Katja Kaukonen: Kohina

Katja Kaukonen: Kohina
Kustantaja: WSOY 2014
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 215
Kotimainen romaani

Sateen meditatiivinen ropina. Nostin tuolin uunin eteen, lämmittelin ja olin levollinen, liki onnellinen. Minulla oli jalassa villasukat ja hyvin istuvat maihinnousukengät. Ne pitivät jalkani kuivina, eivät hiertäneet eivätkä muistuttaneet mistään.

Miten äidin poissaolo vaikuttaa pieneen poikaan ja myöhemmi aikuiseen mieheen? Arkkitehti Alvar Malmbergin äiti on kadonnut Venetsiaan silloin, kun Alvar oli vielä pieni. Alvarin isä keskittyi enemmän ulkokuoreen kuin isyyteen. Keski-ikäinen Alvar lähtee tuuliselle saarille, jossa hän kirjoittaa sairaskertomustaan. Hän luo saarella oman maantieteensä, muistelee ja kaipaa. Mutta kuka lähettää kirjeitä saarelle?

Katja Kaukosen Odelma oli yksi vuoden 2011 parhaista lukemistani kotimaisista romaaneista. Sitä seurannut Vihkivedet-novellikokoelma oli sekin minulle mieleinen, mutta olen huono lukemaan novelleja eikä Vihkivesistä koskaan muodostunut läheistä lukukokemusta. Kohinan halusin lukea heti, kun se ilmestyi, mutta sain vinkin säästellä romaania syksyyn.

Säästely oli hyvä ratkaisu, sillä Kohinan aika on juuri nyt. Mitä harmaammaksi luonto muuttuu, sitä voimakkaammaksi Kohina kasvaa. Kaukosen romaani on harmaa, mutta samalla tavalla kuin talvihorrokseen vaipuva syysluonto, se on sävyjä täynnä. Alvarin nykyhetki ja elämä saaressa sekoittuvat menneeseen, kirjeisiin ja yhä intensiivisemmäksi käyvään maiseman tutkimiseen. Äidin-ikävä ei hellitä, äiti loisti aina aurinkon lailla taivaalla; lastenhoitajat vaihtuvat, on ammatti ja elämä muualla, maihinnousukengät pysyvät. Moni asia kohisee: radio, tuuli, meri, Alvarin ajatukset ja yksinäisyys. Tämän kohinan Kaukonen tavoittaa vakuuttavasti.

Kaukonen on kirjoittanut hienon romaanin yksinäisyydestä, pitkästä ikävästä, identiteetistä, etsimisestä, maisemista ja arvoituksesta. Kohina taiteilee sillä hiuksenhienolla rajalla, jossa romaanista muotoutuu vaivattomasti etenevä, ehjä ja kaunis kokonaisuus tai jossa se putoaa liiallisen kikkailun ja yrittämisen verkkoon. Kaukonen onnistuu luomaan vaikuttavan kokonaisuuden. Ehkä Kohina on paikoin turhankin hiottu, mutta Kaukonen kirjoittaa tavalla, joka antaa lukijalle täyden olon ja samalla tilaa hengittää ja tehdä omia tulkintoja. Kaukosen lauseet ovat kauniita, mutta eivät pliisuja eikä kirjailija kerro mitään liikaa: lukija on läsnä Alvarin ikuisessa surussa, mutta tuskaa ja kaipausta ei liioitella.

Kohina tuoksuu tuulelta ja merisuolalta. Se on romaani, joka on samalla kertaa itseensä käpertyvä ja kuitenkin happirikas, monisävyisessä harmaassaan avara.

Marraskuu
"Kovaa tuulta: 14-16 m/s. Puut heiluvat. Tuulta vasten kulkeminen vaikeaa. Aaltojen huiput murtuvat. Vaahto järjestyy tuulen suuntaisiksi juoviksi. Kohina kuuluu kauas."

--

P.S. Tässä samassa yhteydessä uutisoin, että HS:n esikoiskirjapalkinto meni Pajtim Statovcille romaanista Kissani Jugoslavia. Onnittelut voittajalle! Hieno romaani, suosittelen lämpimästi.