~Äänikirjoista (Kinsella, Austen)~

Vihdoinkin olen äänikirjan kuuntelemisen sangen tuskaisessa työssäni siinä pisteessä, että sain kuunneltua yhden kirjan loppuun ja toisen liki puoliväliin. Näin ollen pystyn myös kirjaamaan joitakin kokemuksiani romaanin "lukemisesta" kirjaa kuuntelemalla.

Olin kuullut äänikirjoista hyviä kokemuksia autoilevilta ystäviltäni. Itse en juurikaan pääkaupunkiseudulla autoile, vaan kuljen yli kahdenkymmenviiden kilometrin mittaisen työmatkani tavallisesti bussilla, harvoin junalla ja toisinaan mieheni kyydissä hänen työpaikalleen saakkka, josta jatkan julkisilla. Bussissa ja junassa luen yleensä kirjaa, mutta koska kärsin lievästä matkapahoinvoinnista, päätin iPhonestani innostuneena ostaa pari äänikirjaa iTunesista. Koska olin jo etukäteen hieman skeptinen kärsivällisyyteni ja äänikirjojen yhteensovittamisen suhteen, valitsin helpot ja viihdyttävät englanninkieliset kirjat; Itselleni tutun ja rakkaan klassikon Jane Austenin Emman sekä uuden chick-litiksi luokiteltavan aina hauskan Sophien Kinsellan Twentie's Girlin (suomennettu nimellä Kevytkenkäinen kummitus, 2010).

Aloitin Emmasta, koska oletin sen sisältävän hyvää brittienglantia ja halusin fiilistellä erään suosikkikirjailijani teoksella. Se oli ensimmäinen virheeni äänikirjojen kuuntelemisessa. Lyhentämätön, unabridged, versio eteni nopeaan lukutahtiin tottuneelle liian hitaasti. Minua suorastaan ärsytti se, etten voinut itse vaikuttaa lukunopeuteen ja tutun tarinan äärellä ajatukseni harhailivat siellä täällä aina Tikkurilan maalikartoista ostoslistaan sekä tyttäreni päiväkotiystävän syntymäpäiväjuhliin. Toki brittienglanti oli yhtä nautittavaa kuunneltavaa kuin sen oletin olevan, mutta Emma sai jäädä vajaan viikon kuuntelun jälkeen, olinhan ehtinyt kirjassa vasta alle puoliväliin!

Twentie's Girl sen sijaan oli itselleni uusi tuttavuus. Olin aikaisemmin lukenut yhden Kinsellan kirjan, Varsinaisen talousihmeen, joka kepeydestään huolimatta - tai juuri sen vuoksi - sai minut nauramaan ääneen. Muutaman kerran vuodessa tartun chick-litiin, ne ovat minulle samanlaisia keventäjiä kuin monille dekkarit, suosikkejani tässä genressä ovat olleet Jennifer Weinerin ja Marian Keyesin kirjat. Kinsella pitikin otteessaan Austenia paremmin (valitettavasti, voisin melkein sanoa), mutta nytkin tuskastuin tarinan hitaaseen etenemiseen. Kirja, jonka lukisin normaalisti päivässä tai parissa vei minulta kahden viikon työmatkat! Onneksi sekin oli luettu moitteettomasti brittienglanniksi.

Kevytkenkäisen kummituksen tarina on simppeli, mutta hillitön. Lara Lington luo uraa Lontoossa, on joutunut poikakaverinsa jättämäksi ja kaiken kukkuraksi kohtaa sataviisivuotiaan isotätinsä Sadien hautajaisissa itsensä Sadien haamun. Lara on ainoa, joka näkee ja kuulee tätivainaan, joka on ottanut itselleen parikymppisen charleston-tytön tyylikkään ja shampanjasta pitävän hahmon. Käy ilmi, että Sadiella on selvittämättömiä asioita tämänpuoleisessa ja Lara joutuu hänen auttajakseen. Seikkailut kummitustädin kanssa tuovat Laran elämään hersyäviä, suorastaan noloja, mutta myös sydäntäsärkeviä hetkiä. Lajityypilleen ominaisesti kirja naurattaa, vetoaa tunteisiin ja viihdyttää. Kunpa vain olisin lukenut sen painettuna!

Jane Austen-fani minussa huokaa syvään ja jättää äänikirjat ainakin joksikin aikaan. Pahoinvoinnin uhallakin tartun jatkossakin työmatkoillani painettuun, oikeaan, kirjaan.

~Kotiinpaluu *~

Blogini oli muutaman päivän mittaisella juhannustauolla ja nyt illan kääntyessä keskiyöksi olen ensiksi yrittänyt ottaa kiinni blogienmentävää aukkoa lukemalla teidän muiden blogeja sekä päivittämällä pikaisesti omaani keskikesän tunnelmilla.

Suuntasin juhannukseksi perheeni kanssa synnyinseudulleni Pohjois-Savoon, jossa nautin ennen kaikkea keskikesästä, jota saimme viettää varsin kauniissa säässä. Ehdin muun muassa tehdä retken Kakkiksen (!) hienolle erämaajärvelle, poimia lasteni kanssa seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle (tyttären mukaan "kaikki oikeat juhannusneidot laittaa tyynyn alle myös ilmapallon, eiks niin?") sekä palata äitini lapsuudenkirjoihin, jotka ovat olleet itsellenikin tuttuja jo yli kahdenkymmenenviiden vuoden ajan. Esimerkiksi Priskan selailu oli yhtä suloista ja raikasta kuin aina ennenkin. Kunnolla en kirjaa vielä lukenut.

Tänään palasimme kotiin, tuttuun ja reissun jälkeen aina hieman uuteen kotiin. Olemme koko perhe nyt lomalla ja loma alkaakin reippaasti, kun huomenna appeni saapuu meille auttamaan keittiön kaapistojen maalaamisessa. Antiikinvihreä saa nyt jättää meidän talomme. Lähipäivien aikana koetan tuoda tänne blogiini muutaman kirjan sekä kirjoittaa viimein kokemuksistani äänikirjan parissa.

Siihen saakka, nauttikaa kesäkuun viimeisistä päivistä ihan jokainen!

~Saniainen kukkii juhannusyönä (Kesäaamukampa 4)~

Neljäs piikki - kampa tyhjänä!

