hänen miehensä on John Miltoniin keskittyvä kirjallisuudentutkija. Judith on parantumattoman utelias, muttei missään nimessä juoruileva. Hän omaa hiljaista tietoa niin tutkimistaan ihmisistä kuin ystävistään ja puolisostaan. Pikkuseikoista, kuten keittiövälineistä, parranajovehkeistä tai ehkäisypillerikiekoista hän suodattaa oman kokonaisuutensa läheisistään. Elämä syyskuusta toukokuuhun soljuu akateemisen arjen, iltaisen televisionkatsomisen sekä laajan tuttavajoukon tapaamisten merkeissä.Tasaisuuden rikkoo Judithin huomio siitä, että kirjailijatuttava on ammentanut Judithin ideaa menestyskirjaansa. Tuttu arki ja läheiset ihmiset alkavat näyttäytyä oudossa valossa.
Pikkuseikkoja (Otava 2011; Small Ceremonies 1976) on kanadalaisen Carol Shieldsin (1935-2003) vihdoin suomennettu esikoisromaani. Shields mainitaan usein arjen mestarina ja monitahoisten elämäkertojen taitajana eivätkä hänen kirjojensa ystävät pety esikoisenkaan äärellä; Tähänastisesta elämästä ja itsestäänselvyyksistä koostuu suurempi kokonaisuus.
Lempeän ironisesti kuvattu arki on Pikkuseikoissa keskeisintä, vaikka monet juhlahetket pilkkovat sitä. Järisyttävien tapahtumien ja tunne-elämysten, runollisen kauniiden seepianväristen lauseiden sekä maailmanpolitiikkaa ja henkilöhistoriaa sekoittavien romaanien jälkeen tuntui hyvältä lukea melko korutontakin ajankuvaa 1970-luvulta. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat liki 35 vuoden taakse, voisi kaikki tapahtua nykypäivänä. 1970-luvusta kielivät lähinnä tuhkakupit kodeissa, älymystön lievä sosialistisuus ja osallistuminen abortinvastaisiin mielenosoituksiin sekä oikeat kirjeet, joita lähetetään niin lasten ja vanhempien kuin ulkomailla asuvien tuttavien kesken. Arjessa istutaan arkistossa, syödään maissihiutaleita ja paahtoleipää, valitaan kirjepaperia, avataan vesi- ja viemärilaskuja sekä asutaan jonkun toisen näköisessä talossa. Shields kirjoittaa niin hyvin, että hän saisi hampaiden lankauksenkin osaksi sujuvaa kaunokirjallisuutta.
Me siis jatkamme teerituaalia. Emme ole kuitenkaan kertaakaan onnistuneet tavoittamaan sitä perimmäistä suojaisaa kodikkuutta, yhteistä tunnetta, että olemme turvassa maailman mysrkyiltä. Leijumme jossain siinä välissä. Talomme on ehkä liian suuri tai väljä, liian avara, emmekä sitä paitsi enää ole edes samoja ihmisiä kuin silloin, mutta jatkamme sinnikkäästi.
Joskus jään miettimään romaanin alkukielisen ja suomennetun nimen eroavaisuuksia. Teen sen harvoin, koska edellisen kerran pohdin samaa viime syksynä luettuani Joyce Carol Oatesin erinomaisen Kosto: rakkaustarinan, jonka englanninkielisessä nimessä ei mainita kostoa, vaan raiskaus. Shieldsin Pikkuseikkojen englanninkielinen nimi on Small ceremonies. Pieniä seremonioita viittaa suomeksi mielestäni enemmän konkreettisiin juhlahetkiin, seremoniallisiin häihin ja uudenvuodenjuhliin. Small cerenomies on mielestäni jotain arkisempaa, vaikkapa arki-illan teeateria (jollainen tässä romaanissa kuvataan niin tarkkaan kinkkuineen ja sitruunakakkuineen, että kaikki Shieldin ystävät saavat olla onnesta soikeita, minä ainakin olin!) tai ystävän vastaanottaminen ilman mitään oikeasti seremoniallisia menoja.
Pikkuseikkoja on mainio käännös myös sen vuoksi, että me kaikki koostamme käsityksemme itsestämme, arjestamme ja läheisistämme niistä pienistä vihjeistä, joita saamme: Lankakeristä pöytälaatikossa, tavasta pureskella paahtopaistia, television suosikkisarjoista, filosofisista kannanotoista tai siitä, onko ulko-ovessa ovikello vai kolkutin. Pikkuseikka on sekin, että Judithin läheisin ystävä, kuplavolkkarillaan ajeleva Nancy Krantz, on vain satunnainen vierailija Judithin elämässä; Naisten välinen ystävyys perustuu lyhyille arkisille, mutta aidoille, keskusteluille ja ajoittaisille sherrylasillisille.
Olen muistaakseni joskus kertonut, että Carol Shields on John Irvingin ohella ehdoton suosikkikirjailijani. Mitä tahansa heiltä suomennetaankin, tartun kirjaan innolla. Ja kuten aina paljon julkaisseen kirjailijan kohdalla, mahtuu tuotantoon uudelleen ja uudelleen luettavissa olevia helmiä, ylilyöntejä ja rimanalituksia sekä kaikkea siltä väliltä. Oman suosikkikirjailijan teoksista on vaikea kirjoittaa blogiarviota, koska näitä kirjoja odottaa ja lukee erityisen latautuneena.
Esikoisromaaneilla katsotaan monesti olevan omat harha-askeleensa ja hapuilunsa, mutta ne kuitenkin kertovat kirjailijan tulevista kyvyistä. Minä en nähnyt Pikkuseikoissa minkäänlaista hapuilua, vaan se on hyvin vahva pieni romaani erään perheen arjesta ja päähenkilönsä mietteistä. Käsikirjoitusten laatimisella on romaanissa niin suuri rooli, että jossain vaiheessa kuvittelin sen olevan tätä hapuilua ja Shieldsin oman kirjailijuuden etsimistä, mutta lopulta juuri arkielämästä, tieteen ja fiktion kirjoittamisesta sekä tarinoiden lähteistä muodostuu Pikkuseikkojen ydin, myös petosepäilyn kohde, ja kaiken keskellä päähenkilö Judith on uteliaan tarkkailijan, syntymävikansa, roolissa.
Kuinka monesta teeskentelykerrostumasta me kaikki muodostammekaan mielikuvamme ihmisistä? Myös meistä itsestämme.
****½
lauantai 12. maaliskuuta 2011
~Tankoja ja luonnonvoimia~
Aina liikkeellä.
