Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä
Atena 2016
Kansi Jussi Karjalainen
208 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Suljen Velin huoneen oven huolellisesti. Tarkistan, että se pysyy kiinni. Otan oman huoneeni yläkaapista makuupussin ja -alustan. Sullon vaatteista ja makuupussin suojapussista muhkuraisen tyynyn. Minä en ole oikeasti täällä. Minä olen retkellä.

Saanan isän kuolema on vedenjakaja. Isä, paikallinen autokauppias ja vuoden yrittäjä, menestyvä mies, juoppo. Käytännössä autokaupan takahuoneessa kasvanut Saana joutuu käymään läpi muistojaan ja kurottaa kohti uutta. Kaikkea määrittää hajonnut perhe: kuollut isä, erkaantunut äiti, kadonnut isoveli Veli.

Vantaalaisen Soili Pohjalaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä itkettää ja naurattaa, kuten todetaan Kirjasieppo-blogissa. Myös romaanissa itku ja nauru ovat yhtä, kun Saana muistelee isän sanontaa mökkireissujen jälkeen: Mukavampi se on posliinille paskantaa. Ehdottomasti.

Isän alkoholismi ja kuolema, Veli-veljen katoaminen, oma aikuistuminen... Käyttövehkeissä riittää teemoja. Voisin, kuten usein ja joskus epäoikeudenmukaisesti teenkin, valittaa tästä runsaudesta, mutta Pohjalaisen romaanin kohdalla ei ole mitään syytä olla kokonaisuuteen tyytymätön. Kyllä, teemoja, tapahtumia ja dialogiakin on paljon, mutta Pohjalaisen romaani on napakka ja ehjä. Se ei hajoa, vaan kulkee samaan tapaan kuin vanha Volvo: rämisten, mutta vakaasti.

Pohjalaisen teksti kulkee hauskuuden ja traagisuuden rajapinnoilla, ja hyvin kulkeekin. On hulluja humalaisia kohtauksia, mieleenpainuvia mökkivierailuja, roiseja sanailuja, laattalattialle rikki rysähtäviä muusilautasia. On myös lämpimiä hetkiä, lastenhuoneeseen tuotu oma pieni joulukuusi tai tulitikkumökkien rakentaminen, joka tosin saa omanlaisensa päätöksen sekin. Hyvä ja paha, kumpi vain: ihmisten reagointi tekee asioista oikeita. Mutta kun Veli ei keskeytä Saanan laulua tai sano mitään muutakaan, on maailma nyrjähtänyt erilaiselle raiteelle.

Jokainen 1980-luvun muistava löytää kirjasta paljon tuttua. On Ultima Thulet, Mirja Pyykön ohjelmat, Camping-makkara, tietenkin luonnehdinnat siitä, millaisia ovat Lada- tai Corolla-kuskit, ja Sabrinan Bois, bois, bois, luukking foor, luukking foor. Näille muistoille, sillä nyt voi todellakin puhua vähintäänkin puolta suomalaisista yhdistävistä muistoista, tulee pakostakin hymyiltyä hellästi. Paitsi kuljettaa nostalgista ajankuvaa, Pohjalainen myös rakentaa romaaninsa ajallisesti. Isän kuolema on eräänlainen aikakausien raja: aika ennen ja aika jälkeen. Nykyisyys ja mennyt ovat Saanassa läsnä.

Kun kirjoitan tätä, mietin että Pohjalainen hallitsee sen, mistä Kaisa Neimala ja edesmennyt Jarmo Papinniemi tekivät kirjan joitakin vuosia sitten: aloittamisen taidon. Lause Se käveli vessan kynnykselle ja kuoli on tyrmäävän tehokas aloituslause - ja yhtä tehokkaalla tavalla koskettavan tyrmäävä on koko Käyttövehkeitä, onnistunut esikoinen, kehitysromaani menetyksistä ja samanaikaisesta menneeseen ja uuteen kurottumisesta.

-
Myös Arja ja Tuija ovat lukeneet Käyttövehkeitä.