Tänään vanhana juhannuspäivänä valmistautuu Suomi viettämään suven suloisinta juhlaa, Jussit, Johannekset, Juhanit, Jukat, Juhat ja Jannet viettävät nimipäiväänsä (onnea, aviomieheni!) ja minä aion iltapäivällä ottaa varaslähdön kauan odottamaani viiden ja puolen viikon mittaiseen kesälomaan. Auto on jo pakattu, Country Living ostettu matkalukemiseksi ja matka lapsuudenmaisemiin keskikesän viettoon voi alkaa.

Jotta pysytte onnellisina ensi vuonna, muistakaa tämä juhannusneuvo tai -taika:

Ku juhannus on ja koivuja, pihlajoita tuuvvaan portaihen etteen,
nii ei pie taitella niihen oksija,
sillä se tietää suruu ja murhetta itelleen.

- Polvijärvi, 1936.

Muistattehan vielä laittaa seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle! On myös uskottu, että saniainen kukkii vain juhannusyönä ja tuo löytäjälleen hyvää onnea koko seuraavaksi vuodeksi. Niin houkuttelevalta kuin sananjalan kukan etsiminen kuulostaakin, iloitsen kotoisasti perennapenkissä talvehtineesta laventelista ja saatanpa lasteni kanssa hyvinkin poimia ne seitsemän erilaista kukkasta.

♥ Suloista ja valoisaa keskikesän juhlaa ♥
Lisää juhannuksen uskomuksista mm. SKS:n sivuilta.

~Katharina Hagena: Omenansiementen maku~

Saksalaisen Katharina Hagenan romaani Omenansiementen maku lähtee liikkeelle hautajaisista. Kirjastonhoitajana työskentelevä Iris perii isoäitinsä Berthan kuoleman jälkeen vanhan sukutalon, mummolansa. Perintö ja taloon asettuminen tuntuu aluksi kummalliselta, mutta pikkuhiljaa puutarha omenapuineen, talo itse sekä ennen kaikkea menneen tapahtumat, oman suvun muistot, ottavat Iriksestä otteensa.

Kirjassa on monia kerroksia, kuten omenassa. Ensin on raikas ja värikäs kuori, sen jälkeen makeankirpeä, täyteläinen maku ja ytimessä omenansiemenet, se ydin, joka voi jatkaa elämän kiertokulkua.


Muistaminen ja unohtaminen lomittuvat, kun Iris alkaa selvittää niin Berthan ja tämän kolmen tyttären kuin oman nuoruutensa tapahtumia. Mitä hienoja runoja kirjoittanut isoisä Hinnerk oli tehnyt joutuessaan leirille, joilla natsipuolueeseen kuuluneita oli mukautettu sodanjälkeisen Saksan arkeen? Miksi kaunis ja hauska Rosmarie-serkku kuoli? Miten omenapuu saattoi edellisenä päivänä kukkia ja seuraavana päivänä peittyä valkoiseen vaippaan vain kuukautta ennen Berthan Anna-sisaren kuolemaa? Mikä saa omenapuun kantamaan hedelmää jo kesäkuussa? Ja etenkin; Onko kaikkea tarpeen tai hyvä muistaa?

Hagena ei kirjoita auki henkilöhahmojensa koko elämää. Tämän vuoksi jäin kaipaamaan hieman lihaa muutaman hahmon ympärille. Vaikka moni lanka jää punomatta ja kysymys vastaamatta, jää lukijalle kaikesta huolimatta täyteläinen olo. Hagena onnistuu välttämään latteuden ja tavanomaisuuden karikot luoden omenanraikasta tekstiä. On kuin samaan aikaan olisi keskikesä ja syksyinen pakkasaamu, kuin kaikki olisi suloista ja turvallista, mutta silti ilmassa olisi epävarmuuden muodon ottanutta vaaraa ja muistissa aukkoja. Omenansiementen maku on myös varsin aistillinen kirja: Berthan ja naapurin kohtaaminen katkarapujen kuorimisen aikaan, Iiriksen ja Maxin uintiretket sekä Harriet-tädin traaginen lyhyt rakkaus ovat kaikki eri aikakauden käsinkosketeltavia tarinoita.

On kirjoja, jotka lukee vain kerran ja vaikka niistä pitäisi, ne unohtuvat jonnekin aivopoimujen kirjoille varattuun sopukkaan. Ja on kirjoja, jotka haluaa lukea useamman kerran, minkä vuoksi on järkevää omistaa kyseiset kirjat. Omenansiementen maun kohdalla taidan tehdä reissun kirjakauppaan.

PS. Tästä kirjasta kuulin ensimmäisen kerran Leena Lumen blogissa. Kiitän tästäkin kirjavinkistä; Jos kirja sisältää muistoja, salaisuuksia, omenantuoksua, puulattioita sekä kirjastonhoitaja-päähenkilön, on kirja minulle juuri sopiva. Etenkin, kun se on raikkaasti ja fiksusti kirjoitettu. Tämän kirjan tunnelmissa haluan viipyä vielä hyvän aikaa.

~Hattarapettymys (Kesäaamukampa 3)~

Kolmas Piikki
Mitkä ovat teidän kesämakujanne? Ja mitkä suurimpia makupettymyksiä?

Minulle kesän ehdottomia suosikkimakuja edustavat uudet perunat, tuoreet mansikat, savustettu kala, kioskista ostettu jäätelötötterö sekä vastaleivottu pulla, joka tuo mieleeni mummolan suuren tuvan. Kesän pahin makupettymys on muisto lapsuudesta ajalta, jolloin olin alle kouluikäinen. Synnyinseudullani järjestetään vuosittain melko kuuluisa kesätapahtuma, jossa on ohjelmaa kaiken ikäisille ihmisille. Juhla-aluetta reunustivat jo 1970-luvun lopulla erilaiset myyntikojut, joissa eräässä myytiin hattaraa.

Hattara oli muistaakseni vaaleanpunaista ja se näytti kuusivuotiaan näkökulmasta unelmalta, ihan oikealta saturuoalta. Pitkän kinuamisen jälkeen vanhempani ostivat hattaran minulle. Onnellisena aloin syödä sitä, mutta se olikin pahaa! Se suli heti kielellä eikä maistunut ollenkaan kevyeltä. Kaiken päätteeksi se jäi tahmeana kiinni käsiini, tahrasi villaponchoni ja taisipa sitä tarttua pitkään tukkaanikin. Sen koommin en ole hattaraa maistanut, vaan ajatus koko herkusta edustaa minulle lapsuuteni suurinta makupettymystä (toinen pettymys olivat eineslihapiirakat koulussa, minä kun luulin niitä hillomunkeiksi - meillä ei syöty eineksiä eikä juuri hillomunkkejakaan, joten mistäs sen olisi voinut tietää!).

