~Carol Shields: Pikkuseikkoja~

Sitten vain istumme hiljaa, juomme kahvimme emmekä puhu enää mitään.
Mitä me sanoimme? Emme paljonkaan. Mutta me siirryimme hetkeksi abstraktioiden tuolle puolen. Annoimme jonkinlaisen pantin ja torjuimme sen, että geenien sattumanvaraisuudet tai toisten ihmisten tunkkainen maailma saisi meidät pois tolaltamme. Me voimme päihittää surumme, sillä mitä muuta ne ovat kuin uusia abstraktioita, virtaavaa ilmaa.

Nelikymppinen Judith Gill asuu mukavalla omakotitaloalueella, joka ei ole lähiö eikä kylä, yhdessä puolisonsa sekä teini-ikäisten lastensa Meredithin ja Richardin kanssa. Työkseen Judith kirjoittaa elämäkertoja, hänen miehensä on John Miltoniin keskittyvä kirjallisuudentutkija. Judith on parantumattoman utelias, muttei missään nimessä juoruileva. Hän omaa hiljaista tietoa niin tutkimistaan ihmisistä kuin ystävistään ja puolisostaan. Pikkuseikoista, kuten keittiövälineistä, parranajovehkeistä tai ehkäisypillerikiekoista hän suodattaa oman kokonaisuutensa läheisistään. Elämä syyskuusta toukokuuhun soljuu akateemisen arjen, iltaisen televisionkatsomisen sekä laajan tuttavajoukon tapaamisten merkeissä.Tasaisuuden rikkoo Judithin huomio siitä, että kirjailijatuttava on ammentanut Judithin ideaa menestyskirjaansa. Tuttu arki ja läheiset ihmiset alkavat näyttäytyä oudossa valossa.

Pikkuseikkoja (Otava 2011; Small Ceremonies 1976) on kanadalaisen Carol Shieldsin (1935-2003) vihdoin suomennettu esikoisromaani. Shields mainitaan usein arjen mestarina  ja monitahoisten elämäkertojen taitajana eivätkä hänen kirjojensa ystävät pety esikoisenkaan äärellä; Tähänastisesta elämästä ja itsestäänselvyyksistä koostuu suurempi kokonaisuus.

Lempeän ironisesti kuvattu arki on Pikkuseikoissa keskeisintä, vaikka monet juhlahetket pilkkovat sitä. Järisyttävien tapahtumien ja tunne-elämysten, runollisen kauniiden seepianväristen lauseiden sekä maailmanpolitiikkaa ja henkilöhistoriaa sekoittavien romaanien jälkeen tuntui hyvältä lukea melko korutontakin ajankuvaa 1970-luvulta. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat liki 35 vuoden taakse, voisi kaikki tapahtua nykypäivänä. 1970-luvusta kielivät lähinnä tuhkakupit kodeissa, älymystön lievä sosialistisuus ja osallistuminen abortinvastaisiin mielenosoituksiin sekä oikeat kirjeet, joita lähetetään niin lasten ja vanhempien kuin ulkomailla asuvien tuttavien kesken. Arjessa istutaan arkistossa, syödään maissihiutaleita ja paahtoleipää, valitaan kirjepaperia, avataan vesi- ja viemärilaskuja sekä asutaan jonkun toisen näköisessä talossa. Shields kirjoittaa niin hyvin, että hän saisi hampaiden lankauksenkin osaksi sujuvaa kaunokirjallisuutta.

Me siis jatkamme teerituaalia. Emme ole kuitenkaan kertaakaan onnistuneet tavoittamaan sitä perimmäistä suojaisaa kodikkuutta, yhteistä tunnetta, että olemme turvassa maailman mysrkyiltä. Leijumme jossain siinä välissä. Talomme on ehkä liian suuri tai väljä, liian avara, emmekä sitä paitsi enää ole edes samoja ihmisiä kuin silloin, mutta jatkamme sinnikkäästi.

Joskus jään miettimään romaanin alkukielisen ja suomennetun nimen eroavaisuuksia. Teen sen harvoin, koska edellisen kerran pohdin samaa viime syksynä luettuani Joyce Carol Oatesin erinomaisen Kosto: rakkaustarinan, jonka englanninkielisessä nimessä ei mainita kostoa, vaan raiskaus. Shieldsin Pikkuseikkojen englanninkielinen nimi on Small ceremonies. Pieniä seremonioita viittaa suomeksi mielestäni enemmän konkreettisiin juhlahetkiin, seremoniallisiin häihin ja uudenvuodenjuhliin. Small cerenomies on mielestäni jotain arkisempaa, vaikkapa arki-illan teeateria (jollainen tässä romaanissa kuvataan niin tarkkaan kinkkuineen ja sitruunakakkuineen, että kaikki Shieldin ystävät saavat olla onnesta soikeita, minä ainakin olin!) tai ystävän vastaanottaminen ilman mitään oikeasti seremoniallisia menoja.

Pikkuseikkoja on mainio käännös myös sen vuoksi, että me kaikki koostamme käsityksemme itsestämme, arjestamme ja läheisistämme niistä pienistä vihjeistä, joita saamme: Lankakeristä pöytälaatikossa, tavasta pureskella paahtopaistia, television suosikkisarjoista, filosofisista kannanotoista tai siitä, onko ulko-ovessa ovikello vai kolkutin. Pikkuseikka on sekin, että Judithin läheisin ystävä, kuplavolkkarillaan ajeleva Nancy Krantz, on vain satunnainen vierailija Judithin elämässä; Naisten välinen ystävyys perustuu lyhyille arkisille, mutta aidoille, keskusteluille ja ajoittaisille sherrylasillisille.

Olen muistaakseni joskus kertonut, että Carol Shields on John Irvingin ohella ehdoton suosikkikirjailijani. Mitä tahansa heiltä suomennetaankin, tartun kirjaan innolla. Ja kuten aina paljon julkaisseen kirjailijan kohdalla, mahtuu tuotantoon uudelleen ja uudelleen luettavissa olevia helmiä, ylilyöntejä ja rimanalituksia sekä kaikkea siltä väliltä. Oman suosikkikirjailijan teoksista on vaikea kirjoittaa blogiarviota, koska näitä kirjoja odottaa ja lukee erityisen latautuneena.

Esikoisromaaneilla katsotaan monesti olevan omat harha-askeleensa ja hapuilunsa, mutta ne kuitenkin kertovat kirjailijan tulevista kyvyistä. Minä en nähnyt Pikkuseikoissa minkäänlaista hapuilua, vaan se on hyvin vahva pieni romaani erään perheen arjesta ja päähenkilönsä mietteistä. Käsikirjoitusten laatimisella on romaanissa niin suuri rooli, että jossain vaiheessa kuvittelin sen olevan tätä hapuilua ja Shieldsin oman kirjailijuuden etsimistä, mutta lopulta juuri arkielämästä, tieteen ja fiktion kirjoittamisesta sekä tarinoiden lähteistä muodostuu Pikkuseikkojen ydin,  myös petosepäilyn kohde, ja kaiken keskellä päähenkilö Judith on uteliaan tarkkailijan, syntymävikansa, roolissa.

Kuinka monesta teeskentelykerrostumasta me kaikki muodostammekaan mielikuvamme ihmisistä? Myös meistä itsestämme.

****½