Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Teos 2016
334 sivua
Ulkoasu Jussi Karjalainen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Kerroin tarinan Saaralle. Hän on hiljainen olento, hänelle tulee koko ajan lörpöttäneeksi liikoja. Mutta hänellä on hyvät kädet ja silmä. Hän on oppinut pilkkomaan sipulin oikein. Niin että sipuli ensin puolitetaan ja siihen vedetään viillot pitäen siitä kiinni toisella kädellä, ja sitten se pilkotaan vastakkaiseen suuntaan pitäen terää hieman vinossa. Olen tarkka sipulin oikeaoppisesta leikkaamisesta.

Näin kirjoittaa Elisabeth kirjeessään salaperäiselle Izzylle. Vuokrakaksio Töölössä on pieni, mutta opintonsa keskeyttänyt Saara, hänen miehensä Juhani ja pariskunnan pieni poika ovat uuden edessä. On vuosi 1956 ja perhe on juuri muuttanut Helsinkiin. Saaran arki kuluu ruokaa laittaen ja Eliaksen kanssa puuhaillen. Elo on näennäisen tasaista, mutta öitä vasten Saara ottaa pienen sinisen pillerin. Perheen yläkerrassa asiat ovat toisin. Siellä asuu Elisabeth, joka järjestää kutsuja, kirjoittaa kirjeitä, valmistaa ruokaa ja tuntuu olevan maailmannainen, ehkä vakooja. Saara ja Elisabeth ystävystyvät - ja vielä paljon enemmänkin. Mitä kaikkea se vaatii, selvittää ja minne se johtaa?

Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa katsoo vuoden 1956 lisäksi toisiin hetkiin, kuten Tukholmaan muutamaa vuotta aiemmin sekä alkukesään 1941, jolloin porvoolaisella huvilalla emäntä Reetta Murros aikoo tarjota hummeria kustantamon vieraille, joiden joukossa on Herr Jungneriksi kutsuttu "kaksiosaisen poliittisen järkäleen" julkaissut mies.

Joissakin romaaneissa kaikki tuntuu olevan kohdillaan: juoni, tarina, henkilöhahmot, aikakausi, kieli ja ne näennäisen pienet mutta tuikitärkeät silaukset, jotka viimeistelevät lukunautinnon. Tästä kokonaisuudesta johtuen Säädyllisen ainesosan lukeminen oli niin antoisaa, että viivyttelin kirjan parissa enkä olisi halunnut sen päättyvän (mutta arvostin silti reilun 300 sivun mittaa).

Parkkisen romaanissa on paljon ihastuttavaa, etenkin ruoka. Kuten myös Sara kirjoittaa, ruoka merkitsee Säädyllisessä ainesosassa paljon. Lukujen nimeäminen ruokien nimillä tai ateriointihetkillä, kuten Kaviaarilla täytetyt viiriäisenmunat, Haukea valkoisessa kastikkeessa ja Rapuja August Strindbergin tyyliin, viehättää jo heti kirjan ensilehdillä sisällisluetteloa selatessa. Viehätys vain vahvistuu, sillä ruokaa tehdään, siitä puhutaan ja se edustaa valtaa, rakkautta, salaisuuksia, välinpitämättömyyttäkin. Kun emäntä Reetta Murros suunnittelee illallista, niin hän näyttää sekä ammattitaitonsa että yhteiskunnallisen asemansa ja tietämyksensä. Ikuisen ystävän voi saada kokista, joka rakastaa naisia jotka osaavat syödä. Itkeä voi monesta syystä, sipulistakin, mutta: Tulee uusia rakastettuja, iho paranee ja sipulin leikkamiseen auttaa, kun veitsi on terävä ja leikkuulaudan viereen sytyttää kynttilän.

Suurin osa paljon lukevista ihmisistä saa varmasti kulloinkin lukemastaan romaanista muistumia joistakin toisista kirjoista. Kyse ei ole vertailusta, jollainen olisikin epäreilua, vaan jonkinlaisesta fiilistelevästä ja mutuhuttuilevasta (!) rinnastamisesta. Osin aihepiirinsä - naisten välinen rakkaus, naapuruus - vuoksi en voinut lukiessani olla ajattelematta Sarah Watersin viime vuonna suomennettua romaania Parempaa väkeä, jossa niin ikään mennyt aikakausi herää hehkuun. Rinnastukseni menee kuitenkin Parkkisen eduksi, sillä siinä missä sinänsä ihailemani Watersin romaani muuttuu ylipitkäksi oikeussalidraamaksi, pysyy Parkkisen kerronta koko ajan kasassa. Parkkinen löytää onnen ja surun, kiihkon ja vaaran, sekä politiikan ja yhteiskunnallisuuden ja niiden vastapainoksi ihmisyyden, intiimiyden.

Parkkinen myös herättää 1940- ja 50-luvut eloon tavalla vie mukanaan: käytösnormit, valehtelun helppous ja monikerroksisuus, maalaisuus ja kaupunkilaisuus, gramofonilla soitettu musiikki ja martinit, Doris Day elokuvateatterin hämärässä, jakkupuvut ja pitkät housut, pohdinta siitä saako pieni poikalapsi olla niin innoissaan leipomisesta, ja kaikki ne kehon kohdat joita ei tiennyt itsessään olemassa olevankaan.  Läsnä on kaikki se, mikä on muiden määrittelemää ja mitä voi rikkoa, jos uskallusta tai rakkautta riittää. Silti kyse ei ole itsestäänselvästä rakkausromaanista. Kaikkea on paljon, mutta mitään ei ole liikaa.

En sano, että Säädyllinen ainesosa on täydellinen romaani, sillä sellaista ei toivottavasti ole olemassakaan. Mutta sanon, että lukukokemuksena Parkkisen kirja on sellainen, jollaisesta eniten nautin ja voinkin täten julistaa: Nuivan lukemisen aika on ohi viimeistään nyt! Parkkisen Säädyllinen ainesosa hurmaa niin hyvin kuin romaani vaan voi.