~Ilona Pietiläinen: Elämää valkoisessa puutalossa~

Hämärän alle on hyvä kääriytyä, tehdä koti pesäksi ja odottaa tuota ihanaa valkoista lumiharsoa. Pinoa leveät ikkunalaudat täyteen kynttilöitä, varastoksi pitkää talvea varten. Puukasa rytmittää olohuonettani ja tuoksu täyttää nurkat. Ajatuskin lämmittää jo mieltäni. Paukkupakkasilla tuli ritisee hiljaa ja voisin tuijottaa ikuisesti sen liekkiä.

On kirjoja, joihin tulee tunnelmoinnintarpeessaan palattua uudelleen ja uudelleen. Olen onnekas, koska sain joululahjaksi Ilona Pietiläisen kirjan Elämää valkoisessa puutalossa (2010). Teos on hurmaava sisustuskirja, hieno kahvipöytäkirja, suloinen selauskirja sekä ihan konkreettisia neuvoja sisältävä lifestylejulkaisu.

Kirjassaan Pietiläinen kutsuu lukijansa kotiinsa Äänekoskelle Pukkimäen vanhalle työläisalueelle, jossa syreenien reunustamat hiekkatiet johdattavat vanhoihin puutaloihin. 1920- ja 40-luvuilla tiiviisti rakennetut korttelit tarjoavat asukkailleen yhteisöllisyyttä, Museoviraston tukea ja sääntöjä sekä sellaisen idyllin, josta me 2000-luvulla rakennetuissa taloissa asujat voimme vain haaveilla. Kissapenkkikattojen alla ei voi kuin nukkua suloisesti.

Elämää valkoisessa puutalossa-teoksen vahvinta antia on tunnelmointi. Puutarhan pelargoniat, pihalla kasvavat ratamot, syysillan kynttilät tai aamiaisen Mikki Hiiri-paahtoleivät saavat haaveilemaan vastaavista omassa elämässäkin. Pietiläinen houkuttelee lukijansa nauttimaan jopa siivouspäivästä kaikkine kuuramisineen, kun palkintona on männynraikas koti ja onnellinen perhe. Arkirakkaus onkin termi, jonka Pietiläinen nostaa esiin sellaisena kotielämän tekona, jolla voi ilahduttaa muita pyyteettömästi.

Tunnelmanmaalailun ohella Elämää valkoisessa puutalossa sisältää hyviä ja konkreettisia vinkkejä sisustajille sekä kaikille heille (meille!), jotka haluavat tehdä jotain itse. Otan ilolla vastaan kirjassa olevat kranssintekoneuvot sekä reseptit Mummo Ankan omenapiirakan leipomiseen tai vinkit syksyisen ruokapöydän kattamiseen. Ja tiedän samoin, ettei omien mieltymysten mukaisen kodin tarvitse olla kallis, vaan että esimerkiksi eräästäkin ruotsalaisesta kalustefirmasta voi tehdä hyviä ja kestäviä hankintoja. Uuden ja vanhan liitto on sisustuksessa paras mahdollinen.

Kirjan houkuttelevuutta verrattuna moniin muihin sisustuskirjoihin lisää myös sen elämäntäyteisyys. Kirjassa ei vain kuvata kotia ja kauniita esineitä, vaan Pietiläinen tutustuttaa yleisönsä myös perheeseensä, naapurustoonsa, muutamiin tuttaviinsa sekä sydämiä murskaavaan koiraansa.

Koti on kovin vahva sana. Sinne minne pesän teet, on hyvä kantaa aarteet ja unelmat. Jo kauan sitten olen löytänyt kodin - sitä ei muuta asunto tai talo. Minun kotini on perheeni.

Pietiläinen viljelee kirjassaan kauniita ajatuksia. Hänen kirjoittamansa mietteet ovat runollisia ja lempeitä, niistä hehkuu lämpö. Pietiläisen teksti on kuitenkin hänen kuviaan heikompaa, vaikka sanat ja kuvat toisiaan täydentävätkin. Toisinaan, mutta vain paikoin, teksti olisi kaipanut hieman editoimista. Nyt lauseet ovat paikoin turhankin lyhyitä, pikemminkin ajatelmia kuin ehjiä virkkeitä. Toisaalta tämänkin puutteen voi kääntää eduksi, koska kirjassa Pietiläinen tulee henkilönä esille ja tekstikin noudattaa samaa hyvää kaavaa. Pidän siitä, että kirjan tekijä on esillä korostamatta itseään liikaa. Näin kirjaan tulee aimo annos persoonallisuutta ilman rasittavaa egoismia.

Elämää valkoisessa puutalossa on kirja haaveilijoille, itsetekijöille, löytäjille ja romantikoille. Kenelle Pietiläisen kirja sitten ei sovi? Tietenkään niille, jotka eivät pidä maalaisromanttisesta, aavistuksen rosoisesta ja samaan aikaan leikkisästä tyylistä. Antiikkipuristit, uusimman designin ystävät tai pelkistetystä tyylistä pitävät eivät Elämästä valkoisessa puutalossa juurikaan innostu.

Vaikka kritisoin hieman kirjan kieltä, en voi moittia mitään muuta. Kuvat, värimaailma, ideat ja teoksen teemojen mukaan kulkeva rytmitys sovittuvat hienosti yhteen. Elämää valkoisessa puutalossa on kirja, jota täysiverinen haaveilija voi lukea pitkin vuotta hakien ideoita ja kotiarjen elämyksellisyyttä. Ja mikä parasta: kirjassa ei ole ainuttakaan Madonna-patsasta!

Täsä kirjasta on kauniisti kirjoittanut myös Leena Lumi.