Aina ikävä kotiin.
Tuolla kaukana
soutaa avomerta päin
Aina ikävä kotiin.
Tuolla kaukana
soutaa avomerta päin
tulipunainen laiva.
- Kurohito
Päivät keväällä,
- Kurohito
Päivät keväällä,
pitkiä ja kuitenkin
miten nopeita.
miten nopeita.
Hetkessä tämä päivä
muuttaa eilisen päivän.
- Kotomichi
Runot löytyvät Tuomas Anhavan suomentamasta kokoelmasta Oikukas tuuli (Otava 1993), jonka sain syntymäpäivälahjaksi tädiltäni täyttäessäni 20 vuotta. Palaan Oikukkaaseen tuuleen aina ajoittain, liikutun, hengitän ja ajattelen maailman menoa.
Niin teen nytkin. Tarkoitukseni oli olla blogimaailmassa hiljainen viikonlopun ajan ja palata maanantaina ihanan kirjan kanssa. Ja toki palaankin. Nyt kuitenkin luonnonvoimat ja ydinvoima, menetykset ja kaukana siintävä outo maa risteilevät mielessäni. En halua blogissani ottaa kantaa poliittisesti tai uskonnollisesti ja tiedän, että lukijoissani on varmasti vaikkapa ydinvoiman vastustajia ja kannattavia. Itse olen allekirjoittanut tämän jo kauan ennen tätä päivää. Se kertoo oman mielipiteeni asiasta.
Loppuun siteeraan vielä erään ystäväni ajatusta päivältä, jolloin pahimman mahdollisen pelättiin tapahtuneen Japanissa: Ihminen ei koskaan tule hallitsemaan luonnonvoimia eikä ydinvoimaa. Ne hallitsevat meitä. Miksemme koskaan opi siitä mitä luonto meille opettaa?
Muoks: Onnettomuuksista ja blogikirjoituksista käydään hyvää keskustelua Meijerielämää-blogissa.
perjantai 11. maaliskuuta 2011
~Raakaa spaghettia~
Kun taivaalta on vihmonut räntää miltei koko päivän, on mukava muistella keskiviikkoa. Päätimme pitää silloin vapaapäivän ihan ex tempore. Saimme vieraaksemme ystäviä, ihmettelimme maaliskuun valoa niin ulkona kuin sisällä (=tyttären kissakimalluspaidasta heijastui sateenkaaren sävyjä sohvaan), kuvasimme perhoskukkia ja ensin söimme herkkuaamiaista. Vapaapäivän kunniaksi jokainen sai valita, mitä halusi. Kolmevuotias junamuseomieheni tahtoi muroja ja raakaa spaghettia. Kuivat eväät, mutta sitä saa, mitä tilaa! (Ok, sai poika lisäksi myös jogurttia, omenaa, maitoa ja maksamakkaraa. :)
Viikonloppu tulee toivottavasti sujumaan rauhallisesti esikoisen tanssitunnin, lauantaisen perheen elokuvaillan ja Bambin (nyyh!) sekä sunnuntaisen laiskottelun merkeissä. Lapsilleni luen uutta Maija Poppas-käännöstä ja aloittelin myös juuri ihanaa kirjaa, josta lisää ensi viikolla. Jos Joana luet tätä, niin nyt luen juuri SITÄ.
Suloista viikonloppua!
P.S. Huomasin juuri, että tämä on 300. blogitekstini. Wu-huu sille ja kiitos kaikille teille lukijoille ♥
torstai 10. maaliskuuta 2011
~Susan Fletcher: Meriharakat~
Ajattelen sinua koko ajan.
En laske enää minuutteja enkä kuvittele tulevia vuodenaikoja, joissa sinä saattaisit olla mukana. Mutta silti minä kannan sinua. Tunnen tuulet ja haukkaan hedelmää sinun puolestasi. Upotan käteni koiran turkkiin. Puhallan voikukkia niin kuin sinulla oli tapana, ja kun huomaan mieheni nukkuvan vatsallaan kädet vartalonsa alla, en ensin ajattele sinua - ajattelen häntä, sanon hänen nimensä, ja hän liikahtaa. Lopulta kaikki johtaa sinuun.
Brittiläisen Susan Flectherin romaani Meriharakat (Like 2008; Oystercatchers 2007) alkaa merestä. Kirja vie lukijansa Etelä-Walesin pauhavalle rannikolle, jossa lokkien kirkuna, suolan tuoksu, näkinkengät ja meriheinä kasvavat kiinni ihmismuistiin. Se vie myös Englannin sisämaahan, jossa syksyn lehdet kahisevat kuivina ja hieman kauempana idässä siintävä meri on vain tasaisen harmaa, tunnetasolla pettymyksen aiheuttamaa vettä. Ennen kaikkea Meriharakat keroo tarinan sisarkateudesta ja menetyksestä, syyllisyydentunnosta ja sovituksesta, yöllisistä retkistä, lahjakkuudesta, yksinäisyydestä ja kipeästä kasvamisesta.
Tieteellisesti lahjakkaan, yksinäisen Moiran pikkusisko Amy makaa jo neljättä vuotta koomassa pudottuaan kalliolta kohti merta. Moiraa 11 vuotta nuorempi Amy oli päivänkakkaraseppeleinen kesän lapsi, frisbeetyttö, joka ennen onnettomuutta toi iloa kaikille paitsi Moiralle. Moira on talven ja yön, myrskyisen meren ja luonnontieteiden lapsi, erakkorapu. Kun Amy syntyy lähtee Moira Englannin puolelle sisäoppilaitokseen. Hän kieltäytyy kaipaamasta kotiinsa, jossa on nyt tuo huutava pikkusisko, jota hän ei koskaan toivonut. Viha kasvaa Moiran sisällä samalla kun hän oppii ratkomaan yhtälöitä sekä viettää tyhjiä ja muodottomia viikonloppuja kieltäytyen matkustamasta kotiinsa vai vastaamasta äitinsä kirjeisiin. Vain jännittävän Til-tädin vierailut tuovat katkoksen yksinäiseen, muista tytöistä eroavaan opiskeluun sekä Moiran kehon luurangoksi tekevään lenkkeilyyn.
Vuodet vierivät, Moira ja Amy kasvavat, Moira tapaan Raynsä ja saa sormeensa safiirisormuksen. Moiran ristiriitainen suhtautuminen Amyyn ei koskaan muutu ja juuri siksi Moira kantaa sisällään kaikkeen kohdistuvaa syyllisyyttä. Samaan tapaan meri on rauhaton ja rauhoittava, kuin koti.