Tyttäreni sen sijaan rakastaa hattaraa. Hän sai maistaa sitä ensimmäisen (ja ainoan) kerran viime kesänä juuri tuolla kotiseutuni suurimmissa kesäjuhlissa. Hänelle hattara oli juuri sitä, mitä minä kuvittelin sen olevan olevan; Unelmanpehmeää, makeaa ja nimensä mukaisesti kevyttä kuin kesäisten pilvien hattara.

PS. Teen myöhemmin tänään vielä yhden kirja-arvion. Pysykää kirjojen ystävät kuulolla!

~Muratinpelastaja (kesäaamukampa 2)~

Toinen piikki

(Ehkä kesäaamukamman sijasta pitäisi puhua kesäkammasta, koska iltapäivälle meni tämäkin päivitys.)

Liikun nyt Krunikasta kohti kotia ja edelleen kohti suloista suvea. Jokunen aika sitten töihin mennessäni kadulla työpaikkani sivuoven edessä lojui muratti. Se oli pudonnut jostain ruukusta, koska oli hyvässä mullassa lannoitteineen kaikkineen. Menin ihan tavallisesti sisälle työhuoneeseeni, mutta kymmenen minuutin kuluttua aloin pohtia köynnöksen kohtaloa. Siellä se lötkötteli edelleen maassa niin hyljätyn oloisena, että vein sen yksikkömme kahvihuoneeseen, juotin sille vettä ja kuljetin sen päivän päätteeksi bussilla meille kotiin. Kaveriksi muratille istutin vaaleanpunaisen pelargonian.

Liikaa Neiti Marpleja katselleena aloin pohtia muratin tarinaa; Miksi se oli kadulla? Oliko rakastavaisille tullut riitaa ja temperamenttisempi osapuoli oli heittänyt muratin ruukusta, koska ei halunnut ottaa vastaan lahjoja puolisoltaan? Entä jos muratti oli pudonnut avoimesta ikkunasta kissan hännänheilautuksen seurauksena? Olisiko muratti ollut alkujaan tarkoitettu piristämään valtionhallinnon harmaiden työntekijöiden kesäkuista arkea ja nyt arki jatkuu harmaana jonkun kasvottoman viraston sisällä? Vai olisiko kasvia tarvinnut ehdottomasti päärooliin Kukkakummun lähiön kesäteatteriesityksessä, jossa esitettiin näytelmä Minnamaija ja kymmenen omenankantaa ja nyt kilpailevan Lehtivuoren lähiön väki oli tehnyt pienen sabotaasin? Summa summarum: Jos joku Kruununhaassa liikkuja kaipaa murattejaan, niin minä olen se murattivaras, joka ne vei. Tai sitten olen murattien pelastaja, kuten tässä tapauksessa haluan ajatella.

 Murattiaiheista musiikkia edustaa muun muassa Kate Bushin kaunis Under The Ivy (You Tube).

 

~Kesäaamukampa *~

Ensimmäinen piikki

Viimeinen työviikko ennen juhannusta ja yli viiden viikon mittaista lomaa on kuin lilluisi jonkinlaisessa liminaalitilassa. Ajatukset harhailevat kohti kesäisiä puuhia aina leppoisasta oleskelusta pieniin reissuihin, kesäkirjoista kukkaisiin ja valkoviinilasillisesta keittiön kaappien maalaamiseen. Vielä muutama päivä pitäisi jaksaa istua päivät sisällä, joten päätin aloittaa täällä blogissa pienen kesäaamukamman harventamisen. Jokainen päivä ennen lomaa pieniä kesäisiä juttuja (ja sinne väliin kirja-arvio tai kaksi, jos ehdin).

Koska kammassa oli tänään aamulla piikkejä enää neljä, otan pienen ajallisen takapakin viime viikkoon, jolloin kiertelin Kruununhaassa ja lähistöllä kameran kera. Työhuoneen ikkunasta säleverhojen takaa aukeava aurinkoinen päivä houkutteli karkaamaan ulos.

Tuntui kuin koko kaupunki olisi imenyt itseensä auringon sävyjä

Ja joku oli jo lähtenyt kesälaitumille (tai sitten hienoihin hääjuhliin ;) )

Taivaan sini lähes häikäisi Uspenskin katedraalin juurella

Onneksi kollega ilahdutti yksikköämme mansikoilla.

Nyt illalla ehdittyäni töistä kotiin aurinko näyttäytyy sateisen päivän jälkeen! Lapset piirtelevät liitutaululiiduilla pöytään ja pöydän alla on menossa "pöllöjen ja piikkisuusiilien kesäretki". Kesäkampa toimii heti!

~Victoria ja Daniel ♥~

Monikohan blogi sivuaa Ruotsin kuninkaallisia häitä tänä viikonloppuna? Pitää minunkin kantaa korteni kekoon häähumussa myötäeläen.

Viime viikolla huomasin työpaikkani lähellä sijaitsevan liikkeen ikkunalla komean pienen kuvarivin morsiusparista.

Kollegani kanssa kävimme ruokatunnilla Ruotsin suurlähetystössä Pohjoisesplanadilla kirjoittamassa onnittelumme Victorian ja Danielin onnittelukirjaan. Pitihän sitä päästä mukaan historiankirjoihin ;)

Ja tänään viritimme oman "kisakatsomomme" kotiin kera asiaankuuluvien varustein.

Romanttista pikkukesää!

~Janosch: Suuri panamakirja~

Äänikirjan edetessä edelleen tuskaisen hitaasti (äänikirjat eivät taida sopia minulle) ja kahden hyvän romaanin ollessa kesken haluan esitellä teillä erään tyttäreni suosikkikirjan, jota perheessämme luetaan usein iltasatuaikaan. Janoschin Suuri Panamakirja pitää sisällään kuusi pikku karhusta ja pikku tiikeristä kertovaa kirjaa. Ystävyksistä pikku karhu on vastuunkantaja ja pikku tiikeri se, jolle sattuu ja tapahtuu ja jolla on lupa potea jopa masennusta.

Kirjoista ensimmäinen on Oi ihana Panama, jossa lukijoille selvitetään, miksi karhu ja tiikeri haluavat nimenomaan Panamaan. He asuvat talossaan joen rannalla ja huomaavat joessa ajelehtivan banaanilaatikon. He päättelevät banaanien kasvavan Panamassa, (oi!) ihanassa ja ihmeellisessä maassa, jota on lähdettävä etsimään. Muut yhteisniteen kirjat ovat Aarretta etsimässä, Postia tiikerille, Tule terveeksi, pikku tiikeri, Hyvää päivää, pikku possu sekä Pikku tiikerin jymyjuhlat. Hyvää päivää, pikku possu käy kolmiodraamasta, koska pikku tiikeri tutustuu possuun ja lähtee pois pikku karhun luolta.

