Jeffrey Archer: Kane ja Abel
Kustantaja: Sitruuna Kustannus 2014
Alkuteos: Kane and Abel 1979; kirjoitettu uudelleen 2009
Suomennos: Seppo Raudaskoski
Kannen suunnittelu: Susanna Appel
Sivuja: 553
Kustantamosta
Brittiläinen romaani
He olivat menettäneet ihmisen, jota eniten rakastivat.
William Lowell Kane ja Wladek Koskiewicz syntyvät huhtikuun 18. päivänä vuonna 1906. Toinen syntyy rikkaan bostonilaisen pankkiirin perheeseen ja häntä odottaa loistava tulevaisuus, toinen jää heti syntyessään orvoksi ja aloittaa elämänsä köyhän puolalaisen suurperheen ottolapsena. Vuodet vierivät, kaikenlaista tapahtuu ja elämä kuljettaa heidän tiensä yhteen. Alkaa noin kuusikymmentä vuotta kestävä sotien, murheiden, rakkauksen ja katastrofien aikakausi - vain viha yhdistää miehiä. Raamatullinen nimi viittaa tietenkin eräänlaiseen veljestarinaan, jota mustasukkaisuus ja kateus määräävät.
Brittiläinen Jeffrey Archer, paroni, entinen konservatiivipoliitikko ja talousihminen, on pitkän uran tehnyt menestyksekäs kirjailija. Hänen romaaninsa Kane ja Abel on ilmestynyt nyt uudelleen suomennettuna Sitruunankustannuksen julkaisemana. Alun perin romaani ilmestyi Suomessa vuonna 1979 nimellä Leppymättömät. Minulle Jeffrey Archer on jollain tasolla nostalginen kirjailija: Luin hänen romaaninsa Suuri unelma lukiolaisena 1990-luvun alussa ja kirja asettuu samaan äärimmäisen koukuttavien teosten joukkoon kuin Ken Follettin Taivaan pilarit. Kumpaankaan kirjaan en ole sittemmin tarttunut, enkä usko niitä enää lukevanikaan. Nyt odotin vetävää lukuromaania, mutta toisin kävi. Luin vajaat sata sivua ja jätin romaanin kesken ilman ajatustakaan paluusta sen pariin.
Miksi kirja jää kesken? Ja miksi se kesken jäävä romaani on kaiken lisäksi hyvin kirjoitettu, tarinaltaan erittäin vetävä? Lukumaku on tietenkin se ensisijainen syy. Haluan lukea romaaneja, jotka jollain tasolla haastavat minua lukijana, mutta joista jää kuitenkin joko järisyttävä tai ihana jälkimaku. Olen oppinut jättämään itselleni huonot kirjat kesken, mutta joskus hyväkin kirja voi jäädä tauolle, jos se ei syystä tai toisesta ole sopiva juuri käsillä olevan ajankohdan lukuoloon. Näin minulle kävi esimerkiksi viime kesänä arvostamani A. S. Byattin Riivauksen kanssa. Juonivetoiset lukuromaanit, jollainen Archerin romaani on, ovat minulle hankalia, koska en usein saa niistä mitään irti. En väheksy niitä - enkä puhu klassikoista, vaan sellaisista tarinoista, joiden ainoa (nyky)funktio on viihdyttää kliseiden ja dramatiikan keinoin. Kirjamuotoista ajanvietettävä tarvitaan aina, ja lisäksi muutama suursuosikkini on tyylipuhdas lukuromaani, kuten viime vuonna lukemistani vaikkapa Eowyn Iveyn Lumilapsi ja ikisuosikeistani esimerkiksi Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo sekä John Irvingin parhaimmat romaanit. Irvingin tuotannossa on toki tasoja, jotka ylittävän sen suurimman viihteellisyyden rajat, mutta kyllä hänenkin romaaneissaan juoni kulkee ja lukija ei voi kuin viihtyä.
