Pohjolan lasten Raamattu
Kustantaja: Lasten keskus 2014
Suomenkielinen painos, kirja julkaistu kaikissa Pohjoismaissa
Useita kuvittajia
Sivuja: 152
Uskonnollinen lastenkirja
Sitten Jumala ryhtyi työhön. Alussa rupesi yskittämään. Miljardien vuosien hiljaisuuden jälkeen puhuminen ei heti suju. Ensin hän huuteli: "Huhuu, huhuu... huhuu, Jumala täällä. Tarvitsisin valoa", ja pu-pum, tuli valo.
Raamattu, maailman kenties tunnetuin kirja ei juuri esittelyjä kaipaa. Vanha ja uusi testamentti, Mooseksen kirjat, Korkea veisu, Evankeliumit ja Ilmestyskirja. Kymmenen käskyä, lähetyskäsky, vedenpaisumus ja niin edelleen. Pyhäkoulu, koulun uskontotunnit, rippikoulu - ja sitten: satunnaista lukemista juhlien yhteydessä? Jokaiseen päivään kuuluvaa pyhää sanaa? Jotain aivan tuntematonta? Satua? Totta? Jo hyvän aikaa sitten postitse yllätyksenä tullut Pohjolan lasten Raamattu antoi minulle sykäyksen lukea lähinnä koulun uskontotunneilta ja rippikoulusta tuttuja, toki yleissivistukseen kuuluvia tarinoita.
Raamatun merkityksestä niin kulttuurisesti kuin henkilökohtaisestikaan en voi sivuuttaa, sillä lapsillekaan suunnattua Raamattua ei voi lukea kuin mitä tahansa muuta lastenkirjaa. Ainakaan minä en voi, ja sen vuoksi avaan hieman omaan suhdettani uskontoon. Kävin lapsena pyhäkoulussa ja rippikoulun jälkeen olin mukana seurakuntanuorten toiminnassa. Kuulun edelleen luterilaiseen kirkkoon ja aion vastakin kuulua. Arvostan kirkkoa toimijana ja nimenomaan luterilaisuudessa arvostan suuresti ajatusta armosta ja armollisuudesta. Tästä huolimatta olen agnostikko. En voi sanoa uskovani Jumalaan, sillä ajattelen niin kristinuskon Jumalan kuin kaikkien muidenkin jumalten olevan ihmisten ikiaikaisen ajattelun tulosta, ihmisten omaa tarvetta uskoa ja turvata johonkin isompaan. Oma maailmankatsomukseni pohjaa vahvasti luonnontieteelliseen ajatteluun. Kun luette kirjoitustani Pohjolan lasten Raamatusta, muistakaa, että tätä kirjoittaa kirkkoa arvostava arvoliberaali ikuinen epäilijä. Tämä antaa tietenkin oman sävynsä teoksen lukemiseen ja sitä on turha alkaa peitellä. Tämä blogijuttu valottaakin luultavasti enemmän perheeni lukukokemusta kuin yhteispohjoismaista teosta yleisellä tasolla.
Pohjolan lasten Raamatun lukeminen oli paikoin ristiriitaista. Aloite kirjan lukemisesta tuli lapsiltani, kahdeksanvuotias esikoineni ihastui kirjaan ja halusi lukea sitä yhdessä. Itse aloin lukea kirjaa hieman pitkin hampain, sillä kirjan aloittava, sinänsä oikein reipasotteisesti kirjoitettu Luomiskertomus sai minut nikottelemaan. Nikottelu johtuu tietenkin siitä, etten usko Raamatun luomiskertomukseen ja mietimmekin lasteni kanssa sitä, mistä se maailmankaikkeus sitten tuli - ja mistä Jumala sinne saapui? Keskustelimme myös erilaisista maailmansyntyteorioista. Toisaalta Pohjolan lasten Raamatun luomiskertomus on paitsi hauska ja vauhdikas, myös osoittaa aika rohkeastikin sen, ettei Jumala ole täydellinen, vaan joutuu puremaan kieltään liikaa innostuttuaan.
Jos kirjan aloitus sai aikaan keskustelua, vielä enemmän sitä sai aikaan Johanneksen ilmestys. Ajatus siitä, että Jumala tekee uuden maailman niille, jotka uskovat häneen, sai mietteliään esikoiseni pelkäämään, ettei hän usko tarpeeksi ja että tuhosuunnitelma toteutuu oikeasti. Ja näin saimme taas aikaan keskustelun siitä, miten maailma tai maailmankaikkeus tullee saamaan loppunsa. Tiede ja netissä olevat varsin kauniit mallinnetut videot maailmankaikkeuden loppuun liittyvistä teorioista auttoivat tässäkin. Lapsi sai lohtua ajatuksesta, että JOS taivas on olemassa, niin mennään Antti Kylliäisen linjoilla.
