12 tietokirjaa riippukeinuun / Tietokirjat vievät

Kaunis kevätkesä saa blogin miltei uinahtamaan, kun bloggaajalla on kiire kerätä nokkosia piirakkaan, tuoksutella kevätsadetta, kuvata pihan kukkijoita ja tehdä arkitöitä. Lisäksi luettavana on romaani, joka on kahdesti jäänyt kesken ja jonka maailma alkaa nyt avautua - viimeinkin! (Instragam-tiliäni seuraavat tietävät, mistä kirjasta on kyse, muille se selviää jonkun ajan kuluttua.)
Kuvat kertokoot kevätfiiliksistäni. Tässä fiilistelyn lomassa on juuri sopiva aika vastata kahteen erilaiseen tietokirjahaasteeseen, jotka aion nyt yhdistää.

Katveita-blogia pitävä kaimani haastoi minut kertomaan 12 tietokirjasuositusta riippukeinuun. Tietokirjat vievät -haasteen säännöt puolestaan kuuluvat näin: "valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi". Tästä haasteesta kiitän Mustikkakummun Annaa ja Jonnaa.

Yhdistän haasteet siten, että listaan nyt viiden sijasta 12 kirjaa. Nettisivuissa tyydyn viiteen, niitä on vaikea keksiä!

12 kirjaa riippukeinuun / Tietokirjat vievät

Onpa herkullista listata tietokirjoja! Esittelen blogissani tietokirjoja suhteellisen vähän, mikä johtuu siitä, että työskentelen tietokirjallisuuden parissa ja kaunokirjallisuutta luen joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta harrastuksekseni. Nyt listaan uusia ja hieman vanhempia tietokirjoja, omia suosikkejani ja suosituksiani teille muille. Tavoistani poiketen tässä listauksessa on mukana nyt myös muutama työnantajani kustantama kirja. Mainitsen muutaman "vanhan", eli ennen tätä vuotta ilmestyneen rakkaaksi käyneen työkirjan.

Ryhmittelen 12 tietokirjaa neljään eri ryhmään:

Henkilökohtaista elämää tiedon taustalla

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013)

"Koirankorvakirjani" on sekoitus omakohtaista päiväkirjaa, tutkimuspäiväkirjaa, matkakirjaa ja jonkinlaista fiksua ja ei-opastavaa elämänmuutoskirjaa.  Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostaa uskallus heittäytyä johonkin omaksi kokemaansa, jotka innostuvat Japanista ja/tai pitävät ihanien (!) asioiden listaamisesta.


Helen Macdonald: H niin kuin haukka (Gummerus 2016)

"Haukkanainen" Helen Macdonald vieraili hiljattain Helsinki Litissä ja osoittautui hurmaavaksi ja hauskaksi eksentrikoksi. Hänen menestyskirjansa H niin kuin haukka on surumielinen, paikoin ristiriitainenkin.  Se on hidasta kirjallisuutta, joka vaatii aikaa ja syventymistä. Haukan ja ihmisen kohtaamisessa kaikessa kyse tuntuu olevan ihmisyydestä.


Bea Uusma: Naparetki (Like 2015)

Vuonna 1897 Huippuvuorille kadonneen retkikunnan kohtalo askarruttaa Bea Uusmaa 2000-luvun Ruotsissa. Jonkinlainen pakkomielle ajaa Uusmaa, joka kouluttautuu lääkäriksi ymmärtääkseen paremmin tutkimaansa. Ulkoasultaan(kin) tyylikäs Naparetki on hyytävä, koskettava ja ennen kaikkea viihdyttävä kertomus Andreé-retkikunnasta, jonka arvoituksellinen kohtalo on jää kutkuttamaan paitsi Bea Uusman, myös lukijan mieltä - lukemisen jälkeenkin.


Työn(kin) puolesta luettua, eli nämä työkirjat olisin hankkinut omaan hyllyyni joka tapauksessa

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen: Mieli ja maisema (Avain 2015)

Miten suomalaiset kirjailijat tekevät työtään? Missä he saavat ideoita, missä kirjoittavat? Mielikuva kirjailijasta yksinäisessä kammiossaan on yhtä romanttinen kuin kuva runoilijasta vilkkaan kahvilan nurkkapöydässä hiomassa säkeitään.  Kirjassa on upeita valokuvia ja kohteensa oloisia tekstejä. Mukana yli 20 kirjailijan joukossa ovat muun muassa Virpi Hämeen-Anttila, Anna-Leena Härkönen, Tomi Kontio, Leevi Lehto, sekä Johanna Vento ja Seita Vuorela.


Heta Pyrhönen: Jane Austen. Aikalaisemme (Avain 2014)

Ylpeys ja ennakkoluulo. Järki ja tunteet. Ihastuksen huokaus. Miksi Jane Austenin teokset puhuttelevat vielä liki 200 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen? Heta Pyrhönen käy läpi kaikki Austenin suomennetut teokset ja pohtii myös erilaisia Austen-mukautuksia. On monia syitä sille, miksi Austen on aikalaisemme.


Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat (Avain 2013)

Yhtä hyvin olisin voinut nostaa tähän Kokkosen toisen kirjan, ulkomaisia tyttökirjoja käsittelevän Kapinan ja kaipuun, mutta mennään nyt kotimaisilla. Ihana Iiris rukka, Mary Marckin koululaisromaanit, Rauha S. Virtasen Seljat ja, yksi oma suosikkini, Marjatta Kurenniemen Kesälintu. Suomalaisten tyttökirjojen lumoa, kirjailijaelämäkertoja ja lukijoiden kokemuksia. Kaunis kirja.

