Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta
Siltala 2015
Utan personligt ansvar 2014
Suomentanut Sanna Manninen
Kansi: Elina Warsta
332 sivua
Arvostelukappale
Ruotsalainen romaani

Olof ja Ester  olivat kuin kaksi hammasratasta. Hammasrattaat eivät kasva yhteen eivätkä sisäkkäin. Ne eivät unohda, mistä toinen alkaa ja mihin toinen päättyy, mutta ne tarvitsevat toisiaan, kuljettavat toisiaan eteenpäin, ovat täydellisesti toisiinsa sovitetut. Siltä Esteristä tuntui. [--] Ikävä kyllä myös kolme hammasratasta toimii yhdessä, mekaanisesti jopa erinomaisesti.

Ester Nilsson, näkökulmasta riippuen ystävämme tai harvinaisen omalaatuinen tuttavamme romaanista Omavaltaista menettelyä, on jälleen rakkauden kourissa. Onneton ja melko yksipuolinen rakkaus taiteilija Hugo Raskiin on jo historiaa viiden vuoden takaa. Tällä kertaa Ester rakastuu näyttelijä Olof Steniin - miltei ensisilmäyksellä. Olof on naimisissa hyvät sukujuuret omaavan Ebban kanssa. Esterin ja Olofin suhde kulkee kohtaamisesta, keskustelusta ja ravintolaillasta toiseen. Ester elättelee toivoa, että saa Olofin omakseen, mutta Olof ei tunnu jättävän vaimoaan. Miksei?

Lena Anderssonin romaani Vailla henkilökohtaista vastuuta osoittaa, että se joka on ilman tätä vastuuta, taitaakin olla juuri Olof. 

Andersson käsittelee vastuun kysymyksiä ja rakkauskäsityksiä edellisestä teoksestaan tutulla pedantilla tavalla, Ester kuitenkin on nyt erilainen. Niille, jotka ärsyyntyivät Esteristä tai suorastaan inhosivat häntä Omavaltaista menettelyä -romaanissa, en voi kuin suositella Esterin uusia kuvioita. Nimittäin nyt lukija on pakostakin Esterin rinnalla. En tietenkään takaa, etteikö Ester ärsyttäisi joitakin - kyllä romaanihenkilö saa raivostuttaa eikä häneen ole pakko ihastua. Eikä Esteriä tarvitse nytkään ymmärtää, ei sen enempää kuin rakkautta tai himoakaan, mutta sympatiseerata voi: lukiessaan Esterin nahkoihin vain asettuu. 

Esterin ja Olofin suhde soutaa ja huopaa niin, että rasittaa. Mutta - ja nyt mutta on totta tosiaan painotettu: tämä tekee Esterin kärsimyksestä todemman, sillä juuri noin kaikki voisi mennä oikeastikin. Ja tästä syntyy se kysymys, jota Andersson pohtii: miksi ihmeessä ihminen jää kiinni suhteeseen, jolla ei missään vaiheessa ole mahdollisuuksia onnistua tai muuttua oikeaksi rakkaudeksi? Mitä oikea rakkaus sitten ikinä onkaan, sitäkin Andersson Esterin näkökulmasta pohtii.

Ester on samalla kertaa lohduttoman rakastunut ja tunteidensa vietävissä; pelkkä hyvän yön toivotuskin riittää pitämään hänet koukussa. Anderssonille Ester tuntuu olevan jonkinlainen kulttuuriantropologinen (fiktiivinen) välikappale rakkauden, parisuhteen ja tunteiden moniulotteiseen pohdintaan. Toki Ester on romaanihahmona omaperäinen ja niin sanotusti lihaa ja verta, mutta Ester myös mahdollistaa yleisen tason yhteiskunnallisen pohdinnan - Esterin tunteet, ääni, mietteet ja toiminta peilaavat rakkautta koskevia käsityksiä ja sukupuolirooleja. Legitiimit dikotomiat, joita riittää, määrittävät Esterin ja itse kunkin elämää ja mahdollistavat Olofin toiminnan: vaimo - rakastajatar, järkevä - hullu tai elämänkumppani - viettelijätär. Aivot ja ruumis ovat liitossa Esterissä: vapaus tuo hänelle epävarmuutta, ja päätös suuntaan tai toiseen voi olla vapauttava, mutta silti tuon päätöksen kanssa on vangitseva elää.

Tämän kaiken Andersson tavoittaa hurjan hyvin. Miten voikin romaani olla samalla kertaa niin kepeä ja niin syvä? Se, mikä alkaa miltei höyhenenkevyenä aikuisromanssina onkin heti rakkauden, rakkaudettomuuden, himon, henkisen nöyryytyksen ja yhden naisen sisäisen köydenvedon kuvausta sekä kaksijakoisten rakkauskäsitysten toisaalta tunteikasta, toisaalta analyyttista käsittelyä. Vailla omakohtaista vastuuta on älyllinen rakkausromaani, ja siksi sen lukeminen on ajatuksia herättelevä ilo.


--
Myös Ulla on lukenut kirjan.

Kukkia ja kirjafestari-iloa (+ voittajakin)

Kesä tulee todellakin keikkuen ja kylmähkö sää ei ihan kolota, mutta kaipaan niin lämpimiä päiviä ja iltoja ihan sen vuoksi, että pääsisin lukemaan pihakeinuun. Nytkin aurinko paistaa, mutta tuuli ei lämmitä. No, se lukukeli-infosta tällä kertaa.

Onneksi on upeita kirjoja - ja huikeita kirjakeskusteluja. Viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa järjestetty Helsinki Lit oli monen kirjanystävän unelmien täyttymys. Minunkin, totta kai. Ajatelkaa millaisia keskusteluja, kipakkaakin kritiikkiä, yllätyksiä ja myös tarinankerrontaa yhdelle lavalle voi mahtua! Kirjallisuusfestivaalin tunnelma oli maaginen, miltei harras ja samalla niin hauska, innostava ja monenlaisia oivalluksia tarjoava. Helsinki Lit tarjosi jotain sellaista, jota olen jo kauan kaivannut.

Tapahtumasta ovat kirjoittaneet upeasti muun muassa Suvi Ahola Helsingin Sanomissa ja Simo Sahlman Lukupino-blogissaan. Minä kiittelen järjestäjiä ja kirjailijoita upeasta festivaalista ja aion kyllä ostaa liput ensi vuodenkin Helsinki Litiin. Niin - ja nyt tietenkin luen kahta festivaaleilla esiintynyttä kirjailijaa: bussikirjana minulla on Lena Anderssonin uusin teos, yöpöytäkirjana taas Mihail Siskinin Neidonhius. Molemmista kirjoitan tänne Lumiomppuun, kunhan ehdin. Siskinistä (jonka nimen Blogger-laiskuuttani kirjoitan ilman hattuässää) tulee muuten sittenkin Helsingin kirjamessuille syksyllä. Mikä iloinen uutinen!

Kirjojen ja kirjakeskustelujen ohella ehdin viikonloppuna nauttia ulkoilusta, niin lenkkeilystä kuin pihahommistakin. Vaikkei vielä voi lukea ulkona, niin aina voi valokuvata kukkia. Toivottavasti kukkakuvat eivät kyllästytä; oman pihan tulppaaneita tällä kertaa.

Ulkolukukelejä odotellessa!



--
P.S. Laiturilla-kirja on arvottu laiskan naisen keinoilla eli random-sivustoon turvautuen. Lahjomaton automaatti arpoi....

... voittajaksi numeron 2 eli Kirjallisia-blogin Tainan. Onneksi olkoon! Taina, laitathan minulle osoitteesi meilitse, niin postitan kirjan kesälukemiseksi.