Mikä sitten Archerin kirjassa tökki? Se, mikä kannen mainoslauseessakin kirjailija Dan Brownin suulla lausutaan: "Ylivoimaisesti paras romaani vihasta, mustasukkaisuudesta ja kateudesta". Teksti lupaa dramaattisia käänteitä ja Kanessa ja Abelissa niitä onkin niin, että ensimmäisen sadan sivun aikana kuolemaa, orpolapsia, sotaa, raiskauksia ja onnettomuuksia piisaa siinä määrin paljon, että sivuhenkilöt vaihtavat hiippakuntaa sen kuin vain ehtivät. Kyllä minulle dramatiikka sopii, mutta huomattavasti pienemmässä mittakaavassa, mielellään rivien välissä, koska silloin se tuntuu joltain, kun taas Archerin tapauksessa tapahtumia ja lukujen loppuhuipennuksia on niin paljon, ettei kokonaisuus enää vaikuta. Kun päähenkilöiden elämä on täynnä dramatiikkaa, alkaa pakostakin kaivata arkikuvausta tai suvantoja. Jatkuva tapahtuminen on yksinomaan puuduttavaa eikä minua enää loppujen lopuksi edes kiinnostanut, miten Kanen ja Abelin käy. (Edit. Nyt keksin sen! Kyse ei ole vain juonivetoisuudesta, koska kyllä juoni on tärkeä, vaan yksioikoisuudesta! Tapahtumien ja melodraaman tulva tekee kirjasta lopulta liian yksinkertaisen.)
Archerin eduksi on sanottava se, että tarina kyllä kulkee kuin juna. Kane ja Abel on kirjoitettu hyvin, ja alun perusteella Seppo Raudaskosken käännös vaikuttaa niin ikään taidokkaalta. Ja vaikka kirja jäi minulta kesken, jotain niin koukuttavaa siinä oli, että työmatkallani meinasin "klassisesti" ajaa pysäkin ohi romaania lukiessani. Koukuttavuus ei kuitenkaan tällä kertaa riittänyt, vaan ärsyynnyin siitä televisiosarjamaisen laskelmoidusta juonenkuljetuksesta, josta jo edellisessä kappaleessa kirjoitin. En ole tällaisten romaanien ystävä, mutta aina toisinaan yritän kovasti. Harmi vain, ettei yrityskään aina auta. Olen aika hyvä jättämään kesken kirjat, jotka eivät ole minulle oikeita tai - sanotaan suoraan - tarpeeksi hyviä. Haluan enemmän.
Kaikesta huolimatta suosittelen Archerin romaania lämpimästi kaikille niille, jotka haluavat uppoutua tarinaan ja antaa sen pyörteiden kuljettaa mukanaan. Sillä vaikka Kain ja Abel ei ollut ollenkaan minun kirjani, on se Lukuromaani suurella ällällä ja sanan kaikissa merkityksissä. Se on maailmanluokan viihdettä.
Millainen kirja jää sinulta kesken? Millainen vetää mukaansa?
Minulla jää kesken kirjat, joissa erikoinen tyyli peittää liiaksi kaiken muun. Luen, yiritän lukea, parhaillaan Maaria Päivisen Pintanaarmuja. Se on kiehtova kirja, mutta lauserakenteen rikkominen oudoksuttaa. Aion lukea kirjan, vaikka harppoen, olen jo selaillessa saanut juonenkin tietooni. Mutta voi, miten hyvä tämä olisikaan vähemmin kikkailuin.
VastaaPoistaMarjatta, liika kikkailu on liikaa minullekin. Minulle jäi samanlainen fiilis Päivisen kirjasta. Luin sen viime huhtikuussa enkä vieläkään tiedä, pidinkö siitä vaiko en. Kirjasta jäi ristiriitainen olo.
PoistaMinua taas uuvuttavat kirjat, joissa ei ole mitään uutta. Kaikki on sitä tasapaksua samaa. Olen yrittänyt lukea Annti Hyryn Uunia, jossa mies muuraa uunia ja fundeeraa, sitten mies fundeeraa ja muuraa uunia...Ei, apua!
PoistaMinusta Päivinen on Pintanaarmuissa liikkeellä paljon vähemmin kikkailuin kuin eräässä aiemmassa, jonka nimeä en ikinä muista, mutta josta en ymmärtänyt yhtikäs mitään. Pintannaarmuissa on vahva juoni. joka kestää aika paljon myös verbaalista kokeilua. Oates esim. selvästi kokeili rajojaan kirjassa Sisareni, rakkaani.
Nämä ovat kuitenkin vain makuasioita, toinen tykkää rommirusinasta ja toinen supertiikeristä.
