Katja Kettu: Kätilö

Katja Kettu: Kätilö
Kustantaja: Wsoy 2011
Kansi: Marjaana Virta
Kotimainen romaani
Sivuja: 348

Tämän mie otan. Toista en vaadi.
Ja vasta myöhemmin ymmärsin, ettei Jumalan kanssa tehdä tuollaisia sopimuksia. Eikä koskaan pitäisi koettaa väkisin ottaa sellaista, mitä Jumala hyvyydessään ei halua muille jakaa. Lainata korkeintaan, mutta siitäkin saa maksaa hinnan ja se hinta on elinikäinen kärsimys.

Kuinka lukea teos, joka on ehkä kotimaisen kirjablogihistorian puhutuin? Mitä sanoa kirjasta, josta kaikki muut ovat bloganneet? Kirjasta, jota on luonnehdittu väkevääkin väkevämmäksi; joka on vienyt lukijansa unien rauhan eikä ole päästänyt helpolla; kirjasta, joka ei sovi nukkaisille sieluille. Ja joka kuitenkin saa miettimään sitä, mitä on olla ihminen, mitä on kaikennielevä rakkaus. Miten voi lukea kirjaa, josta kirjoitettuja tekstejä on viimeisten kuukausien aikana lukenut lähestulkoon ahmien? Tartuin kirjaan sitä kauan kierrelleenä mieleni täynnä kaikenlaisia ennakko-odotuksia: pelkäsin kirjaa, pelkäsin sen olevan liian rankka ja visvainen minun kirjamielelleni. Samalla pelkäsin, että olen liian kylmäkiskoinen lukija tunteakseni sitä, mitä niin monet ovat Kätilön sivuja käännellessään kokeneet. Mietin jo ennakkoon, että tulenko lukemaan koko Kätilän aivan "väärin". No, tietenkin kirjan voi lukea ja vieläpä varsin mielellään eikä mitään voi koskaan lukea väärin.

Katja Ketun Kätilö (2011) on Runeberg-palkinnon sekä Blogistanian Finlandian voittanut vahvaääniseksi kuvattu romaani. Petsamon kunnan Parkkinan kylään pitkälti sijoittuva teos kertoo suomalaisen kätilön ja saksalais-suomalaisen SS-upseerin rakkaustarinan. Tosipohjaiseksi kertomukseksi mainittu romaani kuljettaa lukijansa Petsamosta jäämerelle Kuolleen Miehen vuonolle, Titovkan vankileirille sekä muistojen kautta myös Ukrainan Babi Jarissa tapahtuneiden joukkotuhojen äärelle. Lapin sodan ajasta kertova tarina alkaa Helena Angelhurstin esipuheella, mutta rakentuu kokonaan kätilön ja upseerin vuoropuhelulle, päiväkirjamaisille merkinnöille sekä Kuolleen miehen tyttärelleen kirjoittamille kirjeille.

Villisilmäksi ja Vikasilmäksi kutsuttu kätilö on toisaalta arvostettu Fräulein Schwester, jolla on ammattitaitoa hoitaa niin synnytykset kuin abortitkin. Toisaalta hän on punikkiäpärä, hyljeksitty ja yhteisönsä ikuinen ulkopuolinen, vanhapiika ja neitsyt vielä korkeassa kolmenkymmenenkuuden vuoden iässäkin. Johann "Johannes" Angelhurst on suomalaisen äidin ja saksalaisen isän komea poika, SS-upseeri ja Leni Riefenstahlin urasta innostunut valokuvaaja, joka saa naiset haluamaan itseään. Hän kuitenkin huomaa vain kätilön, naisen jonka jälkeen hän ei aidosti halua ketään muuta. Johanneksen nähdessään Villisilmä päättää, että Jumalani, tuon mieheni mie haluan. Jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi. Eikä hän toista koskaan vaadikaan, mutta rakkaus Johannekseen saa ennestäänkin moraalin rajoja venyttävän kätilön ajautumaan pimeälle puolelle, niin valtaan kuin epäröintiin, yhtä lailla hekumaan kuin häpeäänkin. Viimeistään Kuolleen Miehen vuonolla kaikkea on katsottava silmiin.

Voi Jumalani. Voi Johannes rakkaani rytökeittiöni, maallisen taipaleeni suosta nouseva räähkäläisen lupaus. Kinttupolkuni tuleva tallaaja, sorea siementäjäni. Piiskaa olisi ansainnut niin kuin saarnassa sanottiin. Mutta samalla tiesin, että turhaa se olisi ollut. Ei minuun mikään ruoska olisi pystynyt, eivät hehkuva rauta eivätkä taivaalta satavat perkeleet. Olit luvannut tehdä minulle seppeleen. Käärin itseni vuotaan hetekan viereen ja valvoin siinä untasi vartioiden. Hätistelin hittolaisia vuoteesi jalkopäästä ja kiitin Jumalaa.