Onnekasko? Enpä tiedä. Itse olisin valinnut villin, verisen, vetisen kuoleman. Paljon parempi minusta - tulisin legendaksi Etelä-Walesissa, ihmiset toisivat kukkia rannalle minun muistokseni. Laittaisivat ehkä muistolaatankin. Tai minun mukaani nimetyn penkin korkealle kalliolle, mistä olisi näköala etelään.
Toisaalta, me olemme niin erilaisia olentoja, sinä ja minä. Ja sinun valintasi oli tulla tänne nukkumaan. Syvälle maan uumeniin. Sairaalahuoneseen.
Minä en puutu siihen.
Viides elämä, jonka Moiran äiti sisällään kantoi, sinnittelijä Amy löytyy simpukka pääkallossaan, luut murskana ja sisälmykset kolhuilla. Amy antaa Moiralle syyn kertoa oman tarinansa, oman näkökulmansa tapahtuneeseen, jota luonnon kiertokulku maalaa; Amyn onnettomuuden lisäksi myös rakas rannikko joutuu koville laivan haaksirikon aiheuttaman öljyonnettomuuden vuoksi. Raadollisuus ja kauneus vuorottelevat Fletcherin voimallisessa kerronnassa, joka on tehty surujen soitoista ja maustettu merenneitojen tai valaiden pyrstöjen heilautuksella. Silti Meriharakat kuuluu realismin genreen, esimerkiksi tyttöjen sisäoppilaitos, ihmisten ammatit, matkustaminen junassa tai kynsien pureskelu ennen tuberkuloosirokotusta tuovat lukijan eteen käsinkosketeltavan maailman. Fletcherin kieltä on helppoa lukea, koska hänen onnistuu kirjoittaa samanaikaisesti juurevasti ja ilmavasti.
Sanat eivät ole ainoa kielellemme. Tarina siskosta, vihattuna ja rakastettuna, jonka ajatusmaailmasta tai ymmärryksentasosta ei voi tietää, teki tiensä sydämeeni ihan erityisellä tavalla. Meriharakoissa on minulle myös omakohtaista tarttumapintaa enemmän kuin olin ennen lukemista voinut kuvitellakaan. Toki Meriharakoissa on myös omat harhapolkunsa, esimerkiksi joitakin Moiran ratkaisuja ei muuten laveassa kirjassa selitetä, mutta pikkuseikat ovat mitättömiä näin vahvan romaanin ollessa kyseessä. En halua tuoda blogiini liikaa ylisanoja tai eläytyä silloin, kun analysoin kirjoja, koska minulle eläytymisen paikka on nimenomaan lukukokemus itse ja blogini haluan varata analyysille. Se on minun harkittu kirjabloggaajatieni. Meriharakoita lukiessani ja nyt kirjottaessanikin elän kirjan maailmaa jossain merilevän, suolaisen tuulen, yksinäisyyden ja ulkomaailman välimaastossa, josta on nyt vaikea päästää irti.
Etelä-Walesin pauhaavalta rannikolta on pitkä matka Englannin puolen meren tyyneen harmauteen. Pidin kovasti Fletcherin kirjasta Irlantilainen tyttö. Kun kirjoitin siitä blogiarvion, tiesin kirjan tarinan unohtuvan, mutta tunnelman jäävän. Meriharakoiden kohdalla kannan varmuutta siitä, että sekä tarina että tunnelma pysyvät mielessäni hamaan ikuisuuteen saakka. Niin ihmeellinen, upottava (muttei hukuttava) ja syvä on Moiran ja Amyn kertomus.
****½
Meriharakat on kirja, jolle Ilse toivoi blogisavuja. Sittemmin niitä ovat voimallisesti, mutta eivät yksimielisesti, nostaneet muun muassa Leena, Susa ja Anki.
En laske enää minuutteja enkä kuvittele tulevia vuodenaikoja, joissa sinä saattaisit olla mukana. Mutta silti minä kannan sinua. Tunnen tuulet ja haukkaan hedelmää sinun puolestasi. Upotan käteni koiran turkkiin. Puhallan voikukkia niin kuin sinulla oli tapana, ja kun huomaan mieheni nukkuvan vatsallaan kädet vartalonsa alla, en ensin ajattele sinua - ajattelen häntä, sanon hänen nimensä, ja hän liikahtaa. Lopulta kaikki johtaa sinuun.
Brittiläisen Susan Flectherin romaani Meriharakat (Like 2008; Oystercatchers 2007) alkaa merestä. Kirja vie lukijansa Etelä-Walesin pauhavalle rannikolle, jossa lokkien kirkuna, suolan tuoksu, näkinkengät ja meriheinä kasvavat kiinni ihmismuistiin. Se vie myös Englannin sisämaahan, jossa syksyn lehdet kahisevat kuivina ja hieman kauempana idässä siintävä meri on vain tasaisen harmaa, tunnetasolla pettymyksen aiheuttamaa vettä. Ennen kaikkea Meriharakat keroo tarinan sisarkateudesta ja menetyksestä, syyllisyydentunnosta ja sovituksesta, yöllisistä retkistä, lahjakkuudesta, yksinäisyydestä ja kipeästä kasvamisesta.
Tieteellisesti lahjakkaan, yksinäisen Moiran pikkusisko Amy makaa jo neljättä vuotta koomassa pudottuaan kalliolta kohti merta. Moiraa 11 vuotta nuorempi Amy oli päivänkakkaraseppeleinen kesän lapsi, frisbeetyttö, joka ennen onnettomuutta toi iloa kaikille paitsi Moiralle. Moira on talven ja yön, myrskyisen meren ja luonnontieteiden lapsi, erakkorapu. Kun Amy syntyy lähtee Moira Englannin puolelle sisäoppilaitokseen. Hän kieltäytyy kaipaamasta kotiinsa, jossa on nyt tuo huutava pikkusisko, jota hän ei koskaan toivonut. Viha kasvaa Moiran sisällä samalla kun hän oppii ratkomaan yhtälöitä sekä viettää tyhjiä ja muodottomia viikonloppuja kieltäytyen matkustamasta kotiinsa vai vastaamasta äitinsä kirjeisiin. Vain jännittävän Til-tädin vierailut tuovat katkoksen yksinäiseen, muista tytöistä eroavaan opiskeluun sekä Moiran kehon luurangoksi tekevään lenkkeilyyn.