Meidän perheemme suosikki on Tule terveeksi, pikku tiikeri. Tarinan suosio johtuu siitä, että esikoiseni pelkää sairaaloita, joissa ei onnekseen ole joutunut viettämään aikaa. Ilmeisesti tarina, jossa pikku tiikeri sairastuu ja joutuu (riemukkaassakin) eläinsaattueessa sairaalahoitoon, vetoaa lapseni mieleen. Vanhempana kiintyy itsekin niihin kirjoihin, joista oma lapsi syystä tai toisesta pitää.

Suuressa panamakirjassa on lukuisia syitä kirjasta pitämiseen. Janoschin tarinoissa esiintyy elämän koko tunnekirjo.Pohjimmiltaan kyse on ystävyyden vaalimisesta. Aina ei saa tammukkaa korppujauhokuorrutuksella ja mantelikastikkeella, vaan on tyydyttävä lihaliemeen. Lihaliemi kuitenkin lämmittää, kun se on rakkaudella valmistettua.

Suosittelen kirjaa jokaisen lapsiperheen peruslukemistoon sekä kaikille niille aikuisille, jotka löytävät jotain kiinnittymispintaa seuraavasta dialogista:

– Voi Karhu, pikku tiikeri sanoi, eikö elämä olekin hirveän ihanaa!

– On, pikku karhu sanoi.

– Elämä on hirveää ja ihanaa.

Siinä se osui suorastaan naulankantaan.

Janosch, oikealta nimeltään Horst Eckert on puolalais-saksalainen vuonna 1931 syntynyt kirjailija, jonka lämminhenkiset lastenkirjat ovat viehättäneet lukijoita jo 1960-luvulta saakka. Lukuisia kirjallisuuspalkintoja saanut Janosch on myös kirjojensa kuvittaja. Hän asuu "autiolla saarella, meren ja auringon välissä", koska kaipaa omaa rauhaa (saari tunnetaan kuulemma paremmin nimellä Teneriffa).

~Yhtenä iltana (ja jos toisenakin)~

Yhtenä iltana kirjallisen ja haaveellisen niitä-näitä-blogin pitäjää väsytti kovin. Hän oli viettänyt pitkän päivän töissä, käynyt shoppailemassa oikein kunnolla kiitos eilen palkkapäivänä maksetun lomarahan, siivonnut illalla, leikkinyt Pet Shopeilla ja paloautoilla sekä saunonut perheensä kera. Hän oli aikeissa tarttua mukaansatempaisevaan romaaniin Omenansiementen makuun (tästä myöhemmin), mutta tyttärelle iltasaduksi luettu Suuren Panama-kirjan osio Tule terveeksi, pikku Tiikeri (josta myös myöhemmin) sai nyt toimittaa lukemiseen suuntautuvan intohimon virkaa.

Kun blogiemäntä sai lapsensa nukkumaan, kutsui kotisohva entistäkin enemmän. Hän ei juurikaan katso televiosta (kun Greyn Anatomiakin on tauolla), mutta nauttii tavattomasti Ms. Marple-filmatisoinneista, etenkin uudehkoista ja nimenomaan Geraldine McEwanin roolityöstä rakastettavana, mutta tällä kertaa hieman ilkikurisena ikäneitona. Hyvin näytellyn ja taidokkaasti punotun juonen omaavan Bertramin hotellissa-tv-elokuvan katsottuaan sekä valkosuklaa-mustikkamuffinsin syötyään hän nukahtaa toivottavasti hyvin. Elokuva on vielä hieman kesken, joten on aika jatkaa sen katsomista.

Kauniita unia jokaiselle  ja tervetuloa blogini uusille lukijoille ♥

~Peter Franzén: Tumman veden päällä *~

Peter Franzénin osin omaelämäkerrallinen teos Tumman veden päällä (Tammi 2010) kertoo kuusivuotiaan Peten tarinan 1970-luvun Keminmaalla uusperheessä, jonka elämää varjostaa isä(puole)n mielipuolinen väkivaltaisuus niin äitiä kuin Peteä kohtaan.

Minä seison oven takana, enkä kuule mitään. Korvissani kohisee ja suu on kuiva. Sormia nipistelee, vatsanpohjassa on kummallinen tunne, vähän kuin pissattaisi. Isä on poliisi, jota Pete hieman ihailee, tuopa isä undulaatitkin lapsille lemmikiksi. Joskus isä on niin pelottava, että Pete pissaa housunlahkeensa märäksi pelkästä selkäsaunan aavistamisesta. Naapurissa asuvalla kaverilla menee vielä huonommin, pojalla on kengän painauman jälki selässään. Äiti on ihana ja paistaa lettuja hoitopäivän jälkeen, pikkusisko Suvi on suloinen.

Mummulassa on turvallista, sinne mennään yökylään - vaikka keskellä yötä. Pete ja pikkusisko Suvi nukkuvat vierekkäin, pappa kertoo hauskoja tarinoita ja saunan jälkeen juodaan Perry-limsaa. No hyvä, kun tulitta käymään. Met kerkesimmä jo mummun kanssa maate, kun ooteltiin teitä vasta huomenna, tuumaa pappa ja nostaa Peten syliinsä pahoinpidellyn äidin tullessa lapsineen vanhempiensa luo turvaan. Myös Peten biologinen isä, Helsingissä asuva Kake on turvallinen, joskin vieras aikuinen.

Franzén kirjoittaa sujuvasti. Kieli on paikoin hieman liiankin yksinkertaista ja kerronta suoraviivaista, mutta siitä huolimatta (tai lapsen näkökulman ollessa kyseessä juuri siksi) Franzénin romaani kaikkine henkilöineen on totta. Peten mukana aikuinen lukija voi heittäytyä muistelemaan omaa lapsuuttaan; Saunalimonadi, pakkasessa jäätyvät varpaat, metsästysaseet, Playmobil-ukkelit, tähtikirkkaat yöt, hämmentävät valokuvat, Ruotsin ihmeet - Maraboun suklaa ja ABBAn musiikki, ystävän kanssa jaetut salaisuudet sekä elämän ensimmäinen matka isoon kaupunkiin ovat tuttuja kenelle tahansa pikkukaupungissa lapsuutensa viettäneelle.

