Kate Atkinson: Museon kulisseissa
Kustantaja: WSOY 1997
Alkuteos: Behind the Scenes at the Museum 1995
Suomennos: Leena Tamminen
Kansi: Kirsikka Mänty
Sivuja: 333
Brittiläinen romaani
Vielä elävät naispuoliset Lennoxit hoippuvat viattomuuden maailman ja kokemuksen maailman rajamailla. Minulle sen vertauskuvana on keskikoulun pääsytutkinto, jonka kohta suoritan ja joka määrää kohtaloni ikiajoiksi. Nellille vertauskuva on siirtyminen elämästä kuolemaan ja Bunty saattaa sortua uskottomuuden houkutuksiin, tai sitten ei, ja Patricia... Patricia tulee minun huoneeseeni eräänä tammikuisena iltana ja julistaa ylpeästä että hän kohta "hukkaa neitsyytensä".
"Haluatko että minä autan etsimään sitä?" kysyn hajamielisesti [--].
Millaisesta romaanista teidän muiden on vaikea saada kiinni? Onko romaani liian abstrakti, turhan paljon tunnelmissa viipyilevä tai rakenteeltaan haastava? Onko se mukahauska hupailu, onko se liian ankea, turhan satumainen vai jostain vaikeasti määriteltävästä syystä hankala? Minulle liika runsaus on usein vaikeaa. Kate Atkinsonin Museon kulisseissa on romaani, josta en missään välissä saanut oikein kiinni. Se oli sellainen jopa siinä määrin, että romaanin kehyksen lyhytkin selostus on vaikeaa. Silti tunnistan sen varsin hyväksi romaaniksi.
Tartuin romaaniin suurin odotuksin. Atkinsonin tuore Elämä elämältä on yksi parhaimmista tänä vuonna lukemistani käännösromaaneista ja pidin kesällä lukemastani Jackson Brodie -dekkaristakin. Whitbread-palkittu Museon kulisseissa tuntui esittelytekstinsä perusteella kiehtovalta: kyseessä on vuosikymmenten läpi kulkeva tarina Ruby Lennoxista ja hänen perheestään. Kaikki alkaa jo vuosikymmeniä ennen Rubyn syntymää 1800-luvulla, kun Rubyn isoisoäiti jättää perheensä ranskalaisen valokuvaajan vuoksi. Suku kasvaa, mutta sille ei kerry onnea. Rubyn äiti Buntykin nai itselleen väärän miehen: Rubyn isän. Kun Ruby syntyy, perheen ja suvun asiat ovat jo solmussa. Ja yhä enemmän ne sotkeutuvat sitä mukaan, kun Ruby kasvaa ja aikuistuu.
Kulkevan sijasta pitäisi ehkä puhua laukkaavasta tarinasta, joka poukkoilee ajassa, esittelee koko ajan uusia ja uusia ihmisiä ja sivuaa historian tapahtumia hyvämakuista ironiaa osoittaen. Atkinsonin tekstiä on sinänsä hauska lukea, hän kirjoittaa älykkäästi ja samalla kepeästi, muttei tyhjänpäiväisesti. Paikoin romaani tuo mieleen Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat, joka alkaa päähenkilön syntymästä, mutta Museon kulisseissa kaikkea on paljon runsaammin, kuin jonkinlaisena ilotulitteena ammuttuna. Ilotulitteeseen toki mahtuu aimo annos tragediaakin. Atkinson kuljettaa tarinaa eteen- ja taaksepäin, antaa enteitä ja yllättääkin. Kaikkea on vain liikaa, etenkin henkilöitä ja tapahtumia. Tästä syystä luin romaanin hieman hammasta purren, vaikka Ruby Lennox perheineen on sellainen, johon voisin kiinnittyä.