Voi siis ajatella, että Pohjolan lasten Raamattu täytti yhden tärkeän tehtävänsä. Se sai ajattelemaan maailmankaikkeutta ja ihmisenä oloa, vaikka ristiriitaisesti ja hieman pelottavastikin. Väliin mahtui monenlaista. Pohjolan lasten Raamattu toi mukanaan niin ihastumista, nostalgiaa, lisää nikottelua, ristiriitaisia tunteita ja uusia keskusteluja lasten kanssa sekä oivalluksia minulle itselleni. Esimerkiksi kertomukset Laupiaasta samarialaisesta ja Jaakobista ja Eesausta palauttivat mieleeni koulun uskontotunnit.
Pohjoismaisin yhteisvoimin tehdyn kirjan kertomukset ja kuvitus vaihtelevat tyylillisesti paljonkin. Paikoin tekstit ovat lennokkaita ja hauskoja, toisinaan vakavia ja selostavia. Suomesta kertojina ovat muun muassa Anna-Mari Kaskinen ja Eeva Johansson. Kuvittajina taas Elina Warsta ja Lena Frölander-Ulf. Marian kuvittajasuosikki on sama kuin omani: tanskalaisen Mette Marcussenin kuvitus Luomiskertomukseen, joka on riehakas, leikkisä ja raikas. Vaikka Luomiskertomus oli yksi niistä tarinoista, joiden lukeminen sai minut hieman nikottelemaan, on se tehokas alku lastenkirjalle - kuten tietenkin oikeallekin Raamatulle. Marian blogista voitte katsoa kuvituskuvia tarkemminkin.
Ennen kaikkea Pohjolan lasten Raamatulla on suurta kulttuuriarvoa. Jonkinlainen Raamattu kuuluu mielestäni jokaiseen suomalaiseen lastenkirjahyllyyn, oli perheen maailmankatsomus millainen hyvänsä. Suomalainen - ja ennen kaikkea eurooppalainen - kulttuuri nojaa niin vahvasti kristinuskon perinteisiin, että kertomuksista perinteiden takana on hyvä ottaa selvää. En tunne muita lasten Raamattuja, mutta Pohjolan lasten Raamattu on ihan kelpo teos tähänkin tarkoitukseen. Toiseksi teos myös sivistää. Se palauttaa mieleen paljon lapsena kuultua, mutta muistuttaa myös esimerkiksi siitä, miten juutalaisuudesta ja kristinuskosta lähtöisin olevat tarinat kantavat vielä nykypäivän maailmanpolitiikassa. Kertomus Ismaelista sai minut ajattelemaan tietenkin ensin Moby Dickin aloitussanoja "Call me Ishmael", mutta myös googlettamaan lisätietoa ajatuksesta Ismaelista arabien kantaisänä ja eräänä islamilaisena profeettana.
Kulttuuriarvon ja sivistyksen lisäksi Pohjolan lasten Raamattu kantaa tietenkin sitä sanomaa, joka on mielestäni Raamatun tärkein viesti myös kaltaisilleni agnostikoille. Se sanoma kertoo kultaisen säännön, joka lastenkirjassa kuuluu muun muassa näin: Oisko parempi niin ettei kiusattaisi ketään? Älä sitten ilku mukana ja huutele perään. Tämä kun pysyisi itse kunkin muistissa, niin maailma voisi aika hyvin.
-
Myös Amma ja Hyllytonttu Tiina ovat bloganneet Pohjolan lasten Raamatusta.
Minä pelkäsin lapsena montaa uskontoon liittyvää asiaa. Kotimme ei mitenkään tuonut uskontoa esille, paitsi,että pitkäerjantaina ja ensimmäisenä joulupäivänä ei saanut mennä kavereille. "Mitä kyläläisetkin sanoisivat, jos kauppiaan tytär pitkäperjantaina...", tuli äidiltäni. Kun vihdoin uskaltauduin pyhäkouluun, jota minua nuorempi serkkuni jo kävi, sekin oli pelottavaa ja huom. en muuten ollut yhtään arka lapsi, vaan rasavilli. Omien muistojeni takia, päätin tehdä Merin kanssa kaiken toisin, vaan kuinkas sattuikaan, nyt hän opiskelee teologiaa ja uskotnotieteitä, mutta ei tokikaan papiksi aio.
VastaaPoistaEn oikein jaksa uskoa, että tämän päivän uskonnonopetus on niin pelottavaa kuin se oli vuonna koivu ja tähti. Se olisi liian julmaa.