Vuodet vierivät, Moira ja Amy kasvavat, Moira tapaan Raynsä ja saa sormeensa safiirisormuksen. Moiran ristiriitainen suhtautuminen Amyyn ei koskaan muutu ja juuri siksi Moira kantaa sisällään kaikkeen kohdistuvaa syyllisyyttä. Samaan tapaan meri on rauhaton ja rauhoittava, kuin koti.
Onnekasko? Enpä tiedä. Itse olisin valinnut villin, verisen, vetisen kuoleman. Paljon parempi minusta - tulisin legendaksi Etelä-Walesissa, ihmiset toisivat kukkia rannalle minun muistokseni. Laittaisivat ehkä muistolaatankin. Tai minun mukaani nimetyn penkin korkealle kalliolle, mistä olisi näköala etelään.
Toisaalta, me olemme niin erilaisia olentoja, sinä ja minä. Ja sinun valintasi oli tulla tänne nukkumaan. Syvälle maan uumeniin. Sairaalahuoneseen.
Minä en puutu siihen.
Viides elämä, jonka Moiran äiti sisällään kantoi, sinnittelijä Amy löytyy simpukka pääkallossaan, luut murskana ja sisälmykset kolhuilla. Amy antaa Moiralle syyn kertoa oman tarinansa, oman näkökulmansa tapahtuneeseen, jota luonnon kiertokulku maalaa; Amyn onnettomuuden lisäksi myös rakas rannikko joutuu koville laivan haaksirikon aiheuttaman öljyonnettomuuden vuoksi. Raadollisuus ja kauneus vuorottelevat Fletcherin voimallisessa kerronnassa, joka on tehty surujen soitoista ja maustettu merenneitojen tai valaiden pyrstöjen heilautuksella. Silti Meriharakat kuuluu realismin genreen, esimerkiksi tyttöjen sisäoppilaitos, ihmisten ammatit, matkustaminen junassa tai kynsien pureskelu ennen tuberkuloosirokotusta tuovat lukijan eteen käsinkosketeltavan maailman. Fletcherin kieltä on helppoa lukea, koska hänen onnistuu kirjoittaa samanaikaisesti juurevasti ja ilmavasti.
Sanat eivät ole ainoa kielellemme. Tarina siskosta, vihattuna ja rakastettuna, jonka ajatusmaailmasta tai ymmärryksentasosta ei voi tietää, teki tiensä sydämeeni ihan erityisellä tavalla. Meriharakoissa on minulle myös omakohtaista tarttumapintaa enemmän kuin olin ennen lukemista voinut kuvitellakaan. Toki Meriharakoissa on myös omat harhapolkunsa, esimerkiksi joitakin Moiran ratkaisuja ei muuten laveassa kirjassa selitetä, mutta pikkuseikat ovat mitättömiä näin vahvan romaanin ollessa kyseessä. En halua tuoda blogiini liikaa ylisanoja tai eläytyä silloin, kun analysoin kirjoja, koska minulle eläytymisen paikka on nimenomaan lukukokemus itse ja blogini haluan varata analyysille. Se on minun harkittu kirjabloggaajatieni. Meriharakoita lukiessani ja nyt kirjottaessanikin elän kirjan maailmaa jossain merilevän, suolaisen tuulen, yksinäisyyden ja ulkomaailman välimaastossa, josta on nyt vaikea päästää irti.
Etelä-Walesin pauhaavalta rannikolta on pitkä matka Englannin puolen meren tyyneen harmauteen. Pidin kovasti Fletcherin kirjasta Irlantilainen tyttö. Kun kirjoitin siitä blogiarvion, tiesin kirjan tarinan unohtuvan, mutta tunnelman jäävän. Meriharakoiden kohdalla kannan varmuutta siitä, että sekä tarina että tunnelma pysyvät mielessäni hamaan ikuisuuteen saakka. Niin ihmeellinen, upottava (muttei hukuttava) ja syvä on Moiran ja Amyn kertomus.
****½
Meriharakat on kirja, jolle Ilse toivoi blogisavuja. Sittemmin niitä ovat voimallisesti, mutta eivät yksimielisesti, nostaneet muun muassa Leena, Susa ja Anki.
tiistai 8. maaliskuuta 2011
~Tänään~
Hyvää sadatta naistenpäivää! Kuvittelin, että tänään tuon blogiini Susan Fletcherin erinomaisen Meriharakat, mutta sen lukeminen on vielä hieman kesken. Nimittäin nyt tämän naisen tarvitsee keskittyä omaan työhönsä ja saada valmiiksi eräs sen osio, jossa pohdin hieman vanhaa kotipaikkakuntaani, mutta myös monia muita yhteisöllisyyden yläkäsitteen alle mahtuvia aspekteja.
Naistenpäivä on tarpeellinen niin kauan kuin maailmassa on minkäänlaista sukupuoleen tai kulttuuriin liittyvää epätasa-arvoa.
Suosikkilaulajani Tori Amos laulaa Joe Jacksonin kappaletta Oikeista miehistä, jossa todetaan seuraavaa:
Man makes a gun
man goes to war
man can kill and man can drink
and man can take a whore
kill all the blacks
kill all the reds
if there's war between the sexes
then there'll be no people left
and so it goes, go round again
but now and then we wonder who the real men are
P.S. Koska tämä on olevinaan pääosin kirjablogi, voitte kurkata omat naisten kirjoittamat 60 suosikkikirjaani täältä.
maanantai 7. maaliskuuta 2011
~Tove Jansson & Per-Olov Jansson: Outo vieras muumitalossa~
Eräänä yönä syksyn liepeillä oli täysikuu. Laakso oli äänetön, eikä tuulenhenkäyskään saanut merta väreilemään. Kaikki jotka asuivat tai yöpyivät muumiperheen talossa olivat sitä mieltä että oli sopiva aika mennä nukkumaan, mutta yksikään heistä ei sammuttanut lamppua. Heillä oli näet vahva tunne, että tämä yö oli epätavallinen. Aivan ehdottomasti ilmassa oli jotain salaperäistä.
Tove Janssonin ja Per-Olov Janssonin kirja Outo vieras muumitalossa (WSOY 1980, uusi painos 2010) on synkän syksyillan kirja. Se sopisi parhaiten jonnekin loka-marraskuulle, jolloin tuuli ujeltaa nurkissa ja pimeys kietoo meidät tiukasti viittansa sisälle. Mutta kyllä tämä sopii luettavaksi maaliskuisena iltanakin!