Leena, totta, joku tykkää rommirusinasta ja joku supertiikeristä - minä tykkään molemmista. ;) Juonivetoisuus ja tapahtumarikkaus ei haittaa minua - tietenkään - jos kirja on hyvin kirjoitettu ja siinä on joku muukin "juttu" kuin vain se juoni. Archerin kirjasta en sitä muuta löytänyt ja siksi kirja jäi kesken. Juoni yksin ei riitä minulle.
PoistaSama kikkailun kanssa. Pidän tajunnanvirrasta ja esimerkiksi juuri Jayne Anne Phillips on mestari siinä. Jose Saramago taas antaa piut paut pilkkusäännöille ja Maija Muinosen Mustat paperit kikkailee aika tavalla. Pintanaarmuissa oli jotain liikaa (ja lisäksi paljon eritteitä, jotka eivät ole minun juttuni :)).
Hyryn Uuni on mielestäni mestarillinen. Se ei ole ollenkaan tapahtumaköyhä, vaan miehen mielessä tapahtuu paljonkin. Pientä ehkä, mutta kuitenkin.
Archerin olen lukenut, varmaan joskus -80 luvulla ja muistelin, että en ainakaan kesken jättänyt eli taisin pitää, mutta Sofi Oksasen Kyyhkyset jäi kesken.
VastaaPoistaArcherin kirja oli jättihitti joskus aikanaan. Minä luin 1990-luvun alussa Archeria ja nautin niin. Kyyhkysiä en muuten aio ollenkaan lukea. :)
PoistaOlen kateellinen kyvystäsi jättää kirja kesken. Tätä taitoa opettelen itse. Vielä aion sen oppia. Miten sinulla? Oletko joutunut opettelemaan kesken jättämistä vai oletko aina osannut?
VastaaPoistaTuija, tämä on varmaan luonnekysymys ja ihailen kaikkien niiden sitkeyttä, jotka jatkavat itselleen epämieluisan kirjan kanssa. Minä olen aina osannut jättää huonot kirjat kesken, mutta joskus tarkoituksellisesti luen niitä, koska haluan haastaa itseni. :)
PoistaMinulta jäi äskettäin kesken Salla Simukan trilogian toinen osa. Jäi samanlainen fiilis kuin sinultakin Kanen ja Abelin kanssa: kirja veti hyvin, mutta ei juuri minua.
VastaaPoistaMiska, juuri noin käy usein. Simukkaa moni on kehunut, minä en ole lukenut. Kirjassa pitää olla aina monenkinlaisia ulottuvuuksia, yksioikoisuus ei riitä. :)
PoistaMinä ajattelin joskus, että jos jonkun kirjan aloittaa, se pitää lukea loppuun. Onneksi olen sittemmin päässyt pakkomielteestäni eroon.
VastaaPoistaViimeksi kesken jäi Ole niin kiltti älä rakasta häntä. Ehkä lukuhetki oli väärä, mutta en vain päässyt kirjan imuun kiinni.
Jonna, itselleen huonon kirjan kesken jättäminen on hyvä taito. Moni sanoo, että "elämä on liian lyhyt huonoille kirjoille" ja periaatteessa tuo on helppo allekirjoittaa. Joskus haastan itseni ja luen kirjan sinnikkäästi loppuun. Yleensä minulla on melko hyvä kirjavaisto ja pidän melkein kaikista lukemistani kirjoista. :)
PoistaItse en lue pitkälle kirjaa, joka ei joko kiinnosta tai haasta. Aika vaikuttaa motivaatioon. Yritin lukea Timo Soinin Maisterisjätkää, mutta en päässyt alkua pidemmälle tammikuussa. Nyt kiinnostaa Peruspomo, joten luin Maisterisjätkän tänään ja bloggaus tulee toukokuun alkupuolella. Kirjassa oli sellaista, jota tarvitsen, jota tarvitsen Peruspomoa lukiessani, kun se kirjaston jonosta saan.
VastaaPoistaMarjattaa peesaan, en pidä sanaleikeistä leikittelyn vuoksi. Useimmat klassikot ovat juonivetoisia, esim Kotiopettajattaren romaani esimerkiksi.