Justin Go: Katoava aika

Justin Go: Katoava aika
Tammi 2015
The Steady Running of the Hour 2014
Suomentanut Anna Lönnroth
558 sivua
Kansi: Jussi Kaakinen
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Ainostaan todistusaineistolla on väliä. Paperilla, joka todistaa, että Imogen Soames-Anderson on isoisoäitini. Kaikki muu on sivupolkua. Kävelen eteenpäin yrittäen toistella tätä mielessäni, mutta salin kaikki maalausrivit osoittavat samaan suuntaan, arvoitukseen, johon en osaa nimetä edes kysymystä.

Tristan Campbell on nuori opiskelija, joka saa englantilaisesta asianajotoimistosta todella yllättävän kirjeen. Tristanilla on seitsemän viikkoa aikaa selvittää, kuka hänen isoisoäitinsä todellisuudessa oli. Jos tehtävä onnistuu, tulee Tristan perimään valtavan omaisuuden. Arvoitus onkin melkoinen ja sitä selvittäessään Tristan matkustaa niin Lontooseen, Bretagneen, Berliiniin, Islantiin kuin Ruotsiinkin. Kaikkea hän kerii auki kuuluisan vuorikiipeilijän Ashley Walshinghamin ja tämän rakastetun Imogen Soames-Anderssonin kirjeenvaihdosta, jotka kattavat niin ensimmäisen maailmansodan vuodet kuin Mount Everestin karut luonnonolot.

Käykö teille niin, että kirjassa tuntuu ennakkoon olevan jonkinlaista taikaa ja sitten se taika rapisee pois? Kuvittelen usein, että minulla on hyvä kirjavainu omaa lukijanpirtaani ajatellen, mutta Justin Gon esikoisromaanin Katoavan ajan kohdalla vainu ei toiminut oikeastaan olleenkaan.

Aloitan kehuilla: Jussi Kaakisen tekemä kansi. Eikö se olekin kaunis? Se on ajaton ja elokuvamaisen viehättävä. Siinä on juuri niitä kerrostumia, joita Go käy kirjassaan läpi: on eurooppalaisia kaupunkeja, nuoret nykyajan matkustavaiset ja menneen ajan rakastavaiset - värimaailmakin on tyylikäs. Siihen kehuni ikävä kyllä (melkein) loppuvatkin. Kaakisen kansi on parempi kuin Gon romaani. Minun olisi pitänyt uskoa takakantta, jossa superjulkkis Oprah Winfrey kehuu kirjaa sanoin "eeppinen tarina tähtiin kirjoitetusta rakkaudesta". Eeppisyys on hyvästä, jos asialla on vaikkapa A. S. Byatt ja rakkaus on ihana asia, mutta ehkä tähtiin kirjoitettuna kuitenkin hieman liioiteltu. Sanon siis suoraan, ettei Katoava aika ollut minun kirjani.

Se olisi voinut olla. Nimittäin Gon romaanissa on melkoinen tarina ja myönnän, että jos siitä tehtäisiin televisiosarja, katsoisin sitä melko varmasti: voisin kuvitella 1910-20-lukujen epookin lavastettuna hieman Downton Abbeyn tapaan ja yhtä lailla voisin nähdä mielessäni Tristanin ja tämän ranskalaisen tuttavan Mireillen pohtivan kaikkea hieman nukkavieruina nykyajan nomadeina. Kyllä Katoavassa ajassa tenhoakin on ja moni muu löytää sen varmasti minua paremmin.

Miksi en sitten innostunut - edes vähän? No, ensiksikin Go selittää kaikkea liikaa ja tekee sen tavalla, joka jättää tarinan alleen. Tarinavetoisessa romaanissa tämä ei toimi. Minä nimittäin rakastan jaarittelua ja suoranaista hitauttakin silloin, kun se kirjan tyyliin sopii: nautin esimerkiksi Anni Kytömäen pitkistä luontokuvauksista, Antti Hyryn kuvaamasta vanhenevan miehen ajattelusta ja jo mainitsemani A. S. Byattin rönsyilevästä runsaudensarvesta. Mutta viihderomaanissa liiallinen kuvailu ja suoranainen sormella osoittelu muuttuu helposti vaivaannuttavaksi. 

Näin kävi nyt(kin). Go selittää ja kuvaa kaikkea liikaa, aivan kuin lukija ei jo tietäisi, kuin lukija olisi jollain tavalla tyhmä: esimerkiksi Saksassa Tristanille korostetaan, miten julkisilla laitoksilla on tärkeä rooli ja kuinka niiden työntekijät ovat arvostettuja ammattilaisia - voisiko kukaan edes ajatella sellaista, etteivät erilaisten virastojen työntekijät olisi asiantuntijoita? Kirjeessään Imogenille Ashley kertoo, kuinka on varastautunut kiipeilyyn Maggin keitoilla, Hunterin kinkulla ja Heinzin spagetilla. Ihanko totta? Omalle rakkaalle kirjoitetussa kirjeessä luetellaan kaikenlaisia tuotemerkkejä. Tiibetistä? 1920-luvulla? Tuotteet ovat toki olleet olemassa jo tuolloin, mutta en vain voi uskoa, että Ashley olisi tuhlannut paperia moiseen maailman toiselta kolkalta. Entä olisivatko petroli- ja parafiinikanisterit olleet värikoodattuja. Kaikki on toki mahdollista, etenkin fiktiossa, mutta lukijana en voinut ärtymykselleni mitään.

Myös kaikenlaiset muut virheet ärsyttävät minua, nyt ehkä tavallistakin enemmän. 1920-luvulla Ruotsissa on luminen joulunseutu, mutta niin vain järven poikki soudetaan. Toki järvi voi olla sula, mutta kuvittelisin sen olevan ainakin jonkinlaisen riitteen ja romaanissa kuvailtuun lumimäärään nähden suoranaisen jään peitossa. Nykyhetkessä Tristan lähtee Lontoon Towerista, kun yö saapuu. Tower tosin menee kiinni ennen kello kuutta illalla, mutta ehkä Towerissa on Tristanin vierailun aikana joku erikoisaukioloaika. Ja vielä, en voi nyt itselleni mitään: Tristan ostaa Tegelin kentän kirjakaupasta paksun kirjan islantilaisista saagoista. Voi voi, kunpa Tristan olisi ostanut kirjan Berliinin kaupungista. Nimittäin muistini mukaan ja pienen varmistavan Tegel-info-surffailun jälkeen väittäisin, että kirjan pitää olla melkoinen bestseller, että on päässyt Tegelin kauppojen valikoimiin. Hmm, aina voi olla poikkeuksia ja olisi ihastuttavaa jos folkloreaiheinen kirja olisi noin suosittu, mutta en usko tätäkään. Sen myönnän, että Gon miljöökuvaus on kuitenkin viehättävää ja romaani herättää matkakuumeen suuntaan jos toiseenkin, etenkin Bretagneen ja Islantiin.

Nyt siis kävi niin, että ärtymys ylitti lukukokemuksen. Tällaiset epäkohdat häiritsevät lukemistani - jo lähtökohtaisesti epäuskottava tarina ei niinkään. Kirjan kehystarinahan on varsin kiehtova: on ensimmäisen maailmansodan aika, kiipeilykulttuuria 1920-luvulla, on nykyajassa elämä nuori historianopiskelija ja taiteellinen ikätoveri, on kirjeitä, salaisuuksia, vihjeitä ja aikamoinen yllätyskin. Pelkkä ärtymys ei kuitenkaan riitä selittämään sitä, mitä jäin kaipaamaan. Jäin kaipaamaan hieman vanhanaikaisella tavalla vetävää ja viehättävää uppoutumisromaania. En uppoutunut, vaan tuhlasin aikaani.

Jos jotain kiitän, niin sitä että Katoava aika on lukuromaani nimenomaan lukuromaanin viihdyttävässä ja helpossa muodossa. Kyllä maailma tarvitsee ajanvietekirjallisuuttakin ihan yhtä paljon kuin muitakin viihdykkeitä - toteutus vaan olisi voinut olla paljon parempikin. Ja mikä minulle parhainta tämän kirjan kohdalla: aina on Jussi Kaakisen kansi, jota voisin tuijottaa lumoutuneena vaikka kuinka kauan.