Outo vieras muumitalossa on kirja, jonka minä tilasin lapsilleni (ja ennen kaikkea itselleni) jo viime syksynä, mutta ostin silloin niin paljon lastenkirjoja, että päätin jättää tämän odottamaan parempaa aikaa. Vasta eilen illalla ihan sattumalta lakanakaappia penkoessani löysin Oudon vieraan muumitalossa sekä muutaman muunkin kirjan. Luin kirjan lapsilleni miltei siltä seisomalta ja lakanakaappi sai jäädä elämään omaa suloista sotkuaan. Kirja tempaisi meidät mukaansa siihen syksyiseen yöhön, jolloin vieraanvaraisten muumien luona majaili koko joukko ystäviä aina Pikku Myystä Ruttuvaariin ja tähtitieteilijään sekä Nyytistä ja Tuitusta Homssuun, Miskaan ja Tuu-tikkiin.
Tuona samaisena yönä muumitalon rauha rikkoutuu, kun taloon tunkeutuu joku eriskummallinen vieras, joka ei ole tavallista väkeä. Tuo vieras mellastaa talossa, jyrsii kaiken rikki ja haisee pahemmalle kuin mädäntynyt kananmuna. Tie yölliseen seikkailuun läpi kiehtovan muumitalon kaikkien huoneiden - kellaria ja ullakkoa unohtamatta - on valmis.
Pikku Myy jatkoi matkaansa talon läpi yhä ylemmäksi, eikä hänellä ollut pitkiin aikoihin ollut näin hauskaa. Portaat ja seinät natisivat ja narahtelivat, joka taholla näkymättömät ovet avautuivat ja sulkeutuivat jälleen hiljaa, talo päästi huokauksen ja pidätti henkeään.
Outo vieras muumitalossa on upea kirja! Sen uudelleenjulkaiseminen on oikea kulttuuriteko, koska se esittelee Tampereen taidemuseon Muumilaaksossa sijaitsevan talon kaikkine huoneineen luontevana osana jännittävää ja ehjää muumisatua. Kirjassa kuvattu muumitalo on Tuulikki Pietilän ja Pentti Eistolan rakentama ja Tove Jansson itse oli mukana työssä, jonka kirjan pieni esipuhe luonnehti olleen valtavan hauskaa. Kirjan kuvista näkee, kuinka upeasti koko talo on rakennettu. Talo itse on ilmeikäs ja jännittävä. Oma suosikkini on yllä olevassa kuvassa näkyvä kellari, jossa niin täydellisen näköisiä hillopurkkeja ja makkaratankoja, että lukiessa tuli nälkä. Kuvissa piilee myös ainoa moitteeni kirjaa kohtaan. Kuvat ovat hivenen rakeisia ja olisin toivonut niihin terävyyttä. Toisaalta uusintapainoksen viehättävyyden yksi osa on juuri tuo rakeisuus, joka antaa kirjalle tunnun siitä aikakaudesta, jolloin se tehtiin.
Kaikkihan me tiedämme, että muumit ovat neroja elämänasenteen suhteen. Lapseni rakastivat jännittävää tarinaa ja nauroivat kaikille yllättäville käänteille ja sanonnoille. Itse kiinnityin erityisesti Muumipapan toimintaan, joka kertoo siitä, kuinka omassa arjessaan voi yrittää rikkoa monotonisten kotitöiden tekemistä (kuten lakanakaapin siivoamista tai ikkunanpesua): Makuusäkistä pääseminen oli aika hankalaa (mutta mitä sitä ei tekisi välttääkseen vuoteen sijaamista). Ihan totta, koetankin muistaa muumipappaa seuraavan kerran, kun aamulla tulee kiire päiväkotiin ja petaamaton sänky jää kummittelemaan syyttäväsi mielessäni.
Outo vieras muumitalossa pitää sisällään kaiken sen, mikä muumeissa ihastuttaa. Se on sopivasti anarkistinen eikä ota asioita turhan pikkutarkasti. Se kuvastaa sitä yhteisöllisyyttä ja boheemia lämpöä, joka muumeissa ja heidän ystävissään elää. Erilaisuutta ymmärretään, pelottavat asiat kohdataan yhdessä ja siitä, mitä öisin tapahtui, ei puhuta enää lainkaan.
Oudosta vieraasta muumitalossa on kirjoittanut itseni lisäksi ainakin Leena Lumi.
Tove Janssonin ja Per-Olov Janssonin kirja Outo vieras muumitalossa (WSOY 1980, uusi painos 2010) on synkän syksyillan kirja. Se sopisi parhaiten jonnekin loka-marraskuulle, jolloin tuuli ujeltaa nurkissa ja pimeys kietoo meidät tiukasti viittansa sisälle. Mutta kyllä tämä sopii luettavaksi maaliskuisena iltanakin!
Outo vieras muumitalossa on kirja, jonka minä tilasin lapsilleni (ja ennen kaikkea itselleni) jo viime syksynä, mutta ostin silloin niin paljon lastenkirjoja, että päätin jättää tämän odottamaan parempaa aikaa. Vasta eilen illalla ihan sattumalta lakanakaappia penkoessani löysin Oudon vieraan muumitalossa sekä muutaman muunkin kirjan. Luin kirjan lapsilleni miltei siltä seisomalta ja lakanakaappi sai jäädä elämään omaa suloista sotkuaan. Kirja tempaisi meidät mukaansa siihen syksyiseen yöhön, jolloin vieraanvaraisten muumien luona majaili koko joukko ystäviä aina Pikku Myystä Ruttuvaariin ja tähtitieteilijään sekä Nyytistä ja Tuitusta Homssuun, Miskaan ja Tuu-tikkiin.
Tuona samaisena yönä muumitalon rauha rikkoutuu, kun taloon tunkeutuu joku eriskummallinen vieras, joka ei ole tavallista väkeä. Tuo vieras mellastaa talossa, jyrsii kaiken rikki ja haisee pahemmalle kuin mädäntynyt kananmuna. Tie yölliseen seikkailuun läpi kiehtovan muumitalon kaikkien huoneiden - kellaria ja ullakkoa unohtamatta - on valmis.
Pikku Myy jatkoi matkaansa talon läpi yhä ylemmäksi, eikä hänellä ollut pitkiin aikoihin ollut näin hauskaa. Portaat ja seinät natisivat ja narahtelivat, joka taholla näkymättömät ovet avautuivat ja sulkeutuivat jälleen hiljaa, talo päästi huokauksen ja pidätti henkeään.