Jokke, sinulla on hyvä periaate. Minä luen myös työkseni ja työni vuoksi seuraan monenlaista kirjallisuutta. En pidä kaikesta. Ajattelin, että tämä Archerin kirja olisi hyvä lukuromaani ja välipala kahden vaativaman kirjan välissä, mutta liian helppo kirja ei ole minun juttuni.
PoistaKlassikot ovat hyvin juonivetoisia. Juonivetoisuus ei häiritse minua silloin, kun kirjalla on paljon annettavaa. Useimmilla klassikoilla on.
:)
PoistaJoskus huonokinkirja voi sisältää hyviä elementtejä tai oivalluksia, jota ei juuri tällaisessa juonikirjassa ei ole. Minusta alkuperäisessä Kainin ja Abelin tarinassa tärkeää oli veljeys, tässä eivät ole.
Jokke, juuri noin!
PoistaJätän surutta kesken kaikki kirjat, joita en syystä taikka toisesta jaksa lukea, jätä Sinäkin! Syitä voi siis olla monia & lähtökohtaisesti tartun vain harvoin kirjoihin, joiden tapahtumaympäristö, aikakausi tms. eivät lähtökohtaisesti kiinnosta. Elämä on liian lyhyt hukattavaksi kirjoihin, joiden lukemisesta ei nauti. Minulle on myös muodostunut tapa, että jos kiinnostus lopahtaa ennen kirjan loppua, hypin ja selaan sen nopeasti päätökseen ja siirryn seuraavaan. Tätä ei valitettavasti voi tehdä kaikkien tutkimuskirjojen kanssa...
VastaaPoistaElämän krestomatia, niin minä jätänkin. :) Sen kerroin täällä kommenteissa ja olen kertonut aiemmin. En yleensä bloggaa keskenjääneistä (koska minulla kuukausittain kirjoja kesken), mutta tästä kirjoitin, koska tavallaan samalla halusin pohtia omaa lukumakuani.
PoistaMinulta jää kesken kirja,joka on tasapaksua ja tylsää...
VastaaPoistaLuin tuon Archerin kirjan ikuisuus sitten,kai sen jälkeen kun olin nähnyt samasta kirjasta tehdyn minisarjan,.Vaikeaa muistaa nyt mitä pidin kirjasta;pitäisi varmaan lukea se uudelleen...
Jael, moni varmasti vierastaa juuri tasapaksua kirjaa. Minä pidän paljon kirjoista, joissa ei tapahdu mitään, jos kirja vaan on hyvin kirjoitettu. :) Archerin kirja on kyllä niin tapahtumia täynnä, etten ihmettele että siitä on tehty myös minisarja. Toimii varmasti sellaisena!
PoistaMinulla jää edelleenkin tosi harvoin kirja kesken, ehkä pari kertaa vuodessa. Toisaalta aika harvoin tulee edes tunne, että haluaisin jättää kesken..
VastaaPoistaSusa, sinulla on hyvä kirjavainu. :) Minä aloitan niin monia, että useita jää keskenkin, mutta yleensä jo heti alun jälkeen. Tätä luin liki sata sivua.
PoistaMinulla kirja voi jäädä kesken kolmesta syystä:
VastaaPoista1. Kirja on oikeasti hyvä, jopa erinomainen, mutta olen itse liian väsynyt, kiireinen tai muuten vaan väärällä aaltopituudella saadakseni sen luettua. Jätän silloin kirjan kesken ja ajattelen, että palaan siihen myöhemmin.
2. Kirja on vain minun makuuni huono. Joko kieli, juoni tai joku muu tökkii pahasti.
3. Kirja pitää palauttaa kirjastoon ja tiedän, etten ehdi lukea sitä, vaikka pinnistäisin yöunista.
Jätän nykyään aika helposti kirjoja kesken. Olen sitä mieltä, että jollen tempaudu mukaan 50 ensimmäisellä sivulla, ei mikään muutu jatkossakaan.
Kirjalijatar, hyvät syyt! Oikeastaan voisin allekirjoittaa ne kaikki. Riivauksen kanssa toivon, että syy oli ykkönen, tämä Archer ehdottomasti kakkonen ja liian moni on kolmossarjaa. :)
PoistaVoi, olipa hyvä teksti! Mielenkiinnolla luen myös näitä tarinoita, juttuja kirjoista, jotka eivät innosta.