Ikiaikaisia suosikkeja

Suvi Niinisalo: Keijukaisten lähteillä (Atena 2004)

Tässä suhteessa tulin ulos kaapista jo blogini alkuvuosina: rakastan ja puolittain kerään keijukaisaiheisia kirjoja, mutta en tietenkään mitä tahansa. En innostu Disneyn Helinä-keijusta, Winxeistä tai ylisöpöistä postikorttikeijuista, mutta rakastan esimerkiksi prerafaeliitteihin väljästi liittyneiden taiteilijoiden, kuten John William Waterhousen töitä, sekä viktoriaanisen aikakauden maalauksia. Kyse ei siis ole aina suoranaisista keijukaisista, mutta  kirja Keijukaisten lähteillä vastaa hyvin tähän puoleen taiderakkauksistani. Teos avaa keijukaistaiteen historiaa ja ajallista kaarta.

Ja ah, Niinisalon kirjan kantta koristaa John Atkinson Grimshawn maalaus Iris (joka tunnetaan myös nimellä Yön kuningatar) ja se on _ihana_.


George E. Marcus: Ethnography Through Thick and Thin (Princeton University Press 1998)

En tiedä, voinko suoraan suositella tätä tai vinkata tästä, mutta: Marcusin teos oli minulle ensin vaikea tenttikirja, sitten eräs tärkeimmistä ja rakkaimmista tutkimuskirjoistani. Niin, olen aiemmalta ammatiltani tutkija, mutta väitöskirja hautautui jonnekin äitiyslomien ja muiden töiden taakse. Kirja avaa refleksiivistä kulttuurintutkimusta ja monipaikkaista etnografiaa. Jos kulttuurintutkimus, etenkin kulttuuriantropologia kiinnostaa, ovat Marcusin muutkin kirjat, etenkin yhdessä James Cliffordin kanssa toimitettu Writing Culture edelleen hienoja.


Miina Savolainen: Maailman ihanin tyttö (Blink Entertainment 2008)

Voimauttava valokuvaus kiinnostaa minua menetelmänä. Miina Savolaisen kirja on kunnianosoitus Hyvösen lastenkodissa kasvaneille tytöille, jotka poseeraavat sadunomaisissa kuvissa sellaisina kuin itse haluavat itsensä nähdä: vahvoina ja ehjinä. Kuvat ja maisemat niiden takana vangitsevat. Kaunis ja tärkeä kirja.


Tänä kesänä ajankohtaisia

Sanna Wickström: Hyvän elämän reseptit

Onni oli myötä ja voitin Taikasaappaat-blogin arvonnassa tämän Wickströmin kirjan. Arjen unohdettu voima, pienten hetkien parhaus ovat sellaisia, joita ei aina huomaa tai muista arvostaa. Tätä kirjaa aloin lueskella jo tänään.


Jens Andersen: Astrid Lindgren. Tämä päivä, yksi elämä

Kehuttu elämäkerta, jonka ostin jo pääsiäiseksi, mutten ehtinyt lukea. Vahvaksi muotokuvaksi luonnehdittu kirja rakastetusta kirjailijasta. Lindgren-fanina odotan lukemista kovin.



Minna Eväsoja: Melkein Geisha

Jo mainitun Kankimäen kirjan ja Ateneumissa koetun upean Japanomania-näyttelyn jälkeen tämä on luettava. Minna Eväsoja "on asunut ja matkustanut Japanissa, opiskellut japanin kieltä ja japanilaista estetiikkaa harvinaiseen tapaan länsimaalaisena japanilaisten joukossa [--] Kirja on kokoelma hersyviä, joskus härskinrohkeita, monesti kauniita ja yleensä hauskoja tarinoita japanilaisesta kulttuurista ja siitä, kun suomalaisnainen kohtaa sen." Kuulostaa hyvältä.

Entä ne nettisivut, eräänlaiset tiedon tiet? Tämä onkin vaikeaa, mutta valitsen nyt viisi sivustoa, joita käytän usein.

Fennica

"Fennica – Suomen kansallisbibliografia on suomalaisen julkaisutuotannon tietokanta." Muuta selitystä ei tarvita. Saan Fennicasta paljon apua työhöni.

Ilmatieteen laitos

Millaista säätä on luvassa? Miten revontulet liikkuvat? Monin tavoin hyödyllinen sivusto.


Internet Movie Database

Olen varmasti ärsyttävää elokuvaseuraa kotona, sillä kesken perheen yhteisen leffaillan alan tarkastella katsottavan elokuvan taustatietoja: kuvauspaikkaa, näyttelijöiden elämäkertoja, sitä mitä kyseisen filmin ohjaaja on aiemmin tehnyt. Äh! Ja tähän tarkasteluun IMDB oikein hyvä.


Kielitoimiston ohjepankki

Kustannustoimittajalle tarpeellistakin tarpeellisempi sivusto, jossa vierailen joitakin kertoja viikossa kielenhuoltoon liittyviä seikkoja tarkastellessani.

TripAdvisor

Etsin TripAdvisorista hotelli-, ravintola- ja kohdearvioita. Tämä matkailusivusto on esimerkikki sosiaalisesta mediasta, joten sen luotettavuus täytyy jokaisen tulkita itse. Neljä tähteä keskiarvokseen saanut hotelli saattaa saada myös yhden tähden arvioita ja perusteena voi olla vaikka se, että WC-paperi oli väärää laatua tai että aamiaisella ei saanut munakokkelia. Keskiarvo kuitenkin kertoo paljon ja matkailijoiden vinkit ovat kiinnostavia.

Nämä haasteet ovat olleet jo monissa blogeissa, mutta jos eivät, niin olisi hienoa jos Sinisen linnan kirjaston Maria, Leena Lumi ja Luettujen, lukemattomien Liisa listaisivat omat 12 tietokirjaansa riippukeinuun. Tietokirjat vievät -haasteeseen taas toivon vastauksia Pienen kirjaston Katrilta, Tuijatan Tuijalta sekä Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjalta.

