Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY 2015
Kansi: Ville Tietäväinen
248 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

"Toivo on keskeinen osa ihmisyyttä. Jos menetämme toivon paremmasta tulevaisuudesta, mitä meille jää?"

Niin tavallinen ja kuitenkin niin epätavallinen ilta on alkamassa: Ilmastopolitiikan asiantuntija Laura Anttila pitää luentoa yliopistolla ja illallinen hautuu uunissa. Laura ja hänen miehensä Eerik odottavat poikaansa, kuopustaan Aslakia syömään. Odotukseen liittyy paitsi halu nähdä poikaa, myös pelko ja vieraus: missä kunnossa Aslak tällä kertaa tulee, kuinka suuria hänen ongelmansa ovat? Perheen tytär Aava on Somaliassa työskentelevä lääkäri, joka sydän pamppaillen seuraa uutisia kotimaastaan. Tänä iltana niitä tulee: joku on kiivennyt Lasipalatsin katolle ja ampuu ihmisiä kiväärillä.

Elina Hirvosen Kun aika ei riitä on kirja, jonka äärellä ainakaan tämän bloggaajan sanat eivät (melkein) riitä. Riittäväthän ne oikeasti, totta kai, sillä ilman sanoja ei voisi kertoa, kuinka koskettavasti Hirvonen kuvaa iltaa jolloin on katulamppujen valot puhkovat hämärää ja eräs keskustelu keskeytyy tai kuinka apeus leijuu kodissa kuin nurkkiin laskeutunut pöly. Enkä voisi kertoa sitä, kuinka lähelle Hirvonen tuo naisen, jonka haaveet muuttuvat jonkun toisen haaveiksi enkä sitä, miten kevätillan valo luo lapsen hiuksiin sädekehän. En voisi kertoa sitäkään, että luin jotain sykähdyttävän hienoa.

On siis parempi antaa tilaa sanoille, vaikka osa minusta haluaisikin pitää Hirvosen romaanin ihan vain itselläni, käpertyä kirjan kanssa jonnekin hämärään ja antaa liikutuksen tulla. Sillä sellainen romaani Kun aika ei riitä on. Se pakahduttaa ja liikuttaa olematta ylisentimentaalinen tai imelä. Se on varmaotteisesti kirjoitettu, muttei kylmä. Se on yhteiskunnallinen ja kantaa ottava, muttei paasaava eikä laskelmoiva. 

Hirvosen aiempien romaanien lukijat löytävät Kun aika loppuu -romaanista paljon tuttua: on kipeää perhekuvausta, ihmisiä jotka ovat syystä tai toisesta irtautuneet omista juuristaan, on Helsinkiä ja Afrikkaa, elämän satunnaisuuksia ja sellaista surua, joka kiertyy tiukasti lukijan ympärille. On myös avaruutta ja konkretiaa niin kielessä kuin kertomuksessakin. Että hän muistaisi saman teki minuun valtavan vaikutuksen, Kauimpanaa kuolemasta pidin hienona, vaikka se ei tullut aivan niin liki. Nyt Hirvonen jollain tapaa yhdistää kahden edellisen romaaninsa teemat, sinkoaa kokonaisuuden parin vuosikymmenen päähän ja saa aikaan toistaiseksi parhaimman romaaninsa.

Kun aika loppuu sijoittuu lähitulevaisuuteen. Hirvonen ei kirjoita tulevaisuutta dystooppisena utopiana, vaan se eroaa nykyhetkestä vain vähän. Meidän nykyhetkemme, Aavan ja Aslakin lapsuusaika, elää henkilöiden muistoissa. Pidän tästä ratkaisusta, sillä sen sijaan että Hirvonen kikkailisi kaiken mullistavilla skenaarioilla, hän keskittyy ihmisiin. Ilmastonmuutos on tietenkin tosiseikka, kuten nytkin, se  vaikuttaa ihmisten ryhmittymisiin, politiikkaan ja tekoihin sekä saa lukijan pohtimaan omaa ympäristösuhdettaan.  Tulevaisuuden tekniikka on osa ihmisten arkea, mutta uunissa tuoksuu ikiaikainen lanttu.

Hirvonen kirjoittaa kouriintuntuvasti niiden näkökulmasta, jotka eivät ole olleet aina läsnä, mutta jotka eivät ole koskaan lakanneet huolehtimasta: millaista on olla hirveitä tekoja toteuttavan äiti tai sisko? Miten etäisyys ja läheisyys elävät samassa ihmisessä? Miten eri tavoin maailman muuttamisen voi ymmärtää, miten monin tavoin yhteisöllisyys kytkeytyy tähän kaikkeen. Muuttuva maailma ja ilmasto heijastuvat perheeseen. Minä olen aina halunnut uskoa armoon, mutta onko sitä? Ja miten kaikki on lopulta kiinni ihmisistä, heistä ja meistä.

Jos pitäisin blogini sivupalkissa Parasta juuri nyt -palstaa, komeilisi Hirvosen kirja listan ensimmäisenä. Ja tiedän, että se keikkuisi siellä kauemminkin kuin vain juuri nyt. Kun aika ei riitä on hienointa kotimaista kaunokirjallisuutta, jota olen tänä vuonna lukenut. Se on kieleltään soljuva, sanoiltaan painava, teemoiltaan merkityksellinen ja kokonaisuudessaan vavisuttava.