Atkinsonin romaani on lopulta varsin ahdas. Näin rönsyilevään ja täyteen kirjaan ei mahdu tunteita, vaikka väkeä syntyy, kuolee, rakastaa, vihaa, tylsistyy ja menee koko ajan eteenpäin. Museon kuliseissa on koko ajan käynnissä eikä menossa ehdi oikein vetää happea: minä uuvuin vuoristoratamaisen romaanin äärellä.
Olen joko huono lukemaan vauhdikasta ja henkilögallerialtaan pökerryttäviä romaaneja tai sitten Atkinson on kehittynyt kirjailijana. Luultavasti molempia - eikä Atkinson toki ole huono tässä varhaisemmassakaan romaanissaan. Ihailen Atkinsonin tapaa katsoa kaikkea peribrittiläisen ironian silmälasien läpi. Suuresti.
Kiitos! Olen usein hypistellyt tätä kirjaa käsissäni koskaan kuitenkaan tarttumatta siihen. Kirjoittamasi ote tuntui haastavalta ja hieman sekavalta. Minulle haastavaa luettavaa on myös mainitsemasi runsaus, mutta myös liiallinen eri aikakausissa pomppiminen. Taitaa olla niin että kyseinen kirja jää minulta lukematta.
VastaaPoistaHurmioitunut, sekavana minä tämän koin. Haastavaa on juuri kaiken liiallisuus, Atkinson kirjoittaa sinänsä hyvin ja terävästi. Olen tästä ehkä hieman harmissanikin, koska Elämä elämältä teki minuun niin suuren vaikutuksen, mutta kaikesta ei voi pitää. :)
PoistaLuen vain vähän kirjablogeja, vaikka rakastankin lukemista. Tykkään kuitenkin hirveästi sinun blogistasi, sillä kirja-arvostelut ovat selkeitä ja mielenkiintoisia. Näistä saa hyvin kuvaa siitä mitkä kirjat ovat minunlaisiani, mihin kannattaa tarttua ja mihin ehkä ei. Saan täältä paljon inspiraatiota lukemiseeni, kiitos siitä!
VastaaPoistaTiinuska, kiitos mukavasta kommentistasi. Olen iloinen, että luet blogania. Toivottavasti saat täältä jatkossakin hyviä vinkkejä.
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaLuin Museon kulisseissa -romaanin vuosia sitten. Juuri mitään muuta ei mieleeni kirjasta jäänyt kuin jonkinlainen vaikeus, jopa puisevuus. Muistan, etten voinut sitä keskenkään heittää, koska sain kirjan lahjaksi ja jotenkin tunsin olevani 'velvollinen saattamaan sen loppuun'.
VastaaPoistap.s.: poistin edellisen kommentin, liikaa typoja :)
Kaisa Reetta, nyt kun mainitsit puisevan, niin on tämä sitäkin. Totta tosiaan! Minä luin sinnitellen loppuun, koska olin niin päättänyt pitää Atkinsonin romaanista. En pitänyt, mutta tulipahan luettua.
PoistaKatja, arvostan hurjasti, että uskallat kirjoittaa rehellisesti blogitekstejäsi. Mutta kysymyksesi on tosi vaikea, veikkaan, että moni kirjakokemukseni on monen sattuman summa. Olenko tarttunut itselleni oikeaan kirjaan oikeaan aikaan jne. Silti on olemassa kirjoja, jotka pysäyttävät tilanteesta huolimatta. Mutta siis erinomainen ja toivottavasti pysäyttävä kysymys meille lukijoille ja varsinkin blogien kirjoittajille :).
VastaaPoistaBleue, kiitos. Olen samaa mieltä siitä, että kirjakokemukset ovat aina sattumien summa. Sen olen huomannut, että pursuilevuus vieraannuttaa minua. Olen aika monisanainen nainen, mutta kirjoissa vältän runsaudensarvia - poikkeuksia toki löytyy aina!
PoistaVarmastikin kirja olisi siis tarvinnut parempaa kustannustoimittajaa?
VastaaPoista