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus
Tammi 2016, Keltainen kirjasto
Beckomberga 2015
Suomentanut Outi Menna
366 sivua
Kansi Tuija Kuusela
Ruotsalainen romaani

Kauan sitten kuvittelin että perhettämme oli siunattu erityislaatuisella valolla, ajattelin ettei meille tapahtuisi mitään pahaa. Jimillä oli taito kertoa maailmasta tavalla joka sai minut tuntemaan, että me olimme ylevöitettyjä ja valittuja, ja kun kuuntelin hänen tarinoitaan meidän elämästämme maailma ympärillä sai ikään kuin kultareunuksen. Kun tulin Beckombergaan ja tapasin vanhoja miehiä, jotka puhuivat itsestään kuninkaallisina ja majesteetteina, tunnitin heissä Jimin. Myös heidän elämänsä näytti kullatulta, ylevöitetyltä.

Beckomberga on vanha mielisairaala, josta tulee toinen koti 13-vuotiaalle Jackille. Jackien isä Jim on alkoholisti, jota kuolema viehättää, joka haluaa pois tästä maallisesta maailmasta. Jackie viettää paljon aikaa sairaalassa, joka on kuin toinen ulottuvuus ja todellisuus. Beckombergassa kaikki on erilaista kuin muualla: lääkäri kuljettaa muutamia potilaitaan salaisiin juhliin, sairaanhoitaja ylittää valtuutensa, eräs helminauha katkeaa, ja on myös sellaista jota nuoren tytön elämään ei pitäisi kuulua. Beckombergassa kaikki on kuitenkin kuin unta tai toden tuolla puolen, muuan Olof-niminen potilaskin.

Beckomberga on itseoikeutetusti Sara Stridsbergin romaanin Niin raskas on rakkaus alkukielinen nimi. Hyvä on Outi Mennan suomennoksen nimikin: Rakkaus on raskasta, oli se sitten poissaolevaa, pelottavaa, vääränlaista tai vaikeasti määriteltävää.

Se, että Strisberg omistaa romaaninsa kaikille joiden matka kulki Beckombergan sairaalan puiston ohi vuosien 1932 ja 1995 välillä, on kannanotto hyvinvointiyhteiskunnan puolesta. Stridsberg tietää, että Beckombergassakin hoidossa on epäonnistumisia, mutta kyseenalaistaa laitoshoidon purkamisen ja isompiin yksiköihin siirtymisen tavalla, jonka jälkeen lukija pakostakin pohtii onko hyvinvointivaltion aika ohi - ja mitä hyvinvointivaltio ylipäätään on. 

On selvää, etteivät Strindbergin romaanin ihmiset voi hyvin tai ole tasapainoisia silloinkaan, kun ovat Beckombergassa. Maailman reunan yli  on raskasta luiskahtaa. Silti: vaikka Edvard antaa potilaidensa nauttia (!) alkoholia ja sulkee silmänsä laittomuuksilta, on potilailla silti joku joka kuuntelee ja luultavasti ymmärtää enemmän kuin päättäjät. Ja silti, edelleen: sairaalan seinien sisällä tapahtuu asioita, joita ei koskaan saisi tapahtua kenellekään. Beckomberga on samanaikaisesti turvapaikka ja vaaroja täynnä.

Kaikesta Stridsberg kirjoittaa niin, että Niin raskas on rakkaus on kaunokirjallisuutena napakymppi. Tai: napakymppi on turhan lennokas ja arkinen sana luonnehtimaan romaania, joka on huikea sukellus eristyneeseen maailmaan ja omia polkujaan kulkeviin elämiin; Romaaniin, joka pitää sisällään riekaleina olevaa eloa ja toivottomia tapauksia, mutta myös musiikkia, kirkkaita kevätsateita, syttyviä tähtiä. Kansilievetekstissä Niin raskas on rakkautta luonnehditaan osin omaelämäkerralliseksi, mikä saa pakostakin vetämään yhtäläisyysmerkit Jackien ja Stridsbergin välille. Näin ei kuitenkaan (toivottavasti) ole, ja romaani onkin mitä vahvinta kaunokirjallisuutta, jossa Mannin Taikavuori ja Tsehovin "Sali n:o 6" ovat läsnä.  

En muuta pyydä kuin vapautta [--] Ja kun se kielletään minulta, niin kuin aina käy, otan sen silti. Rakkaus on vaikeaa ja monikasvoista, hulluakin. Raskas rakkaus kuvastaa ihmisyyden eri puolia. Kauneus ja kauheus asuvat samojen seinien sisällä, samoissa ihmisissä, erilaisissa teoissa - ja romaanikirjailijan vahvassa tekstissä. 


--
Myös Krista on lukenut Stridsbergin romaanin.

John Irving: Ihmeiden tie

John Irving: Ihmeiden tie
Tammi 2016, Keltainen kirjasto
The Avenue of Mysteries 2015
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Timo Mänttäri
600 sivua
Yhdysvaltainen romaani


Oi, John!

Tai hei, John! Hi, John! Dear John? Olen ollut lukijasi jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Romaanisi Kaikki isäni hotellit oli ensimmäisiä Keltaisen kirjaston kirjoja, joita lukiolaisena luin ja ihastuin Berryn perheeseen koko lailla täysin. Romaani on kestänyt jo neljä lukukertaa! Kaikki ne elämän ilot ja tragediat, Wien, radikaalit, Susie-karhu ja neiti Keskenmeno, Franny, Johnny ja hullu, kielletty rakkaus. Ja sitten muut: Garpin maailma, Oman elämänsä sankari (paras kaikista!), Leski vuoden verran - hitot, minä pidin osin jopa Sirkuksen pojasta, vain Neljännen käden olisin voinut jättää lukematta (mutten tietenkään jättänyt).

Jokainen uutinen tulevasta romaanistasi on saanut minut miltei merkitsemään kirjan ilmestymispäivän kalenteriini. Edellistäsi, Minä olen montaa, odotin kauan ja vaikka löysin kirjasta paljon hyvää, petyin hieman. Nautittavaa luettavaa se silti oli.