--
Kaisa Reetta piti kirjasta enemmän ja kirjoittaa siitä ihanasti. 


P.S. Vielä tänään ehtii osallistua Laiturilla-kirjan arvontaan. Jos kesäkodit saaristo- ja rannikkomaisemissa viehättävät, kommentoi Laiturilla-postausta. Suoritan arvonnan huomenna.

12 kirjaa riippukeinuun

Hienoja kuvia ja ajatuksia sisältävää Katveita-blogia pitävä kaimani haastoi kirjabloggaajat listamaan 12 riippukeinussa luettavaa kirjaa; siis kirjoja, jotka sopivat luettavaksi kesällä. Rakastan kirjalistauksia, jotka ovat aina samalla kertaa sekä hetkeen sidottuja että aikaa kestäviä. Hetkeen sidottuja ne ovat siksi, että jo ensi viikolla listat näyttäisivät ehkä erilaisilta, mutta aikaa ne kestävät myös, sillä hyvät kirjat eivät katoa.

Minä haastan harvoin ketään, mutta nyt haluaisin lukea teidän muiden kesäkirjasuosituksia joko tämän kirjoituksen kommenteissa tai omassa blogissanne. Mitä aiotte lukea kesällä, mitä suosittelisitte muille, mitä minulle? Ja millaisessa lukupaikassa tulee se kaikkein kesäkirjallisin olo? Riippumatossa, omenapuun alla, parvekkeella, uimarannalla tai mummolan vintillä - missä muualla ja millaisissa tunnelmissa?

Ja tässä vastaukseni Katjan haasteeseen: minun riippukeinukirjani. Ensin kahdeksan suositusta blogini lukijoille satunnaisjärjestyksessä. Näistä kaikista olen blogiini kirjoittanut:

Maggie O'Farrell: Varoitus tukalasta helteestä
Heinäkuussa 1976 Lontoota piinaa helleaalto. Ei ole satanut kuukausiin, kasvit kärsivät ja vedestä alkaa olla pulaa. Irlantilaissyntyinen Gretta leipo leipää ja hänen miehensä Richard lähtee ostamaan lehteä - viimeisen kerran, sillä mies katoaa. Kirjassa on paljon toisiaan peilaavia vastakohtia: vanhemmat ja lapset, levottomat ja tasaisen oloiset sielut, kiireinen, kuuma Lontoo ja Irlannin maaseutu, katolisuus ja sekulaarinen maailma. Suosittelen Richardin katoamisesta kertovaa tarinaa luettavaksi hellepäivänä - juuri silloin, kun kuumuus käy raskaaksi ja mieli kaipaa jonnekin tuulen ja luonnonvoimien pauhaamisen äärelle.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
Tove Janssonin omaelämäkerrallinen kertomuskokoelma kulkee muistosta toiseen tarina kerrallaan sekoittaen mielikuvituksen tosielämään ja kulkien 1920-luvun taiteilija-ateljeesta kesäiseen Pellinkiin. Lapsuus on sarja muistoja, mutta samalla paljon enemmän. Hurmaavia tarinoita, joissa Jumala asuu vuorella kivikkopuutarhan takana, äiti tekee salaa pieniä tulipaloja tuhkakuppiin ja ruokana voi olla kallistamakkaraa.

Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni
Nobel-palkitun runoilijan ja diplomaatin muistelmateos. Yhtenä viimevuotisena kesälomakirjanani ollut Tunnustan eläneeni sopi hyvin luettavaksi hellepäivinä, liikkeellä ollessa. Nerudan teksti nimittäin virtaa - ei tietenkään samaan tapaan kuin omalla kotimaan-lomamatkallani pari viikkoa sitten vaihtuneet maisemat - samalla kertaa tasaisesti ja koko ajan uutta kokien. Neruda kirjaa muistelmiinsa paljon: niin lapsuutensa, nuoruutensa, uransa kuin rakkautensakin, yhtä lailla näkemänsä maat ja maisemat, politiikan ja runouden.  

H.E. Bates: Oi ihana toukokuu
Vielä ehtii, toukokuuta on reilu viikko jäljellä - ja tämä kirja kattaa kyllä kesääkin. Oi ihana toukokuu tutustuttaa lukijansa Larkinin kuusilapsiseen perheeseen, joka elää omassa onnelassaan jossain ihanan Englannin maaseudulla mansikkamaiden, kirsikkapuiden ja romujen keskellä. Mukaan mahtuu myös joukko mitä erilaisempia naapureita ja ystäviä, matka Bretagneen, kaikenlaisia kauppoja sekä elämää, josta osataan nauttia täysin siemauksin: jäätelötötteröitä, kananmuna-makkara-pekoni-leipä -aamiaisia, hanhea omenakastikkeella, mansikoita ja niin edelleen. Pohjimmiltaan ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta, enemmän sitä ensin mainittua.

Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan
Kuka murhasi punasaappaisen tytön? "Tottuus on niin pyhä asia, ettei sitä henno arkena käyttee." Näinpä. Dekkarit kuuluvat kesään ja savolaissyntyisenä löydän Eeva Tenhusen tekstistä aina jotain tuttua. Kuolema savolaiseen tapaan on samalla kertaa hupailu että ehta dekkari, juonittelua ja kuka sen teki -selvittelyä savolaismaisemissa.

Anni Kytömäki: Kultarinta 
"Isä, tytär ja metsästä nouseva voima". Keväällä 1917 Erik uskoo metsään ja Lidia työväenaatteeseen. Aika ja kaikki Suomessa tapahtuva yhdistää ja erottaa heidät. Vuosia myöhemmin Erik elää tyttärensä Mallan kanssa. Heillä on paljon koettavaa ja jaettavaa, mutta polut risteilevät enemmän kuin kukaan osaa aluksi aavistaa. Kirjan luettuani minun tuli ikävä metsään. Kultarinnasta välittyy rakkaus metsäluontoon. Sellainen rakkaus ja kokonaisvaltainen kunnioitus tuohon vihreään vapauttavaan voimaan, jonka soisi elävän meissä jokaisessa.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Sei Shonagōn, yli tuhat vuotta sitten Japanissa Heian-kaudella elänyt hovinainen kiehtoo suomalaista mainostoimittajaa Mia Kankimäkeä. Kankimäki ottaa vapaata töistä ja matkustaa Japaniin tutkimaan Sein elämää. Kankimäellä ei ole tietoa rahoituksesta eikä siitä, kuka Sei todellisuudessa oli. Matkakertomus, arvoitus, ihanien asioiden listaamista. Kankimäen kirjasta on moneksi. Minulle se oli niin mieluinen, että päädyin ostamaan sen vielä minikokoisena Miki-kirjana, jotta voin tarpeen tullen kantaa kirjaa taskussani.

Kate Atkinson: Elämä elämältä
Atkinsonin romaani on niitä kirjoja, jotka sisältävät kaiken, josta romaaneissa pidän ja miksi lukemista niin rakastan. Atkinson kirjoittaa hyvin: tarkkanäköisesti, älykkäästi, liikoja selittelemättä. Kirja jättää jälkeenä lukuisia kysymyksiä ja tulkintamahdollisuuksia. Rakenteeltaan Elämä elämältä on monikerroksinen, mutta silti tarinavetoinen romaani. Se kuljettaa brittiläisyyden ytimeen.

Ja sitten vielä muistilistan alkua itselleni ja vinkiksi muillekin: neljä suositusta kirjoista, joiden uskon olevan erityisen hyvää luettavaa milloin tahansa ja jotka kaikki aion lukea tulevan kesän mittaan.

