Holly Webb: Pörrö lumipyryssä

Holly Webb: Pörrö lumipyryssä
Alkuteos: Lost in The Storm 2007
Kustantaja: Karisto 2012
Suomentanut: Tuula Syvänperä
Kuvittanut: Sophy Williams
Ulkomainen lastenromaani, Iso-Britannia
Sivuja: 109

Pörrö käpertyi mukavasti koriinsa ja torkku vähän aikaa, mutta sen teki kovasti mieli ulos. Ellan varoittelusta huolimatta se halusi tutkia lunta. Se tassutteli kissanluukulle ja kurkisti ulos. Lumi oli upouutta ja houkuttelevaa. Pörrö ei nähnyt siinä yhtään jälkeä, vain narskuvan, kimaltelevan valkoisen peitteen. Se työnsä nenällään luukun varovasti auki ja nuuki. Lumi tuoksui niin raikkaalta, ja Pörrö kuuli tuulen puhaltavan puissa ja lumen tupsahtelevan pehmeästi oksilta maahan. Miten se voisi jäädä sisälle? Ei se menisi kauas...

Englantilaisen Holly Webbin lastenromaani Pörrö lumipyryssä (2007/2012) on tämän viikonloppuni toinen lumikirja. Lumipyry-aiheinen kirja sopiikin tämän laskiaissunnuntain tunnelmaan, kun uutta lunta tupruttaa taivaan täydeltä ja valkoisen peitteen pitäisi ennusteiden mukaan lisääntyä täällä eteläisessä Suomessa ainakin kahdenkymmen senttimetrin verran. Melkein tekee mieli pyytää anteeksi, en halua manata lisää lunta näillä lumikirjoillani. En vaikka, pidänkin tästä vuodenajasta ja siitä muumilaaksontalvimaisesta näkymästä, joka talomme ikkunoista aukeaa. Onneksi säätila ei ole kirjabloggaajan säädeltävissä, mutta varsin hyvään aikaan pienestä Pörrö-kissasta kertova kirja luettavakseni tuli.

Pörrö on äärettömän suloinen raidallinen kissanpentu, joka asuu pienessä englantilaiskylässä kouluikäisen Ellan ja tämän vanhempien kanssa. Helmikuussa tienoon peittää paksu lumipeite eikä lumentulo tunnu lakkaavan. Taloon on juuri asennettu kissanluukku, jonka ansiosta Pörrö pääsee kulkemaan vapaasti talosta ulos ja takaisin sisään. Eräänä lumisateisena päivänä se lähtee seuramaan lumihiutaleiden tanssia päätyen yhä kauemmas ja kauemmas kotoa. Se kulkee lumessa yli puutarhojen, ali aitojen ja halki pienten metsiköiden. Pian Pörrö huomaa olevansa eksyksissä ja hätä valtaa sen mielen. Yö saapuu eikä kotia näy. Onnekseen Pörrö päätyy metsän keskellä olevaan autioon taloon ja saa katon päänsä päälle. Kun se viluisena alkaa etsiä lämmintä paikkaa talosta, kuulee se hyvin vienon naukaisin. Kuka itkee talossa ja miksi sillä on niin pieni ääni? Ja löytääkö se koskaan takaisin kotiin Ellan luo?

Webb kertoo kirjassaan pienen kissan tarinan, jota Sophy Williamsin kuvitus tukee ihanasti - kaiken ihana-adjektiivin yliviljelemisen uhallakin. Sekä Webbin kerronta että Williamsin kuvitus on suloista ja takuulla pikkutyttöjen mieleistä. Lyijykynäpiirroksillaan Williamsin onnistuu tavoittaa valoja ja varjoja sellaiseen tyyliin, että moni aikuislukijakin varmasti ihastuu. Värillisenä Williamsin kuvittama maailma saattaisi olla hivenen liiankin suloinen, mutta nyt kirjaa lukiessa tulee sellainen olo kuin astuisi ihan oikeasti sisään Englantia harvoin koettelevaan lumitalveen. Parhaiten Williams onnistuu eläinten kuvituksessa tehden niistä ilmeikkäitä. Pörrö on vuoroin leikkisä, vuoroin pelokas, välistä väsynyt ja sitten taas ponteva. Myös Williamsin luontokuvat ovat hienoja: lumipyry, talvimyrskyssä heiluvat puut tai metsän keskellä oleva autiotalo ovat viehättäviä. Ihmiset ovat hieman sarjakuvamaisia, sellaisella nukkemaisella tavalla. Mutta heidänkin osaltaan kuvitus on varmasti pikkutyttöjen mieleen.