Mutta nyt. Oi, John. En huudahda, vaan huokaan: Voi, John. Koska Minä olen monta -kirjan jälkeen odotin uutta romaaniasi Ihmeiden tie miltei peloissani (en tietenkään oikeasti, sillä eihän kirjan odottamisessa ole mitään pelkäämistä) enkä viime syksynä kustantajan esittelyä lukiessani täysin vaikuttunut: hauska, hillitön, Filippiinit... Olet nimittäin aina hauska, mutta samalla traaginen - minne traagisuus jäi tässä esittelyssä? Tai miksi Filippiinit? Intiaan sijoittuva Sirkuksen poika ei ollut mielestäni parasta sinulta, jotenkin Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin sijoittuvat teoksesi ovat osuneet parhaiten sydämeeni. 

Ennakkoaavistukseni osuivat osin oikeaan, mutta hauskuus ja hillittömyys tuntuivat Ihmeiden tiessä vähän liioitellulta, toisaalta traagisuutta ja kyynelten läpi hiipivää hymyilyä oli sitäkin onneksi luvassa.

Pitkän linjan lukijanasi, jonkinasteisena faninasi tunnen surua kirjoittaessani, että Ihmeiden tie oli minulle puolittain vastenmielinen kirja. Se on liian sekava - liikaa unia, liikaa viagraa, turhan paljon pippeleitä! Tai yksi kikkeli, paremminkin sanottuna. Viagran ja betasalpaajien yhteisvaikutukset eivät kohota (!) Ihmeiden tietä, pikemminkin päinvastoin. Kaikki se seksi Miriamin ja Dorothyn, äidin ja tyttären kanssa, alkaa puuduttaa lukijaa, puhumattakaan muusta peniksen toimimiseen liittyvistä yksityiskohdista.

No, ainahan sinä kirjoitat tiiliskiviä ja yhdistelet erilaisia teemoja, mutta nyt kokonaisuudesta tulee ähky. Tunnustan, että luin romaanisi harppoen. Menetin tästä syystä varmasti paljon, monenlaisia nyansseja. En vain viihtynyt Ihmeiden tiellä. Täysin vaille taikaa en sentään jäänyt. Osaat edelleen kuljettaa tarinaa, viihdytät, hauskuutat, suretat. Uusiutumaankin kykenet, nyt toit mukaan ripauksen maagista realismia. Myös kaatopaikkalapsista lukeminen, muistojen ja muistikuvien mahdollisuudet, ja Juan Diegon oma elämäntarina muistuttavat siitä, miksi kirjojasi niin rakastan. Ja kuten aina, taidat miltei täydelliset loput. Nytkin romaanin loppu sai liikuttumaan ja kokemaan sellaista kirjatäyttymystä, jota sinun romaanisi luettua saan usein tuntea. Silti olin pettynyt: kirjoitathan vielä yhden huikean romaanin, kirjoitathan?!

Tiedän kyllä, että kirjeen kirjoittaminen suomeksi ja blogiin on hassua. Kirjailijana varmasti tiedät, että tämä onkin silkkaa kuvitelmaa. En ajattele tai edes toivokaan, että luet tämän, mutta julkisena kirjeenä tämä kenties tavoittaa monia blogini lukijoita. Heille haluan sanoa, että jos ette ole vielä lukeneet Irvingiä, niin lukekaa! Mutta aloittakaa jostain 1980-luvulla suomennetusta.

Ja sinulle, John, suuri kiitos romaaneistasi. Jään odottamaan seuraavia mahdollisia teoksiasi, ehkä hieman varautuneesti mutta yhtä suurella innolla kuin tähänkin saakka.

With the best,

Katja

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Teos 2016
334 sivua
Ulkoasu Jussi Karjalainen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Kerroin tarinan Saaralle. Hän on hiljainen olento, hänelle tulee koko ajan lörpöttäneeksi liikoja. Mutta hänellä on hyvät kädet ja silmä. Hän on oppinut pilkkomaan sipulin oikein. Niin että sipuli ensin puolitetaan ja siihen vedetään viillot pitäen siitä kiinni toisella kädellä, ja sitten se pilkotaan vastakkaiseen suuntaan pitäen terää hieman vinossa. Olen tarkka sipulin oikeaoppisesta leikkaamisesta.

Näin kirjoittaa Elisabeth kirjeessään salaperäiselle Izzylle. Vuokrakaksio Töölössä on pieni, mutta opintonsa keskeyttänyt Saara, hänen miehensä Juhani ja pariskunnan pieni poika ovat uuden edessä. On vuosi 1956 ja perhe on juuri muuttanut Helsinkiin. Saaran arki kuluu ruokaa laittaen ja Eliaksen kanssa puuhaillen. Elo on näennäisen tasaista, mutta öitä vasten Saara ottaa pienen sinisen pillerin. Perheen yläkerrassa asiat ovat toisin. Siellä asuu Elisabeth, joka järjestää kutsuja, kirjoittaa kirjeitä, valmistaa ruokaa ja tuntuu olevan maailmannainen, ehkä vakooja. Saara ja Elisabeth ystävystyvät - ja vielä paljon enemmänkin. Mitä kaikkea se vaatii, selvittää ja minne se johtaa?

Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa katsoo vuoden 1956 lisäksi toisiin hetkiin, kuten Tukholmaan muutamaa vuotta aiemmin sekä alkukesään 1941, jolloin porvoolaisella huvilalla emäntä Reetta Murros aikoo tarjota hummeria kustantamon vieraille, joiden joukossa on Herr Jungneriksi kutsuttu "kaksiosaisen poliittisen järkäleen" julkaissut mies.

Joissakin romaaneissa kaikki tuntuu olevan kohdillaan: juoni, tarina, henkilöhahmot, aikakausi, kieli ja ne näennäisen pienet mutta tuikitärkeät silaukset, jotka viimeistelevät lukunautinnon. Tästä kokonaisuudesta johtuen Säädyllisen ainesosan lukeminen oli niin antoisaa, että viivyttelin kirjan parissa enkä olisi halunnut sen päättyvän (mutta arvostin silti reilun 300 sivun mittaa).