Mihail Šiškin : Neidonhius
Kustantajan esittelystä lainattua: "Tulkki kuuntelee päivät pitkät Sveitsi-nimiseen paratiisiin pyrkivien venäjänkielisten pakolaisten rankkoja tarinoita. Näistä kertomuksista, läsnä ja poissa olevista rakkauksista sekä aikoinaan kuuluisan laulajattaren intiimistä päiväkirjasta hän punoo lumoavan sillan yli aikojen. Kokemuksen kollaasia rikastuttaa kirjallisuus kansansaduista aina Agatha Christieen." Tätä kirjaa olen jo aloitellut ja alku ainakin vakuuttaa. Siskin on mukana huomenna alkavalla Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalillakin. *

Thomas Mann: Taikavuori
Klassikko, jonka selättämistä olen ajatellut jo kauan. Nyt aion ainakin yrittää. Ihmisyyden suuria kysymyksiä tuberkuloosiparantolassa vuoristomaisemissa. Pitkiä virkkeitä, joten kirjalle täytynee varata kunnolla aikaa - vaikka puolet heinäkuusta!

Regina McBride: Ennen sarastusta
Irlantiin sijoittuva romaani omien juurien etsimisestä on tehnyt vaikutuksen moniin. Kesällä aion matkustaa Irlantiin ja siksi tulen lukemaan vihreälle saarelle sijoittuvia kirjojakin. Kirjoista ja matkasta lisää sitten aikanaan.

Joku dekkari, tänä vuonna varmaankin paitsi Vera Valan uusin, myös joku klassikko. Ehkä vihdoin ja viimein Dorothy L. Sayersia.

* Helsinki Lit on uusi kirjallisuusfestivaali, josta olen aika täpinöissäni. Liputkin ostin jo aikaa sitten. Huomiselta odotan eniten Šiškiniä ja Peter Hoegia, lauantailta Jörn Donnerin ja Lena Anderssonin keskustelua sekä Juha Itkosen ja Märta Tikkasen kohtaamista.

Aki Ollikainen: Musta satu

Aki Ollikainen: Musta satu
Siltala 2015
Kansi Elina Warsta
156 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani


Hiekkanainen sen laukaisi, hän palautti lapsuuden painajaiset pelottavasta suosta ja maalatuista naisista. Siitä saakka sinä ja minä puhuimme aina Tattarisuosta, haaveilimme löytävämme sen aarteen. Maire langetti kirouksen ylleni samalla hetkellä, kun siemeneni syöksyivät hänen kesäauringossa kimalteleville kupeilleen ja minä katselin holvin lailla kaartuvaa kirkkaansinistä taivaankantta.

Nykyisyys: kirjoittava mies, jonka arki vaimon ja pojan kanssa ei ihan suju. Mies vetelehtii, polttaa tupakkaa, ajelee autolla muovipussiin sullottu käsikirjoitus takapenkillään ja pohtii sekä omaansa että sukunsa menneisyyttä ja muistelee lapsuudenystäväänsä Joonaa. 1930-luku ja kieltolain aika: pirtua salakuljettava Heino asuu vaimonsa ja poikansa kanssa enonsa kortteerissa. Valkoinen ja punainen aate ovat vahvasti vastakkain ja Lapuan liike nousee. Pirtunkätkentäretkellä Tattarisuolla Heino kohtaa asioita, jotka johdattavat hänet kohti entistäkin pimeämpiä tapahtumia. Näet Noita-Kallioksi kutsuttu räätäli harjoittaa myös menojaan Tattarisuolla.

Nälkävuodellaan vaikutuksen tehneen ja muun muassa Blogistanian Finlandian voittaneen Aki Ollikaisen toinen romaani Musta satu ilmestyi muutama viikko sitten. En ole ainoa, jolle Nälkävuosi oli siinä määrin kovan luokan romaani, että Mustan sadun lukemiseenkin syntyi jonkinlaisia ennakko-odotuksia, suoranaisia paineitakin. Ja niinhän siinä kävi, ettei Musta satu ole uusi Nälkävuosi. Tietenkään se ei ole, onhan kyse täysin eri kirjasta, muttei Musta satu ole muutenkaan Ollikaisen esikoisen veroinen romaanitäydellisyys. Silti se on kelpo romaani, joka kietoo lukijan synkeään maailmaansa. 

Ollikaisen teoksen monet teemat ovat perusteltuja, joskaan eivät suurilta osin ihan tuoreita. Näkökulma on miehinen, naiset jäävät taustalle - vieraiksi vaimoiksi, hiekkanaisiksi, statikseiksi. Keskiössä ovat sukupolvesta toiseen jatkuva juopottelu ja jonkinlainen puolihuono-osaisuuden ketju sekä edellisten sukupolvien, nimenomaan isien, synnit jotka nekin kaikki ovat kirjallisuudessa paljon käytettyjä aiheita. Ollikainen kirjoittaa niistä uskottavasti, mutta omaperäisyys on enemmänkin kielellistä. Sen sijaan 1930-luvulle sijoittuva kuvaus kantaa laajemmalle. Se mikä alkaa Heinon tarinana ja voisi päättyä lammen pimeään silmään, kasvaakin kuvaukseksi kokonaisesta aikakaudesta, joka muokkaa paitsi yhden suvun, poliittisesti myös kokonaisen kansanosan tulevaisuutta.

Osaset kyllä toimivat itsessään: minäkertojan krapulainen olotila ja istuskelu tupakan savustamassa autossa ovat niin konkreettisen oloisia, että ne muuttuvat todeksi. 1930-luvun tapahtumat niin kotona, poliittisessa kokouksessa kuin Tattarisuon synkeässä maastossa sekä tapahtuma- että henkilökuvauksessaan tiukkaa, taitavaa kerrontaa. Romaanin keskeisin ongelma on kahden eri aikakauden yhteensovittaminen. Nykyhetkessä elävällä kertojalla on useitakin syitä kiinnostua Tattarisuon tapahtumista, mutta kysymys kuuluu: mitä sitten? Nykyhetkeen sijoitetun kertojan ajelehtivuus tarttuu lukijaan eikä tunkkaisesta olotilasta pääse oikein pois.

Toisaalta Musta satu on jälleen yksi kertomus murheellisten laulujen maasta, ihmisistä jotka katoavat iäksi ja heistä, jotka sittenkin ponnistavat - mutta minne, sen kun tietäisi. Ja toisaalta, tärkeimpänä, Musta satu osoittaa, että Ollikainen on tälläkin kertaa hiottujen lauseiden mestari. Hän ei kirjoita pitkästi, mutta sanoo paljon ja luo kuin vuorovedoin jumalattoman kauniita ja ihan yhtä jumalattoman rumia kuvia. 

--
Mustan sadun ovat lukeneet myös muun muassa Sara, Villis, Tuija, Bleue ja Krista. Minna otti kirjan mukaansa kirjapolulleen.

P.S. Vaikkei kuvasta voi arvata, otin sen ihan Tattarisuon kupeessa Malmin lentokentällä.

Johanna Lehtinen ja Tanja Hakala: Laiturilla (+ arvonta!)

Johanna Lehtinen ja Tanja Hakala: Laiturilla. Kesäkoteja rannikolla ja saaristossa
Docendo 2015
141 sivua
Kustantamosta
Kotimainen sisustuskirja


Kesäidylli ja mökkiseikkailu. Johanna Lehtisen ja Tanja Hakalan komea, kuvapainotteinen Laiturilla esittelee lukijoilleen Satakunnan seudulla sijaitsevia kesäkoteja aina Raumalta Merikarvialle ja Luvialta Yyteriin. Keskiössä ovat kodit, niiden sisustus, pihapiiri, rakennukset ja kesäinen fiilistely.