Minun ei tarvitse olla kummoinen - tai omaperäinen - veikkaaja sanoessani, että Franzénista kuullaan jatkossakin myös kirjailijana. Franzén onnistuu erinomaisesti nimenomaan lapsen näkökulman luomisessa. Peten ajatukset koskettavat ja äidin selviytymistarina porautuu syvälle lukijan sieluun. Voi vain kuvitella, millaista tuskaa pieni Pete kantaa sisällään vielä aikuisena. On kuin Pete todellakin kävelisi tumman veden päällä, jääkannella. Jää on ohutta, mutta se kantaa kaikesta huolimatta.

(Jäin hieman miettimään sitä, kuinka usein kirjailijan ja näyttelijän työ voi yhdistyä. Ajatelkaa vaikka mestarimaista Pirkko Saisiota, särmikästä Anna-Leena Härköstä tai tänä vuonna esikoisensa julkaisseita Tiina Lymiä ja Franzénia!)
Ja se äänikirjakin etenee, vaikka vain bussimatkan verran päivässä ;)

~Elokuvakymppi~

Jotkut teistä muistavat ehkä Leena Lumen ja minun simultaanisen päivityksen suosikkikirjojemme top 12:sta? Tänään päätimme julkistaa blogeissamme omat elokuvasuosikkimme. Ja älkää huolestuko, ensi viikolla en julkaise yhtää listaa (ellei joku sitten yllytä liikaa!).

Kymmenen elämäni elokuvaa (ja jotta tekisin oikeutusta vielä kahdelle ihanalle, mainitsen tässä vain nimet Sleepy Hollow, Tim Burton, sekä Lumiukko, jokajouluinen piirretty ♥):

1. Amelie (Le Fabuleux destin d' Amelie Poulain 2001). Olen nähnyt liki kymmenen kertaa ja viehätyn aina vaan.

2. Veronikan kaksoiselämä (La double vie de Véronique 1991). Kieslowskin kaunein elokuva. Kaksoisolento, niin erilaiset elämät. Voisi olla epilogi Väritrilogiaan nimellä Ruskea.

3. Kaunis Sabrina (Sabrina 1954). Humprey Bogart ja Audrey Hepburn. Katson joka kesä.

4. Pan's Labyrinth (El Laberinto del fauno 2006). Toinen maailmansota, julmuudet ja niitä fantasiaan pakenevan tytön jotsenlaulu. Visuaalinen mestariteos.

5. Lumikki (Snow White and the Seven Dwarfs 1937). Disneyn mestariteos, hauska, nokkela ja kaunis kaikille tuttu satu.

6. Rakkautta vain (Love Actually 2003). Kiteyttää kaiken sen, mistä pidän englantilaisissa romanttisisssa elokuvissa. Ja Colin Firth, Liam Neeson, Hugh Grant, Alan Rickman ja Emma Thompson samassa leffassa!

7. Elämänä pakotie (Running on empty 1988). Pieni elokuva aikoinaan terrori-iskun tehneestä perheestä, joka pakenee FBI:ta. Poika (River Phoenix) haluaa Juilliardiin, mitä siihen sanoo äiti (Christine Lahti)?

8. Belle Epoque (Bello Epoque 1992). Mietin pitkään tämän ja Almodovarin Volverin välillä, kesä ja kepeä mieli voitti. Espanjan sisällissota ja komediallinen rakkauden kesä.

9. Takaikkuna (Rear Window 1954). Mielestäni Hitchcockin paras elokuva. Naapureiden tirkistelyä ja tiivistä jännitystä.

10. Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou? 2000). Coenin veljekset osaavat. Odysseyksen tarina 1930-luvun Yhdysvalloissa. Uskomaton soundtrack.

(sekä elokuva "kaapista", Sweet Home Alabama; Yliromanttinen naistenlehtiartikkeleitakin köykäisempi hömppä, jossa newyorkilainen muotisuunnittelija palaa kotikonnuilleen punaniskaiseen Alabamaan ja vanha suola alkaa janottaa. Älkää kysykö, miksi tästä niin pidän. En tiedä sitä itsekään, mutta jokaisella lie oma huono hyvä elokuvansa!)

Kuvat: Googlen kuvahaku.

~Aakkoset (paparazzeilua) ~

Löysin Mari A:n Ihan omasta blogista Aakkoset, ja lista- sekä tietenkin aakkosintoilijana päätin tehdä omani. Huomenna on luvassa vielä erilainen lista, mutta sen jälkeen palaan taas kirjojen pariin. Kirjoista saan myös mainion aasinsillan mainostaa hyvän ystäväni aloittamaa kirjablogia Järjellä ja tunteella. Luvassa on järjellä ja ennen kaikkea tunteella arvosteltuja kirjoja monipuolisesti lukevan ystäväni hyllystä.

Ja nyt: Elämäni aakkoset (tai ainakin kesäkuisen sadelauantain aakkoseni)

A Tyttäreni A, neljä- ja puolivuotias elämäni valo.

B Bologna. Selvä valinta B:ksi. Italialainen kaupunki, jossa mieheni työskenteli 2003-2005.

C Calvino. Itali Calvino, eräs suosikkikirjailijani.

D The Doors. Lukioaikani suosikkiyhtye. Liskokuninkaan mytologiaa ja hyviä biisejä.

E Kummityttöni E. Olen iloinen, että ortodoksisuus on täten säilynyt elämässäni (edesmennyt isänäitini oli ortodoksi, hän kuoli samana syksynä, jolloin sain ilon tulla E:n kummiksi).

F Fanfaari. Kaikki me tarvitsemme hieman fanfaareja elämässämme, eikö niin?!

G The Goring. Ihanin hotelli, jossa olen koskaan yöpynyt.

H Humanisinen tiedekunta. Sellaisesta valmistuin, mutta rakkaassa periferiayliopistossani sitä ei enää ole, vaan se on korvattu filosofisella tiedekunnalla.

I John Irving. Suosikkikirjailijani (ja mitäpä siihen lisäämään)

J Aviomieheni, jonka kanssa olen ollut naimisissa jo pian 11 vuotta.

K Kissankäpälä. Kukka, jota rakastin lapsena ja joka kasvaa edelleen miltei mattona mummolani lähellä savolaisella salolla.

L Lontoo. Suosikkikaupunkini, jonne voisin matkustaa aina ja aina vain.

M Minä itse. Äiti, haaveilija, hajamielinen, temperamenttinen, tutkija.

N Nekkula. Leikkimökki, jossa aiomme pitää juhlat juhannuksena.