Parkkisen romaanissa on paljon ihastuttavaa, etenkin ruoka. Kuten myös Sara kirjoittaa, ruoka merkitsee Säädyllisessä ainesosassa paljon. Lukujen nimeäminen ruokien nimillä tai ateriointihetkillä, kuten Kaviaarilla täytetyt viiriäisenmunat, Haukea valkoisessa kastikkeessa ja Rapuja August Strindbergin tyyliin, viehättää jo heti kirjan ensilehdillä sisällisluetteloa selatessa. Viehätys vain vahvistuu, sillä ruokaa tehdään, siitä puhutaan ja se edustaa valtaa, rakkautta, salaisuuksia, välinpitämättömyyttäkin. Kun emäntä Reetta Murros suunnittelee illallista, niin hän näyttää sekä ammattitaitonsa että yhteiskunnallisen asemansa ja tietämyksensä. Ikuisen ystävän voi saada kokista, joka rakastaa naisia jotka osaavat syödä. Itkeä voi monesta syystä, sipulistakin, mutta: Tulee uusia rakastettuja, iho paranee ja sipulin leikkamiseen auttaa, kun veitsi on terävä ja leikkuulaudan viereen sytyttää kynttilän.

Suurin osa paljon lukevista ihmisistä saa varmasti kulloinkin lukemastaan romaanista muistumia joistakin toisista kirjoista. Kyse ei ole vertailusta, jollainen olisikin epäreilua, vaan jonkinlaisesta fiilistelevästä ja mutuhuttuilevasta (!) rinnastamisesta. Osin aihepiirinsä - naisten välinen rakkaus, naapuruus - vuoksi en voinut lukiessani olla ajattelematta Sarah Watersin viime vuonna suomennettua romaania Parempaa väkeä, jossa niin ikään mennyt aikakausi herää hehkuun. Rinnastukseni menee kuitenkin Parkkisen eduksi, sillä siinä missä sinänsä ihailemani Watersin romaani muuttuu ylipitkäksi oikeussalidraamaksi, pysyy Parkkisen kerronta koko ajan kasassa. Parkkinen löytää onnen ja surun, kiihkon ja vaaran, sekä politiikan ja yhteiskunnallisuuden ja niiden vastapainoksi ihmisyyden, intiimiyden.

Parkkinen myös herättää 1940- ja 50-luvut eloon tavalla vie mukanaan: käytösnormit, valehtelun helppous ja monikerroksisuus, maalaisuus ja kaupunkilaisuus, gramofonilla soitettu musiikki ja martinit, Doris Day elokuvateatterin hämärässä, jakkupuvut ja pitkät housut, pohdinta siitä saako pieni poikalapsi olla niin innoissaan leipomisesta, ja kaikki ne kehon kohdat joita ei tiennyt itsessään olemassa olevankaan.  Läsnä on kaikki se, mikä on muiden määrittelemää ja mitä voi rikkoa, jos uskallusta tai rakkautta riittää. Silti kyse ei ole itsestäänselvästä rakkausromaanista. Kaikkea on paljon, mutta mitään ei ole liikaa.

En sano, että Säädyllinen ainesosa on täydellinen romaani, sillä sellaista ei toivottavasti ole olemassakaan. Mutta sanon, että lukukokemuksena Parkkisen kirja on sellainen, jollaisesta eniten nautin ja voinkin täten julistaa: Nuivan lukemisen aika on ohi viimeistään nyt! Parkkisen Säädyllinen ainesosa hurmaa niin hyvin kuin romaani vaan voi.

Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Antti Ritvanen: Miten muistat minut
Otava 2016
463 sivua
Kotimainen romaani

En vastannut. Ajattelin: tämä ei lopu ikinä. Saadessani Kun suljen silmäni käsiini kohta kaksi vuotta aiemmin olin lukenut sitä jonkinlaisena anteeksipyyntönä minulle, liikuttunut, eräällä tapaa puolustellut äitiä sen jälkeen, sekä itselleni että muille. Hiljalleen suhteeni romaaniin ja sen kirjoittajaan muuttui - kun kirjasta tuli julkisempi, luetumpi ja puhutumpi, se menetti henkilökohtaisen viestin luonteen.

Menestyskirjailija Marjatta Aalto ammentaa teoksiinsa aineksia omasta elämästään, myös oman poikansa ja entisen miehensä elämästä. Hän on levoton sielu, jonka asuinpaikat ja parisuhteet vaihtelevat, vaikka hän palaa aina kahteen: nuoruudenrakastettuunsa, muusikko Lindeen ja poikaansa Jesseen, jonka isä on Linden ystävä, Marjatan entinen aviomies. Nyt Marjattaa ei enää ole. Omia aikuisuuden kipujaan kantava Jesse saa puhelun, johon on varautunut tavallaan koko elämänsä ajan.

Antti Ritvasen esikoisromaani Miten muistat minut antaa äänensä sekä äidille että pojalle. Lopputulos on vahvaa, joskin rönsyilevää kirjallisuutta. Voisin sanoa, että Ritvasen romaaniin on kasattu liikaa teemoja, päähenkilön alituinen haahuilu ja alisuoriutuminen väsyttävät ja että näitä risaisen elämäntavan runtelemia kirjailijakuvauksiakin on kyllä kirjoitettu. En nyt kuitenkaan lähde tähän "tyypillinen esikoisromaani" -leikkiin varsinkaan, kun Ritvanen on niin hyvä. Miten muistat minut on komeasti kirjoitettu debyytti.

Kerronta on enimmäkseen vetävää ja koko ajan taitavaa. Ritvanen osaa kuvata ihmiselon iloja ja alhoa tavalla, joka naurattaa silloin kun syytä on ja surettaa silloin, kun elämä näyttää varjopuoliaan. Varjoja onkin paljon, niitä syntyy eri aikoina ja eri syistä, mutta kaiken takana on aina Marjatta ja Marjatan tekemiset, tekemättömyydet, ihmissuhteet ja -suhteettomuudet. Oidipaalisuus paikoin kylmää: on kauheaa ja oudosti huvittavaakin, miten yhdynnän koittaessa äiti tulee mieleen, mutta juuri tällaisesta kasvaa Jessen tarina. Äidistä ei pääse eroon koskaan ja iso osa romaanista onkin tempoilua irti äidistä ja takaisin - takaisin silloinkin, kun äiti on muualla ja etenkin silloin, kun äitiä ei enää ole. Huumori on hetkittäin absurdia, usein hirtehistä, kuten esimerkiksi Jessen tyttöystävän Annan ja Marjatan keskustelussa: - Mä olen Itävallasta, Anna sanoo murteellisella suomellaan. - Niin Hitlerkin, äiti innostuu. 