Laiturilla on varsin viehko kesäkirja. Se on toki tuikitavallinen sisustuskirja: kirja, jollaisia on aina julkaistu ja jollaisia julkaistaan taas lisää ja lisää. Mutta mitä siitä, kun konsepti toimii! Lehtinen ja Hakala kuljettavat lukijansa niin kallioisiin maisemiin kuin metsän suojiin, tutustuttavat sekä punamullalla maalattuihin vanhoihin torppiin kuin modernimpiin omakotitalon kokoisiin taloihin. Ja koska ollaan laiturilla on merellä tärkeä roolinsa. Järvi-Suomen kasvattina ihailen merta kaukaa, mutta kiitos rannikkoseutulaisen isoäitini, on meressä vierauden lisäksi jotain tuttua minullekin. Meri-ihmisille kirja voi käydä hyvinkin rakkaaksi, kuten esimerkiksi Leenalle, jonka mielestä kirja on "paras mökkituliainen ikinä". 

Laiturilla-kirjan teksti kulkee sujuvasti: taloja, mökkejä ja huviloita esitellään itse kunkin paikan tyyliin sopivasti. Jos talo on vanha, sen historiaa valotetaan, uudempien kohdalla taas kerrotaan esimerkiksi rakennusprojektista. Myös taitto on levollinen: kuvia on paljon, muttei liikaa, ja kuvat ovat sopusoinnussa tekstin laadun ja määrän kanssa. Kesäkotien asukkaita ja heidän vapaa-aikaansakin kirjassa esitellään sopivan asiallisesti ja lämpimästi: kesän puuhakkaat ja joutilaat hetket, rosvopaistin valmistaminen, hääjuhlat tai lintubongailu lasten kanssa ovat kaikki osa kesäkotielämästä syntyviä rakkaita muistoja. Kirjassa on myös oivaltavia tietolaatikoita, joista saa informaatiota vaikkapa saari- tai rinnerakentamisesta, lapsiperheen mökkielämästä, kesäkeittiön rakentamisesta tai mökille muuttamisesta.

Kaikki ei oikeastaan rajoitu kesään, vaan kirjassa on syksyisiäkin tunnelmia. Pääosassa on kuitenkin ihana kesä. Eikä lukijan ole pakko olla mökkiväkeä (minäkään en ole): Laiturilla-kirjan kuvat ovat sellaisia, että niistä voi ottaa vinkkejä melkein mihin tahansa kotiin. Tyylejä on laidasta laitaan, mikä ilahduttaa.

Lehtisen ja Hakalan Laiturilla on hyväntuulinen ja kaunis kesäkirja, laadukas sisustuskirja ja tietopaketti sekä oikea haaveilukirja.Vaikken olekaan niin sanottu mökki-ihminen, sai Laiturilla aikaan kaipuun päästä viettämään kesäisiä hetkiä kimaltavan veden äärellä. Onneksi kesä on vähintäänkin västäräkkietäisyydellä ja mielessäni siintää jo järven(!)selkä. 
--

Ja lopuksi: arvonta! Laiturilla-kirjaa tarjottiin minulle luettavakseni ja koska kirja kuulosti tarpeeksi kiehtovalta kirjabloggaajankin kesämieleen, otin sen luettavakseni. Yllätykseksi kirjoja tulikin minulle kaksi kappaletta! En tietenkään tarvitse kahta samanlaista kappaletta hyllyyni, joten arvon toisen. Jos Laiturilla (oleminen, lukeminen jne.) kiinnostaa, niin kommentoi tätä postaustani - ja saa toki kommentoida, vaikkei kirjaa haluaisikaan. ;) Aikaa osallistua on viikko, eli sunnuntai-iltaan 24.5. saakka.

Peter Hoeg: Susanin vaikutus

Peter Hoeg: Susanin vaikutus
Tammi 2015, Keltainen kirjasto
Effekten af Susan 2014
Suomentanut Katriina Huttunen
Kansi Jussi Karjalainen
426 sivua
Kustantamosta
Tanskalainen romaani


Muistot tulevat usein yhtenä pakettina, kuin muistokvantti. Kaiken tämän muistan sillä hetkellä kun Laban sivelee jalkojani ja kysyy milloin meillä alkoi mennä huonosti. Ja tiedän, että muistot tulevat hänelle samaan aikaan, samalla tavalla. Hän ei kysy saadakseen vastausta. Hän kysyy saadakseen tukea sille että kestämme sen minkä me molemmat tiedämme.
Sen että siitä lähtien suhteemme alla on aina piillyt kuiskaus. Niin heikko että tuskin olemme kuulleet sitä: miten kalliiksi tulee harvinaisen lahjakkuuden väärinkäyttö?

Susan Svedsen on 43-vuotias perheenäiti ja huippufyysikko. Hänellä on myös erikoinen kyky saada ihmiset uskoutumaan hänelle, kertomaan salaisuutensa ja mielenliikkeensä. Tätä kykyä Susan kutsuu vaikutukseksi. Avioliitto säveltäjä Laban Svedsenin kanssa on karikkoinen, 16-vuotiailla kaksosilla Thitillä ja Haraldilla on omat oikkunsa. Perheen Intian-matka osoittautuu kohtalokkaaksi ja Susania ja Labania kumpaakin uhkaa pitkä vankeusrangaistus, jonka Susan voi välttää auttamalla salaperäistä Thorkild Hegniä, joka haluaa tietoja 1970-luvulla perustetusta turvallisuuskomissiosta. Tutkimusten edetessä komission jäseniä alkaa kuolla mitä julmemmilla tavoilla. Myös Susanin ja hänen läheistensä elämä on hiuskarvan varassa, kuten myös Tanskan tulevaisuus.

Susanin vaikutusta markkinoidaan parhaimpana Peter Hoegin romaanina sitten Lumen tajun. Mene ja tiedä, en ole lukenut kaikkia Hoegin kirjoja. Oma suhtautumiseni Hoegiin on ihaileva, mutta varovainen. Rakastin Lumen tajua, joka oli ehkä hienointa, jota parikymppisenä kirjallisesti koin; Muutama vuosi sitten Norsunhoitajien lapset tärähti tajuntaani tavalla, joka sai olon pökerryttäväksi ja onnelliseksi. Ja sitten: Hiljainen tyttö jäi kesken, Nainen ja apina vieraaksi. Moni on vielä lukematta. Tähän kokonaisuuteen Susanin vaikutus sijoittuu tai mahtuu kyllä varsin hyvin.

Se nimittäin on hyvä romaani. Se on kerronnaltaan pääosin varsin vetävä ja lukijaansa sopivasti haastava. Pientä sekavuutta siinä on ja teemojakin niin, että välissä mietin kaikkien lankojen tarpeellisuutta, mutta koska Hoeg on Hoeg, osaa hän yhdistää tieteiskirjallisuuden perinnön perhedraamaan ja jännärin identiteettipohdintaan. Susanin vaikutuksessa kun on vähän kaikkea: murhia, seksiä, poliittista ja henkilökohtaista juonittelua. Romaanissa on paljon raakoja ja periaatteessa shokeeraavia yksityiskohtia, mutta koska Hoeg kertoo niistä Susanin silmin, on lukija tavallaan Susan vaikutuksen alainen hänkin eikä hätkähdä, vaikkei julmuuksien kohtaamista voi välttää.

Romaanin trillerimäinen juoni on ajan hermoilla, koska erilaisia valtaapitäviin voimiin ja ympäristötuhon uhkaan liittyviä teemoja vilisee monessa poliittisessa keskustelussakin näinä päivinä.  Lukiessani ajattelin paljon ruotsalais-tanskalaista Silta-sarjaa enkä voinut olla pohtimatta, onko Silta rikostensa tai tunnelmansa osalta vaikuttanut ainakin osin Hoegin kerrontaan. Hoeg kuitenkin lisää romaaniinsa kerroksia tai kuoria: hän ikään kuin kuorii tarinaa toisesta päästä, mutta lisää kuorenpalat toiseen päähän ja mitä enemmän romaani etenee, sitä enemmän se myös sekoittuu ja täyttyy.

