Kustantaja: Wsoy 1962 (7. painos, 1990)
Kansi: Martti Ruokonen, kuvat Veikko Huovisen
Kotimainen pakina-/novellikokoelma
Sivuja: 151
Eipä tässä muuta kuin riisun ihmisnaamioni, annan korvieni valua poskille ja nokkani kostua hyvävainuiseksi ja lähden huoletonna seuraamaan jälkiketjuja pohjoisen hangille, tohiseviin kyläpetäjikköihin, palokujille ja roskatynnöreiden taa.
Voh!
Saksanpaimenkoiria, cockerspanieleja, karhukoiria, pystykorvia, terrierejä ja jopa newfoundlandinkoira. Koiria kylänraitti pullollaan. Olo on autuas, kun on syksy, joka tuo meheviä tuoksuja metsästysmuistoina ja saa koirat hulluiksi ilosta sekä autojen pölykapselit kosteiksi; Tai ehkä vielä mieluummin talvi, joka tietää koirille hyvää ja rikasta elämää kera kaikkien lumeen jäävien jätösten, lemmenpuuhien sekä hankikannon tuoman vapauden muodossa. Kesä on vähemmän mukavaa aikaa, koska silloin karva lähtee, kärpäset kiusaavat ja helle tekee väsyneeksi ja ikävystyneeksi. Vuodenajasta riippumatta koiran suurin onni on kuitenkin laumassa.
Veikko Huovisen mainiossa kirjassa Kylän koirat (1962) esiintyy oikea koirien mikroyhteiskunta, suoranainen kosmos. Pitkien pakinoiden kaltaisista kertomuksista sukeutuu tietenkin hauska, liikuttava ja tarkkanäköinen kuvaus koirien sosiaalisesta elämästä, mutta samalla Huovinen kertoo myös paljon meistä ihmisistä. Kirja on eräänlainen aikamatka likin viiden vuosikymmenen takaiseen Suomeen, jolloin koirat saivat oikeasti liikkua vapaina kylänraitilla ja jolloin vaikkapa metsästysaika yhdisti koko pikkupaikkakuntaa, niin ihmisiä kuin koiriakin.
Kylän koirat liikkuu syksystä kevättalveen. Varsinaista kevättä Huovinen ei kuvaa ja kesänkin sivuuttaa kokonaan, sillä hänen mukaansa koiravuosi päättyy keväällä, jolloin talven juoksut on juostu ja on aika luoda talviturkkinsa. Huovinen näyttää lukijoilleen koirien moninaiset kosiomenot, paljastaa yöllisen paistivarkaan ja kurkistaa kulkukoiran sielunelämään. Surukin on läsnä kirjassa, vaikka Kylän koirat onkin oikea hyvänmielen kertomuskokoelma.
Kulkurit ovat yleensä mielenkiintoisia. Ne ovat joko pakottavista syistä tai omasta tahdostaan jättäneet taakseen turvallisen elämän, lämpimän uuninkupeen ja säännölliset ateriat. Ja tilalle on tullut seikkailu, uudet kylät, uudet koirat ja tunkiot. Kulkurina olo on vaativaa; pitää olla neuvokas, rohkea ja sitkeä. Ja kuin sädekehäksi pään ympärille saa vapauden, jota sitten asumapaikkoihinsa sidotut arkiotukset kadehtivat ja huokailevat. Mutta mitä on vapaus? Ovela hymykö tietävän suupielessä...
Huovinen kyllä osaa! Häntä lukiessani ainakaan minä en osaa sanoa, että nauraisiko ääneen vai hieman kuivasti - vai olisiko syytä olla mietteliäs, vakavoituakin hieman. Huovinen nimittäin voi nimittäin kytkeä vaikkapa vanhanaikaiset tunkiot, nuo kylänkoirien paratiisit, keskusteluun terveysviranomaisista ja SAFA-arkkitehdeista ja syventyä edelleen ydinräjähdysten aikaansaamaan pelkoon palatakseen taas alkupisteeseen: koiraan, joka teurasjätteitä syötyään haisee kuin Venäjän messinki. Huovinen iloittelee vallattomasti, toteaa arjen realismin sosiologian hengessä ja on samaan aikaan silkkaa satiiria. Nykynäkökulmasta Huovinen ei ehkä ole aina poliittisesti korrekti, mutta hänen tarkkanäköisyyttään ei voi kiistää. Asioita kierrellään, kaarrellaan ja filosofoidaan niin, että lukija huomaa koirakirjankin olevan täynnä konstapylkkerömäisiä kaikuja.
Mutta sellaista on se on mielikuvien itäsuomalaisten, jollaisia kainuulaisetkin ovat, kanssa. Huovisen maailma on miehinen, paikoin jopa perimaskuliininen, mutta samalla lämpimän humaani ja elämää ihmettelevä. Toisille Huovisen teksti voi olla tämän tekstin alussa mainitsemani aikahyppy menneeseen, joillekin retki hyvinkin eksoottiseen osaan maatamme. Vaikka elämämme toista aikaa, on maisema, jossa karjalankarhukoira on kytkettynä Osuuskaupan eteen tai urheiluliikkeen näyteikkunaa koristavat pilkkikairat, minulle osin tuttu. Ymmärrän hyvin sen, kuinka susijahti saa ikääntyvät miehet sekä koirat valppaaksi sekä tunnistan hyvin sen surun, joka valtaa mielen pikku teputtajan poistuessa keskuudesta.