Kun Kari Suomalaiselta, kuuluisalta pilapiirätjältä, kysyttiin, uskooko hän Jumalaan, hän vastasi: "Varmuuden vuoksi."
Rohkea henkilökohtainen avaus sinulta! Minä en ole ollenkaan tuollaiseen valmis, mutta Seboldin Oma taivas on jotenkin mun juttu...siis päästä sine koirien taivaaseen, jossa eräs minua odottaa ja toinen myös.
Leena, kiitos muistoistasi. Minulla ei ole lapsuudesta ahdistavia uskonnollisia muistoja, luulen että meillä 1980-luvun koululaisilla tilanne oli jo erilainen - rippipappikin oli nuori nainen! Pyhäkoulusta muistan parhaiten tarrat, joita saimme kiitokseksi. Uskonnonopetus oli jo silloin enemmän keskustelua, nykyisin varmasti vielä enemmän.
PoistaKari Suomalainenhan oli muistaakseni katolinen?
Oma taivas oli minulle vastenmielinen kirja, mutta ajatus siinä on tietenkin kaunis. Minä en usko minkäänlaiseen taivaaseen, mutta juuri tänä viikonloppua ajattelen erästä tiettyä koiraa. <3
Näinhän se varmaan menee ja hyvä, että nykyään on toisin.
PoistaNäin minäkin muistaisin.
Oma taivas on joillekin ollut ja on lohtukirja. Vaikka siinä on se kauhea tapahtuma heti alussa, niin sittenkin on myös....oma taivas ja menetetyt rakkaat aina perheen koiraa myöten.
Arvaa vaan olenko ajatellut erästä koiraa ja paljon ♥
Leena, onneksi on. Mutta ei kaikkialla, luulen.
PoistaYmmärrän hyvin Oman taivaan lohduttavan vaikutuksen. Monille kirjan ajatus on niin kaunis. Minulle se alun tapahtuma sinänsä ei tehnyt kirjasta vastenmielistä, en vain saanut kirjasta irti kovin paljoa.
Ja kiitos. <3 Meillä täällä etenkin A on surrut sydänjuuriaan myöten. Mutta ajan kanssa...
Minulle on jäänyt lapsuudesta mieleen vahvana lukukokemuksena Ikuiset kertomukset. Tiedätkös, sellainen punakantinen 10-osainen kirjasarja. Muistan senkin, että sen myi meille vanha nainen ovelta, siihen aikaan kaupustelijoita oli vielä paljon. Se taitaa olla adventistien kustantama. Erityisen hyvin muistan kuvat, jotka näin jälkikäteen ajatellen olivat mahdottoman kiiltokuvamaisia ja kovin amerikkalaisia, mutta lapsen silmää ne viehättivät. Itse asiassa samanlaisia kuvia on mormonien ja jehovantodistajien julkaisuissa. Omille lapsilleni en ole kirjoja lukenut, enkä itse asiassa tiedä, ovatko ne edes tallella enää...ehkä jossain vintissä.
VastaaPoistaKirjailijatar, minulle nuo Ikuiset kertomukset eivät olleet tuttuja, mutta yksi lapsuudenystäväni (joka on ateisti) on muistellut kirjasarjaa kaiholla. :) Mutta partiosta muistan Onnen päiviä -kirjasarjan, joka oli kai myös adventistisen kustantama. Onnen päivien opettavaisia juttuja luettiin partiossa ja lainasin niitä kirjastosta kotiinkin, kun olivat niin jännittäviä ja puhuttelevia...
PoistaIlman muuta on hyvä tuntea uskontoja yleissivistyksen vuoksi.
VastaaPoistaUskonnoton joutuu luovimaan vähemmistössä lasten kasvatuksessa. Me kasvatimme lapset uskonnottomasti. Koulussa heillä oli ET, ei uskontoa. Minä olin vielä itse yläastevuosina heidän ET:n opettajansa. ;) Jälkeenpäin olen ajatellut, että ei se nyt niin paha juttu olisi ollut, vaikka olisivat osallistuneet uskontoonkin. Huomasin, että opetus oli paljon laimeammin tunnustuksellista (eihän se kyllä saisi olla yhtään) kuin omana kouluaikanani. Teimme uskonnonopettajan kanssa yhteistyötä ja vaihdoimme opetusmateriaaleja. Itse erosin kirkosta opiskeluaikana, ksoka tunsin, että kirkko petti minut tuomiosanomallaan silloin, kun olisi pitänyt lohduttaa.
