Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti
Kustantaja: WSOY 2015
Päällyksen kuva: Kuvatoimisto Leuku / Jorma Luhta; Päällys: Martti Ruokonen
Sivuja: 326
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Aallot kumisevat metsän takana. Meri, hänen ystävänsä, ei suojele häntä enää. Se nostattaa myrskyn. Vaahtopäiset pylväät korskuvat korkeammalle kuin Karkulahden vanhimmat petäjät, ne, jotka kasvavat riihen takana ja hipovat pilviä.
Kylmyys vyöryy hänen ylitseen ja muuttuu lopulta kuumuudeksi. Jää sulaa valkeaksi tuleksi, työntyy sisään ihohuokosista ja käristää häntä sisältäpäin.
On pakko riisua paita, housut ja sukkauhousut. On pakko kieriä lumessa, jotta polte hellittäisi.

Kaksi naista, kaksi eri maailmaa. Inkeriläistaustainen Vera saapuu Oulun lähistölle Karkulahden taloon Jaskan vaimoksi. Vera elättelee suuria toiveita, mutta vuoteessaan makaava anoppi ei hyväksy ryssää miniäkseen. Anoppi Elisabeth ei ole tyytyväinen nykypäivään, mutta menneisyys ei ole koskaan jättänyt häntä rauhaan. Jaskan ja Veran tytär Anna kuvittelee Disneyn Arielin omaan maailmaansa, Jaskan Velipuoli hoitaa lehmiä ja vaikkei puhu, niin näkee.

Tiina Laitila Kälvemarkin romaani Karkulahti on aukeaa moneen suuntaan. Jopa niin moneen, että en voi olla olla miettimättä, että onko näitä useassa eri aikatasossa liikkuvia monen kertojanäänen tarinoita ilmestynyt viime vuosina jo tarpeeksi. Onhan näitä nimittäin nähty, suomalaisia sukutarinoita: asioita, joista ei puhuta, anopin ja miniän yhteentörmäyksiä, vieraalla maalla oloa, vaitonaisia miehiä ja talo, joka joko puhuu tai vaikenee.

On nähty, mutta sitten tulee mutta, totta kai. Romaanin ainekset ovat toki tuttuja, mutta Laitila Kälvemark on loistava kirjoittaja. Hän ensiksikin puhaltaa henkilöhahmonsa eloon. Etenkin Vera jää mieleen kirjan kansien sulkeuduttuakin. Miten taitavasti Laitila Kälvemark hänet luo ja rakentaa: tuon venakon, haaveellisen tytön, uhmakkaan tytön, toiveikkaan vaimon, niin yritteliään anoppinsa edessä, miten paljon kokeneen.

Romaanin rakenne kiertää vasta- ja myötäpäivään. Laitila Kälvemarkin teksti lentää silloin kun sen pitää ja on tunkkaista silloin, kun maa on savinen, kun kirvelee ja kaiken korvaa hillomunkki, mansikkaleivos ja lenkkikengät. Se paljastaa tarpeeksi, muttei liikaa. Se on runollista ja arkista, väkevää ja avaraa: mistä kulmasta aurinko valaisee, mikä on hirvein rikos mitä nainen voi tehdä? Lopuksi on palattava alkuun. 

Karkulahti on nerokkaasti nimetty romaani. Karkulahti, paikkana ja mielikuvana, ponnistaa historiasta ja kantaa nykyisyyteen. Miten monesta paikasta ja syystä voikaan lähteä karkuun. Mitä kaikkea voi muistaa, mitä pitää muistaa?