Outo vieras muumitalossa on upea kirja! Sen uudelleenjulkaiseminen on oikea kulttuuriteko, koska se esittelee Tampereen taidemuseon Muumilaaksossa sijaitsevan talon kaikkine huoneineen luontevana osana jännittävää ja ehjää muumisatua. Kirjassa kuvattu muumitalo on Tuulikki Pietilän ja Pentti Eistolan rakentama ja Tove Jansson itse oli mukana työssä, jonka kirjan pieni esipuhe luonnehti olleen valtavan hauskaa. Kirjan kuvista näkee, kuinka upeasti koko talo on rakennettu. Talo itse on ilmeikäs ja jännittävä. Oma suosikkini on yllä olevassa kuvassa näkyvä kellari, jossa niin täydellisen näköisiä hillopurkkeja ja makkaratankoja, että lukiessa tuli nälkä. Kuvissa piilee myös ainoa moitteeni kirjaa kohtaan. Kuvat ovat hivenen rakeisia ja olisin toivonut niihin terävyyttä. Toisaalta uusintapainoksen viehättävyyden yksi osa on juuri tuo rakeisuus, joka antaa kirjalle tunnun siitä aikakaudesta, jolloin se tehtiin.
Kaikkihan me tiedämme, että muumit ovat neroja elämänasenteen suhteen. Lapseni rakastivat jännittävää tarinaa ja nauroivat kaikille yllättäville käänteille ja sanonnoille. Itse kiinnityin erityisesti Muumipapan toimintaan, joka kertoo siitä, kuinka omassa arjessaan voi yrittää rikkoa monotonisten kotitöiden tekemistä (kuten lakanakaapin siivoamista tai ikkunanpesua): Makuusäkistä pääseminen oli aika hankalaa (mutta mitä sitä ei tekisi välttääkseen vuoteen sijaamista). Ihan totta, koetankin muistaa muumipappaa seuraavan kerran, kun aamulla tulee kiire päiväkotiin ja petaamaton sänky jää kummittelemaan syyttäväsi mielessäni.
Outo vieras muumitalossa pitää sisällään kaiken sen, mikä muumeissa ihastuttaa. Se on sopivasti anarkistinen eikä ota asioita turhan pikkutarkasti. Se kuvastaa sitä yhteisöllisyyttä ja boheemia lämpöä, joka muumeissa ja heidän ystävissään elää. Erilaisuutta ymmärretään, pelottavat asiat kohdataan yhdessä ja siitä, mitä öisin tapahtui, ei puhuta enää lainkaan.
Oudosta vieraasta muumitalossa on kirjoittanut itseni lisäksi ainakin Leena Lumi.
lauantai 5. maaliskuuta 2011
~Kutsuja~
Nyt taitaa alkaa siitä poikkeuksellinen viikonloppu, että minä luen vain bussissa. Tieni käy kutsuilta kutsuille! Tänään suuntaan kuuntelemaan ystäväni väitöstä ja illalla juhlin hänen karonkassaan. Odotan akateemisia ja niitänäitäaiheisia keskusteluja, maukasta ruokaa ja innostunutta tunnelmaa. Huomenna taas suuntaan lastenvaatekutsuille entiseen naapuriin. Odotan hyvää kahvia, heräteostoksia, iloisia kuoseja ja (tälläkin kertaa) innostunutta tunnelmaa.
Lukekaa te muut minunkin edestäni! Ja laskekaa pulkkamäkeä sekä nauttikaa laskiaispullista huomenna. Niin minäkin aion tehdä.
Meillä oli eilen se oikea pullaperjantai. Suloista sotkua syntyi, kun leivoin lasteni kanssa laskiaispullia. Eilen tein melkein aikamatkan kahden vuoden taakse, kun olin jälleen pullantuoksuinen ja askarteleva kotiäiti. Apurahatutkijana saan toki itse päättää työaikani, mutta silti noita arkivapaita kertyy aniharvoin. Voinkin lainata kolmevuotiasta poikaani ja sanoa, että olipa meillä kyllä onnenpäivä!
Kumpaan laskiaispullakoulukuntaan kuulutte: pullat hillon vai mantelimassan kanssa? Minä pidän molemmista, mutta lapsuuden makumuistoja on vaikea ylittää ja siksi suosin hilloa.
perjantai 4. maaliskuuta 2011
~Joel Haahtela: Elena~
Kohta hän tulee. En näe häntä vielä, mutta voin melkein kuulla hänen askeleensa. Ne kaikuvat katukiveyksellä hetkeä ennen kuin hiekka vaimentaa niiden äänen. Aina samalla tavalla, yllättäen. Kuin hän tulisi tyhjästä.
Eilen illalla suljin kirjan, jota lukiessani olin miltei pakahtua tavalla, jota en osaa pukea sanoiksi. Joel Haahtelan Elena (Otava 2003) kulkee keväästä syksyyn yhden miehen mielessä, kokemuksissa ja toiveissa. Päähenkilö on yksinäistä elämää viettävä mies, joka sattuman oikusta kohtaa naisen, jonka odottaminen ja mielikuvallinen rakentaminen alkavat rytmittää miehen päiviä. Hän kokoaa naisen, Elenan, kaikista niistä tiedonrippeistä, joita saa. Elenan ulkoinen, ihmeen tuttu olemus, hänen lukemansa Dostojevskin Idiootti, työpaikkansa ja vieraannuttava hymynsä luovat naisen, jota mies odottaa arkensa yksinäisyydessä. Miehen päivät soljuvat hiljakseen kaupungissa, mutta kesällä hän matkustaa taiteilijaystävänsä Janin ja tämän Eva-vaimon luo meren rannalle. Syksyllä selviää se, miksi Elena on kiinnittänyt miehen huomion.
Alkulehdellä Elena on saanut alaotsikokseen Pienoisromaani. Kirja onkin varsin kapea ja oli kirjastossa hukkua muiden teosten joukkoon, mutta vain fyysisen kokonsa vuoksi. Haahtela kirjoittaa niukasti, mutta sanoo paljon. Elenan luvut ovat lyhyitä, pienimmillään muutaman rivin ja pisimmilläänkin vain parin sivun mittaisia. Elena ei silti ole minimalistinen kirja, koska Haahtela taitaa kuvailun. Muutamalla lauseella hän rakentaa päähenkilönsä elämän, tämän mielikuvien Elenan, Janin ja Evan merenrantatalossaan tai vuodenaikojen vaihtelun puistossa. Koiranulkoiluttajat, lapsuuden ihmeellinen appelsiini, hotellisiivoojat, viinistä juopuminen tai kuppien ja lasien kilinä kahvilassa muuttuvat eläviksi ääniksi, hajuiksi ja näyiksi.