Susanin vaikutus ei ole vain kylmääviä sävyjä saava jännityskirja. Sen perhedraamallinen osuus on vähintään yhtä merkittävä. Mennyt vaikuttaa kaikkeen: Susan ei ole polttanut siltoja takanaan, sillat ovat vain menettäneet merkityksensä. Susanin näkökulmasta Hoeg pohtii äiti-lapsi-suhteita sukupolvesta toiseen, aviopuolisoita, rakastajia, luottamusta. Toiseksi romaanissa on myös  paljon ruokaa tapahtumia peilaamassa, mutta ilman osoittelevaa symboliikkaa: olipa tilanne miten paha tahansa, ravintoa tarvitaan aina. Tästä syystä pizzapohja on niin ohut, ettei se enää ole leipää, on vain italialaisen jauhon kiihkeä viljan maku ja painoton rapeus. Susan valmistaa ruokaa, muttei välttämättä tunnesyistä tai hyvvyyttään; Croissantit ovat hänelle suurtaa fysiikkaa - ja lukijalle tulee nälkä.

Mihin Susanin vaikutus Hoegin tuotannossa sijoittuu? Sitä en osaa sanoa, sen verran hengästyttävä se on. Se ei (tietenkään!) ole uusi Lumen taju, mutta se on hieno romaani ja vähintään Norsunhoitajien lasten veroinen. Tälläkin kertaa Hoeg luo kudelman, joka kiehtoo ja jännittää, koskettaa ja saa ajattelemaan. Hoeg ruotii oikeastaan kaikkia ja kaikkea: poliitikkoja, eturyhmiä, yli varojen elämistä. Kaikkien ongelmien alkujuuri ja ratkaisijat olemme me, ihmiset.


P.S. Peter Hoeg esiintyy ensi viikolla Helsinki Litissä. Hänen ja Monika Fagerholmin keskustelu on yksi festivaalin eniten odottamani ohjelmanumero.

Koivut, kukat, huominen

Mikä vihreys! Olen tainnut muutaman kerran sanoa, että entisestä kevään vihaajasta - siis minusta - on tullut kevätihminen, jonka suonissa kohisee (kuitenkin eri syistä kuin Nilssonin sedällä Marikissa) kaikki tämä valo ja vihreys. Kaikki tulee täällä Etelä-Suomessa niin nopeasti, kerralla: hiirenkorvat, vuokot, kohta tulppaanitkin. Mustikkakin alkaa kukkia! Hiirenkorvat saavat mieleni laulamaan Suvivirttä, metsiköiden valkovuokkomatot ovat yhtä äitienpäivää.

Olen romanttikko ja haaveilija, mutta en pidä pateettisuudesta, jonka minä ymmärrän jonkinlaisena ylitunteellisuutena tai jopa mahtipontisuutena. On kuitenkin muutama aika vuodesta, jolloin olen ehdottoman sentimentaalinen ja toivotan melkein kaikki kliseetkin tervetulleiksi. Nämä ajankohdat ovat joulu, juhannus ja äitienpäivä. Mikään ei varmastikaan voita äitienpäivän merkitystä omassa elämässäni. Äitiys ei ole, eikä saakaan olla, itsestäänselvyys. Helppoakaan se ei ole: ei ole helppoa tulla äidiksi eikä aina ole helppoa olla äiti. Mutta painokasta, tärkeää, rakasta ja ikuista äitiys on. Tuttavani Heli täällä kyselee, millaisia äitejä me itse kukin olemme. Minä olen pullantuoksuinen, omaa aikaa kaipaava, läsnä oleva ja toisinaan vetäytyvä, toivottavasti kohtuullisuutta ja elämän armollisuutta lapsilleni siirtävä äiti. Pullantuoksuinen olen tosin ihan vain siksi, että sokerihiirenä rakastan kaikkea makeaa.

Hyvää huomista äitienpäivää kaikille äideille ja kaikille äitiensä lapsille!

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita
Tammi 2013, Keltainen kirjasto
L'amore e gli stracci del tempo 2009
Suomentanut Helinä Kangas
Kansi: Emmi Kyytsönen
328 sivua
Albanialais-italialainen romaani

"Nuo ovat vain lupauksia, mutta eihän meillä muuta ole. Joko elävinä tai kuolleina, me lähdemme täältä kaikki, ja sade huuhtoo jälkemme tältä maalta. Jää vain ruudin haju", Ajkuna sanoo.
Ja mustarastaiden laulu auringon noustessa, Zlatan ajattelee. Mutta hän ei sano mitään.
Ajkuna työntää kotioven kiinni takanaan, ja yksinäinen hahmo lähtee kävelemään pitkin Pristinan autioita katuja. Yö raahustaa väsyneenä kuin haavoitettu eläin.

Ajkuna ja Zlatan ovat lapsuudenystävät, joista aikuisuuden kynnyksellä tulee rakastavaiset. Heidän isänsä ovat läheisiä ystävyksiä hekin, vaikka toinen on serbi ja toinen albaani. Jugoslavian poliittinen tilanne käy tulenaraksi ja Ajkunan isä vangitaan. Ajkuna muuttaa äitinsä kanssa Zlatanin perheen luo. Nuoret kokevat lyhyen onnen, mutta sota ja aika viskaavat heidät erilleen. He elävät jo uutta elämää, mutta eivät koskaan unohda toisiaan. Kestääkö rakkaus sodan, pakolaisuuden, uudet ihmiset - kestääkö se kaikki ajan riekaleet?

Ajan riekaleita on Roomassa asuvan albanialaissyntyisen Anilda Ibrahimin toinen suomennettu romaani. En ole lukenut Ibrahimin aiempaa romaania Punainen  morsian, joka sijoittuu Albaniaan ja kommunistiseen aikaan. Ajan riekaleissa eletään 1990-luvun molemmin puolin, Titon vallan päättymisen ja Jugoslavian hajoamisen ajan ja sen jälkeisen tuoksinassa.

Joskus parhaimmat kirjat ovat kieleltään kauniita, joskus liika kauneus työntää pois. Ibrahimin romaani kuuluu onneksi ensimmäiseen joukkoon.  Minulle romaani oli liki täydellinen, loppuaan myöten. Se on vaikuttava kuvaus rakkaudesta, sodasta ja ihmispoloista eteläisen Euroopan myllerryksessä.

Kaikki alkaa balladeista, lapsimorsiamen tarinasta. Ajkuna on kuitenkin enemmän, vaikka hän hyvin nuorena Zlataniin rakastuukin. Ajan riekaleita voisi olla surkeuden ja menetysten kuvausta, mutta Ibrahimi kirjoittaa tavalla, joka on kaunis, sopivasti realistinen ja kuitenkin myyttejä kannatteleva. Se ei välttele vaikeimpia teemoja, mutta jaksaa olla herkkyydessään vahva silloin, kun herkkyydellä on mahdollisuutensa.

Kirjan tunnelma on verkkainen, vaikka sen ajallinen kaari kattaa muutaman vuosikymmenen. Tästä syystä romaanin lukeminen on kohtalaisen hidasta, kuitenkin rauhoittavaa, melankolista, muttei toivotonta. Ibrahimi kuvaa sodan ja pakolaisuuden arkea realistisesti ja traagisuudessaankin paikoin hauskasti: pakolaiskeskuksen "saksalaiset" ja "ranskalaiset" määrittyvät sen mukaan, mitä kieltä he puhuvat, eivät oman kansalaisuutensa tai äidinkielensä. Ajkunan tytär Sarah haluaa lounaalle kieliravintolaan, joka on monenlaisia aasialaisia ruokia fuusioiva ruokapaikka, ei kieltä tarjoava ravitsemusliike. Toisaalta Ibrahimi kirjoittaa ilmavasti ja runollisesti: elämä raahaa ihmisen mukaansa niin kuin äiti, joka on kyllästynyt lapsensa oikkuihin. Sota tulee uniin, mutta unien näkeminen on rauhanajan ylellisyys.

