Jeffrey Eugenides: Middlesex

Jeffrey Eugenides: Middlesex
Kustantaja: Otava 2003
Alkuteos: Middlesex 2002
Suomennos: Juhani Lindholm
Kansi: Anja Reponen
Ostos
Yhdysvaltalainen romaani

Olen syntynyt kaksi kertaa: ensimmäisen kerran tyttövauvaksi Detroitissa eräänä poikkeuksellisen savusumuttomana päivänä tammikuussa 1960, ja toisen kerran nuoreksi pojaksi terveyskeskuksessa Petoskey-nimisen paikan lähistöllä Michiganissa elokuussa 1974.

Näin alkaa amerikan-kreikkalainen sukukronikka, erään geenin matka sukupolvesta toiseen ja yhden hermafrodiittina syntyneen ihmisen elämäntarina. Calliope Stephanides kasvaa Yhdysvaltain Michiganissa kreikkalaistaustaisen perheen toisena, odotettuna ja toivottuna lapsena. Lapsuus on mutkaton, mutta murrosikä ei tuokaan mukana naisellisia piirteitä, vaan lääkärintarkastuksia. Niissä selviää, että Callien viidennessä kromosomissa on tapahtunut mutaatio, joka vuoksi hän näyttää tytöltä, vaikka onkin hormonaalisesti poika. Ajassa täytyy kuitenkin palata taaksepäin joitakin sukupolvia, jotta Calin, nyt Berliinissä diplomatian parissa työskentelevän miehen elämänkulkua määränneen geenin taustat selviävät. Geeni kulkee mukana suvussa, johon kuuluvat niin toisiinsa rakastuneet sisarukset kuin ravintolanpitäjistä Grosse Pointen hienostoalueelle yltäneet Calin vanhemmatkin. Kaiken keskellä on kuitenkin Callie / Cal ja hänen krookuksensa.

Jeffrey Eugenideksen romaani Middlesex on ollut lukulistallani melkeinpä siitä lähtien, kun sen suomennos ilmestyi 11 vuotta sitten. Muutamaa vuotta myöhemmin ostin romaanin englanninkielisenä pokkarina ja aloittelinkin sitä, mutta pokkarin huokoinen paperi, pieni fontti ja silloinen elämäntilanteeni pienen vauvan äitinä saivat aikaan lukutauon, joka kesti tänne saakka. Löysin suomennetun, hyvälle paperille painetun painoksen nettiantikvariaatista nyt kevättalvella ja pääsiäisenä upposin tarinaan, joka ylitti parin vuoden takaisen kirjasuosikkini, viimeisimmän Eugenides-suomennoksen Naimapuuhia.

Kuten Naimapuuhia, myös Middlesex on melkoinen runsaudensarvi. Se on niin moniulotteinen kirja, että vaikka sen luki enemmän kuin mielellään, on sitä vaikea purkaa sanoiksi. Middlesex on ensiksiksin kertomus sukupuoli-identiteetistä ja kaikista niistä tunnoista, joita tyttönä syntynyt ja mieheksi kasvava ihminen voi kokea, toiseksi se on laajamittainen sukukronikka, johon mahtuu niin sukurutsaa, silkkiperhosia, keskiluokkaan ponnistaneen pariskunnan avioliittokuvausta kuin ikuisen ulkopuolisuuden tuntemuksiakin. Kolmanneksi Middlesex on yhteiskunnallinen romaani, joka kurkottaa niin Kreikan ja Turkin kipupisteisiin, siirtolaisuuden historiaan, taikauskoon, Detroitin kehitykseen Yhdysvaltain autoteollisuus- ja baarikeskittymäksi sekä kansalaisoikeusliikehdintään.

Koska romaani on pitkä ja paikoin rönsyilevä - samaan tapaan kuin John Irvingin romaanit, joihin Eugenideksen tuotantoa onkin verratu - tarjoaa se samalla kertaa lukunautinnon että alkupuolella pientä turhautumistakin. Calin kertojanääni vetää heti mukaansa, mutta juuri kun lukija on pääsemässä vauhtiin 1990-luvun Berliinissä ja 1960- ja 70-lukujen Yhdysvalloissa paikkansa ottavaan kehystarinaan, hänet tempaistaakin Vähään-Aasiaan ja Calin isovanhempien elämään. Vaikka takaumat pohjustavat viidennen geenin matkaa ja sen alkujuuria, teki minun mieleni harppoa tekstiä - mutta vain alussa. Eugenides kirjoittaa nimittäin niin hyvin ja sujuvasti, että hänen rönsyjäänkin lukee mielellään. Parasta tarinassa on Cal itse, kaiken keskipisteenä hän kertoo omansa ja sukunsa dramaattisia käänteitä sisältävän tarinan ilman turhaa kiihkoa. Calin kertojanääni pysyy sopivan etäällä, mutta Calin persoona kasvaa kiinni lukijaan. Middlesex onkin romaani, joka tempaisee mukaansa, mutta ei tarjoa mitään tyhjänpäiväistä tai valmiiksi pureskeltua. Itse asiassa se on sujuvasti kirjoitettu kirja, jonka tarina on ihan omanlaisensa.

Kun biologian kreikkalaiset jumalat pelleilevät, muuttuu tuttujen asioiden, oman ruumiin, selittäminen toisaalta hyvin helpoksi ja toisaalta niin vaikeaksi. Middlesex on romaani, joka kiehtoo, koukuttaa, viihdyttää, sivistää ja koskettaa. Minulle Eugenideksen teos edustaa juuri sellaista kirjallisuutta, jonka lukemisesta nautin.

--
Middlesexistä ovat kirjoittaneet myös Laura ja Suketus, joka olisi antanut kirjalle kuusi tähteä viidestä.

Antti Hyry: Aitta

Antti Hyry: Aitta
Kustantaja: Otava 1999
Kansi: Juha Markula
Sivuja: 189
Ostos
Kotimainen romaani

Tässä tämä nyt on tätä myöten. Tällaista minä vain teen, vaikka on jo myöhäinen syksy, ja tuossa ovat suuret koivut ja kellastuvat lehdet, ja tuomen mustat ja villiviinimarjan punaiset ja katajat ja niitten siniset marjat ja tuossa kirkkaankylmä meri. Missä pitäisi minun olla, missä on oikea kohtani.
Lintu on huoneen löytänyt, pääskynen pesän.

Ikääntyvä mies kuulee, että tutut myyvät aittaa Iissä. Mies ajaa katsomaan aittaa ja päättää ostaa sen. Hirret on numeroitava ja aitta purettava ennen kuin sen voi siirtää ja rakentaa uudelleen paikkaansa sydänmaalle; pihapiiriin, jossa rakennukselle on jo oma paikkansa valmiina. Mies purkaa ja kokoaa, aitta häviää ja rakentuu uudelleen - aitta on kuin ihmiselo, tuleva ja menevä, olemista todistava.

Viime joulun alla luin Antti Hyryn Finlandia-palkitun romaanin Uuni ja ihastuin romaanin kiireettömään tunnelmaan, johon kaiken hiljaisen pintansa alla tuntui mahtuvan melkein koko ihmiselo. Löysin Uunin - ja Hyryn tuotannon - ensiksikin työni kautta: viime syksynä lukemani Vesa Haapalan artikkeli Kiviaholinna-kirjassa* sai minut kiinnostumaan Hyryn Aitasta, jota säästelin tähän pääsiäiseen saakka. Johdantona lukukokemukseeni oli Haapalan artikkelin lisäksi Ilselän Minnan tuore listaus kaikkiaan 15 syystä rakastaa Aittaa.