Tässä kaupungissa voi tuntea olonsa yksinäiseksi. Jos menee paikkoihin eikä tunne ketään, saa olla rauhassa. He eivät kysy kuka olet tai minne menet. Elävät omissa elämissään ja piiloutuvat lasien taakse. Silti pidän kaupungista ja sen lasikivistä. Pidän kadunkulmista ja joesta, joka virtaa kaupungin laidalla. Olen nähnyt rautaportteja, joissa kasvaa ruusuköynnöstä. Torin keskellä on kirkko, jossa on kaariholvit. Niiden korkeutta voi vain ihmetellä.
Elena on hyvin yleiseurooppalainen kirja. Se voisi mielestäni sijoittua minne tahansa eurooppalaiseen kaupunkiin, jossa on meri, raitiovaunuja, kastanjapuita, kaariholveja ja ihmeellistä valoa. Lukiessani ajattelin Helsingin (jossa ei kai kasva kastanjapuita, vai kasvaako?), Tallinnan, Prahan (vaikkei siellä ole merta), Lissabonin, Tukholman ja Wienin (ei merta) sekoitusta. Lukiessani muistelin Kieslowskin elokuvaa Veronikan kaksoiselämä ja Arne Nevanlinnan romaania Marie. Vaikka molemmat ovat hyvin erilaisia, on niissä osin samaa tunnelmaa. Yleiseurooppalaisuuden lisäksi jonkinlainen seepiansävyisyys ja konkreettiset yksityiskohdat läpivalaisevat kirjaa. Yläkerrassa öisin kolisteleva uneton naapuri tai katua aamunkajossa lakaiseva mies voisivat hyvin olla sivuhenkilöitä, säännöllisen satunnaisia kohtaamisia mistä tahansa Kieslowskin elokuvasta. Ainakin sellaisina ne ovat minun mielessäni.
Elena on kaunis kirja, se on sanomattakin selvää. Siinä on myös piilotettua ironiaa tai taitoa nähdä maailma toisin. Entisen kenkätehtaan vieressä sijaitsevassa makkarakojussa ei kauppa käy. Päähenkilö kysyy makkaranmyyjältä, että eikä kojua saisi siirrettyä parempaan kauppapaikkaan, vastaa mies: mihin siirtää kun on neljäkymmentä vuotta ollut samassa paikassa. Niin, mitä hyötyä? Kun myrskytuuli irrottaa osan talon katosta, pelkäävät talon asukkaat mahdollista sadetta. Talossa asuva poika kuitenkin tuumaa, että jos yöllä on kirkasta, niin he näkevät tähdet keittiöstä.
Ja niin kuin Jan minulle sanoi, kaikki maailmassa katoaa, mutta mikään ei koskaan unohdu. Siksi olen toiveikas.
Elena on arvoitus, jonka ratkaisusta pidin. Olen itse asiassa korviani myöten ihastunut. Olen rakastanut siihen vangitsevuuteen, jolla Haahtela kirjoittaa: elegantisti ja ilmavasti, kuitenkin läsnäolevasti. Osittain harmittelen, että löysin hänen kirjansa vasta tämän vuoden alussa Perhoskerääjän myötä. Toisaalta olen siitä vain iloinen, sillä nyt minua odottavaa vielä pieni kasa Haahtelan kirjoja. Taidan lukea niitä säästellen, hyvää ei kannata ahmia.
*****
Elenasta ovat kirjoittaneet ainakin Booksy ja Satu.
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema
Minä kuolen, mutta vähät siitä. Eilisen jälkeen, Chabrotin sanojen jälkeen, vain yksi asia on tärkeä. Minä kuolen enkä kykene muistamaan yhtä tiettyä makua, joka kaihertaa sydäntäni. Tiedän, että tuo maku on elämäni tärkein ja lopullinen totuus ja sillä on hallussaan avain sydämeeni, jonka olen sittemmin vaientanut.
Pöyhkeä ja kuuluisa, vastemielisyydessään vastustamaton, hurmaava ja äärettömän aistillinen ravintolakriitikko Pierre Arthens tekee kuolemaa Rue de Grenellellä sijaitsevassa hienostoasunnossaan. Hän on elämässään pettänyt, ollut ylimielinen ja itserakas, unohtanut läheisensä, laiminlyönyt lapsensa ja rakastanut koiraansa. Kuolevan miehen mielessä eivät kuitenkaan pyöri hänen läheisensä eiväthä hänen pahat tekonsa, vaan ruoka. Kuolinvuoteella maatessaan etsii mielensä sopukoista sitä makuelämystä, joka oli sittemmin määräävä koko hänen elämäänsä.
Minut ja monetkin muutkin kirjabloggarit hurmannut Muriel Barbery liikkuu nyt suomennetussa esikoisromaanissaan Kulinaristin kuolema (Gummerus 2001; Une gourmandise 2000) samoissa konkreettisissa ja filosofisissa maisemissa kuin vuosi sitten suomennettu Siilin eleganssi. Pienen romaanin keskeispaikkana on sama hienostotalo, jossa nytkin nopeasti tavattava Renée toimii luokkatietoisena ovenvartjarouvana. Ravintolakriitikon muistoissa Kulinaristin kuolema vie lukijansa kuitenkin kauas aina Japaniin, Marokkoon ja Yhdysvaltoihin saakka. Kerrontaa määrittelee näennäisen kepeä satiiri, joka kertoo siitä, mihin me ihmiset elämässämme joudumme kuka sattuman oikusta, kuka oman halunsa ansiosta.
Tuskallisinta ei ole erota niistä, jotka sinua rakastavat, vaan rimpuilla irti niistä, jotka eivät sinua rakasta. Ja minun surkea elämäni on mennyt siihen, kun olen hartaasti odottanut sinun pihtaamaasi rakkautta, tuota puuttunutta rakkautta, voi jumalan pyssyt, eikö minulla tosissaan ole parempaa tekemistä kuin pillittää surkeaa osattomaksi jääneen poikapolon kohtaloani? Vaikka tärkeämpiäkin asioita on. -- minä rakastan sitä roistoa, rakastan häntä, ei perhana...