Sen verran ahdistavaa ja hetkittäin tarkoituksellisen alkoholinhuuruista ja tunkkaistakin kuvaus on, että romaanin lukeminen on hetkittäin raskasta. Riemuakin löytyy sekä jo mainitusta huumorista että ajankuvasta ja musiikki- ja kirjallisuusmaailman tuntemisesta. Ja paljon, paljon muuta: on maailmankansalaisuutta ulkomailla asumisen ja matkustelun puolesta, populaarikulttuuria, kuvitteellisia kirjallisia juoruja, oikeita ja fiktiivisiä kulttuurielämän julkkiksia, parrasvaloissa olemista ja niistä putoamista - ja rikkinäistä lapsuutta, siitähän Jessen tarina kumpuaa. Ritvasen romaanista ei niin sanotusti ääntä ja vimmaa puutu.

Minulla on nyt kaikki mitä tarvitaan sen tarinan kertomiseen. Loppu on tässä, tämä hetki. Kaikki palaa Jesseen ja Marjattaan, jotka piirtyvät tarkasti, ihmisinä rikkonaisina, henkilöhahmoina ehjinä. Miten muistat minut on taidokkaasti kirjoitettu kasvukertomus, jossa on runsaasti sivupolkuja, mutta myös paljon tarttumapintaa. 

Nuivasti luettua

Joskus kirja ja lukija eivät vaan kohtaa. Kirjoja jää kesken tai ne lukee sisulla loppuun. Kyse ei välttämättä ole huonosta, vaan itselle vääränlaisesta kirjasta: huonoon aikaan luetusta, itsensä kannalta epäkiinnostavasta, taidokkaasti kirjoitetusta mutta muuten vaan tympeästä - onhan näitä syitä. Ja joskus syy on tietenkin se, että kirja on yksinkertaisesti huono.

Olen lukenut tänä vuonna joitakin erinomaisia kirjoja, mutta toistaiseksi vain muutama on lumonnut minut kunnolla. Niitä lumonneita ja loistavia listaan tarkemmin taas loppuvuonna. Nyt viime viikkoina olen ollut jokseenkin nuiva lukija. Mikään ei tunnu kelpaavan, kirjat jäävät kesken tai luen ne loppuun ihan periaatteen vuoksi. Löydän keskinkertaisista paljon huonoa ja periaatteessa hyvistäkin sellaista, joka ei minua miellyttänyt. Nyt esittelemieni joukossa on kirjoja jotka ovat mielestäni ihan ylipäätään huonoja ja kirjoja, jotka ovat minulle vääränlaisia, mutta joita voisin suositella joillekin muille.

Millaisia huonoja tai itsellenne vääränlaisia kirjoja te olette viime aikoina lukeneet? Tässä neljä omaa väärää valintaani.

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa. Bazar 2016. Das Lavendelzimmer 2013. Suomentanut Veera Kaski. Arvostelukappale. Saksa.

Kaunokirjallisuuden parantava voima, pariisilainen kirjakauppalaiva ja kaunokirjallisuusapteekki. Tämä kaikki kuulostaa täydelliseltä välipalakirjalta etenkin kun kustantajana on lajityyppiä hienosti hallitseva Bazar (lukekaapa vaikkapa Kate Mortonin Hylätty puutarha tai Jessica Brockmolen Kirjeitä saarelta, joissa ollaan ihan viihdyttävän lukuromaanin ytimessä). Mutta ei: Saksalaisen Nina Georgen romaani on sekava, typerä, imelä ja kliseinen. Olisi pitänyt hoksata jo romaanin saksankielisestä nimestä: laventelit ovat ihastuttavia, mutta Laventelihuone... Tai Haluan tuntea, miten painat pienen takamuksesi lämmintä mahaani vasten tai Me kaikki elämämme toiveellisuudessa. Juu, niin elämme ja sen tiedän ilman puolifilosofista kirjaakin. 

Kaikessa on aina jotain hyvääkin: Pariisi on ihana, Ranskan maaseutu on kaunis, rakkaus tietenkin koskettaa. Jotain Georgen kirjasta kuitenkin kertonee se, että parasta ovat lopun kirjallisuuslistat ja ruokaohjeet. Kirjaluotsi täällä kirjoittaa Pienestä laivalla keinuvasta kirjapuodista tismalleen niitä ajatuksia, joita minunkin mielessäni risteilee. Kun ei, niin ei. Tämän kirjan luin peräti loppuun, mikä oli silkkaa ajanhukkaa.

Chris Riddel: Aga Gootti ja kuoloa kamalammat kestit. Gummerus 2016. Goth Girl and the Fete Worse Than Death 2014. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Arvostelukappale. Iso-Britannia.

Voi, tätä kirjaa en haluaisi moittia. Mainion - niin uskon - Ada Gootti -sarjan ensimmäinen osa viehätti tytärtäni ja minua. Tämä toinen osa jäi mieltä molemmilta kesken. Jäi, vaikka Kalmatollon kartanossa olisi suuret leipojaiset, ilkeä Nurjamaa juonii jotain ja mukana menossa ovat myös Ruby Kipling, Mona Lucy ja karhu nimeltä Marylebone sekä edellisestä osasta tutut Jane Korva ja Lucy Borgia. Jaana Kapari-Jatan suomennos on viehättävä, kirjan ulkoasu upea niin kuvituksen kuin folioinnin ja lukunauhan ansiosta. Brittiläinen kauhukirjoja herttaisesti mukaileva kartanomaailma viehättää sekin.  Juonenkuljetus ei nyt kuitenkaan toiminut. Kymmenvuotias tiivistää: "No kun ne vaan harjoitteli ensimmäiset 60 sivua savupiippujen päällä eikä siinä tapahtunut mitään." 