Turhaan en Haapalaa ja Minnaa lukenut. Aitta on kirja, johon minun oli helppo rakastua. Aitta on kirja, jossa ei ulkoisesti tapahdu juuri muuta kuin aitan rakentamista, kattopäreiden ostamista sekä kalastusta ja marjastusta. Silti siihen mahtuu kokonainen maailma: Aitta on kuvaus ihmisen ikuisesta matkamiehuudesta, kaipuusta jotakin pysyvää kohti silloinkin, kun hän tunnistaa kaiken katoavaisuuden. Mies katsoo aittaa ja kuutamoa, Otavaa ja miettii elämän kiertokulkua. Aitta ei kuitenkaan ole pelkkää kaipuuta ja ikuista ikävää, vaan se on myös kuvaus parisuhteesta, sukulaisuudesta, vaihdantataloudestakin: Annetaan tästä teille mustikoita, pakasta sinä meille niitä mustia viinimarjoja.

Uunista kirjoittaessani pohdin tapaa, jolla Hyry henkilöhahmonsa ja tämän maailman rakentaa. Aitta on kirjoitettu kymmenisen vuotta ennen Uunia ja molemmissa kirjoissa on paljon samaa, Aitassa vaan tiiviimmin. Tuttua on kertojanäänen persoonamuodon vaihtuminen ensimmäisen ja kolmannen persoonan välillä, minkä ansiosta päähenkilö toisinaan etääntyy ja toisinaan tulee ihan liki - niin lukijasta kuin itsestäänkin. Tuttua on myös kerronnan niukkuus, jota vasten paikoittainen runollinen herkkyys korostuu. Arki on eväiden syömistä jokivarressa, orsileipää ja kananmunaa, nakkeja nuotiolla, juhannusseuroja. Mutta joku entisenä aikana mielessä ollut kaipauksen tunne palautuu mieleen tuon tuostakin, ihmisen mieli on se, joka luo meren jään, punertavan lumen ja auringon.

Aloitin Aitan lapsuudenkodissani toisen pääsiäispäivän aamuna. Luin kirjaa ennen aamiaista - kahvia, tuoremehua ja karjalanpiirakoita - ja jatkoin sen parissa hetken aikaa pihalla. Kotimatkalla autossa otin pienet torkut ja herättyäni jatkoin Aitan parissa. Kotona teimme hieman kylvöhommia kasvimaata ja ruukkuyrttitarhaa toivoen, ja sitten luin Aitan loppuun pihakeinussa. Tuntui, että tämän ihmisen (eräs) onni oli juuri siinä. Katoavaista, ehdottomasti, mutta syvää ja hyvää.

* Kiviaholinnan kustantaja on työnantajani ja olin mukana kirjan tekoprosessissa, ilmoitan tähdellä vain työkytkökseni.

Pääsiäisterveisiä haaveilijalta

Pääsiäisloma alkaa olla takana ja paluu arkeen ahdistaisi, jos nyt päättyvä lomanen ei olisi ollut niin ihana ja voimauttava. Tänä pääsiäisenä annettiin lasten koristella rairuoho (yläkuva)...

... Heiteltiin kiviä veteen.

... Huomasin taas kerran, etten ole (bloggaajanakaan) kalastajan vaimo enkä edes pilkkinainen, mutta olen pilkkimiehen tytär ja toisen pilkkimiehen miniä. (Ja kukaan ei nyt päässyt enää pilkille, tietenkään!)

... On urheiltu.

... Ja rakastuttu taas kerran kevään valoon ja kukkasiin.

... Ihailtu Suonenjoen maisemia. Kuvassa näkyvä valkoinen talo oli suosikkini lukioikäisenä.

... Palattu kotiin ja päästy pihahommiin.

... Ja tietenkin luettu hyviä kirjoja, joista lisää myöhemmin.

Tämän höpöhöpö-postauksen vuoksi haluan kysellä teiltä blogini lukijoilta samaa vanhaa: moni Lumiomenaa pitempään seurannut muistaa, että blogini aloitti vain kirjoilla, sitten välissä kirjoittelin ja kuvasin kaikenlaista muutakin ja nyt olen ollut taas jo vuosia koko lailla kirjapainotteinen bloggaaja. Miltä tuntuisi, jos kirjojen välissä olisi joskus hieman tätä haaveiluakin? Kaipaako kukaan sellaista (siis tällaista)? Sopiiko pieni fiilistely Lumiomenaan? Kirjat eivät tietenkään katsoa minnekään, koska kirjabloggaaminen on ihan paras harrastus.

Hyvää pääsiäistä!

Aion lukea itsekseni rakennusvatulointia sekä kirjaa, joka alkaa näin: "Minä synnyin kahdesti: ensin tyttövauvana Detroitissa tammikuussa 1960"...Esikoiseni kanssa tulen lukemaan Harry Potteria ja Feeniksin kiltaa ja kuopuksen kanssa Risto Räppääjää ja jotain kulkuneuvojuttuja. Aion ulkoilla, valokuvata, syödä pääsiäismunia, hirveä, jotain rahkajuttuja ja toivottavasti pashaa, saunoa, olla läheisten kanssa ja ehkä kiivetä Kyöpelillekin. Ennen kaikkea koetan olla kiireetön (ja vastata viimein moniin blogiini tulleisiin kommentteihin). Toivottavasti teillä kaikilla on hyvä pääsiäinen! Palataan!

P.S. Linnasta humisevalle harjulle tuli juuri painosta!

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. Romaani rakkaudesta
Kustantaja: Siltala 2014
Alkuteos: Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek 2013
Suomennos: Sanna Manninen
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 214
Kustantamosta
Ruotsalainen romaani

Ester pohti, oliko toiminut järjettömästi, kun oli antautunut tunteidensa vietäväksi ja lähtenyt harkitsematta ja tuskailematta toimivasta suhteesta tähän tyhjyyteen. Esterhän karttoi tylsyyttä, oli aina karttanut. Hän kärsi mieluummin kuin ikävystyi, oli mieluummin yksin kuin puhui joutavia seurassa. Ei hänellä ollut mitään jutustelijoita vastaan, he vain veivät liikaa voimia. Joutavien puhuminen uuvutti hänet. Saattoihan olla, hän pohti itsekseen, että hän oli rakastunut Hugoon, koska oli huomaamattaan pitkästynyt ja tarvitsi tätä levottomuuden, toivon ja täydellisen autuuden vuorottelua tunteakseen olevansa elossa.

Jokainen meistä on toivottavasti ollut joskus rakastunut. Kokenut onnen ailahduksen jo siitä, että näkee rakastettunsa nimen tai vain päiväuniensa kohteen nimen painettuna esitteeseen tai vilkkumassa puhelimen näytöllä - ja tiennyt kuuluvansa yhteen tuon ihmisen kanssa. Näin käy myös Ester Nilssonille, järkevälle ja analyyttiselle hieman yli kolmekymppiselle runoilijalle, joka elää vakiintuneessa parisuhteessa Perinsä kanssa ja joka yrittää aina löytää tavan torjua tylsyyttä ajattelemalla asioita omin päin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Ester kohtaa kuvataiteilija Hugo Raskin. Ester rakastuu päätä pahkaa ja vaikka hän koettaa analysoida omia tunteitaan, ei hän voi olla antaumatta intohimolle.

Kuulostaako tutulta tarinalta? Varmasti. Mutta kuten Suketus kysyy ja vastaa, ei Lena Anderssonin romaani Omavaltaista menettelyä ole missään määrin kirja, jonka on lukenut jo tuhat kertaa. Päinvastoin, August-voittajan pieni romaani on omaperäinen, tarkka, julma ja koukuttavakin kertomus siitä, mitä tapahtuu kun rakkauden huuma saa ihmisen pettämään itseään.

En usko, että paljastan liikaa Esterin tarinan juonta, kun kerron että Ester kyllä saa Hugolta vastakaikua, seuraa ja intohimoa, mutta rakkauden kanssa on toisin. Tässä on Anderssonin romaanin ydin. Omavaltaista menettelyä pohtii sitä, mihin ihmisellä on oikeus mikrotasolla, omassa elämässään. Onko oikeus vaatia vastarakkautta tai yhteydenottoja? Mitkä ovat ihmissuhteen vähimmäisvaatimukset Pohjoismaassa silloin, kun sen osapuolet ovat tiedostavia ihmisiä. Onko antamattomia lupauksia olemassa ja jos on, niin voiko niille odottaa täyttymystä?

