Blogihaastattelussa Annelies Verbeke

Eilen päättyneet Helsingin kirjamessut houkutteli Suomeen koko joukon kiinnostavia ulkomaisia kirjailijoita. Tapasin heistä yhden, belgialaisen Annelies Verbeken, jonka uusin romaani Kalanpelastaja (Avain 2011) on julkaistu suomeksi nyt lokakuussa. Sain ilon lounastaa hänen kanssaan Helsingin keskustassa ennen hänen esiintymistään messuilla. Lounaan yhteydessä haastattelin Verbekeä ja keskustelumme polveili niin kirjoittamisessa, kirjoissa kuin ympäristöasioissakin.

Tuorein romaanisi Kalanpelastaja kantaa mukanaan suuria teemoja: meren, kalojen ja ympäristöteeman ohella ehkä vieläkin keskeisemmällä sijalla ovat yksinäisyyden, identiteetin ja mielenterveyden ulottuvuudet sekä erilaiset metaforat niiden takana. Mistä kirjan idea ja aihepiirit syntyivät?

Minulla on aina ensin idea, joka ikään kuin lentää luokseni ja josta alan työstää kirjaa. Kalanpelastajan kohdalla halusin kirjoittaa siitä, millaista henkilökohtaista isompaa hyvää joku voisi tehdä yhteiskunnan tai luonnon hyväksi. Mikä voisi olla päähenkilön henkilökohtainen panos ison asian eteen? Sittemmin tarina sai muitakin linjoja.

Olen aikaisemmin ollut kasvissyöjä ja aloin pohtia kalojen asemaa. Hyvin useinhan kasvissyöjäksi itseään kutsuvat syövät kuitenkin kalaa. Kalat ovat jonkinlaisia eläinmaailman altavastaajia, joilla ei surullista kyllä ole minkäänlaista mahdollisuutta voittaa ekologisessa kilpailussa. Kalanpelastajan päähenkilö Monique Champagne, kirjailija, on surullinen omassa elämässään ja haluaa siihen muutosta. Hän kokee, että näiden eläinmaailman altavastaajien pelastaminen on hyvä asia hänen oman elämänsä - hänen minuutensa pelastumisen - kannalta. Moniquen oma tarina kulkee syvemmälle ja syvemmälle, aina hulluuden partaalle saakka, mutta kalojen pelastaminen on hänelle pyhää.

Kirjasi on melko poliittinen ja metaforinen samalla kertaa. Osaatko kertoa enemmän tästä?

Toimin myös näytelmäkirjailijana ja olen hyvin kiinnostunut erilaisista symboleista ja metaforista. Aloin nytkin etsiä linkkiä evoluution alkuajan ja nykyihmisen välillä, siten keksin kalat kirjani keskeisaihioksi. Kaloihin liittyy symbolisesti niin paljon: darwinismia, teologiaa ja nykyajan ympäristökysymyksiä. Sitten luin myös paljon biologiaa käsitteleviä kirjoja, jotka ovat minulle vieraita - olen aina ollut kiinnostuneempi taiteista ja humanistisista tieteistä. Aloin pohtia fossiileja: sikiöllä on varhaisvaiheessa nähtävillä kidukset, jotka muistuttavat meitä evoluution kulusta. Kalanpelastajassahan eräs mies, Moniquen satunnainen seksikumppani, on mies, jolla on kidukset.

Etsin Moniquen tavoin kirjaani puuttuvaa linkkiä, en ihmisen ja apinan, vaan ihmisen ja alkueliöiden välillä ja keksin kalat. Siten kaikki tuli yhteen: kysymykset siitä, miten me olemme muuttuneet evoluution myötä tai miten ihmisen mieli muuttuu vaikeina aikoina. Monique alkaa ikään kuin sukellella omassa itsessään etsien pelastajaansa, palkintoaan hyvästä kalanpelastustyöstä. Hän menee koko ajan pitemmälle ja pitemmälle. Kalojen pelastamisesta tulee hänen oman itsensä pelastamista ja Monique alkaa pakkomielteenomaisesti nähdä evoluution linkkejä sielläkin, missä niitä ei ole. Kiduksellinen mies on eräs tällanen kuvitteellinen linkki, samoin vanha kreikkalainen pariskunta, joka saa Moniquen ajattelemaan itseään jopa jeesusmaisena pelastajana. Ympäristöpolitiikka ja erilaiset symbolit siis sekoittuvat Moniquen mielessä.