O Poikani O, kaksi- ja puolivutoias, elämäni ilo.

P Pupu. Pihallemme on tainnut muuttaa rusakko, jota paparazzeilin eilen illalla ei-niin-kovin-hyvällä menestyksellä. Rusakko on pihallamme edelleen nyt lauantaiaamuna.

Q Keijo Q. Olin lapsena Dingo-fani.

R Raitiovaunu. Kulkuväline, jossa tunnen oloni aina hieman huristiksi. Niin eksoottista - vielä neljän pääkaupunkiseudulla asutun vuoden jälkeenkin!

S Suklaa. Olen addikti.

T Tarinat. Kirjat, joissa on hyvä tarina kerrottavana, kiehtovat loputtomiin.

U Uudissana. Uudissanoja, kuten painopistealue tai leppoistuminen, on hauska pohtia.

V Villasukat. Olen villasukkaihminen.

W Washintonin osavaltio. En ole koskaan käynyt, mutta sieltä tulee ihania omenoita ja hyvää punaviiniä (pieni mainos viinille nimeltä Columbia Crest).

X Xerox. En tule toimeen kopiokoneiden kanssa. En ole vielä löytänyt sisäistä toimistorottaani.

Y Yö, totta kai. Nimenomaan vuorokauden aika, ei koskaan samaa nimeä kantava yhtye.

Å Å, ruotsalainen sana joelle. Olen aina asunut lähellä jokea, lapsuuteni kotipaikkakunta kantoi joen nimeä sisällään, kuten henkinen kotikaupunkini Joensuu ja nyt asun kaupunginosassa, jonka nimessä joki on taas mukana.

Ä Äiti. Olen äiti ja myös äitini tytär.

Ö Öljy. Hiilivetyjen seos, jota ilman on vaikea elää, vaikka yrittäisi (katsokaa vaikka John Websterin elokuva Katastrofin aineksia)

~Sivusilmin (päivä melkein-lehtikriitiikkona)~

Luen paljon paitsi kirjoja, myös aikakauslehtiä. Olen jossain määrin lehtifriikki. Tilaan lehtiä, ostan niitä matkalukemiseksi, viikonlopun iloksi ja usein myös itseäni hemmotellakseni. Perjantaisena viikonlopun aloittajana ja keventäjänä siirryn hetkeksi leikkimään lehtikriitikkoa. Ja ennen kuin menen kurkistamaan näiden varsin kepeiden hyvän mielen lehtien sisälle, painotan vakavasti otettavana tutkijanaisena lukevani kaikkein mieluiten Hesaria (jota ilman en voisi olla), tilaavani Hiidenkiveä ja nakkaavani ammattiliittoni lehden Acatiimin usein suoraan paperinkeräykseen. Ja Kotivinkki kolahtaa postilaatikosta parin viikon välein.


Alkukesän kevennyksenä olen lukenut näitä. Tavoilleni poikkeuksellisesti annan lehdille tähtiä (kirjoille en koskaan). Arvioissa on huomattava, että ostan tai tilaan esittelemiäni lehtiä, joten lähtökohtaisesti pidän jokaisesta julkaisusta ainakin kolmen tähden verran. Jokainen lehti sijoittuu osastolle hyvän mielen hömppä - ei siis mitään syvällistä. Nyt vain kynsilakat varpaisiin ja lukemaan!

Jeanne D'Arc Living: Tähän englanninkieliseen tanskalaiseen lehteen oli pakko tutustua, niin monissa blogeissa lehteä hehkutetaan eräänlaisena romanttisen sisustuksen normikäsikirjana. Ostin ensimmäisen Jeanne D'Arc Livingini maaliskuussa ja suoraan sanottuna petyin siihen, että jokainen sivu oli valkoinen, kaikki huonekalut muka-vanhoiksi käsiteltyjä ja joka toisella sivulla komeili Madonna-patsas. Kaikki kunnia valkoiselle sisutukselle, meilläkin on valkoiset Ektorpit kotona, ja Madonna-patsaakin ovat kauniita esineitä, mutta tuntui, ettei lehdessä paljon muuta ollutkaan. Kesänumero yllätti myönteisesti. Ihania koteja, suloisia puutarhoja, kauniita vaatteita, runotytömeininkiä lifestyle-muodossa. Tulen varmasti ostamaan vaikka syksyn tai joulun numeron, koska haluan ottaa julkaisusta selvää vielä paremmin.
***½ (komea, kaunis ja hempeä, mutta vähemmän Madonna-patsaita, please! Tunnen outoa viehtymystä.)

Maalaisunelma: Hölmö nimi, mutta kaunis ja raikas lehti. 70-luvun (sinänsä hyvässä ja rakkaassa)punatiilitalossa lapsuuteni viettäneenä ihailen lehden pitsihuviloja sekä pieniä suojaisia kesäparatiiseja. Ruokaohjeet toimivat oikeasti. Huolellisesti tehty lehti. Miinusta siitä, että iso osa jutuista on käännetty suoraan ruotsalaisesta emolehdestä. Nimestään huolimatta (tai ehkä juuri siksi) lehti kaupunkilaisille.
****- (sievää, sievää, sievää!)

 

Country Living (British Edition): Suosikkilehteni. Ja ihan siitä syytä, että olen kaikkeen brittiläiseen niin helposti hurahtava romantikko. Kukkaisat puutarhat, samaan aikaan leikkisä, valoisa ja värikäs sisustus, maalaismarkkinoita, tweed-takkeja, koiria... Olen muutaman kerran ostanut amerikkalaisen version, mutta se on aika köykäinen verrattuna tähän brittiversioon. Jään odottamaan herra Darcyn ilmestymistä.
***** (mitä muuta voi täydellisyydelle antaa! nimim. kicksit brittienglannista)



Me Naiset: Naisten viikkolehtien klassikko Annan ohella. Tilaan vuorotellen Annaa ja Me Naisia (vaihtelu virkistää). Hömppää ja asiaa niin sopivassa paketissa, että väsynyt työssäkäyvä perheenäiti saa nollattua aivonsa ylikierroksilta. Jokaisessa numerossa muutama henkilöhaastattelu, reportaasi, muotia, ruokaohjeita, matkajuttuja, jatkokertomus (joka jää minulta lukematta), hömppää ja kepeitä kirja- ja musiikkiarvioita. Voittaa mielestäni sisältönsä puolesta monet kauniimmat ja kiiltävämmät lehdet, kuten kerran kuussa ilmestyvän Olivian. Äitini tilasi Me Naisia jo 1960-luvulla.
**** (jokanaisen peruslehti ellei tilaa Annaa)