Andersson kirjoittaa napakasti ja sisällyttää tekstiinsä paljon tarkkanäköisiä huomioita ihmisluonteesta; siitä, miten käytös muuttuu rakastuessa tai silloin, kun ei halua rakastaa. Esterin ajatus siitä, miten kaikki kuvittelevat kulkevansa vastavirtaan ja sillä tavalla se virta muodostuu, osuu mielestäni napakymppiin. Ester onkin tarkkanäköinen, mutta rakkaus ei sitä ole. Andersson on havainnoissaan myös hauska: vaikka rakkaus ei toimi, voi silti ajatella ostavansa kirjan rakkauden kohteelle - kirjakauppa vaan on jo kiinni eikä kirjan nimikään jää mieleen. Kaiken kruunaa romaanin ruotsalaisuus, josta pidin kovasti. On jonotusnumerot Systembolagetissa ja lumen eri olomuotoja, ja on myös intohimoisen yhdynnän jälkeisiä keskusteluja: "Mitä haluat aamiaiseksi?"

Anderssonin romaani on nopealukuinen, muttei pohjimmiltaan mitenkään kevyt. Sanna Mannisen onnistunut suomennos välittää kuvaa ihmisistä, jotka ovat tosia, mutteivät aina kovin miellyttäviä. Omavaltaista menettelyä ylittääkin monien tavanomaisten realististen rakkaus- tai ihmissuhdekirjojen rajat. Se saa miettimään armoa, jokaisen elämän estereitä ja hugoja sekä epämääräistä ja varmaa tietoa. Jos minun pitäisi määritellä Anderssonin kirja, kutsuisin sitä älykkääksi ihmissuhderomaaniksi - ja sellaisena hurjan hyväksi.

Lapsuuden suosikkeja -haaste

Taikasaappaat-blogin Heli haastoi minut muistelemaan menneitä, erilaisia suosikkeja omasta lapsuudesta. Tässä kirjojen välissä -tilanteessa otan haasteen ilolla vastaan ja muistelen lapsuutta 1980-luvulla. Olen toki syntynyt 1970-luvulla, mutta koska aloitin ala-asteen 1980-luvun alussa, muistelen noin kolmenkymmenen vuoden takaista aikaa kurkottaen hieman 70- ja 90-lukujakin.

Tämä haaste on mukavalla tavalla ajankohtainen juuri nyt, koska tällä viikolla Yleisradion lastenohjelmat täyttävät 50 vuotta ja televisiosta tulee nostalgiaa monen ikäisille. Lisäksi kevät ja kesä tietävät taas enemmän reissuja omaan lapsuudenkotiini, josta kaikki nämä muistot ovat peräisin. Pitemmittä puheitta, kaikenlaista 1980-luvulta! Muistaako moni samoja asioita?

Lastenohjelmien juhlavuoden kunniaksi aloitan televisiosta ja elokuvistakin. Varhaisimpia tv-muistojani ovat sunnuntaiaamut, jolloin siskoni kanssa heräsimme aikaisin, otimme peitot mukaamme ja menimme olohuoneeseen katsomaan lastenohjelmia. Ainakin ihan paras Rosvo Rudolf ja kauhean tunnusmusiikin sisältänyt Matti ja Miisu kuuluivat sunnuntaiaamuihin. Muita suosikkejani olivat Joulukalenterin pop-hevonen Histamiini, Smurffit ja koko Pätkis sekä Tohtori Sykerö, joka meillä on nyt ihan DVD-boksina. Se on edelleen mahtava. Ala-asteella katsoin myös Robin Hoodia, Seitsemännen tien salaisuutta, Ritari Ässää (Kikkarapää, kikkarapää, naisia lennättää!), Spede Showta ja Ihmemies McGyveria. Bill Cosby Show oli tietenkin hyvä ja Neiti Marple tutustutti minut dekkareihin. Dallasta pääsin katsomaan 4. tai 5. luokkalaisena. Yläasteella minua pelotti V, punkkaritytön Kasvu taas ihmetytti ja kiehtoi. Elokuvateatterissa Dirty Dancing ihastutti ja Poliisiopisto-sarja nauratti. Hyvä maku. Ramboakin katsottiin ja Ghostbusters sekä Paluu tulevaisuuteen olivat oikeasti hyviä. VHS-nauhurit yleistyivät ja koska meillä ei mitkään taivaskanavat näkyneet, tallensin Hittimittarista kaikki hyvät musiikkivideot. Nyt Mikko Alatalon kasvot ja sinisankaiset silmälasit palautuivat mieleeni.

Musiikkia toki kuuntelinkin. Varhaisin suosikkikappaleeni oli Marjatta Pokelan Lörpötys ja Kaarina Helakisan sanoittama Magdaleenan laulu. Ala-asteella aloin fanittaa Dingoa ja itseni ikäinen Jonna (Tervomaa) lauloi Minttua ja Villeä. Matkin Jonnaa leningradilaisen hotellin huoneessa, minulla oli farkut ja hienot siniset mokkasaappaat. Lisäksi Kim Wilden Kids in America ja Nenan 99 Luftballons säväyttivät. Ja tietenkin olin maailman innokkain Dingo-fani. Kävin katsomassa Dingoa Suonenjoen Mansikkamajalla yhdessä isän kanssa. Yläaste meni purkkahevin ja eurodiskon merkeissä: Whitesnake, Modern Talking, Pet Shop Boys, Europe, Mel & Kim... Sitten löysin Guns 'n' Rosesin.

Jonna-muistostani kerron, että elämäni ensimmäiset ulkomaanmatkat suuntautuivat Neuvostoliittoon ja Ruotsiin. Naapurimaiden lisäksi pääsin kerran Rhodokselle ja kerran Kanarialle. Useimmiten matkasimme tätini luo Pohjanmaalle, jossa sain kerran kiertää trullinakin. Automatkat olivat pitkiä eikä teiden varsilla ollut juurikaan pysähdyspaikkoja. Isä ajoi jollekin levikkeelle ja hellepäiviksi äiti oli varannut evääksi meetvurstileipiä.

Kirjabloggaajana piilottelen näköjään kirjoja, vaikka niistä olisi pitänyt aloittaa. Mutta, niin, olen kirjoittanut lapsuuteni suosikeista monesti: Hiekkalan lapset (voi että se oli hyvä!), Ensimmäinen Koiramäki-kirja ja ruotsalainen Pikku Varpunen (joka sai aikaan myötähäpeän tunteen, kun kirjassa pissattiin, en vieläkään lue mielelläni eritekirjallisuutta). Tietenkin Lindgrenin Marikki ja Anni Swanin Iris rukka, Susy-sarja ja Viisikot sekä kiehtovasti kuvitettu Holly Hobbie: Kadonnutta etsimässä. Löysin myös Agatha Christien dekkarit ja sosiaalisista syistä luin Nummelan ponitalli-kirjoja. Lehdistä luin Koululaista, Apu-lehden sarjakuvia, Maailman vahvinta nallea, Aku Ankkaa ja etenkin taskareita. Ala- ja yläasteen rajoilla luin paljon tyttökirjoja Seljoista Annoihin ja tämä puolalainen oli hyvä. Taisin olla neljännellä, kun löysin sen. Yläasteella teinimaailman ankea realismi kiinnosti: Tuula Kallioniemen Kameleonttivuosi, Taru Mäkisen (Väyrysen) Tinka-kirjat ja Kissan kuolema, Judy Blumen kirjat. Tuija Lehtisen Enkelinkuvia hiekassa punastutti, huumekokemus Ruohoa, lunta oli raju (ja paljastuiko se myöhemmin huijaukseksi?). Mummolan hienossa kamarissa murustelin herrasväenleipiä ja luin Tammikujaa. Suosikki ja SinäMinä olivat must.

