Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Kustantaja: Teos 2013
Kansi: Jussi Karjalainen
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 339
Kotimainen romaani

Murha, se oli ainoa poikkeava asia Karenin elämässä, se mikä teki siitä varsinaisesti tarinan. Se mikä sai ihmiset nostamaan kulmakarvojaan silloin kun Karen sanoi mistä oli kotoisin. Usein hän jätti Fetknoppenin mainitsematta, sanoi mieluummin olevansa kotoisin Kökarista tai Kustavista ja nyökkäili kun ihmiset kyselivät tunsiko hän heidän tuttujaan. Nimeltä ehkä. Kyllä siellä taisi asua samannimisiä. Hän mieluummin halusi liittyä muistoihin purjehduksesta, sileistä rantakallioista, hupsua murreruotsia puhuvista saaristolaisista kuin liittyä otsikoihin, vereen ja häpeään.

Arvokkaana vanhana rouvana pidetty Karen, 83-vuotias, lähtee kotoaan vanhalla Plymouthillaan. Huoltoasemalla hän kohtaa asemaa ryöstämässä olevan pariskunnan, jonka naisosapuoli tarvitsee Karenin apua. Yhdessä 17-vuotiaan, raskaana olevan iranilaistaustaisen Azarin kanssa Karen matkustaa Fetknoppeniin, saarelle, joka sijaitsee Korppoon Galtbytäkin kauempana. Saari on vuosia aiemmin ollut Karenin koti. Hän on kasvanut saarella yhdessä veljensä Sebastianin kanssa. Ja saarelta hän on myös poistunut. Kesäkuun 1947 tapahtumat eivät ole jättäneet Karenia koskaan rauhaan: hänen lapsuudenystävänsä Kersti katosi ja löydettiin sittemmin kuolleena. Murhasyytteen sai Sebastian. Karen on vakuuttunut veljensä syyttömyydestä. Olisiko Karen voinut tehdä jotain toisin? Ja mitä kaikkea pakomatka Azarin kanssa avaa kummallekin naiselle?

Leena Parkkisen Galtbystä länteen on jännityskertomus, lähihistoriaan ja nykyhetkeen sijoittuva laaturomaani ja kahden naisen kasvukertomus. Luin Parkkisen esikoisromaanin, Sinun jälkeesi, Maxin viime syksynä ja lumouduin kirjasta niin, että nostin sen yhdeksi parhaimmista viime vuonna lukemistani kirjoista. Onkin siis selvää, että Galtbystä länteen päätyi lukulistalleni.

Kotona Karen painaa Sebastianin pään kaulaansa vasten. Kaikki on hyvin, hän haluaa sanoa. Minä korjaan kaiken.

Kaikki ei tietenkään ole kunnossa, ei vuonna 1947 eikä 2010-luvullakaan. Galtbystä länteen -romaanissaan Parkkinen kuljettaa tarinaa kiinnostavasti 1930- ja 40-lukujen saaristossa sekä nykypäivän Turussa ja Tampereella. Karen ja Azar ovat erikoinen parivaljakko, joiden kummankin mennyt paljastuu pikkuhiljaa niin omien kuin toistenkin tekojen, sanomisten, odotusten ja toiveiden kautta.

Pidin kirjasta paljon. Uppouduin siihen työmatkoillani ja olin sen otteessa iltaisin ennen nukkumaan menoa. Eniten pidin tarinasta ja siitä, kuinka Parkkinen sen rakentaa: takautumista, ennakoinnista, menneestä ja nykyisyydestä. Pidin myös siitä, millaiseksi Parkkinen kuvaa Sebastianin ja Karenin välisen suhteen, isoveljen ja pikkusiskon läheisyyden ja erilleen kasvamisen.  Eniten pidin Karenista. Pidin siitä, miten hän pitää verestä, kunhan se leviää vain englantilaisten kartanoiden matoille. Rakastin sitä, kuinka Karen pohtii aikaa ja sitä, miten vähän aika ja ihmiset muuttuvat. Aika vain valuu ja ikä on arvaamaton asia. Karen myös sai aikaan pieniä omatunnon väristyksiä tyylitajussani tai sen puutteessa: Karen ei koskaan mene ulos ruskeissa kengissä, jos on valinnut mustan laukun ja hansikkaat. Minä kannoin Parkkisen kirjaa mustassa olkalaukussa, mutta minulla oli ruskeat kengät - siitäkin huolimatta, että olen oppinut saman. Mutta se tyyli(ttömyyde)stä.

Parkkisen onnistuu yhdistää niinkin erilaisia teemoja kuin teiniraskaus, toisen polven maahanmuuttajuus, vuosikymmenten takainen murha ja saaristolaisyhteisön vanhoillisuuteen saakka yltävä tiiviys. Romaanin jännityksellinen kaari kantaa ja tarina on melkeinpä harvinaisen ehjä, juonenkuljetus onnistunutta. Suurimmat jännitteet liittyvät kuitenkin ihmisten keskinäisiin väleihin, joiden monisäikeisyyden Parkkinen rakentaa taitavasti. Kaiken lisäksi kirja herättää lukijassa tunteita.

Loppupuolella kierroksia on paikoin turhankin paljon, mutta romaanin varsinainen loppu on sellainen, joka jättää lukijalle kiitollisen mielen: kiitollisen harvinaisen hyvästä kirjasta.  Toistaiseksi pidän Sinun jälkeesi, Maxia parempana Parkkisen romaanina, mutta näiden kahden kirjan perusteella voin sanoa, että minulla on uusi suosikkikirjailija.

Myös Hanna ja Sara pitivät kirjasta.