Ariadne At Home: Matkatuliaiseni Hollannista. Ostan mielelläni sisustus- ja naistenlehtiä muista maista. Ariadne sisältää samaa vaaleaa romanttista tyyliä kuin tanskalaiset lehdetkin. Hollanninkieltä oli hauska lukea, koska vaikkei siitä puhuttuna saa juurikaan selvää, voi sitä lukea englannin ja saksan pohjalta aika lailla täysin.(en osaa arvostella, kivaa keskikastia)

Prinsessa: Sokerina pohjalla neljä- ja puolivuotiaan tyttäreni suosikkilehti; Kaikkien vaaleanpunaisessa harsopumpulissa elävien tyttöjen timantinloistoinen julkaisu Prinsessa. Lehti on pikkutyttöjen avoimen kaupallinen elämäntapajulkaisu, jonka tarinoissa seikkailevat Disneyn (ei tietenkään Grimmin tai muiden kansansatujen) prinsessoina tutuksi tulleet Aurora, Tuhkimo, Ariel, Belle, Lumikki, Jasmine, Pochahontas, Mulan sekä tulevaisuudessa luultavasti myös Tiana. Jokainen numero sisältää kolme sarjakuvaa, väritystehtäviä, suolaisia tai makeita ruokaohjeita, "etsi viisi virhettä"-tehtäviä, lukijoiden postia, kilpailun sekä - mikä parasta - jokaisen numeron mukana tulee ihana vaaleanpunainen lahja, hiuspinnejä, sormuksia tai oikea tiaara. Tällaisten lehtien kohdalla jokainen tiedostava äiti on aina hivenen varpaillaan, mutta Prinsessa voittaa sisältönsä puolesta Hello Kitty- tai My Little Pony-lehdet. Etenkin HK on pelkkää tavaroiden mainontaa, siinä ei taida olla edes sitä yhtä "pakollista" sarjakuvaa tai novellinpoikasta.

***** (tähdet tyttäreni antamana)

~Blogietiketti (kiitos, Leena Lumi!)~

Tarkoitukseni on huomenna perjantaina päivittää tänne pieni "päiväni lehtikriitikkona"-postaus. Sen teenkin, mutta nyt illan vaihtuessa yöksi tulin lukeneeksi vielä blogeja. Blogiystäväni (♥) Leena Lumen luona on mielenkiintoinen kirjoitus siitä, kuinka blogimaailmassa olisi hyvä käyttäytyä - kunnioittaa toisia. Voin allekirjoittaa Leenan kirjoituksen aika lailla täysin. Sen vuoksi en unen painaessa silmäluomiani osaa tänne aiheesta enempää kirjoittaakaan, mutta kehoitan kaikkia käymään Leenan blogissa ja pohtimaan asiaa. Itse olen onnekseni tavannut vain mukavia ihmisiä Blogistaniassa, ja toivon samanlaisia kohtaamisia teille muillekin. Leenalle vielä kiitos kaunis sanoistasi!

(Kuvan otin Wienissä 2008)

~Miina Supinen: Liha tottelee kuria~

Äänikirja, jotka kuuntelen matkalla töihin ja takaisin kotiin, etenee siinä määrin hitaasti, että ehdin ilta- ja osin työmatkalukemisinani syventyä Miina Supisen paljon mainetta ja julkisuutta saaneeseen romaaniin Liha tottelee kuria. Kirja on hillitön ja näkökulmarikas kertomus Silolan perheestä, jossa kaikki on ulkoisesti  kuin sisustuslehdestä, mutta jossa mikään ei toimi normaaliksi tuntemillamme säännöillä.

Lapset hakevat hyväksyntää kyseenalaisin keinoin; Kaunis biologianopiskelija Astra myy itseään lukijaa yököttävissä sessioissa. Ylipainoinen Silmu bodaa ja joutuu tekemisiin steroidien kanssa. Nelivuotias Pelagia pissaa päiväkodissa lattian ja vaatteensa märiksi sekä kuljettelee samettieläimiä sinne tänne. Isä, Suomen kuuluisin kapellimestari, Launo, ja äiti, sisustussuunnittelija, Katriina eivät huomaa mitään. Pääasia on, että design-keittiössä riittää hillovoileipiä (eikä koskaan perunaa tai jauhelihakastiketta), äidille valkoviiniä ja isälle rauha keskittyä taiteen tekemiseen. On sanomattakin selvää, että perhe kuhisee salaisuuksia kulissiensa takana.

Jos puhutaan mustasta huumorista tai kylmästä naurusta, on tämä kirja sellaisen prototyyppi. Silolan perheelle tapahtuvat asiat, etenkin Astran salaiset retket, ovat pöyristyttäviä. Silti ne naurattivat minua niin, että tirskuin ääneen ruuhkabussissa saaden osakseni uteliaita, kirjan kantta kurkistelevia katseita. Osin kirja on sukua Miika Nousiaisen kirjoille, mutta naisnäkökulma virkistää. Supisen kieli on raikasta - paikoin puhekielistä - ja tapahtumat kantavat. Vaikka jokainen pää- ja sivuhenkilö on itsekäs ja täynnä ongelmia, on heissä kaikissa jotain, johon on helppo kiintyä.

Liha tottelee kuria on samaan aikaan hauska, traaginen, tuhma (!) ja pintansa alla herttainen. Jään odottamaan innolla Supisen mahdollista seuraavaa kirjaa ja muistan varoa viattoman oloisten hilloleipien tarjoamista lapsilleni.

~Kesälaulu *~

Kesken työpäivän ajatukseni viipyilevät viikonlopussa; Kesäisessä - ja aika viileässä - illassa kotiterassilla kera uusien tyynyjen, pienellä kävelyllä, ystäväperheen pojan syntymäpäiväjuhlissa, viimein sinkkisankoon kasvamaan päässeessä chilipaprikassa (jonka onnistun varmaan tappamaan tuota pikaa) sekä ennen kaikkea Kesälaulussa. Ei ole ihmistä luotu viettämään kesäkuista päivää toimistossa, ei!

Tyttäreni pääsi viime viikolla keijukaismetsään yhdessä ystävänsä kanssa. Ystävää odotellessaan hän soitti Kesälauluksi nimeäänsä kappaletta nokkahuilulla ja nyt viikonloppuna laulu sai sanatkin:

Kesällä perhosetperhoset lentelee

lentelee

ja syksyllä

syksyllä

puut lehdet putoaa

perhoset, linnut

on poikasia ja kastematoja

perhoset, perhoset

ja kukkia kasvaa aina kesällä

kasvaa

ja on myös paljon Hello Kittyjä
ja vähän pikkuveljiäkin.