Kyllä minä leikinkin, vaikka useimmiten olisin halunnut vaan lukea. Pääasiassa leikimme ulkona: kirkonrottaa, rosvoja ja poliisia, peiliä, naruhyppelyä ja twistiä. Leluja oli, mutta jotenkin vähänlaisesti. Oli balettibarbi-Daisy, siskon kanssa jaettu Lundbyn nukkekoti, yksi elektroniikkapeli ja rubikinkuutio. Pelatiin myös Unoa, Monopolia ja kaverin luona Commodore 64:n urheilupeliä. Harrastin koulun kuviskerhoa ja kävin pyhäkoulussa ja partiossa. Yläasteella kokeilin joogaa ja öljyvärimaalausta.

Tyylissäkin löytyi: ala-asteella lappuhaalarit ja lapikkaat yläasteella tulivat olkatoppaukset, MicMacin strechit, housuhame ja ensin otsa-, sitten kokopermanentti. Osasin yhdistää myös kreppirautalaineet ja permanentin. Hui.

Kylläpä nyt riittää juttua. Ruokaa ei saa unohtaa! En vieläkään syö ruskeaakastiketta, nakkikastiketta enkä makkarakastiketta. Enkä pottulämmitystä tai mikroaaltouunissa tehtyjä lämpimiä voileipiä. Mutta jostain kun saisi Space-suklaakiekkoja, Zoo-limsaa tai viiden pennin irtokarkkia (ei salmiakkia)...

Huomenna taas kirjoja. Kiitos haasteesta, Heli! Näihin muisteloihin haastan mukaan Hannan, Karoliinan, Susan, Minnan, Liisan ja Leenan. Millaista on teidän nostalgianne?

P.S. Minä muistan, kun presidentti oli yhtä kuin Kekkonen sekä sen, miten ala-asteella leikittiin uutta maailmansotaa ja kysyttiin, että olisitko Amerikan vai Neuvostoliiton puolella. Vaikkei kylmän sodan ja YYA-sopimuksen ajasta jäänyt mieleen pelkoja, on pakko linkittää tämä Ultra Bran kappale. Opiskeluaikana olin Ultra Bra -sukupolvea, mutta se on jo toisenlaista nostalgiaa se.

Kun kirja jää kesken - Jeffrey Archer: Kane ja Abel

Jeffrey Archer: Kane ja Abel
Kustantaja: Sitruuna Kustannus 2014
Alkuteos: Kane and Abel 1979; kirjoitettu uudelleen 2009
Suomennos: Seppo Raudaskoski
Kannen suunnittelu: Susanna Appel
Sivuja: 553
Kustantamosta
Brittiläinen romaani

He olivat menettäneet ihmisen, jota eniten rakastivat.

William Lowell Kane ja Wladek Koskiewicz syntyvät huhtikuun 18. päivänä vuonna 1906. Toinen syntyy rikkaan bostonilaisen pankkiirin perheeseen ja häntä odottaa loistava tulevaisuus, toinen jää heti syntyessään orvoksi ja aloittaa elämänsä köyhän puolalaisen suurperheen ottolapsena. Vuodet vierivät, kaikenlaista tapahtuu ja elämä kuljettaa heidän tiensä yhteen. Alkaa noin kuusikymmentä vuotta kestävä sotien, murheiden, rakkauksen ja katastrofien aikakausi - vain viha yhdistää miehiä. Raamatullinen nimi viittaa tietenkin eräänlaiseen veljestarinaan, jota mustasukkaisuus ja kateus määräävät.

Brittiläinen Jeffrey Archer, paroni, entinen konservatiivipoliitikko ja talousihminen, on pitkän uran tehnyt menestyksekäs kirjailija. Hänen romaaninsa Kane ja Abel on ilmestynyt nyt uudelleen suomennettuna Sitruunankustannuksen julkaisemana. Alun perin romaani ilmestyi Suomessa vuonna 1979 nimellä Leppymättömät. Minulle Jeffrey Archer on jollain tasolla nostalginen kirjailija: Luin hänen romaaninsa Suuri unelma lukiolaisena 1990-luvun alussa ja kirja asettuu samaan äärimmäisen koukuttavien teosten joukkoon kuin Ken Follettin Taivaan pilarit. Kumpaankaan kirjaan en ole sittemmin tarttunut, enkä usko niitä enää lukevanikaan. Nyt odotin vetävää lukuromaania, mutta toisin kävi. Luin vajaat sata sivua ja jätin romaanin kesken ilman ajatustakaan paluusta sen pariin.

Miksi kirja jää kesken? Ja miksi se kesken jäävä romaani on kaiken lisäksi hyvin kirjoitettu, tarinaltaan erittäin vetävä? Lukumaku on tietenkin se ensisijainen syy. Haluan lukea romaaneja, jotka jollain tasolla haastavat minua lukijana, mutta joista jää kuitenkin joko järisyttävä tai ihana jälkimaku. Olen oppinut jättämään itselleni huonot kirjat kesken, mutta joskus hyväkin kirja voi jäädä tauolle, jos se ei syystä tai toisesta ole sopiva juuri käsillä olevan ajankohdan lukuoloon. Näin minulle kävi esimerkiksi viime kesänä arvostamani A. S. Byattin Riivauksen kanssa. Juonivetoiset lukuromaanit, jollainen Archerin romaani on, ovat minulle hankalia, koska en usein saa niistä mitään irti. En väheksy niitä - enkä puhu klassikoista, vaan sellaisista tarinoista, joiden ainoa (nyky)funktio on viihdyttää kliseiden ja dramatiikan keinoin. Kirjamuotoista ajanvietettävä tarvitaan aina, ja lisäksi muutama suursuosikkini on tyylipuhdas lukuromaani, kuten viime vuonna lukemistani vaikkapa Eowyn Iveyn Lumilapsi ja ikisuosikeistani esimerkiksi Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo sekä John Irvingin parhaimmat romaanit. Irvingin tuotannossa on toki tasoja, jotka ylittävän sen suurimman viihteellisyyden rajat, mutta kyllä hänenkin romaaneissaan juoni kulkee ja lukija ei voi kuin viihtyä.

Mikä sitten Archerin kirjassa tökki? Se, mikä kannen mainoslauseessakin kirjailija Dan Brownin suulla lausutaan: "Ylivoimaisesti paras romaani vihasta, mustasukkaisuudesta ja kateudesta". Teksti lupaa dramaattisia käänteitä ja Kanessa ja Abelissa niitä onkin niin, että ensimmäisen sadan sivun aikana kuolemaa, orpolapsia, sotaa, raiskauksia ja onnettomuuksia piisaa siinä määrin paljon, että sivuhenkilöt vaihtavat hiippakuntaa sen kuin vain ehtivät. Kyllä minulle dramatiikka sopii, mutta huomattavasti pienemmässä mittakaavassa, mielellään rivien välissä, koska silloin se tuntuu joltain, kun taas Archerin tapauksessa tapahtumia ja lukujen loppuhuipennuksia on niin paljon, ettei kokonaisuus enää vaikuta. Kun päähenkilöiden elämä on täynnä dramatiikkaa, alkaa pakostakin kaivata arkikuvausta tai suvantoja. Jatkuva tapahtuminen on yksinomaan puuduttavaa eikä minua enää loppujen lopuksi edes kiinnostanut, miten Kanen ja Abelin käy. (Edit. Nyt keksin sen! Kyse ei ole vain juonivetoisuudesta, koska kyllä juoni on tärkeä, vaan yksioikoisuudesta! Tapahtumien ja melodraaman tulva tekee kirjasta lopulta liian yksinkertaisen.)

