Vivi-Ann Sjögren: Kissan kasvot ja Lassen kioski

Vivi-Ann Sjögren: Kissan kasvot ja Lassen kioski. Lapsuus- ja nuoruusvuodet 1938-1956
Kustantaja: Schiltds 2003/2005
Suomennos: Saara Villa
Sivuja: 401
Kotimainen muistelmakirja

Meidän talomme on peili. Keittiön takana on peilikuvakeittiö. Meidän kiertyvien vintinrappustemme takana on toiseen suuntaan kiertyvät rappuset, meidän kamarimme ja sen oikean peränurkan kakluunin takana kamari, jossa on kakluuni vasemmassa peränurkassa. [--]
Minä en ole koskaan päässyt selvyyteen siitä, kumpi talonpuolisko oli oikea ja kumpi oli peilissä.

Maalainen Espoo: sahanpurua, punaisia taloja, kansakoulu, arvoituksia, perunalättyjä ja silakkalaatikkoa, täisauna ja sota: kesäaika Ruotsissa, kasvamista ja lopulta vapaaoppilaspaikka hienossa Kauniaisissa. Näyttelijänä ja kirjailijana tunnetun Vivi-Ann Sjögrenin muistelmiin on suloista upota. Uuvuttavan tiiliskiven, hurmaavan suomenruotsalaisen ja ennen kaikkea toisinaan niin väsyttävän (vaikka sinänsä ihanan) työn lomassa Kissankasvot ja Lassen kioski on hyvää kirjallista hemmotteluhoitoa (termistä kiitos Liisalle!).

Teos hemmottelee, koska se toisaalta kuvailee tarkkaan elämää sodanaikaisessa ja -jälkeisessä Suomessa ja toisaalta sukeltaa yhtenäisen ja lämminhenkisen, sopivasti boheemin perheen elämään sen tyttären, myöhemmin Vivi-Annina tunnetun Kristinan näkökulmasta. Kokonaisuudessan kirja on ihana ja hurmaava ja suloinen ja kaiken ohella sopivan särmikäs. Sjögren osaa tarinoida ja havainnoi muisteluissaan elettyä tarkkanäköisesti. Toisinaan muisteluun riittävät pelkät listaukset, kuten kukkien nimien luettelu:

Aivan kuin runo! Toisinaan listaukset ovat pullollaan ruokaa, joskus taas kerrotaan enteitä tai arvuutellaan: Mikä se on mikä käy ja käy eikä koskaan pääse ovelle?

Kerronta on kuitenkin - ja tietenkin - luettelua vahvempaa ja suomenruotsalaisen työläisperheen elo herää henkiin. Elämä ei ole pelkästään hempeää, vaan sitä määrittävät tietenkin sota ja luokkatietoisuus: suurin häpeä on yrittää johonkin, minne ei kuulu. Jo lapsena Vivi-Ann miettii, millaista olisi olla talollisen tytär. Se olisi varmasti jotain, joka tuoksuu savukinkulta. Oppikouluikäisenä kirjoitetut päiväkirjat saavat synkempiä sävyjä: rakkaus on hankalaa. Vivi-Ann uskoutuu päiväkirjalleen ja kertoo ajattelevansa kuolemaa sekä huutaneensa niin kovaa kuin pystyi, mutta niin hiljaa ettei kukaan kuullut. Aikuistumisen pohdinta saa miltei tovejanssonmaisia sävyjä, sillä aikuistuessa ihminen on varmaankin tukevammin maan pinnalla ja ihan mahdottoman käytännöllinen ja järkevä. Mutta olisiko se hauskaa?

Sjögrenin kirja on sivu- ja muistomäärältään kohtalaisen runsas, mutta sen tekstit ovat katkelmallisia. Silti kirjassa on jotain liikaa. Kirjan alkuosa Kissan kasvot on mielestäni päiväkirjamerkinnöistä koostuvaa toista osaa, Lassen kioskia, parempi, vaikka päiväkirjaosio onkin kehityskertomuksena syvempi. Kissan kasvoissa on enemmän elämää, ja pidän siitä. Lassen kioskissa puolestaan keskiössä ovat teinin kasvukivut, jotka voisivat uuvuttaa, jollei Sjögrenin kirjan kokonaisuus valloittaisi.

Hoksasin että Kissan kasvojen kaltainen kirjallisuus on minulle sitä parasta mahdollista itsehoitoa. Se on vähän kuin teoksen lopussa luetellut lohturuuat, hauki munakastikkeessa, lammaskaali tai paksu suklaakiisseli. Sen listaukset, sanonnat ja lämmin tunnelmat kuljettavat toiseen aikaan, joka vaikeuksiakin kuvatesssaan luo lämpöä ja kovasti arvostamaani arjen ihmettelyä. Tunnen pientä onnenhyrinää siitä, että Sjögrenin muistelmien jatko-osa Pikku rouva pikku talossa odottelee jo kirjahyllyssäni aikaa, jolloin kaipaan ihanaa (!) luettavaa.


P.S. Koetan piakkoin vastata kaikkiin blogiini tulleisiin kommentteihin. Kiitos niistä jokaisesta!