No, seuraava Ada Gootti -kirja ilmestyy pian ja sen nimi on Ada Gootti ja Humisevan karju, mukana seikkailussa ovat pappilan sisarukset Charlotte, Emily ja Anna. Kuulostaa lupaavalta, joten ehkä Ada Gootti tästä piristyy - tai kauhuistuu.

Marie Kondo: KonMari. Bazar 2015. Jinsei ga tokimeku katazuke no maho 2011. Englannista suomentanut Päivi Rekiaro. Japanilainen siivousopas.

"Siivouksen elämänmullistava taika!" Oi, miten paljon sanottu - ja kuinka paljon kohuttu ja kehuttu kirja. Kun Marie Kondon KonMarin vaaleanpunainen etukansi miltei hohti kirjaston Vippi-hyllyssä, oli minun ihan pakko lainata kirja. Arvelin kyllä, etten tule lämpenemään millekään siivouskirjalle, mutta uteliaana oli pakko ottaa selvää, mistä viimeisen vuoden aikana on kohkattu niinkin paljon.

No, siivoamisesta ja ennen kaikkea karsimisesta. Marie Kondo korostaa, että minimalistisen siisti koti on seesteinen. Se on varmasti totta, mutta Kondon karsimisvimma on aika uskomaton. En ole ainoa, joka on jäänyt miettimään, että minne ne kaikki pois heitettävät tavarat pannaan? Ja jos (ja kun!) joskus alkaa kaivata sitä isoäidiltä saatua joululiinaa tai haluaa uppoutua 1980-luvulta Uudesta-Seelannista tulleeseen kirjeeseen (muistatteko IYS:n kirjakaverit?), niin eihän niitä saa enää mistään. Tuleeko poisheitettyjen tavaroiden tilalle ostettua kuitenkin uusia? Alkaako pelkistetty koti ahdistaa? Ja tietenkin: Kotivaatteeksi alentaminen on kielletty. Tuskin kukaan haluaa rumia vaatteita, mutta jos alkaa maalata räystäitä tai kaivaa perunoita, saattaa "kotivaatteiden" eli rytkyjen omistaminen olla hyödyllistä. No, allekirjoitan kyllä sen että jos joku tavara ei tuo ollenkaan iloa, on se parempi kierrättää pois. Kierrättämisessä ja poisheittämisessäkin on kirjassa ongelmansa: Kondo ei neuvo, minne kaikki pitäisi heittää pois. Roskikseen? Ei kai. Kierrätyskeskukseen? Hieman parempi, mutta tuleeko silloin vain sysättyä omaa roinaa jonkun toisen vastuulle?

Myönnän kuitenkin, että KonMarissa on jotain kummaa viehätystä. Marie Kondo kirjoittaa mukavasti ja teksti kyllä koukuttaa. Vaikka luin koko kirjaa niin sanotusti vastakarvaan, nautin lukemastani. Tunnustan, että kirjan luettuani siivosin vaatekaappiani. Ja vaikka olen edelleen vankasti sitä mieltä, ettei siivoamiseen ja raivaamiseen tarvita mitään kirjaa ja että jos ihminen ei hoksaa heittää viisi vuotta vanhoja puoliksi palaneita synttärikakkukynttilöitä pois omasta aloitteestaan, niin silloin tarvitaan jotain muutakin kuin kirjaa.

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi. Otava 2016. También esto passará 2015. Suomentanut Tarja Härkönen. Espanjalainen romaani.

En muista, että olisin aiemmin moittinut Otavan kirjaston kirjaa. Hieno sarjakirjasto on tasaisen varmasti julkaissut kirjallisuutta, joka on alati laadukasta oli kyseessä sitten norjalaisen keski-ikäisen miehen tilitystä, amerikkalaisen älykkönaisen taidepohdintaa tai kasvukipuja Nigerian poliittisen muutoksen aikana. Ja juuri tästä syytä Milena Busquetsin romaani oli minulle pettymys. Otavan kirjasto antoi odottaa jotain enemmän, mutta sainkin kevyen ja höpöttelevän kirjan. Kuvittelin, että samastuisin hyvin nelikymppiseen naiseen, mutta jo alku petti - jotenkin. Romaanin aiheet, äidin menetys ja ihmissuhdekiemurat, ovat osin painaviakin, mutta preesensissä kerrottu helppolukuinen teos ei tarjonnut välipalakirjaa enempää.

Busquetsin kirja on periaatteessa ihan hyvä ja kiva. Jos matkustaisin Espanjaan, nauttisin sen lukemisesta varmasti ihan eri tavoin. Arvostamassani Otavan kirjastossa se nyt vain sattuu olemaan itseään kovemmassa seurassa.


--

Jos joku ihmettelee, miksi luin tällaisia, niin olen aina ollut sitä mieltä että toisinaan on oudolla tavalla piristävää ärsyyntyä keskinkertaisista kirjoista. Sitten osaa taas paremmin arvostaa niitä oikeasti hyviä. Eivätkä nämä hieman niuhosti lukemani kirjat ole ainoita tänä vuonna minulta kesken jääneitä tai minulle syystä tai toisesta "kehnoja" kirjoja. 

Ilokseni olen parhaillaan lukemassa sellaista kotimaista romaania, joka saattaa olla minulle yksi vuoden parhaimmista. Lisäksi bloggaustaan odottaa hyvä kotimainen esikoinen ja lukemistaan amerikkalaisen suosikkini uutuus. Nuivan lukemisen aika on toistaiseksi ohi.

Heleää helatorstaita huomiseksi!

