Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Kustantaja: Siltala 2013
Kansi: Satu Ketola
Sivuja: 125
Kotimainen kaunokirjallisuus

Kuka sinä edes olet. Työskentelet sahalla. Katselet taivasta. Ammuit koiran vaikka et olisi halunnut. Ja kuka minä olen, minä en tiedä, ehkä sinä voit kertoa sen minulle.
Minä rakastan sinua jo nyt. Ei sellaista vain voi sanoa.

Sinä päivänä kun Iida tapasi Eliaksen, häntä puri kyy. Melkein tästä alkaa Iidan, Eliaksen ja osin Edlankin tarina. Matka apteekkiin johtaa kohtaaminen sillalla helteisenä heinäkuun päivänä. Eletään sota-aikaa, Iida on kunniallinen kansakoulunopettaja, yksi kolmesta siskoksesta. Elias vie häneltä jalat alta ja Iida tietää rakastavansa Eliasta ennen kuin tietää miehestä mitään. 2000-luvulla Edla, toinen Iidan siskoista, on kuolemaansa odottava vanhus. Sattuman oikusta hän tapaa nuoren Viljamin, jossa on jotain tuttua. Vanha nainen ja nuori mies tutustuvat ja kipeä mennyt palaa Edlan mieleen.

Inka Nousiaisen romaani Kirkkaat päivä ja ilta on saanut pääosin oikein hyvän blogivastaanoton. Maria luonnehtii kirjaa kauneimmaksi kevään 2013 aikana lukemakseen kirjaksi. Sara pitää kirjaa sivumääräänsä suurempana ja painavampana; Hannalle teos on hyvä pienoisromaani, Annikalle taas kirja on kuin taulu, jota voi katsella monista eri näkökulmista. Jonna löysi vangitsevan romaanin. Morre on tyytyväinen, muttei ihastunut ja kohtasi kirjassa inhokkikliseensä. Olen aina ollut herkkä kirjoille, joiden kieli on kaunista ja tarina hyvällä tavalla pakahduttava. Jo Satu Ketolan kansi lupaa jotain tuollaista, minkä vuoksi oikein odotin Nousiaisen kirjan lukemista.

Elokuun leppeinä iltoina Iida kävi yksin uimassa poukamissa joissa ei ollut muita. Hän riisui vaatteet ja kellui selällään veden kannettelemana, kuvitellen että hänen ympärillään oli koko ajan jonkun kädet.
Jos jokin nyt tulisi, mistä se tulisi?

Kirkkaat päivä ja ilta on ihana kirja. Inka Nousiainen kirjoittaa niin kauniisti, että ihana-adjektiivin yliviljelyn uhallakin korostan hänen käyttämänsä kielen ja kielikuvien ilmavaa ihanuutta. Nousiainen osaa rinnastaa asioita pienesti ja siksi niin tilannetajuisesti: kuinka rajallinen ihminen onkaan - ja kuinka taivaalla pilvet liikkuvat ihmeellisen nopeaan; kuinka Iidan luokan oppilaista tulisi vielä jotain, vesiheinää, viljavaa peltoa, villiruusuja kallioiden koloissa. Ihana ei kuitenkaan tarkoita aina ongelmatonta. Lukiessani minulle kävi niin, että jäin aavistuksen ulkopuolelle koko kirjasta, ennen kaikkea sen  henkilöistä. Sota-ajan tapahtumat, ankaruuden, hellyyden, odotuksen ja vieraiden tunteet kyllä välittyvät tekstistä, mutta nimenomaan kielen tasolla. Henkilöihin ja pienen romaanin kokonaisuuteen sen sijaan on vaikeampi päästä sisälle: Etenkin Edla ja koko nykyaika tuntuivat aluksi yhdentekeviltä, mutta lopulta ymmärsin, miksi kirja sisältää kaksi eri aikatasoa. Silti kokonaisuudesta jäi hieman valokuvamainen maku, kaunis, pakahduttavakin, mutta liikkumaton.

Romaanin - tai kerronnan ja romaanihenkilöiden yhteensovittamisen - etäisyys muuttuu kuitenkin jossain välissä kirjaa. Kuin huomaamatta tarina alkaa vetää ja kirja vie mukanaan, lopulta koskettaakin. Kirjabloggaajana minulla on vapaus pohtia lukemaani niin henkilökohtaisella tasolla kuin haluan, minkä vuoksi kerron, että Nousiaisen kirjassa on yksi teema, joka on minulle aina hyvin koskettavaa ja melkein omakohtaista luettavaa. Tämän aihion vuoksi huomasin lopulta kiinnittyneeni aluksi niin vieraaksi ja asetelmalliseksi jäävään kirjaan - ja sen vuoksi tulen varmasti vaalimaan kirjaa sydämessäni, vaikkei Kirkkaat päivä ja ilta ihan kirjarakkaudeksi muodostunutkaan.

Kauniin kielen ja koskettavan tarinan ohella kiitän vielä sitä tapaa, jolla Nousiainen kytkee luontokuvaukset ja vuodenkierron osaksi henkilöidensä tunteita ja mielenmaisemaa. Siinä hän onnistuu liki samoin kuin Juhani Aho Papin tyttärensä ja Papin rouvansa kanssa. Nousiaisen kirjan luettuani mieleen nousee yksi sana: kiitos.

--
Koska tähtien antaminen on vaikea laji, päätin nyt kokeilla jättää ne pois. Minähän olen niitä lukijoita, jotka lukevat sitä josta lähtökohtaisesti pitävät, joten jo pelkkä kirjan päätyminen blogiini kertoo siitä, että tavalla toisella koin teoksen lukemisen arvoiseksi. Teen nyt pehmeää laskua tähdettömään aikaan ja kerron, että Nousiaisen romaani sijoittuisi jonnekin kolmen ja puolen - neljän tähden välille. Niin kaunis se on - ja siksi myös niin vieraaksi jäävä.