Archerin eduksi on sanottava se, että tarina kyllä kulkee kuin juna. Kane ja Abel on kirjoitettu hyvin, ja alun perusteella Seppo Raudaskosken käännös vaikuttaa niin ikään taidokkaalta. Ja vaikka kirja jäi minulta kesken, jotain niin koukuttavaa siinä oli, että työmatkallani meinasin "klassisesti" ajaa pysäkin ohi romaania lukiessani. Koukuttavuus ei kuitenkaan tällä kertaa riittänyt, vaan ärsyynnyin siitä televisiosarjamaisen laskelmoidusta juonenkuljetuksesta, josta jo edellisessä kappaleessa kirjoitin. En ole tällaisten romaanien ystävä, mutta aina toisinaan yritän kovasti. Harmi vain, ettei yrityskään aina auta. Olen aika hyvä jättämään kesken kirjat, jotka eivät ole minulle oikeita tai - sanotaan suoraan - tarpeeksi hyviä. Haluan enemmän.

Kaikesta huolimatta suosittelen Archerin romaania lämpimästi kaikille niille, jotka haluavat uppoutua tarinaan ja antaa sen pyörteiden kuljettaa mukanaan. Sillä vaikka Kain ja Abel ei ollut ollenkaan minun kirjani, on se Lukuromaani suurella ällällä ja sanan kaikissa merkityksissä. Se on maailmanluokan viihdettä.

Millainen kirja jää sinulta kesken? Millainen vetää mukaansa?

Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa! (+ Vuosi kuvina)

Kevät on viime vuosina ollut minulle ihmeellistä aikaa paitsi oman pihan ja kaikenlaisten kevätpuuhien, myös julkaisujen merkeissä. Vuosi sitten alkukesästä ilmestyi Hannan ja minun yhteinen kirja Rivien välissä. Kirjablogikirja, ja nyt on aika iloita hetkuttaa uutta julkaisua. Ihanan Amman ja minun yhteistyö sujui kertakaikkisen hyvin ja kirjamme Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa (Avain) lähti painoon tämän viikon alussa. Kirja ilmestyy jo nyt huhtikuussa, mutta hieman jännitystä on sen suhteen, saammeko teoksen käsiimme ennen vai jälkeen pääsiäisen. Kirjan valmistuminen tuntuu niin hyvältä, ja on se toki aika yhtä jännittävääkin.

Kirjan takakansi lupaa seuraavaa:

Mistä löytää hyvää lukemista? Mitkä kirjat jokaisen pitäisi lukea? Mikä on kaikkien aikojen paras kirja?

Kysymyksiin vastaaminen kuulostaa mahdottomalta, mutta Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa tuo lukijoidensa eteen kirjoja, jotka tarjoavat unohtumattomia lukukokemuksia.

Aino-Maria Savolaisen ja Katja Jalkasen teos pohjautuu Kirjakantti-kirjallisuustapahtuman äänestykseen, jossa etsittiin Kaikkien aikojen parasta kirjaa. Mukana on rakastettuja klassikoita ja raikkaita yllätyksiä: lastenkirjallisuuden aarteita, tunteisiin vetoavia lukuromaaneja, runoutta, näytelmiä, tajunnanvirtaa, suomalaisen kirjallisuuden rakastetuimpia teoksia ja fantasian maailmoihin kurkistavia seikkailuja.

Saattaa sisältää juonipaljastuksia!

Nyt tietenkin vinkkaan ja mainostan, että kirja sisältää 260 sivua asiaa vain hyvistä kirjoista ja lopuksi Amma ja minä paljastamme vielä me omat kaikkien aikojen parhaimmat* kirjamme. Jos sinä, blogini lukija, haluat ostaa kirjan, niin minun kauttani saat siitä 30%:n alennuksen. Kirjan myyntihinta kustantajalta on 42 euroa, joten alennuksen jälkeen hintaa jää 29,40€. Pyydän mahdollisia ostajia lähettämään minulle sähköpostia, älkää tehkö tilauksia kommenttikentään! Ja älkää varoko juonipaljastuksia! ;)

--

Huhtikuu on edennyt ja odottelen innolla pääsiäistä. Silloin aion nauttia keväästä ja kaikesta muustakin, lukea vain huikeita kirjoja ja herkutella suklaamunilla. En kuitenkaan vielä mene pääsiäiseen, vaan Vuosi kuvina -haasteen mukaisesti johdatan teidät taas Vantaan ja Sipoon rajalle:

* Omalla kohdallani "Kaikkien aikojen paras" on tietenkin - sittenkin - juuri nyt se paras tai ne parhaimmat. ;)

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti
Kustantaja: Tammi 2009
Alkuteos: Lark and Termite 2009
Suomennos: Kersti Juva
Sivuja: 314
Kirjastosta
Yhdysvaltalainen romaani

Termiitti pystyy nykyään pitämään jo päätä pystyssä, paitsi kun se on väsynyt. Jo lapsena minä ajattelin, että sen pää on painava koska siellä on niin paljon sellaista, mitä se ei osaa selittää eikä sanoa. Että kaikki on jäänyt sen sisään, riippumatta siitä, tajuaako se ne kuvat vai ei. Että sillä on sisällään kaikki ne sanat joista minä en saa otetta, meidän äidin sanat ja äidistä sanotut sanat.

Korea vuonna 1950, ja Länsi-Virginia vajaat kymmenen vuotta myöhemmin. Nuori korpraali Robert Leavitt palvelee kotimaataan Yhdysvaltoja Korean sodassa, näkee ja elää asioita, joita nuoren miehen ei pitäisi kokea. Hänen vaimonsa, ihmeellinen ja kaunis Lola, odottaa lasta. Myöhemmin Leavittin ja Lolan poika, Termiitiksi kutsuttu lapsi, on puhe- ja liikuntakyvytön. Vammaisesta pojasta huolehtii hänen siskopuolensa Kiuru, aikuistumassa oleva fiksu tyttö, sekä lasten täti Nonni, Lolan käytännöllinen sisko. Lolan kohtalo on suuri kysymysmerkki, mutta kaupungin valtaava tulva nostaa salaisuuksia pintaan. Tulva valottaa mennyttä ja muuttaa tulevaa.

Luin viime kesänä amerikkalaisen Jayne Anne Phillipsin romaanin Suojelus, josta vaikutuin niin, että nostin sen yhdeksi kirjavuoteni 2013 parhaimmaksi, vuoden mieleen jääneimmäksi kirjaksi. Ja nyt sitten viime viikolla näin työkaverini lukevan lounastauolla Kiurua ja Termiittiä, kuulostelin hänen mielipiteitään ja niistä vakuuttuneena  lainasin kirjan kirjastosta. Voi, millaisen kirjan sainkaan! Voitte melkein lopettaa tämän blogijutun lukemisen tähän, sillä Kiuru ja Termiitti on varmaankin jos ei paras, niin ehdottomasti voimakkain ja väkevin tämän vuoden puolella toistaiseksi lukemistani kirjoista. Jutun loppu tulee olemaan silkkaa kehumista.

Kun lukee paljon, hyvätkin kirjat muuttuvat joskus mukiinmeneviksi välipaloiksi ja niitä kaikkein huikeimpia teoksia tuntuu tulevan vastaan vain harvoin. Kiuru ja Termiitti on tällainen huikea kirja, joka muistuttaa siitä, mikä lukuharrastuksessa on parasta, nautittavinta ja joskus yöunien menettämisen arvoistakin (yöunet menivät siksi, etten malttanut lopettaa lukemista).

Kiuru ja Termiitti on sanalla sanoen väkevä romaani. Phillips kirjoittaa ihan omanlaistaan - joskin Faulknerin perintöä kantavaa - kieltä, joka luo romaanille vahvan tunnelman. Phillips tuo lukijansa eteen monia erilaisia kokemusmaailmoja, joihin kuuluu ääntä ja värejä, vaaraa, intiimiä ja kaikille näkyvää. Kiuru ja Termiitti on vahva romaani, joka kaiken raskauden ja kärsimyksen rinnalla kertoo välittämisestä ja huolenpidosta - rakkaudestakin. Väkevyyden rinnalla Phillipsin kirja on myös ihana.