Eräs hauska tapaus oli, kun nuorin oli päivähoidossa tutun kotona ja hoitaja sanoi, että olisi kätevää, jos meidänkin poika osallistuisi alakerrassa pidettävään seurakunnan kerhoon, kun toiset menevät sinne. No, suostuimme. Valmensimme kyllä viisivuotiasta ja kerroimme. että siellä puhutaan sellaisista asioista, joista meillä kotona ei ole ollut puhetta ja että ihmiset uskovat erilaisiin asioihin. Kysyin sitten eräänä aamuna hoitopaikkaan polkiessamme mitä siellä kerhossa puhuttiin. Pieni vastasi minulle lastenistuimelta lempeällä äänellä, että hän on jo monta vuotta uskonut jumalaan. Aivopesu oli tarttunut kahdesta kerrasta! Mutta ei se pitkäksi aikaa tarttunut. Vietimme juuri viime kesänä hänen uskonnottomia häitään.
Keskimmäinen opiskeli uskontotiedettä yhtenä sivuaineeena. Hän kiinnostui ET:n kautta erilaisista katsomuksista ja koki, että tästä aineesta oli helppo suorittaa arvosana kirjalukuna ilman tenttejä.
Rippileirin sijaan minä kyllä laittaisin lapsen edelleen uskonnottomien Prometheus-leirille. Näillä leireillä on paljon parempi ohjelma ja "moraalisempi" meno. Joillakin rippileireillä kuuluu olleen melkein festarimeininki. Katselin opettajaurani loppuvuosina, miten niin monet halusivat isoisiksi, ei sillä ainakaan uskonnon kanssa ollut mitään tekemistä.
Marjatta, kiinnostavaa ja kivaa, että kerroit kokemuksistasi. Millaista oli olla omien lastensa opettajana? Tosin meilläkin lukiossa uskonnon ja psykologian opettajalla oli oppilaina omia lapsiaan. :)
PoistaMinä olen aloittanut kouluni 1980-luvun alussa eikä meill ollut enää kovin tunnustuksellista. Pidin uskonnista. Mutta olen samaa mieltä, että ET tekisi hyvää kaikille.
Omien lasten opettaminen oli ihan kivaa, siis vain 1 tunti viikossa. Siellä oltiin ihan eri roolissa kuin kotona. Kotona ei olisi kyllä ikinä tullut keskustelluksi omien murrosikäisten poikien kanssa niin asiallisesti herkistäkin asioista kuin tuolla koulutunnilla. Siellä myös näki, millaisina omat lapset erottuvat ryhmässä. Yksi tuntui olevan mietiskelijä, toinen tutkijatyypi ja kolmas sosiaalisesti lahjakas, ja kas nämä piirteet ovat näkyvissä aikuisenakin. Luokanopettajana en kyllä haluaisi opettaa omia muksuja, se olisi liikaa! ;)
PoistaVielä pitää lyhyesti tulla tänne, kun muistin tämän hyvin tärkeän kirjan: Neil Philip, Suuri myyttikirja. Tässä kirjassa on ikiaikaisia myyttejä, joita on esiintynyt eri puolilla maailmaa samaan aikaan ja eri aikoihin, kuten esim. maailmansyntymyytit, isot tulvat eli vedenpaisumusmyytit ja neitseestä syntymiset, siis muitakin kuin Raamatun Marian ja Kalevalan Marjatan (jee!), jolle sýntyi poika puolukasta. Luin näitä tarinoita aikoinaan omille lapsille ja myös ET-oppilaille.
VastaaPoistaMonet koulun uskonnon opetukseen osallistuvat luulevat esim, että vain Raamatussa kehotetaan tekemään toiselle niin kuin toivoo itselleen tehtävän, mutta ET:ssä opetetaan, että tämä sääntö kuuluu kaikkiin uskontoihin ja moraalikäsirtyksiin, myös Kantin filosofiaan. Minä olen niin ET:n puolestapuhuja/paasaaja. Olen varma, että se opettaa enemmän kaikkien arvostamista ja moninaisuutta kuin uskonnon opetus.
Tämä kommenttisi oli hauska lukea. Minullahan oli pääaine perinteentutkimus (folkloristiikka) ja kävimme läpi mm. maailman myyttejä.
PoistaKultaisen säännön toisintoja muistan ainakin kunfutselaisuudesta ja islamista. Se onkin hyvä sääntö.
Minä olen ajatellut, että se sääntö sopii niille, jotka rakastavat itseään ja silloinkin pitää muistaa, että toinen on erilainen. Haluaisin muuttaa sen muotoon: tee toiselle niin kuin uskot hänen haluavan ittselleen tehtävän.
PoistaUskonnot ovat niin kiinnostava asia varsinkin juuri sellaiselle, joka hämmästelee, miten joku voi uskoa sadunomaisiin asioihin ja maailmanselityksiin.