Onko ihminen toiselle pelastus vai kirous? Rakkaus ja viha sekoittuvat sodanaikaisiin kauhukokemuksiin ja kaipaukseen eikä tästä yhdistelmästä ole paluuta siksi ihmiseksi, jollainen on aiemmin ollut.  Ajan riekaleet erottavat, yhdistävät ja muuttavat ketä tahansa - osin lukijaansakin.

--
Ajan riekaleita ovat lukeneet myös muun muassa Mustikkakummun Anna, Leena, Susar, Joana ja Annika (ja monet, monet muut).

Leena Paasio: Melkein äiti

Leena Paasio: Melkein äiti
Kosmos 2015
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
283 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Siirin sukunimi on Niemelä. Siiri Niemelä. Hänen isänsä, minun mieheni on Jani Niemelä. Hänen äitinsä, mieheni entinen vaimo taas on Mira Niemelä. Ja minä olen puolikas: en Anu Lindfors enkä Anu Niemelä, vaan Anu Lindfors-Niemelä.

Anu Lindfors on espoolainen matematiikan opettaja, joka Lapin-vaellukseen kohtaa Jani Niemelän ja rakastuu. Hänestä tulee puolikas, Anu Lindfors-Niemelä, ja melkein äiti, eskari-ikäisen Siirin äitipuoli. Siiri ei kuitenkaan ole ainoa uusi ihminen, joka astuu Anun elämään Janin myötä. Melkein sukuun kuuluvat esimerkiksi myös Janin täydellinen ex-vaimo Mira ja tämän uusi puoliso sekä Raija, Janin äiti. Anu kokee ulkopuolisuutta kaikessa ja kantaa myös omia painolastejaan. Arjesta on kuitenkin selvittävä, vastuu ja valta koetettava tasapainottaa.

Leena Paasion esikoisromaani Melkein äiti kertoo perhepalapelistä, joka on monelle tuttu: millaista on olla uusperheen äiti? Ja millaista on olla äitipuoli ilman omia biologisia lapsia? Vaikka romaanin teema on tuttu usean arjessa, on se varsin vähän käsitelty aihepiiri kaunokirjallisuudessa. Aiheensa puolesta Paasion romaani tuokin ripauksen uutta kotimaiseen kirjallisuuteen ja herättää varmasti keskustelua esimerkiksi lukupiireissä tai kirjan lukeneiden ystävysten joukossa.

Romaanina Melkein äiti toimii hyvin. Se vetää mukaansa heti alusta saakka, joskin jossain vaiheessa mieleen tulee kysymys, että onko tämä nyt lintu vai kala: onko tämä humoristinen vai surullinen romaani, kepeä vai painava? Melkein äiti on kaikkea edellä mainittua. Se on kerronnaltaan kevyt ja siten sujuvalukuinen, mutta Anun myötä se kantaa mukanaan suuria suruja, jotka koskettavat ja antavat kirjan nimelle uuden merkityksen.

Aluksi romaanissa tuntuu olevan absurdeja piirteitä, mutta ne katoavat, kun Anun suru saa selityksensä. Paikoitellen teos tuntuu tekstilajiharjoitukselta: Paasio heittää suoran kerronnan sekaan blogitekstejä, kuvitteellisia lehtitekstejä, kirjeitä ja maalailevia tunnelmia. Nämä kaikki ovat kuitenkin taitavasti kirjoitettuja. Etenkin Miran blogitekstit ovat hykerryttävää luettavaa. Paasio selvästikin tuntee lifestyle-blogien kliseet ja käyttää niitä osuvasti: Vinkki kaikille, joilla on kynnet kovilla: kynnet saa mainiosti kuntoon Essien mainioilla uusilla alus- ja päällyslakoilla. [--] Muistakaa nauttia pienistä onnenmurusista arjessa.

Blogitekstien kautta syntyy komiikkaa, muiden kirjeiden myötä tragiikkaa. Suora kerronta saa kaverikseen symboliikkaa, arkirealismi Kalevalasta ammentavia teemoja: on tuulihaukka ja maan väki, toisaalta pinkit tähtitimantit, voimistelunäytökset ja luokkaretket; on espoolainen pientalo ja Länsiväylän pauhu, toisaalta on saari, joka on sielu ja jossa Anu voi olla kaarnikkamättään hunajainen tuoksu, sykkivä kallion syli. Aineksia on paljon, ehkä liikaakin, mutta Paasion onnistuu koota kaikki ehjäksi romaaniksi. Hän kirjoittaa paitsi vetävästi, myös kauniisti ja raikkaasti.

Sen vielä sanon, että Paasio on myös mainio oman ikäpolveni tulkki: kukapa 1970-luvulla syntynyt voisi unohtaa Dingoa tai Whamia tai hieman myöhemmin, 1990-luvun alusta sinistä curacaota. Paasio upottaa tekstiinsä ajankuvaa menneestä nykyisyyteen: Ella ja Aleksi laulavat Hyvää yötä, Siiri ja Anu lukevat molemmat Nälkäpeliä. Kirjallisuus yhdistää ihanasti silloin, kun elämä tuntuu vievän erilleen: Mestaritontun seikkailut johdattavat satumetsään ja Harry Potterin hahmoilla voi roolittaa koko laajennetun perheen.

Melkein äiti on hyvin kirjoitettu esikoisromaani, jossa on enemmän vahvuuksia kuin heikkouksia. Se antaa odottaa hyvää Paasion kirjailijanuran mahdolliselta toivottavalta jatkolta. Erityisen uskottavasti on kuvattu Anun kipuilu puolikkaana: puoli-Niemelänä, äitipuolena, melkein äitinä. Kyse onkin myös sovusta itsensä ja muiden kanssa. Kaikki lähtee Anusta ja palaa häneen: hän on rikkonaisenakin kokonainen ja tarpeeksi riittävä ihminen.

Kirjamatsi 5: David Walliams vs. David Walliams

Kirjamatsi 5: David Walliams x 2

Lievästi ärsyttävä norsu
Kuvittanut Tony Ross
Kustannus Mäkelä 2015
The Slightly Annoying Elephant 2013
Suomentanut Raija Rintamäki
28 sivua
Brittiläinen lastenkirja

Poika ja mekko 
Kuvittanut Quentin Blake
Tammi 2015
The Boy in the Dress 2008
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
220 sivua
Brittiläinen lastenromaani


Kirjamatsi kuulostaa vauhdikkaalta, kun on olemassa Literary Death Matcheja ja kaikkea muuta. Täällä Lumiomenassa kirjamatsit ovat olleet ajoitukseltaan verkkaisia, sillä ensimmäisen pidin keväällä 2012 äänikirjoista ja viimeisimmän syksyllä 2013 oman lapsuuteni sarjakuvista. Olen toki aikonut pitää kirjamatseja useamminkin, mutta vasta nyt, Lumiomenan vappuiloitteluna kotona nautittujen munkkien ja siman lisäksi, on pitkästä aikaa kirjamatsin aika:

David Walliams vs. David Walliams!

David Walliams on brittiläinen käsikirjoittaja, näyttelijä ja kirjailija, jonka viime vuonna julkaistu lastenromaani Herra Lemu ihastutti meillä suuresti paitsi hauskuudellaan, myös yhteiskunnallisuudellaan. Tänä vuonna Walliamsilta on suomennettu kaksi kirjaa: "taiteilijanero" Tony Rossin kuvittama kuvakirja Lievästi ärsyttävä norsu ja Quentin Blaken kuvittama lapsille ja varhaisnuorille suunnattu romaani Poika ja mekko. Miten käy Walliamsilta norsut, entä miten poika paljeteissa? 