Kirjan keskeishenkilö Pierre Arthens valottuu kahdella tavalla: hänen omien gastronomisten muistojensa välityksellä sekä hänet kohdanneiden ihmisten, yhtä lailla läheisten kuin kaukaisten, ajatuksissa. Jokaisella on oma mielipiteensä ja sanottavansa Arthensin persoonasta. Nuo mielipiteet rakentavat kriitikon henkilökuvaa ja saavat paikoin jopa vihaamaan Arthensia. Millainen mies ylenkatsoo omaa perhettää? Läheiseksi kuoleva mies tuleekin hänen omien muistojensa kautta. Vaikka hän olisi ollut elinvoimaisina vuosinaan kuinka pöyhkeä tahansa, on vaikea vastustaa miestä, joka kuvailee normandialaisia savukinkkuviipaleita silkkimäisen sulaviksi, japanilaista sashminia sydämen ulottuvilla olevaksi palaksi maailmankaikkeutta ja puutarhassa tuoreeltaan ahmittua tomaattia pelkistettyjen tuntemusten runsaudensarveksi.
Eikö tuo mies ole runoilija? Tai pikemminkin; Eikö tuosta miehestä kirjoittava Muriel Barbery ole taitava ja viisas? Kovin usein en ole liikuttunut ruokakuvauksista enkä itkenyt nytkään, mutta tunsin sydänalassani jotain outoa lämpöä sellaisia asioita kohtaan, joita en itse ole kokenut tai välttämättä edes maistanut. Kulinaristin kuolema toimii ylistyslauluna hyville raaka-aineille sekä kaikille niille huippukokeille ja maalaismummoille, jotka tekevät ruokaa kantaen teoissaan omaa nerokkuuttaan.
Kulinaristin kuolema on hurmaava juuri sillä samalla tavalla, joka teki Siilin eleganssista niin ihanan. En ole lukenut tarpeeksi ranskalaista kirjallisuutta, mutta tuntuu kuin siellä maassa kirjailijoilla olisi ihmeellinen kyky saada kepeys ja vakavuus lyömään kättä onnistuneella tavalla. Ainakin Kulinaristin kuolemassa mikään, ei edes kuoleman odotus, tunnu synkältä tai vaikealta. Se ei ole myöskään hauskaa eikä kaunista, se vain tulee vääjäämättä ja sitä odotellessa voi hyvin yrittää muistoillaan metsästää sitä kaikkein tärkeintä ja täydellisintä makua. Ja vaikka makuelämyksen etsiminen onkin romaanin viehättävä ydin, ei Barberyn sanoma mielestäni ole ruoassa. Se on siinä, että me kaikki ihmiset yhteiskuntaluokastamme riippumattomassa keskinkertaisuudessamme kaipaamme jotain konreettista kiinnekohtaa elämällemme, oli se sitten joku ihminen, kirja, maalaus, maisema tai ruoka.
Mikä sitten on se Pierre Arthensille täydellinen makuelämys, sitä en tietenkään teille kerro. Sanon vain, että yllätyin. Fiktiivisen ravintolakriitikon kaipaama herkku ei ole koskaan lumonnut minua. En myöskään ole (vielä, toivon) kohdannut sitä ruokaa, joka olisi minulle piilotajuntani ohjaamaana elinvoimani ja olemassaoloni ydin.
Viime vuoden lopulla nostin Barberyn Siilin eleganssin erääksi vuoden 2010 suosikkikirjakseni. Sitä, mahtaako Kulinaristin kuolema tehdä saman tänä vuonna, en osaa vielä sanoa. Pidin tästä kirjasta todella paljon, mutta tämä kirjavuosi on muutenkin vaikuttanut vielä paremmalta kuin edellinen. Loppukiteyksenä totean vain, että lempeä ironia sopii minulle. Näistä kahdesta satiirisesta ja elegantista kirjasta Siilin eleganssi on koskettavampi ja Kulinaristin kuolema charmikkaampi.
****½
Kulinaristin kuolemasta ovat kirjoittaneet myös Susa ja Joana.
tiistai 1. maaliskuuta 2011
~Tammi-helmikuussa luettua (kiitos!)~
Nyt minäkin vasta keksin sen, mitä monet kirjabloggaajat ovat omissa blogeissaan harrastaneet jo jonkin aikaa: Alan tästä lähtien kirjata kuukausittain täällä blogissani esittelemäni kirjat. Tammi- ja helmikuu ovat olleet ihan mukavia kirjakuukausia. Olen edellisten kahden kuukauden aikana tuonut blogiini kaikkiaan 15 kirjaa, mikä tekee liki kaksi kirjaa viikossa. Ihan kaikista lukemistani kirjoista en ole ehtinyt tänne kirjoittaa ja keskenjääneitä en toistaiseksi ole tuonut blogiini ollenkaan. Jos tämä lukutahti säilyy, pitäisi minun lukea vuodessa noin sata kirjaa. Voin siihen päästäkin, koska esittelen mielelläni myös tieto-, matka-, sisustus- ja lastenkirjoja.
Helmikuun parhaani oli Makinen Ranskalainen testamentti, tammikuussa minut lumosi Haahtela Perhoskerääjällään.
Helmikuu:
Timo Kalevi Forss ja Martti Lintunen: Karjala edestakaisin (2010)
Johnny Cash & Patric Carr: Cash - Omin sanoin (2003)
Henna Helmi Heinonen: Veljen vaimo (2011)
Pasi Lampela: Hellekausi (2007)
Riikka Pulkkinen: Raja (2006)
Andreï Makine: Ranskalainen testamentti (1996)
Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat (2010)
Jhumpa Lahiri: Tuore maa (2008)
Tammikuu:
Markus Hotakainen: Tildan tähdet. Lasten oma avaruuskirja (2007)
Joel Haahtela: Perhoskerääjä (2006)
Celia Samartin: Nora & Alicia (2011)
Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö (2010)
Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt. Sodassa ja rakkaudessa (2010)
Ilona Pietiläinen: Elämää valkoisessa puutalossa (2010)
Linda Olsson: Sonaatti Miriamille (2010)
Kiitos kirjoista, tammi- ja helmikuu. Maaliskuu on alkanut kirjojen osalta todella lupaavasti, olen kolmen kirjan ihanassa loukussa. Ja kiitos myös kaikki läheiset, olen otettu tästä suloisesta maaliskuisesta ylenpalttisuudesta.♥
P.S. Tämän päivän kunniaksi päätin tulla puolittain ulos blogikaapista. Olen tätä pitkään miettinyt ja viimeaikaisten kirjabloggaajaystävien postausten rohkaisemana päätin lopulta kertoa oikean etunimeni blogissani. Jätän silti Lumiomenan mukaan roikkumaan, koska se on iso osa blogi-identiteettiäni. Ja sen verran pitkä nimi Katja Lumiomena on, että voitte kutsua minua kummalla nimellä vain.