Miina Supinen: Säde

Miina Supinen: Säde
Kustantaja: WSOY 2013
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 328
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Säde varsinkin oli sitä mieltä. Säde. Minun auringonsäteeni.
Nyt tietysti herää kysymys: miksi olen vielä tässä? Miksi mietin mennyttä elämääni, enkä siirry kunnolla tuonpuoleiseen?
Suoraan sanottuna en ole aivan varma. Uskon tämän liittyvän Säteeeen. Haluan yrittää kertoa minusta ja Säteestä. Haluaisin kertoa rakkaudesta. Meidän rakkautemme oli vääränlaista, mutta toisaalta oikeanlaista.

Vic Allcock (!) on brittiläinen arkeologi, joka työskentelee Suomessa Kahdeksaisen yhteisössä. Yhteisö nojaa luonnon kunnioittamiseen ja uskoo vanhoihin suomalaisiin luonnonhenkiin. Säde on elämään näennäisen mutkattomasti suhtautuva nuori nainen, joka on aikoinaan työskennellyt ja etenkin rakastellut Vicin kanssa Kreikassa. Kalevalaa Lönnrotin kirjoittamana fanifiktiona pitävä Säde päätyy Kahdeksaiseen töihin. Kahdeksaista johtaa pelottava ja valovoimainen suomalais-kreikkalainen Voula, jonka kanssa Säde ei tule toimeen. Kotona Sädettä taas odottaa pelejä koodaava arkinen Antti. Ihmissuhteet ja maailmankatsomukset kohtaavat samalla, kun kaivaustyöt Kahdeksaisella etenevät. Kaiken kukkuraksi kirjan minä-kertoja Vic jo heti ensisivuilla ilmoittaa olevansa kuollut.

Miina Supinen on niitä kirjailijoita, joilta odotan paljon. Liha tottelee kuria oli mielestäni raikas, roisi ja hulvaton. Orvokki Leukaluun urakirjaa olen lukenut sieltä täältä välipaloina ja nauranut ääneen. Supisen tuorein romaani Säde enteilee Supisen olevan vielä paljon muutakin kuin kirjallisesti taitava (ja tarkkanäköinen!) humoristi. Omalaatuisen pari- tai kolmoissuhteen rinnalla on arkeologiaa ja Kalevalasta ammentavan uskonnollisen yhteisön kuvausta.

Tavallaan, jos sitä ajatteli, maailma on täynnä ennusmerkkejä, merkittäviä sattumia ja symboleita. Askel totaaliseksi hörhöksi ei ollut mitenkään kauhean suuri vaan oikeastaan melko lyhyt. Lyhyt, mutta tietysti hänelle mahdoton.
Koska olihan Säde nyt tietenkin ateisti. Hänen maailmankuvansa perustui tieteen todistukseen. Ateisti, kuten vanhempansa, isosiskonsa ja Antti. Heistä kukaan ei tarvinnut jumalia, Joulupukkia tai muita mielikuvituskavereita. Älyllinen rehellisyys, suoraselkäisyys, terve kriittisyys ja Occamin partaveitsi, joka oli sellainen viiltävän looginen päättelyketju, joka teki ufoista ja homeopatiasta silppua.

Säde pitää sisällään paljon. Romaanin uskonto- ja tavallaan myös ympäristöteemat antavat ajatuksia, mutta loppujen lopuksi tarjoavat kirjalle vain kehyksen. Keskiössä ovat ihmissuhteet niin hörhön Kahdeksaisen yhteisön sisällä kuin ennen kaikkea Säteen elämässä lapsuudesta nykypäivään. Etenkin Säteen, Antin ja Vicin suhde on erikoinen, sillä Säde on sen kummemmin miettimättä molempien kanssa. Vaitonainen Antti on hänen poikaystävänsä, nelikymppisen Vicin kanssa hän taas "panee" tuon tuostakin ja haaveilee joskus enemmästäkin. Säde tekee tämän ilman tunnontuskia, minkä molemmat miehet tietävät. Tämä omatunnottomuus on melkeinpä virkistävää ja Säde on muutenkin mainio romaanihahmo. Hän on ehkä hieman paperinen, mutta samalla tyttömäisen herttainen ja hänen kauttaan moni asia valottuu uudella tavalla. Säde on myös korostetusti toimijuuteen  tähtäävä hahmo - niin seksuaalisesti kuin maailmankatsomustaan pohtiessaan. Kaikki muut jäävät Säteen varjoon, joten kirjan nimi kantaa hyvin päähenkilönsä moniulottuvuutta tai -merkityksellisyyttä.

Supinen kirjoittaa sujuvasti ja Säteen parissa viihtyy erinomaisesti. Aiemmin lukemieni Supisen kirjojen huumori on kaukana, mutta kirja tuo tarjoilee muutamia hymyilyttäviä oivalluksia. Vanhana korosteisen epähörhönä folkloristina tunsin miltei lämminhenkisyyttä ajatellessani Kahdeksaisen yhteisön jäseniä, jotka niin kovasti haluavat olla osa luontoa ja uskoa kuvittelemiinsa vanhoihin suomalaisiin uskomusolentoihin. Kirjan luontokuvaukset ovat hienoja ja huvittaviakin: suopursun seksikäs tuoksu tai Helsingin ja Sipoon rajaseudun metsät tulevat hyvin kuvailluksi.

Kirjassa on kuitenkin muutama mutta, ja olen Helmi-Maaria Pisaran kanssa samaa mieltä kahdesta asiasta. Ensiksikin romaanin pääpointti katoaa jonnekin ja toiseksi kirjaan on jäänyt jonkin verran kielellistä huolimattomuutta (tai painovirheitä). Vaikka jälkimmäinen huomio ei kuitenkaan vaikuttanut omaan lukukokemukseeni, panin asian kuitenkin merkille. Mitä Säteen päällimmäiseen merkitykseen tulee, niin se hukkuu ainesten runsauteen. Säde on uskontokriittinen, mutta välittää silti yhteisöllisyyden houkuttavuutta. Säde on rakkausromaani, ja vaikka romanttinen rakkaus onkin siinä perustellusti kaukana, ei rakkauteen kuuluva välittäminenkään aina oikein näy tai kosketa. Kokonaisuus tuntuu sekavalta, joskin sujuvasti kirjoitetulta ja - kuitenkin - hyvin rakennetulta. Tästä syystä Säde jää vain hyväksi ja omalaatuiseksi romaaniksi.

Mutta onneksi Supinen ja Supinen. Luulen, että hän voisi kirjoittaa mitä tahansa ja viihtyisin silti: Grantassa ollut Luovan myrskyn ruokalista osoittaa, että Supinen voi vain listata asioita ja minä nautin hänen tekstistään. Säteenkin vahvuus on Supisen kerrontatavassa. Yhdessä sopivasti erikoisen aihepiirin kanssa se tekee Säteestä hyvällä tavalla harvinaislaatuisen romaanin.

---

Säde sädehtii myös Taikan ja Minnan blogeissa. Assyriologin lifestyle-blogissa kirjaa on tarkasteltu arkeologin näkökulmasta.