Erä 1: Tarina

Norsu: Eräänä päivänä Sami-pojan kotiovelle kolkutetaan. Siellä ei kuitenkaan ole ostoksilta palaava äiti, ei kaveri eikä edes postinkantaja, vaan siellä on suurensuuri, jättimäinen, hirmuisen kokoinen norsu. Sellainen norsu, joka on päättänyt asettua taloksi Samin kotiin. Norsu antaa passuuttaa itseään ja Samia se haukkuu tuon tuosta sanoilla "senkin hölmö". Sami-parka, norsu on ihan kauhea ja kirjan nimen mukaisesti ärsyttävä - sana lievästi kun näyttää olevan norsun itsensä lisäämä. Tarina ei ole Samin kannalta kovin ylevä missään vaiheessa ja norsu tylyttää poikaparkaa sen minkä ehtii. Tarina on sanalla sanoen ärsyttävä.

Poika ja mekko: 12-vuotias Dennis asuu isänsä ja isoveljensä kanssa ja pelaa jalkapalloa. Äiti on muuttaanut pois. Jalkapallon lisäksi Dennisiä kiinnostavat kovasti kauniit vaatteet ja hän lukee salaa muotilehtiä, etenkin Vogueta. Jälki-istunnossa Dennis tutustuu ihanaan Lisaan, joka on tuntee muotia ja yhdessä he alkavat suunnitella Dennisille asukokonaisuuksia. Mitä tapahtuu, kun Dennis menee kouluun paljettimekossa? Walliams kertoo tarinan huumorilla ja suurella sydämellä, varmaotteisesti. Lukija saa Dennisin mukana nauraa ja liikuttua, kokea vääryyttä ja hankkia uudenlaista ymmärrystä. Jaana Kapari-Jatan suomennoskin toimii upeasti.

Pisteet 1-2 Pojan ja mekon hyväksi. Molemmat kirjat ovat tarinavetoisia ja Walliams kyllä koukuttaa lukijansa. Lievästi ärsyttävä norsu ei annan lapsilukijoiden kannalta kovinkaan paljon armoa, mistä miinusta. Kenelle se on oikein kirjoitettu? Poika ja mekko sen sijaan jatkaa samalla erilaisten ja silti niin samanlaisten ihmisten kuvauksella kuin Herra Lemukin; Tarina on toki erilainen, mutta miksei poika saisi pitää mekkoa? Hyvä, kaunis ja sopivasti opettavainen, raikas tarina.



Erä 2: Kuvitus ja ulkoasu

Jaahas, tämä on vaikein osuus. Pojan ja mekon on kuvittanut Roald Dahlinkin kirjoista tuttu Quentin Blake ja kuvitus jälki on tietenkin elävää ja mahtavaa ja hyvää. Sitten taas Lievästi ärsyttävä norsu on Tony Rossin kuvittama. Pikku prinsessasta tutun kuvittajan kynänjälki on jättänyt Lievästi ärsyttävään norsuunkin jotain tuttua... Onnistuneitahan nämä kuvitukset ovat: ihmiset elävän näköisiä, norsu juuri sellainen ahne ja kiukkuinen kuin teksissäkin.

Molemmat kirjat ovat sattumoisin punakantisia, mikä on aika tehokasta. Lievästi ärsyttävä norsu on SUURI, kuten norsukirjan pitääkin olla. Poika ja mekko normaalia lastenromaanikokoa. Pojan ja mekon takakannesta tein itseäni miellyttävän bongauksenkin. ;)

Tässä erässä ei ole voittajaa, molemmat ovat onnistujia.

Tasapeli: 1,5-1,5


Erä 3: Hauskuus

Nyt ollaan asian ytimessä ja lyhestä virsi kaunis: Lievästi ärsyttävä norsu on hauska - julmien ihmisten mielestä. Norsu tekee kerrassaan hassunhauskoja asioita, jos on sitä mieltä, että pienen pojan kodin saa sotkea, pyörän rikkoa ja poikaa haukkua. Pojassa mekossakaan ei ole varsinaisesti mitään hauskaa, toivon, sillä ihmisillä pitäisi olla oikeus pukeutua oman itsensä mukaisesti. Hauska kirja silti on: lukijaa naurattaa, kun omat koulukaveritkaan eivät tahto tunnistaa Dennisiä. Kirjassa on kuitenkin paljon muutakin kuin naurua.

Ehkä kummassakaan kirjassa kyse ei olekaan hauskuudesta, vaan rajoista ja niiden rikkomisesta? Norsun kohdalla rikki menee vain Samin kodin esineet ja varmasti luottamuskin. Pojassa ja mekossa rikotaan rajoja - melko maltillisesti kuitenkin, mutta tavalla, joka lisää kanssaihmisten ymmärtämistä oli kyse sitten pojasta mekossa, isästä vanhojen sukupuoliroolien takana tai ranskan opettajasta luokassaan. Pojassa ja mekossa Walliams tavoittaa sen hauskuuden, joka saattaalempeästi avata uudenlaisia maailmoita.

Ja kyllä Poika ja mekko myös naurattaa, Lievästi ärsyttävä norsu vain vihaisesti ja kylmästi.

Pisteet taas kerran 1-2 mekkopojan hyväksi.


Erä 4: Vastaanotto yleisön keskuudessa

Lievästi ärsyttävä norsu sai kokonaiset seitsemän lukijaa: neljä lasta ja kolme aikuista. Kirjaa lukivat siis minun lisäkseni mieheni ja vielä meillä vieraisilla ollut mieheni sisar. Lasteni 2- ja 5-vuotiaat serkut kuuntelivat kirjaa hiirenhiljaa. Kaksivuotias ei varmaankaan saanut vielä kovin paljon irti, mutta viisivuotias jäi ihmettelemään, että missä Samin äiti oli. Mieheni sisar piti kirjaa ärsyttävänä ja mietti jo vaihtoehtoisia loppuja kerrottavaksi omille lapsilleen. Omat 7- ja 9-vuotiaat lapseni ovat ehkä ylittäneet kuvakirjaiän, mutta lukevat silti mielellään kuvakirjojakin. Heistä kumpikin oli kirjan luettaan vihaisia kuin peppuun ammattu karhu. He kokivat Samin puolesta suurta vääryyttä ja yhteen ääneen huusivat, että kirja on "huonoin, mitä ollaan koskaan luettu". Silti he lukivat kirjan uudelleen ja taas uudelleen - ja olivat edelleen sitä mieltä, että kirja on huono. Esikoinen olisi leikannut kirjan saksilla kappaleiksi, kuopus vienyt kirpputorille myyntiin ja tullut siten rikkaaksi. Toistaiseksi kirja on edelleen täällä kotonamme, mutta ärsytystä se herättää enemmän kuin lievästi. Me perheen aikuisetkin suremme Sami-paran puolesta, mikä kamala, kamala norsu!

Poika ja mekko puolestaan sai hyvin erilaisen vastaanoton. Luin sen ääneen tyttärelleni, jotta pääsin itsekin mukaan tarinaan ja lisäksi tyttäreni luki sen kertaalleen itse. Kirja oli hänelle niin mieluinen, että hän otti kirjan kouluun Lukuviikolla ja esitteli sen omana lempikirjanaan. En voi olla vertaamatta kirjaa Herra Lemuun, jonka idea on ehkä aavistuksen omaperäisempi, mutta yhteiskunnallinen ja hauska on Poika ja mekkokin. Kaiken lisäksi siinä on sellaista tarinavetoisuuden ja ei-imelän sydämellisyyden yhteensovittamista, josta pidän lastenromaaneissa ihan erityisesti.

Pisteet nyt vain Pojalle ja mekolle 0-3.


Tuomio

Lievästi ärsyttävä norsu 3,5 - Poika ja mekko 8,5

Oho, aika ylivoimaista. Onnea voittajalle! Hip hurraa ja hauskaa vappupäivän jatkoa kaikille muillekin! 


(Ja vaikka norsu nyt ärsyttikin, ei se ole huono kirja sekään. Kyllä David Walliams vaan osaa!)