Kerronta väreilee tajunnanvirtaisesti ja monipolvisesti: Leavitt, Kiuru, Termiitti ja Nonni kaikki saavat äänensä kuuluviin, ja jokaiselle Phillips totta tosiaan osaa antaa ihan omanlaisensa äänen, eikä heidän äänensä jää kirjan ainoaksi. Termiitin maailma on äänimaailmaa ja värejä, Nonnin nykypäivää ja muistoja. Suosikkini Kiurun elämä on kokevaa ja huolehtivaa, aistillisuutta ja arkea. Leavittin näkökulma tuo sodan hulluutta ja Lolan-kaipuuta. Näkökulmatekniikka päästää lukijan henkilöhahmojen mieleen ja aisteihin, myös tunnelmakuviltaan Phillipsin kerronta on vahvaa. Parasta on syvän etelän tunnelma, jossa heinäsirkat sirittävät ja jossa toisaalta sade valuu ruohonvihreänä vasten vettyneitä puita ja synnyttää samalla ilmanhenkäyksen Länsi-Virginian keskikesään. Jossain kiertää punainen kissa ja sade ajaa rottalaumat liian lähelle ihmisiä. Kersti Juva on paras mahdollinen suomentaja Phillipisin aistivoimaisille kielikuville.

Veikkaan, että Phillipsin romaanin jälkeen mikä tahansa kirja tuntuu jossain määrin laimealta. Siksi aion seuraavaksi tarttua johonkin sellaiseen, jolta odotan lähinnä vetävää tarinaa enkä mitään muuta. Näin on hyvä, sillä Kiuru ja termiitti on romaani, jota ei voi vain lukea: se on kirja, joka koetaan.

--
Kiurun ja Termiitin ovat lukeneet myös Satu ja Valkoinen kirahvi.

Louise Erdrich: Pyöreä talo

Louise Erdrich: Pyöreä talo
Kustantaja: Basam Books 2014
Alkuteos: The Round House 2012
Suomennos: Laura Lahdensuu
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Tule sisään, äiti sanoi. Menin hänen luokseen. Silloin oli kulunut jo viikko siitä, kun hän oli noussut portaat, ja makuuhuoneessa alkoi olla tunkkaista. Ilma oli raskaana hänen hengityksestään kuin hän olisi imenyt siitä kaiken hapen. Hän piti kaikki verhot alhaalla. Halusin laskea voileivän pöydälle ja juosta karkuun. Mutta hän pyysi minua istumaan.

On vuosi 1988. Pohjoisdakotalainen Ojibwa-heimoon kuuluva nainen, asianajaja, raiskataan raa'alla tavalla ja hän vetäytyy omaan kuoreensa. Naisen poika, 13-vuotias Joe ja hänen miehensä, reservaatissa toimiva tuomari, koettavaa elää muuttunutta arkea. Joe kokee ennen niin iloisen ja reippaan äitinsä vieraaksi ja ahdistavaksi, hänen on pakko selvittää, kuka on syyllinen. Hän aloittaa vimmaisen ja hämmentyneen etsinnän, jonka jäljet johtavat Pyöreään taloon, Ojibwien pyhään palvontapaikkaan.

Jokunen aika sitten luin Helsingin Sanomista Suvi Aholan kritiikin Louise Erdrichin romaanista Pyöreä talo ja ilahduin: vuosien takaisen suursuosikkini tuotantoa on vihdoin suomennettu monen vuoden jälkeen. Tutustuin Erdrichin intiaanien elämää kuvaileviin kirjoihin lukiolaisena 1990-luvun alkupuolella ja toissakesänä kirjoitin tänne blogiini hänen mosaiikkimaisesta esikoisromaanistaan Anna meille siivet. Nyt rakenne ja näkökulma ovat erilaiset, mutta National Book Awardin voittanut Pyöreä talo palaa jälleen intiaanien arjen ja uskomuksien pariin ja kertoo kaiken nuoren pojan näkökulmasta.

Erdrich on luultavasti tämän hetken tunnetuin ja arvostetuin intiaanitaustainen kirjailija. Chippewaheimoon kuuluva kirjailija jatkaa Pyöreässä talossa aiemmalle tuotannolleen tuttuja teemoja: hän sekoittaa reservaatin arkielämää intiaanien tapoihin, tuo lukijansa eteen kokonaisen kulttuurin, johon kuuluvat onnekkaat ja epäonniset, nuoret ja vanhat, tapakulttuurin ristiriidat ja vastoinkäymiset valtaväestön kanssa. Esimerkiksi oikeus on erilainen reservaatissa ja sen ulkopuolella, tuomioistuimen valta ei ole kaikkialla sama ja rikoksen tapahtumapaikalla on vaikutusta siihen, kuka asiaa tutkii. Samoin lasten huostaanotossa, johon kirjassa myös viitataan, on erilaiset periaatteet intiaanien ja valkoisen väestön suhteen.

Lapsinäkökulma jakaa monesti lukijoita - ja jakaa myös omat mielipiteeni. Yleensä pidän kuitenkin lapsikertojan äänestä, kuten esimerkiksi Håkan Nesserin romaanissa Kim Novak ei uinut Genesaretinjärvessä, Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmannessa kirjassa ja Stephen Kingin huikean hienossa novellissa Viimeinen kesä (josta on tehty hyvä filmatisointikin). Teini-ikäisen Joen tarina on monessakin mielessä klassinen kuvaus lapsuuden lopusta ja askeleesta kohti teini-ikää, orastavaa seksuaalisuutta ja ensikännejä. Joen lapsuus loppuu rajulla tavalla, ja Erdrich kuvaa väkevästi nuoren pojan hätää tuskaa ensin äidin kokeman rikoksen ja sitten - ennen kaikkea - äidin muuttumisen vuoksi. On myös huomattava se, että tarinaa kertoo aikuinen Joe, joten kertojanääni on muisteleva, 1980-luku on jo elettyä elämää.

Erdrich kirjoittaa sujuvasti ja toisin kuin aiemmissa, laajan henkilökavalkadin täyttämissä romaaneissaan, hän keskittyy nyt Joen ja tämän perheen tarinaan. Värikäs henkilökaarti on toki taustalla ja heidän kauttaan heimon uskomukset, vanhat uhkaukset ja taiat, isoäidin mokkasiinit ja heimoon epävirallisesti adoptoidun naisen henkiusko välittyvät lukijalle elinvoimaisena ja rikkaana. Tästä johtuen Erdrich pysähtyy välillä kuvailemaan tapoja, rituaaleja ja arkea. Tarinallisuus pysähtyy ja romaaniin tulee tyhjäkäyntiä, mutta lukijaa rikastuttavalla tavalla. Juuri tässä reservaatin arjen kuvauksessa on vahvuutta, jonka ansiosta Erdrich kirjoittaa monille kokonaan uudesta maailmasta. Pyöreä talo onkin hieno romaani ja uskottava reservaattikuvaus, joskin pidän Erdrichin 1980-luvun tuotantoa kuitenkin vahvempana.

Joen tarinassa on herkkyyttä ja rosoa, ja kerronta vie ajoittaisesta tyhjäkäynnistä huolimatta mukanaan. Lukijan on pakko tietää, saadaanko syyllistä koskaan selville ja kuinka Joe voi astua vielä enemmän aikuisuutta kohti. Pyöreä talo on yhtä vahvasti sekä jännityskirja että kuvaus sorretun heimon tai kansanosan arjesta: poikien ystävyydestä, huoltoaseman makkaroista, taikauskosta ja henkiolennoista. Tämän kaiken yhteensovittamisessa on Erdrichin kerronnan suurin vahvuus.