Kun aloin lukea Kätilöä, iski Katja Ketun kieli heti ensimmäisenä vasten lukijankasvojani. Kätilön kieli on niin runsasta, runollista, kuvailevaa ja taianomaista, että kirjan äänikirjana kuunnellut Amma pohti kielen roolia romaanin kolmantena päähenkilönä. Tuo ajatus on helppo allekirjoittaa, sillä kieli on Kätilön suurin vahvuus. Ilman Ketun väkevää, roisin ja kauniin välillä vuorottelevaa kieltä Kätilö olisi vain yksi hyvä sota-aikaan sijoittuva raadollinen romaani muiden joukossa. Ei se turha olisi silloinkaan, koska Kätilön tarina on kiinnostava ja tärkeä, mutta kielensä ansiosta kirja nousee aivan omanlaisekseen, vereväksi ja eläväksi.

Erinomaisesti käytetty kieli on mielestäni kirjan suurin vahvuus, mutta paikoin se on myös heikkous. En sano, että kieli olisi missään kohtaan heikkoa, mutta ainakin minua äärimmäisen runsaat kielikuvat paikoin uuvuttivat. Koin, ettei tarinaan jää tarpeeksi ilmaa, vaan kaikki hukkuu virtsanlemun, suopursujen, turpeentuoksuisten sukkien tai kyrvällä täyteen survomisen alle. Yhtä lailla koin olevani hieman hukassa myös kirjan lukuisten henkilöhahmojen kanssa. Osin voin hyvikin allekirjoittaa Jennin ajatuksen romaanin kielihurjastelusta, vähemmälläkin tulisi toimeen. Etenkin alkupuolella olin suorastaan tuskastua kaiken runsauteen, mutta tarina imaisi kuitenkin mukaansa romaanin puolivälissä. Samalla kirjan henkilöistäkin alkoivat erottua ne kaikkein keskeisimmät: Näkkälän väki, korkea-arvoinen Herman Gödel ja kolttatyttö Masha. Kun totuin Ketun kieleen, huomasin että juuri kaikkien kielellisten äärimmäisyyksien vuoksi myös sodan kauheimmatkin teot olivat yllättän helposti luettavissa. Mitä runsaammin ja yksityiskohtaisemmin ihmisten hirviömäisestä käyttäytymisestä kerrottiin, sitä vieraannuttavampaa minun oli niistä lukea - sitä helpommaksi lukeminen kävi. Ketun käyttämä kieli siis sekä toi kaiken liki että vieraannutti sopivasti. Eikä sodasta voisi ehkä toisin kertoakaan, sen julmuutta ja kauheutta on turha peitellä sotilasromanssien alle.

Pidin kovasti myös kirjan tarinasta ja teemasta. Sota ja rakkaus ovat melkein ikuisiksi teemoiksi luokiteltavia tarinanaiheita. Suomen historiaan, Lapin sotaan sekä pohjoisen luonnon- ja ihmiskuvaukseen vahvasti pohjava Kätilö on kirjoitettu hyvin. Kettu nostaa esiin sellaisia asioita, joista vielä ainakin omina lukiovuosinani historiantunneilla vaiettiin tai korkeintaan ne mainittiin oppikirjan sivulauseissa. En usko, että Kätilö varsinaisesti uudistaa historiallisen romaanin genreä, mutta hän ehdottomasti tuo siihen oman intensiivisen naisnäkökulmansa. Kettu onnistuu mielessäni siinä, mitä jäin kaipaamaan Jenni Linturin sinänsä onnistuneesta romaanista Isänmaan tähden. Ketun teos on, kuten Salla toteaa, helppo liittää osaksi vahvan kotimaisen kertomusperinteen jatkumoa. Kätilö ei ole pelkästään Lapin sodan kauhujen kuvausta, vaan se on sekä rakkaustarina että moraalitutkielma. Villisilmän ja Johanneksen hullu rakkaus ajaa tekoihin, joilla on seuraamuksensa. Kettu saakin pohtimaan sitä, minkä verran ihminen itse määrää omaa kohtaloaan, minkä verran sitä määrää sota, minkä verran sodan mielipuolisiksi tekemät muut ihmiset. Kettu tavoittaa hyvin sen, mitä tapahtuu, kun kaikki tolkku tuntuu katoavan maailmasta.

Nostin Kätilön omalle Blogistanian Finlandia-ehdokaslistalle, vaikken ollut silloin kirjaa vielä lukenutkaan. Nostaisinko Ketun romaanin listalle edelleen? Ehdottomasti. Booksyn tavoin suhtauduin kirjaan hieman epäillen, mutta nyt olen ainakin osin myyty. Kätilö on niin rikas ja koskettava sekä kieleltään että tarinaltaan, että se on ehdottomasti palkintonsa ja blogisuosionsa ansainnut.

****+

P.S. Kätilöstä on kirjoitettu niin monissa blogeissa, että en nyt linkitä tänne loppuun niistä yhtään. Sen sijaan oman blogitekstini lomassa on linkkejä muutamiin sellaisiin arvioihin, jotka syystä tai toisesta ovat puhutelleet. Kiitos kaikille bloggaajakollegoilleni hienoista teksteistä elämyksen, rikkirevittynä olemisen sekä analyysin rajamailla. Itse taisin saada kirjasta irti vähän tuota kaikkea: pystyin sulkemaan Kätilön tyytyväisenä.