Pikkutytöistä puhuminen Webbin kirjassa ei ole kaukaa haettua. Kirja vetoaa varmasti parhaiten juuri esikouluikäisiin sekä pikkukoululaisiin ja nimenomaan niihin tyttöihin, jotka haluavat leikata lehdistä kaikki söpöjen eläinten kuvat irti, nukkuvat kymmenien pehmolelujen kanssa, haaveilevat ratsastuskoulusta ja kärttävät omaa koiraa, kissaa, marsua, pupua tai mitä tahansa pörröistä eläintä harva se päivä. Näin ollen luin Pörrön lumipyryssä nimenomaan pikkutytön äidin roolissa, pienelle tytölleni ja siten valmiina ihastumaan kirjaan. Lukeminen on aina subjektiivista ja lastenkirjojen kohdalla tuo oma lukukokemus usein moninkertaistuu, koska jo ennakkoon tietää, mikä vetoaa omaan lapseen.

Niin subjektiivisesti en kuitenkaan lukenut, ettenkö olisi yrittänyt huomioida kirjan parhaita ja heikompiakin puolia aikuislukijan näkökulmasta. Webb kirjoittaa sujuvasti. Pörrön eksymistarina on vaivatonta luettavaa. Se ei kikkaile tai tunnelmoi liikaa, mutta tekee viehättävästi tiettäväksi sen, kuinka kylmiä englantilaiset talot voivat talviaikaan olla tai kertoo sydäntäriipaisevasti siitä huolesta, joka valtaa lapsen mielen rakkaan lemmikkieläimen kadottua. Vaikka Webbin teksti etenee vaivattomasti, jopa hyvin, olisi muutamiin sanankäänteisiin voitu kiinnittää enemmän huomiota. Koska en ole lukenut kirjaa alkukielisenä, en voi tietää, käyttääkö kirjailija kieltä yksipuolisesti vai onko yksipuolisuus vain suomenkielisen version ongelma: Pörrö nimittäin esimerkiksi sukeltaa lumeen harvinaisen paljon, vaikka se voisi yhtä hyvin mönkiä lumessa tai vaikkapa aurata sitä kissankuonollaan. Kirja ei olekaan kovin omaperäinen lastenkirja. Pörrön tarina on kerrottu monta kertaa aikaisemminkin, Webbin romaani on vain yksi suloinen eläinkirja lisää. Se on onneksi kuitenkin hyvä juuri sellaisena kuin se on.

Webbin kirja ei siis ole suurta taidetta eikä siitä varmastikaan tule tulevaisuuden lastenkirjaklassikkoa. Mutta ei tarvitsekaan: kirjassa on ajatonta viehätystä, se pitää aikuisenkin otteessaan, sopii pituutensa puolesta mainiosti luettavaksi ääneen ja on ylipäätään tavattoman rakastettava. Hyvänen aika, Pörrö on nimittäin niin söpö, että kaltaiseni vannoutunut koiraihminenkin alkaa potea kissakuumetta. Ja minut tuntevat tietävät, että en voi vastustaa englantilaisia puutarhoja lumenkaan peittäminä. Webbin kirja todellakin täytti tehtävänsä.

***½

Kuusivuotiaan tähdet *****
En mä oikeesti anna viittä tähteä, vaan kolmetuhatta! Tai ainakin seitsemänsataaviisikymmentä. Pörrö on niin ihana. Ja se Ella on kiva, mutta Maxissa [Webbin toinen kirja Max, pikku karkulainen] se tyttö on enemmän mun näköinen. Tää oli aika surullinen. Mutta sit kuitenkin iloinen. Parasta oli se, kun... [lapsi selostaa koko kirjan juonen]. Ilmeisesti siis koko kirja oli kuusivuotiaan mielestä huikea - parempaa suosittelua tuskin saa hakea.