VastaaPoistaMinä olen joskus ehkä vähän liiankin sinnikäs lukija... Yritän etsiä kirjoista jotakin, 'jota en vain ole vielä huomannut tai tajunnut' mutta toisinaan on luovuttava. Useimmiten usko loppuu juuri juonivetoisen kirjan kohdalla, jos tapahtumakiemurat ovat liian ilmiselviä ja odotettavia. Tapahtumissa rämpiminen on silloin tosi raskasta, eikä anna mitään.
Kaisa Reetta, kiva että viihdyit tämän tekstin parissa. :)
PoistaMinä olen ailahtelevainen lukija, joskus sinnikäs, toisinaan luovutan helposti. Olen tosi kranttu ja hiemankin vääränlainen olo voi vesittää lukukokemuksesta paljon. Se on totta, että usein ne kaikkein helpoimmat juonivetoiset kirjat ovat liian ilmiselviä. Harmi. :)
Uhh, minua tökkii juuri tuo tv-sarjamaisuus. Kirjoitetaan ikään kuin suoraan televisioon tai valkokankaalle eikä SYVENNETÄ yhtään. Kirjoissa on mahdollisuus kertoa enemmäin kuin pelkät tapahtumat, joten juuri sitä kirjalta kaipaan. Toimintaa saa toki olla, mutta pitää olla muutakin, lihaa luiden ympärillä.
VastaaPoistaMulla on kesken eräs kirja parhaillaan, joka ei vedä mua yhtään. Olen kuitenkin luvannut siitä arvion, joten joudun vain kestämään. Voi mua!
Kirsi, sinuakin. Hyvä! On hyvä, että kirjassa on "cliff hangereita", mutta kun niitä alkaa olla jokaisen luvun lopussa, tulee rasittunut olo. Ja olen samaa mieltä siinäkin, että viihteellisiin lukuromaaneihin kuuluu tapahtumien paljous, mutta liika on liikaa.
PoistaVoih, tsemppi sinulle!
Siis tsemppiä. :)
PoistaAlastalon sali jäi kesken siinä vaiheessa, kun piippua oli valittu jo parikymmentä sivua. Toinen keskenjäänyt, joka tulee mieleeni on Laila Hirvisaaren Minä, Katariina. En vaan sitten yhtään syttynyt sille. Hyryn Uuni oli myös aikamoinen koettelemus, mutta puoliväkisin luin sen loppuun.
VastaaPoistaNoin yleensä jätän kirjoja harvoin kesken, koska aina optimisesti ajattelen, että ehkä myöhemmin vielä tulee jotain kiinnostavaa. Tästä hyvä esimerkki on Gillian Flynnin Gone Girl, jonka alku oli tosi tylsä, mutta loppu sitten olikin sitäkin mainiompi.
Omppu, minä en ole koskaan uskaltanut lukea Volter Kilpeä. Toisaalta pidin niin Uunista, että ehkäpä, ehkäpä. ;)
PoistaMinulla Flynnin kirja jäi kesken, moni on kehunut ja nyt sinäkin!
Minä olen hirveän huono jättämään kirjoja kesken - usein pusken loppuun, vaikka kuinka rasittaisi. Viime aikoina olen oikein opetellut poistamaan kirjan lukulistaltani. Anomalia jäi viimeksi - ei siksi, että kirja olisi huono vaan siksi, että aihe aiheuttaa minulle lievää pahoinvointia. En itse asiassa lukenut kirjaa tarpeeksi pitkälle sitä edes arvioidakseni.
VastaaPoistaSuuri unelma on minullakin hyllyssä ja pidin siitä nuorena kovasti. En tiedä uskallanko lukea uudelleen.
Minulle kävi kauan sitten niin, että jätin Ingeborg Bachmannin Malinan kesken. Minun oli pakko lukea se, minun oli pakko lukea se toisen puolesta, niin että toinen saattoi esittää sen itse lukeneena. Se oli tuskallinen kokemus. Meni vuosia ja ostin kirjan. Sitten se vain aukeni minulle. Vika oli enemmän lukijassa. Jätän kylmästi kesken, jos joku ei etene, liikaa väkivaltaa tms. En piinaa tekstillä, joka ei suju. Juonta en tarvitse.
Poista