Näissä alkukesän tunnelmissa jatkan tänne toimistoon hautautumista haaveillen tutustumisesta ystävän perennapenkkiin, josta aiomme hakea lisää kasveja pihalle jonain iltana tällä viikolla. Työmatkalla kotiin aion leppoistaa itseäni kuuntelemalla äänikirjaa, joka formaattina on minulle itselleni uusi tuttavuus. Kirjasta lisää sitten aikanaan.

~John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä (Last Night in Twisted River~

Edit. 25.8.2012. Kirjoittaessani Irvingin tuoreimmasta suomennoksesta Vapauttakaa karhut, tulin katsomaan mitä aikanaan kirjoitin Viimeisestä yöstä Twisted Riverillä. Mutta mitä ihmettä? Täällä onkin teksti Franzénin esikoisromaanista. Olen ymmälläni: Franzén on myös omalla paikallaan, ja kaikki tämän postauksen tunnisteet viittaavat Irvingiin. Samoin alla oleva kommenttikenttä on täynnä keskustelua Irvingistä ja suomeksi ja englanniksi lukemisesta. Olen pahoillani. Koetan selvitellä asiaa.

Peter Franzénin osin omaelämäkerrallinen teos Tumman veden päällä (Tammi 2010) kertoo kuusivuotiaan Peten tarinan 1970-luvun Keminmaalla uusperheessä, jonka elämää varjostaa isä(puole)n mielipuolinen väkivaltaisuus niin äitiä kuin Peteä kohtaan.

Minä seison oven takana, enkä kuule mitään. Korvissani kohisee ja suu on kuiva. Sormia nipistelee, vatsanpohjassa on kummallinen tunne, vähän kuin pissattaisi. Isä on poliisi, jota Pete hieman ihailee, tuopa isä undulaatitkin lapsille lemmikiksi. Joskus isä on niin pelottava, että Pete pissaa housunlahkeensa märäksi pelkästä selkäsaunan aavistamisesta. Naapurissa asuvalla kaverilla menee vielä huonommin, pojalla on kengän painauman jälki selässään. Äiti on ihana ja paistaa lettuja hoitopäivän jälkeen, pikkusisko Suvi on suloinen.

Mummulassa on turvallista, sinne mennään yökylään - vaikka keskellä yötä. Pete ja pikkusisko Suvi nukkuvat vierekkäin, pappa kertoo hauskoja tarinoita ja saunan jälkeen juodaan Perry-limsaa. No hyvä, kun tulitta käymään. Met kerkesimmä jo mummun kanssa maate, kun ooteltiin teitä vasta huomenna, tuumaa pappa ja nostaa Peten syliinsä pahoinpidellyn äidin tullessa lapsineen vanhempiensa luo turvaan. Myös Peten biologinen isä, Helsingissä asuva Kake on turvallinen, joskin vieras aikuinen.

Franzén kirjoittaa sujuvasti. Kieli on paikoin hieman liiankin yksinkertaista ja kerronta suoraviivaista, mutta siitä huolimatta (tai lapsen näkökulman ollessa kyseessä juuri siksi) Franzénin romaani kaikkine henkilöineen on totta. Peten mukana aikuinen lukija voi heittäytyä muistelemaan omaa lapsuuttaan; Saunalimonadi, pakkasessa jäätyvät varpaat, metsästysaseet, Playmobil-ukkelit, tähtikirkkaat yöt, hämmentävät valokuvat, Ruotsin ihmeet - Maraboun suklaa ja ABBAn musiikki, ystävän kanssa jaetut salaisuudet sekä elämän ensimmäinen matka isoon kaupunkiin ovat tuttuja kenelle tahansa pikkukaupungissa lapsuutensa viettäneelle.

Minun ei tarvitse olla kummoinen - tai omaperäinen - veikkaaja sanoessani, että Franzénista kuullaan jatkossakin myös kirjailijana. Franzén onnistuu erinomaisesti nimenomaan lapsen näkökulman luomisessa. Peten ajatukset koskettavat ja äidin selviytymistarina porautuu syvälle lukijan sieluun. Voi vain kuvitella, millaista tuskaa pieni Pete kantaa sisällään vielä aikuisena. On kuin Pete todellakin kävelisi tumman veden päällä, jääkannella. Jää on ohutta, mutta se kantaa kaikesta huolimatta.

(Jäin hieman miettimään sitä, kuinka usein kirjailijan ja näyttelijän työ voi yhdistyä. Ajatelkaa vaikka mestarimaista Pirkko Saisiota, särmikästä Anna-Leena Härköstä tai tänä vuonna esikoisensa julkaisseita Tiina Lymiä ja Franzénia!)
Ja se äänikirjakin etenee, vaikka vain bussimatkan verran päivässä ;)

~Sateisessa Fiskarissa~

Tarkoitukseni on pian palata "blogiruotuun" ja tuoda mukaan enemmän kirja-aiheita, mutta Last Night on Twisted Riverin lukeminen etenee edelleen hieman hitaasti, ja kevätkesä on täynnä sitä leppoistelua. Näin ollen latailen tänne valokuvia. Teimme perheeni kanssa viime viikonloppuna päiväretken sateiseen Fiskariin, jossa kävin vasta elämäni toisen kerran. Vanhan ruukkikylän tunnelma on valloittava (ja vaikkei kuvistani näy, myös turistientäyteinen); Ainakin minä pääsin mielikuvissani menneeseen, yhtä lailla patruunan perheen herraskaiseen elämään kuin ruukkityöläisten raskaaseen raatamiseen.

Retkemme aikana kävelimme pitkin jokea mukailevaa kylänraittia.

Pidimme sadetta - onneksi oli kunnolliset varusteet mukana!

Ja pidimme lisää sadetta istuen hurmaavassa kahvilassa, jossa sisäinen suklaaholistini hyrisi tyytyväisenä.

Pääkaupunkiseutua lähellä olevia muita antoisia retkikohteita ovat mielestäni vanha Porvoo sekä Tuusulanjärven alue. Kesän aikana tulemme varmasti pistäytymään molemmissa. Keskikesällä automme nokka suuntaa jokavuotiseen tapaan kohti Itä-Suomea, henkistä kotiseutuani. Millaisia pieniä retkiä tai kotimaanmatkoja teillä muilla on suunnitteilla?