Iiris Kalliola ja Lasse J. Laine: Suomen lasten retkeilyopas

Iiris Kalliola ja Lasse J. Laine: Suomen lasten retkeilyopas
Kustantaja: Otava 2014
Sivuja: 169
Arvostelukappale
Kotimainen koko perheen tietokirja ja luonto-opas

Jokamiehenoikeus on suuremmoinen asia! Suomessa kaikki saavat retkeillä luonnossa riippumatta siitä, kuka omistaa alueen. Metsät, suot ja rannat ovat yhteistä kansallisomaisuutta. Vastaavan laajuiset jokamiehenoikeudet ovat voimassa lähinnä vain Pohjoismaissa.

Tärkeä muistutus aloittaa Iiris Kalliolan ja Lasse J. Laineen Suomen lasten retkeilyoppaan, joka johdattaa koko perheen metsäpoluille, korpiretkille, kaupunkipuistoihin ja veden äärelle. Millaista on pöllöretkellä? Missä voi bongata joutsenia? Mitä kukkia ei saa poimia? Mitä tehdä, jos karhu tulee vastaan? Entä mitä kaikkea rinkkaan on hyvä pakata, jos haluaa yöpyä metsässä?

Suomen lasten retkeilyopas on täynnä koko perhettä houkuttelevaa ulkoilmaelämää. Olemme perheeni kanssa puoli-innokkaita retkeilijöitä. Käymme paljon ihan lähimetsissä, Sipoonkorvessa ja "Huitsinnevadassa" sekä tietenkin savolaismetsissä aina mummolareissuillamme. Vaikka pidämme retkeilystä, emme mieheni ja kahden lapseni kanssa ole varsinaisia eräihmisiä. Olen kuitenkin kasvanut perheessä, jossa metsä on ollut osa elämää: metsä on tuonut osin leipää pöytään ja takkapuita uuniin, metsä on antanut marjoja, sieniä ja hirvenlihaa. Metsä on ollut leikkipaikkani, aikuistuessani hauskojen vaellusretkien kohde ja juoksulenkkien piipahduspaikka. Metsä on ollut - ja on - tuttu ja hyvä, mutta luonnollisesti myös arvaamaton, seikkailuja tarjoava ja oikullinenkin.

Retkikohteet ja luonto ovat tietenkin paljon enemmän kuin metsä. Kalliolan ja Laineen kirja opastaa lukijoitaan yhtä hyvin meren äärelle kuin tunturiin, niin kaupunkipuistoon kuin pitkospuiden reitittämille rämeille. Se kertoo elävästä luonnosta, kasveista ja eläimistä, mutta myös säästä, kivistä ja geokätköilystäkin. Kirjan sanoma, "luonto kuuluu kaikille" kulkee läpi koko kirjan. Retkeilyoppaana teos sisältää tietenkin vinkkejä retkien tekemiseen, mutta se kertoo myös niistä monista arkisistakin havainnoista, joita voi tehdä ihan tavallisena päivänä vaikkapa kotipihalta käsin. Näin keväällä vaikkapa lintujen muuttoajoista on mielenkiintoista lukea: tänä vuonna kevät on aikaisessa, joten kirjan kertomia keskimääräisiä muuttoaikoja on hauska verrata toteutuneeseen. Esimerkiksi punarinta muuttaa etelärannikolle yleensä huhtikuun lopulla, mutta minä bongasin muutaman takapihan pensasaidastamme juuri tänä viikonloppuna. Samoin mustarastas, joka yleensä muuttaa Suomeen huhtikuun alussa, on laulellut lähikuusessa jo muutaman viikon ajan.

Suomen lasten retkeilykirja on oikea aarre, joka sopii niin kokeneille retkeilijöille kuin luonnosta varovaisen kiinnostuneille perheillekin. Kokeneina luontotietokirjailijoina Kalliola ja Laine kirjoittavat hyvää, yleistajuista tekstiä, josta aikuinen saa hyvää perustietoa ja jota jo tokaluokkalainen lapsi pystyy seuraamaan. Kirjan kuvat ovat laadukkaita ja monipuolisia, taitto selkeä ja johdonmukainen: on kohtalaisen paljon leipätekstiä, mutta tärkeimmät asiat kerrotaan laatikkomaisissa tietoiskuissa ja tehosteympyröissä. Kuvia katselee mielellään lukutaidoton eskarilainenkin.

Koska kirjan tekeminen on aina valintoja, voi lukija takertua pikkuseikkoihin hyvässäkin kirjassa. Minä esimerkiksi mietin, miksei Kolia ole mainittu komeimpien talviretkikohteiden paikkana tai minkä vuoksi Hartolan pellot nelostien varralla on unohtunut hyvien joutsenten levähdyspaikkojen luettelosta. Kyse on tietenkin vain kyseiseen kirjaan valituista hyvistä esimerkeistä. Suomen lasten retkeilyoppaan ehkä tärkein tehtävä onkin innostaa lukijoita tekemään omia retkiään ja bongailemaan niitä itselle parhaimpia paikkoja. Onkin hienoa huomata, kuinka paljon luontoa tulee tarkkailtua miltei huomaamattaan, miten retki voi alkaa heti kotiovelta ja kuinka automatkankin aikana voi tehdä kaikenlaisia huomioita: nähdä kauriita vantaalaisella pellolla matkalla lentokentälle, ihailla niitä joutsenia matkalla Savoon tai kuunnella sepelkyyhkysten loputtoman oloista kujerrusta, kun kävelee bussipysäkiltä kotiin.

Onnistuneen kirjan lopussa on yhteys- ja lisätietoja esimerkiksi Metsähallituksen, Ilmantieteen laitoksen ja Luonto-Liiton sivuille. Suomen lasten retkeilyopas on teos, joka innostaa retkille - niin lähelle kuin kauas. Se kertoo kunnioittaen luonnon monimuotoisuudesta ja siitä, miten monella tapaa luonnosta voi nauttia. Meillä Kalliolan ja Laineen kirjaa tullaan lukemaan vielä paljon ja pitkään.

P.S. Lasten kommentit kirjasta kuuluivat, että "ihan hyvä kirja. Milloin me mennään taas Sipoonkorpeen? Mä keksin, otetaan eväät mukaan! Mutta kirjassa oli kyllä ihan rumia kuvia". Minä: "Miten niin?" Lapset (kuin yhdestä suusta): "No, kato. Yääk, rupikonnia!". Rupikonnan kuva inhotti ehkä siksi, että viime syksynä kotiovellamme vieraili näin komea prinssi:

Ihania asioita

Luin helmikuussa Mia Kankimäen ihanan kirjan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Pidän listoista ja Kankimäen kirjassaan listaamat asiat toimivat tämän postauksen innoittajina. Koen nyt jonkinlaista listaustarvetta, sillä tämä kevättalvi on ollut minulle aika väsyttävä. Arjen kiemurat, niin perheeseen kuin työhön liittyvät, ovat uuvuttaneet. Vaikka pääasiassa on tapahtunut hyviä asioita, elämässä on ollut pientä huoltakin. Tekee siis hyvää listata niitä asioita, jotka tuottavat iloa ja valoa!

Siksi listaan nyt ihania (!) asioita:
- Kevät. Olen entinen kevään vihaaja. Ihan totta. Nyt viimeisen parin vuoden aikana olen huomannut olevani keväällä oikein kunnolla elossa ja osaan rakastaa tätäkin vuodenaikaa. Tekisi mieli tehdä Ronjat ja huutaa keväthuuto, mutta sen sijaan huokailen vain pihaltamme löytynyttä pirteää leppäkerttua, krookuksia ja sitä, että meillä on jo grilli terassilla.
- Valokuvaus. Pitkästä aikaa olen löytänyt taas intoa kuvata. Varmaankin tämä ihmeellinen valo aiheuttaa tuota intoa. Olen yksityisemmällä foorumilla osallistunut maalis- ja huhtikuussa kuvahaasteeseen, jossa julkaistaan kuva päivässä. Osa noista kuvista kuvittaa tätä postaustani, kuten tämä selfie tai meitsie:

- Kirjat, tietenkin. Nyt luen kiinnostavaa romaania, sitten odotan aloittavani kiehtovalla tavalla haastavan kirjan ja pääsiäiseksi säästelen kahta sellaista, joiden lukemista olen odottanut jo kauan. Niiden on pakko olla kirjallista sokeria pohjalla - tai siis huipulla! Sukat jo melkein pyörivät jalassa, koska luvassa on rakennusvatulointia ja geenimatkailua.
- Perhe. Poikani sai juuri oikean koulupaikkapäätöksen, tyttäreni kasvaa lukijaksi, kahdeksanvuotiaana lukee jo Harry Pottereita, Geoetsiviä ja Narniaa. Ja miehen kanssa olemme ensi kesänä olleet naimisissa jo niin monta vuotta, että ihmetyttää. Mutta siitä lisää sitten aikanaan.
- Leipominen. Tämän kirjan avulla juuri nyt uunissa paistuu suklaacroissanteja Suomen lasten leivontakirjan ohjeella. Olen leipoja, mieheni kokkaaja. Tämä toimii hyvin. Lepytän uunia joka perjantai.