Kirjan hollantilainen nimi Vissen Redden tarkoittaa kalojen pelastamista. Suomalainen nimi Kalanpelastaja on oikeastaan vieläkin sopivampi, kun ajattelen Moniqueta.

Kirja onkin aika hurja ja absurdi sekä samalla hyvin surullinen. Sen nauru on eräänlaista "kylmää naurua".

Niin, se on kirja oman identiteettinsä kadottamisesta, oman mielensä menettämisestä. Itse näen siinä myös paljon valoa ja huumoria, vaikka Kalanpelastajan teemat ovatkin vakavia, surullisiakin. Se on kirja epätoivosta, mutta samalla se toivottavasti lohduttaa. Olen saanut lukijapalautetta siitä, että kirjani päättyvät usein monitulkintaisesti tai avoimesti, mutta kirjailijana koen toisin. Minulle Moniquen tarina päättyy hyvin.

Aluksi kerroit kiinnostavasti kirjasi aihepiiristä. Entä sitten kirjoittamisprosessisi? Miten se etenee? Mistä saat aiheen ja kuinka kirjoitat niin aikataulullisesti kuin sisällöllisestikin?

Kaikkien kirjojeni aiheet ovat olleet keskenään erilaisia. Minulla on aina aluksi mielessäni idea, tulevan kirjani aihepiiri, jota alan tutkia ja kehittää tarinaksi. Esimerkiksi Kalanpelastajassa keskeiseksi tarinalinjaksi tuli se, kuinka Monique tarjoaa itsensä maailmalle ja kaloille. Päähenkilö tulee yleensä samaan aikaan kirjan idean kanssa ja alan rakentaa romaaniani tämän henkilön ympärille.

Usein tiedän kirjani lopun jo viimeistään kolmannen luvun jälkeen, jolloin kirjoitan viimeiset luvut. Muutan loppua harvoin, lähinnä teen pieniä muutoksia, kuten Moniquen tarinan loppupuolelle lisäsin tonnikalakohtauksen, koska kirja tuntui vaativan sitä. Kirjoittamisen lisäksi kirjailijan työhön kuuluu paljon muutakin. Itse luen hyvin paljon esimerkiksi tieteellisiä tekstejä, joiden kanssa menee aikaa. Taustatyön merkitys on suuri ja aina riittää paljon tarkastettavaa.

Kirjoitan aina kaksi sivua päivässä. Se minimi, johon pyrin. Toisinaan tuo kaksi sivua ottaa koko päivän, joskus teksti syntyy nopeasti. Työskentelen kotonani ja aloitan työpäiväni aamuisilla metsälenkeillä beagleni kanssa.

Kerrotko keskeneräisistä kirjahankkeistasi muille tai luetko pätkiä käsikirjoituksestasi läheisillesi?

Lyhyitä tekstejäni luen kyllä läheisilleni ennen niiden julkaisemistakin, mutta kirjoistani olen hiljaa aika kauan. Vasta ensimmäisten 40 sivun jälkeen alan kertoa edes koko käsikirjoituksestani.

Ensimmäinen romaanisi Nuku! on ilmestynyt liki 20 maassa. Olet varmasti matkustellut paljon. Näkyykö se Moniquen matkoissakin?

Kyllä. Olen Vladivostokia lukuunottamatta käynyt kaikissa niissä paikoissa, joissa Monique vierailee. Kalanpelastajassa ollaan kaikkien eurooppalaisten merien äärellä. Meret ovat keskeisiä paitsi matkustamisen, myös Moniquen oman minuuden kannalta.

Loppuun on pakko kysyä vielä Kalanpelastajan päähenkilön nimestä: miksi Monique Champagne?

Niin, Monique on kaikkea muuta kuin kuplivan shampanjainen. Varmasti juuri siksi. Hänen nimensä heijastaa kaikkea sitä hauskaa, mitä hänen ympärillään on, mutta mitä hänen omasta sisäisestä elämästään puuttuu. Moniquehan on hyvin yksinäinen, elää matkalaukkuelämää ja keksi valheellisen identiteetinkin. Mutta vaikka evoluution - henkisen tai biologisen - marginaalissa oleville ei ole tulevaisuutta, voi silti löytää lohdullisuutta, oman minuutensa.

Thank you, Annelies, for the nice lunch &  interview and for the great and interesting novel Vissen Redden!