Retkipaikka. Seikkailuja Suomen luonnossa

Retkipaikka. Seikkailuja Suomen luonnossa
Toim. Antti Huttunen ja Touko Kauppinen
Karttakeskus 2016
176 sivua
Kotimainen retkeilyopas

[--] Se on lähiseudun komein luola, ehkäpä jopa koko Pohjois-Savon.
Vaikka Haavikkolehdon seutu sijaitsee hyvien kulkuyhteyksien varrella Kuopion ja Jyväskylän puolivälissä, se on pysynyt tuntemattomana helmenä. Se on pinta-alaltaan vain alle sadan hehtaarin läntti, mutta maisema- ja luontoarvoiltaan se on verrattavissa hienoimpiin suomalaisiin kansallispuistoihin.

Joskus täytyy vetää hieman kotiin päin - tai ainakin syntymäseudulle. Kuulin Suonenjoella sijaitsevasta Haavikkolehdon luolasta vasta muutama vuosi sitten, mutta vaikka koetin kysellä paikkakuntalaisilta tuttaviltani, ei kukaan tuntunut tietävän luolan tarkkaa sijaintia. Nyt tiedän luolan sijainnin, kiitos Antti Huttusen ja Touko Kauppisen toimittaman Retkipaikka-kirjan, ja suunnittelen jo seuraavalla Suonenjoen-reissullani käyväni luolalla - tai ainakin sitä seuraavalla.

Karttakeskuksen julkaiseman Retkipaikan retkipaikka(!)esittelyt pohjautuvat samanimisen, suositun blogin juttuihin, mutta mukana on myös aiemmin julkaisemattomia kohdevinkkejä. Kirjoittajina on 22 aktiiviseksi luonnehdittua retkeilijää.

Kirja kattaa Suomea laajasti etelästä pohjoiseen ja idästä länteen. Nykyisen asuinpaikan ja vanhojen kotiseutujen vuoksi oma mielenkiintoni kirjaa lukiessani ja vinkkejä poimiessani pohjautui nyt tietenkin Etelä-Suomeen sekä Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan alueelle. Toisaalta kirjassa esitellään paikkoja niin houkuttelevasti, että aloin haaveilla niin Ahvenanmaan kuin Kuusamonkin maisemista. Uskonkin, että Retkipaikka tarjoaa tuttuja ja ihkauusia paikkavinkkejä jokaiselle. Itse aion tulevana kesänä käydä ainakin nyt yleisölle avautuvassa Vallisaaressa, mutta myös esimerkiksi Häntälän notkot Somerolla ja lapsiperheillekin suositeltava Paavolan tammi houkuttelevat. Nämä kaikki kohteet ovat melko helppoja, mikä sopii kaltaiselleni alakouluikäisten kanssa retkeilevälle. 

Haastavammista kohteista haluan ihan erityisesti nostaa itselleni rakkaan Kolvananuuron Enon (joka kuuluu nykyisin Joensuuhun) ja Kontiolahden rajalla Pohjois-Karjalassa. Kolvananuuron rotkolaakso on kivenlohkareineen ja korkeuseroineen melko vaikeakulkuinen, saniaisine ja suurine puineen salaperäinenkin paikka. Joensuussa asuessani kävin Kolvananuurossa joitakin kertoja ja olen jo kauan kaivannut sinne uudelleen. Nyt aloinkin pohtia, että mahtaako Kolvananuuro olla vielä turhan työläs retkeiltävä lastemme kannalta vai jokohan sinne pääsisi vaikkapa tulevana kesänä. Retkipaikassa Kolvananuurosta kirjoitetaan muun muassa näin: [--] yksi Suomen hienoimmista rotkoista. Paikka on ihanteellinen niille, joita kiinnostavat jylhät, ihmisen pieneksi piirtävät mittasuhteet tai rotkolaakson erityinen luonto monine kasvoineen. Kyllä vaan!

Retkipaikka-kirjasta on helppo innostua. Teokset lyhyet tekstit houkuttelevat retkeilemään, kuvat ovat kiitettävän vaihtelevia ja sisäsivuilla on hauskaa, tunnelmallistakin otsikointia. Sisällysluettelossa otsikoissa näkyvät vain paikat, sisäsivuilla on täsmentäviä otsikoita - tai nostoja ne pikemminkin ovat, kuten Huutavat ja tuijottavat paholaiskivet tai Tuhannen seikkailun kalliosokkelo. Kiitän vielä kirjan kokoa: pehmeäkantisena se on helppo ottaa mukaan retkelle ja melko pienikokoisena mahtuu hyvin vaikkapa repun taskuun. Kuvat kartasta ja koordinaatit johdattavat perille.  

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin tarkempia osoitetietoja. Korpimaisemilla ei tietenkään katuosoitteita ole, mutta vaikkapa valta- ja kyläteiden lähimmät risteykset tai parkkipaikat olisivat niin sanotusti olleet kiva etenkin, kun kirjan tekijät käyttävät suomalaisia, Kansalaisen karttapalvelun käyttämiä ETRS-TM35FIN-koordinaatteja, jotka eroavat monille tutuksi käyneistä WGS-koordinaateista, joita GPS-laitteetkin käyttävät.* Toisaalta ETRS-koordinaattien avulla suunnistaminen käy tällaiselle sunnuntairetkeilijälle mukavasta haasteestakin, kun ensin täytyy selvittää miten muuntaa koordinaatit oman puhelimen tai autonavigaattorin kanssa sopiviksi.

Jos retkeily kiinnostaa, tarjoaa Retkipaikka riemastuttavan valikoiman erilaisia kohteita, joissa voi piipahtaa helposti ja nopeasti tai seikkailla ihan kunnolla vaativakulkuisissa maastoissa. Kokonaisuudessaan Retkipaikka on helposti lähestyttävä ja innostava kirja.

--
* Kuten huomaatte, en ole kovin perehtynyt koordinaatteihin ja silläkin TM35FIN-koordinaatit yllättivät minut. Mietin myös, että onkohan Retkipaikka-sovelluksesta apua. iOS-versio on ilmeisesti tulollaan.