- Tori Amos ja Kate Bush. Toinen julkaisee kohta uuden levyn. Toinen aikoo keikkailla Lontoossa. Keikalle en pääse, levyn hankin. Ihmeellisiä, taiteellisia keijukaisnaisia.
- Ulkoilma. Olen ulkoilmariippuvainen. 30 kilometrin mittaisesta työmatkastani kävelen aamuisin aamuisin vähintään kolme, käyn lenkillä, metsäkävelyillä, istun pihakeinussa. Eilen illalla kävin kirjallisella kävelyllä itselleni eksoottisessa Etelä-Helsingissä. En voisi viettää koko päivää sisällä, mutta en kuitenkaan ole eräihminenkään.
- Valkoviini, villasukat ja Kimmo, josta joskus aiemminkin kirjoitin. Ulkoilman vastapainoksi sohvaelämää. Valkoviiniä lipitän vain lasillisen tai kaksi viikonloppuisin, villasukkakelit jatkuvat aina iltaisin ja Jussi Vatasen ja Pamela Tolan tähdittämä Kimmo on parasta, mitä suomalainen televisiotuotanto on aikoihin tarjonnut. Olen sarjan suhteen myöhäisherännäinen, mutta onneksi tuota tragikomiikkaa voi katsoa Netflixistä. Odotan kyllä innolla, että Downton Abbey jatkuu taas.
- Ostamattomuus. Meinasin ostaa uuden villatakin, kevättakin ja uuden mekon, mutta en ostanut. Ostin kevätkengät, joita tarvitsen, mutta koetan uskoa että vähemmän on enemmän. Ihan samaan en pääse tai pyrikään tänä vuonna kuin Minna, jonka huikeaa postausta suosittelen jokaiselle vaatekaappinsa kanssa tuskailevalle. Halvalla voi päästä myös Ikeassa, kuten Ilona täällä osoittaa.
- Linnasta Humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa. Amman ja minun yhteinen kirja ilmestyykin jo nyt huhtikuussa. Oltiin nopeita, kirjan piti olla valmis vasta toukokuussa. Pääsin kirjoittamaan muun muassa Murakamista ja Irvingistä. Pari viikkoa sielä ja kirja tulee ulos painosta. Iik! (Kirjallista uraa aloittelin jo vuonna 1983:)

Mitkä ovat sinun ihania asioitasi juuri nyt? Kerro, joko täällä kommenttikentässä tai omassa blogissasi.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Kustantaja: WSOY 2014
Kansi: Martti Ruokonen; Kuva: SA-Kuva
Sivuja: 334
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Marian mielestä elämä on rakennus, kuin iso talo, jossa on monta kamaria ja salia ja jokaisessa monta ovea. Jokainen valitsee omat ovensa ja kulkee läpi keittiöiden ja kuistien ja etsii välikössä uudet ovet, eikä yksikään niistä ole oikea tai väärä, sillä ne ovat vain ovia.

1800-1900-lukujen vaihteessa Maria on nuori pitäjänkätilö, jonka on saavutettava ympäristönsä luottamus. Hän saakin arvostusta, muttei koskaan pääse irti omasta ikävästään. Marian tytär, aviottomana syntynyt Lahja uskoo Jumalaan ja haluaa aviomiehen ja ehjän perheen. Lahjan mies Onni on sotasankari, joka elää kielletystä. Myöhemmin Lahjan miniä Kaarina luo omaa kotiaan Lahjan ja Onnin tyhjään taloon. Suvun vaiettu historia avautuu, mutta voiko sitä rakentaa niistä murusista, joita annetaan? Mitä se auttaa ymmärtämään? Ja voiko kaiken kipeän ja vaietun nähnyt talo muuttua kodiksi?

Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys on kirja, joka samalla kertaa vakuutti minut ja vei kuitenkin hukkaan. Kinnusen romaani vakuutti minut, koska se on taidokkaasti kirjoitettu, otteessaan pitävä, rakenteeltaan komea ja henkilöhahmojensa puolesta samastuttava ja koskettava. Se vei minut hukkaan, koska minulla on vierähtänyt jo pari viikkoa enkä vieläkään osaa pukea kirjan vaikutelmia sanoiksi. Se on minulle harvinaista, koska yleensä keksin kirjoittamista helposti. Nyt tuntuu, että sain kirjalta paljon, mutta en osaa tarttua kiinni mihinkään erityiseen. Neljäntienristeyksestä on lisäksi blogeissa kerrottu jo niin paljon, että ennakko-odotukseni Kinnusen romaania kohtaan olivat suuret: Kirsin mielestä Neljäntienristeys on harvinaisen kypsä ja tasokas esikoisromaani. Leena antautui tarinan vietäväksi. Arjan maailmaa kirja ei ravistellut, mutta hän antaa romaanille kuitenkin arvosanaksi eximian. Minna tuumaa hauskasti ja osuvasti, että harvassa kirjassa lämmitetään vettä yhtä paljon kuin Kinnusen romaanissa. Kaiken lisäksi Helsingin Sanomissa Antti Majander ilmoittaa Neljäntienristeyksen olevan niin hyvä esikoisteos, että sen veroisia ilmestyy vain pari vuosikymmenessä.

Heti kirjan luettuani minun oli helppoa uskoa tämä ja odotukseni täyttyivätkin. Nyt parin viikon jälkeen olen hieman varovaisempi, mutta sen tiedän, että vaikuttava ja vakuuttava romaani Neljäntienristeys on - niin esikoisena kuin kaunokirjallisuutena ylipäätään. Se on konstailematon ja vaivattomasti kirjoitettu, tarkkanäköinen ja koskettava. Nautin siitä, miten hienosti Kinnunen osaa kertoa naisen elämästä, kuinka traagisesti hän rakentaa Onnin hahmon sekä siitä, miten tarkkaan hän kuvailee elämää eri vuosikymmenillä: miten 1930-luvulla pelätään tuperkkeliä, kuinka Kaarina vuonna 1966 saa kauan toivomansa jääkaapin ja kuinka oman pikkulapsuuteni vuosina käännellään jo lämpöpattereita ja pannaan leivälle gotleria, kurkkusiivut siirretään sivuun, totta kai.

Vaikka Neljäntienristeyksessä on vahvaa arkikuvausta, ei kirjassa kyse ole kuitenkaan jääkaapista tai makkarasta, vaan ihmisen ikävästä, häpeästä, kunnianhimosta, kätketystä ja kielletystä sekä välittämisestä silloinkin, kun siihen on vaikea uskoa. Ja siitä, miten hiljaisessakin talossa voi kuulua askeleita. Kinnunen kasvattaa komean ja realistisen, yllättävän perinteisenkin sukutarinan pienistä paloista, joissa on paljon arkea ja piilotettuja tunteita. Hän kirjoittaa ihmisistä, jotka voisivat kuulua kenen tahansa lukijan sukuun ja rakentaa kaiken fragmenteista - juuri sellaisista, joista elämä ylipäätään koostuu.