Neil Gaiman: Neverwhere - maanalainen Lontoo

Lontoo-viikko
Neil Gaiman: Neverwhere - maanalainen Lontoo
Kustantaja: Otava 1998 (pokkaripainos 2000)
Alkuteos: Neverwhere
Suomennos: Mika Kivimäki
Kansi: Jukka Murtosaari
Sivuja: 313
Brittiläinen fantasiaromaani

Perjantaina minulla oli työpaikka, morsian, koti ja elämä jossa oli järkeä (siis siinä määrin kun elämässä yleensä on järkeä). Sitten tapasin loukkaantuneen vertavuotavan tytön jalkakäytävällä ja yritin olla laupias samarialainen. Nyt minulla ei ole morsianta, kotia eikä työtä. Kävelen paraikaa kymmeniä metrejä Lontoon katujen alla ja odotettavissa oleva elinaikani on pituudeltaan samaa luokkaa kuin itsemurhaa hautovalla mäkäräisellä.

Richard Mayhew on suhteellisen hyvin elämässään pärjäävä nuorukainen, jolla on työpaikka hyvässä toimistossa, vuoka-asunto kelvollisessa osoitteessa Lontoossa ja kihlattuna uratykki Jessica, joka tuntee kaikki oikeat ihmiset. Illalliselle mennessään Richard ja Jessica kohtaavat verta vuotavan nuoren naisen, jota Richard päättää auttaa. Tämä muuttaa kaiken: Richard huomaa tulleensa tempaistuksi mukaan maananlaiseen Lontooseen, eräänlaiseen toiseen todellisuuteen, jossa murhaajat ja enkelit, puhuvat rotat ja kalmankalpeat tytöt ottavat mittaa toisistaan. Croup ja Vandemar, eräänlaiset vuosisatojen takaiset palkkamurhaajat, vaanivat kintereillä ja verisenä löytyneellä Doorilla on ihan oma paikkansa koko alisessa maailmassa.

Neil Gaimanin Neverwhere - maanalainen Lontoo on odottanut kirjahyllyssäni jo toistakymmentä vuotta. Ostin romaanin ulkokirjallisista syistä: olen jo vajaan kahdenkymmenen vuoden ajan fanittanut - enemmän tai vähemmän - Tori Amosin musiikkia. 1990-luvun tuotannossaan Amos viittasi usein ystäviinsä, useissa kappaleissa Neil Gaimaniin: kappaleessa Tear in your Hand kuului "'me and Neil'll be hangin' out with the Dream King / Neil says hi by the way", ja Carbon-kappaleen Neil-rivi "Get me Neil on the line / No, I can't hold / Have him read 'Snow Glass Apples' where nothing is what it seems" on itse asiassa oman blogini nimen alkusyy. Kun kuulin Gaimanin kiittelevän Amosta romaaninsa loppusanoissa, toimin kunnon fanin tavoin ja ostin kirjan hyllyyni. En kuitenkaan päässyt alkua pitemmälle. Kirjan alussa esitellyt Croup ja Vandemar tuntuivat pikemminkin naurettavilta kuin kiinnostavilta romaanihahmoilta ja koko kirja jäi. Tänäkesäiseen Lontoo-viikkooni Neverwhere tuntui sopivan kuitenkin paremmin kuin hyvin.

"Minä en ymmärrä, miksi teillä täällä alhaalla on sumuja, kun meillä ei ole?"
Door raapi nenäänsä. "Lontoossa on jäljellä pieniä vanhan ajan kuplia, joissa asiat ja paikat säilyvät ennallaan. Ne ovat kuin kuplat meripihkassa", hän selitti. "Lontoossa on paljon ikaa ja sen on mentävä jonnekin - kaikkea sitä ei voi käyttää kerralla."

Neverwhere on hyvin lontoolainen kirja. Se liikkuu niin tavallisessa, arkisessa Lontoossa, museoissa, Cityssä, Leicester Squaren elokuvateattereissa, kuin maanalaisessa kaupungissa, Night's Bridgessä ja Harrodsilla, jonka tunnelma on kaukana Knightsbrigden hienostotavaratalosta. Maananlainen Lontoo noudattaa ainakin osin maanpäällisen Lontoon karttaa, sen metroasemia. Paljon tapahtuu juuri metrotunneleissa ja katakombeissa, jotka tarjoavat puitteet synkille, muttei kovin pelottaville tapahtumille. Neverwheren Lontoo on toisaalta tunkkainen ja pimeä, toisaalta Thamesin vedestä heijastuvat tähdet saavat kaiken näyttämään satumaalta.

Gaiman kirjoittaa vetävästi ja rönsyillen. Neverwheren tarina ei ole kovin omaperäinen, vaan luottaa tuttuihin fantasia-aineksiin: on tavallinen nuorukainen, joka joutuu keskelle outoja tapahtumia, kokonaan toiseen maailmaan; on markiiseja ja rikollisia, sivustakatsojia ja elämän siipirikkoja, joilla jokaisella on oma roolinsa maanalaisessa kaupungissa. Gaimanin tekstissä on paljon huumoria ja uskoa tarinankerronnan, sadun, voimaan ja vaikkei tarina olekaan ainutlaatuinen, on Gaiman hyvä kirjoittaja ja hänen tekstiään lukee mielellään. Mika Kivimäen suomennos on onnistunut.

Lukiessani törmäsin kuitenkin vanhaan, omakohtaiseen ongelmaan: en ole koskaan ollut suuri fantasiakirjallisuuden ystävä. Luen kyllä mielelläni spefiä, Jääskeläisen ja Murakamin maagista realismia ja reaalifantasiaa, mutta eri maailmojen välillä liikkuminen ei kiehtovuudestaan huolimatta ole ollut kirjallisesti minun heiniäni. En osaa kunnolla eläytyä fantasiakirjan maailmaan, joskin lapsille suunnattu fantasia - esimerkiksi Narnia-kirjat ja Enden Tarina vailla loppua - on poikkeus. En välttämättä haluakaan eläytyä lukemaani, vaan pidän etäisyydestä ja siitä, että saan toki olla kirjan vietävänä, mutta koko ajan prosessoida lukemaani. Fantasiakirjallisuuden eräs tehtävä - minun mielestäni, en uskalla esittää yleistäviä mielipiteitä - on kuljettaa lukijansa toiseen todellisuuteen ja saada hänet elämään hetken aikaan toista todellisuutta. Tätä en saavuttanut: en pelännyt, ihastunut, juossut karkuun tai hengästynyt Richardin ja Doorin mukana. Viihdyin kuitenkin tavattoman hyvin. Luin Gaimanin kirjan miltei yhdeltä istumalta, mitä teen vain aniharvoin kirjoja lukiessani. Neverwhere imaisi mukaansa, se koukutti kestonsa ajan. Toisen lukemani Gaiman teoksen, Coralinen, veroinen se ei kuitenkaan mielestäni ole.

Koska viihdyin fantasian äärellä näin hyvin, pitänee lukea genreä enemmänkin. En tee sitä ihan heti, mutta on hauskaa yllättyä myönteisesti vierastamansa lajityypin parissa. Kaikille Lontoon-matkaa suunnitteleville Gaimanin romaani on suorastaan mainio.


P.S. Pahoittelen pitkää Tori Amos -aiheista johdantoa. Vanha fani innostuu joskus. :)