Minulle Kylän koirat on kirja, johon palaan miltei vuosittain. Yleensä luen tarinan sieltä toisen täältä ja jätän loput seuraaville vuosille. Nyt luin kirjan ensimmäistä kertaa (liki kahteenkymmeneen vuoteen) kokonaisuudessaan kannesta kanteen yhden iltapäivän aikana. Pidin jokaisesta tarinasta, sillä kuulun heihin, joita huovishenki puhuttelee. Olen myös koiraihminen ja Huovinen kunnioittaa koiria. Hänen tekstissään Kylän koirista tulee kylänkoiria, omia persooniaan. Ei kai tässä muu auta kuin ottaa syksyn (uudelleen)lukemistoksi myös Havukka-Ahon ajattelija.
Kirjan kuvitus, Huovisen itsensä ottamat valokuvadokumentit ovat erottamaton osa kokonaisuutta. Kuvat puhuttelevat ja näyttävät koko koirayhteisön voiman sekä sisäiset jännitteet. Oma suursuosikkini on Talvipäivän seisaus:
****½
Tämä oli aivan mainio kirja! Muistan,että tämä olisi ollut meillä lukiossa lukutehtävänä tai sitten luin tämän muuten vain ja kirjoitin tästä jutun.
VastaaPoistaKylillä muuten oli ennen muinoin ns. kylän koirat.
Huovinen on jostain syystä minulle edelleen suuri tuntemattomuus. Nimi siis on toki tuttu, mutta en ainakaan muista lukeneeni yhtään Huovista.
VastaaPoistaKylän koirat kuulostaa kyllä kuvauksesi perusteella sellaiselta, jolla voisin aloittaa tutustumiseni. Juuri herra C:tä luettua koirat ovat luonnollisesti mielessä, tosin tällä kertaa ei ollut pit bulleja kuin sivulauseessa.
Kiitos Katja.
Oi, minäkin tykkäsin tästä kovasti! Äänikirjojen aatelia :-)
VastaaPoistaVoi että, Katja! <3
VastaaPoistaOlen ihan kamalan iloinen että toit Huovista blogiisi!! Huovinen on mielestäni ihan ehdottoman vähän luettu ja ehkä vähän aliarvostettukin nykylukijoiden (varsinkin nuorempien) parissa. Olen lukenut mieheltä novellikokoelma Rasvamaksan, sekä omaelämäkerrallisen Pojan kuoleman (ja mielestäni myös Koirankynnen leikkaajan, tosin sitä en ole lukupäiväkirjaani merkinnyt joten en ole aivan varma), ja olen ollut aivan ihastuksissani. Erityisesti Pojan kuolema oli luonnollisesti vaikuttava ja vahvasti koskettava lukukokemus.
Oih, minäkin haluan lukea tämän, tai kenties kuunnella äänikirjana, mikäli se kirjastossa tulee vastaan...
Kiitos Katja hienosta kirjoituksesta! <3 Toivon että jo ihan kirjoituksesi perusteella Huovinen saa uusia, ihastuneita lukijoita! :)
Leena: Mainio on hyvä sana kuvaamaan Huovisen kirjaa. Minä ostin tämän kirjan nuorena (!) opiskelijana kirja-alesta, luin silloin kokonaan ja sen jälkeen olen tosiaan palannut tähän aika pätkissä.
VastaaPoistaKirjassa pääosassa ovat juuri ne entisajan kylän koirat. :)
Linnea: Huovista kannattaa kyllä lukea. Hän on ihan omanlaisensa, humoristinen, terävä, tarkkanäköinen ja lämmin. Kylän koirat on toisaalta erilainen kuin hänen muut teoksensa (en toki ole lukenut läheskään kaikkia), mutta silti siinä on samoja kaikuja ja asetelmia.
Ja pitbullit vain sivulauseessa? Mielenkiintoista!
Booksy: Ihana kuulla. Minä en ole oikein äänikirjaihminen, vaikka nyt sitkeästi yritän olla, mutta ehkä ajan kanssa...
Sara: Ihanasti kirjoitit Huovisesta. Häntä ei juuri blogeissa näe, Salla on kirjoittanut monista Huovisen kirjoista ja muistaakseni Jennikin jotain, mutta onkohan muualla...
Minulla on Pojan kuolema vielä lukematta. En uskalla lukea sitä, koska siinä on kaikuja erään läheisen sukulaiseni poismenosta. :( Mutta olen kuullut sen olevan hieno, puhutteleva ja rehellinen kirja.
Minäkin toivon, että Huovinen saisi paljon ihailijoita. Hänen teoksensa ansaisevat ne.
Tuohan kuulostaakin hauskalta. Koulussa luettiin aikanaan Havukka-ahon ajattelijaa.
VastaaPoistaAllu: Tämä on hauska kirja, toki paikoin kaihoisakin ja samalla hyvin satiirinen - kuten Huovisen kirjat aina.
VastaaPoistaOnpa kaunis kuva. En ole lukenut Huovista, mutta muistan Lyhyet erikoiset tv sarjan, jossa Heikki Kinnunen esitti Huovista (?). Se oli hauska. Kylän koirat kuullostaa hauskalta kirjalta.
VastaaPoista-Minna
Minna: Tuo Talvipäivän seisaus on todella kaunis, pysäyttävä. Minäkin muistan tuon tv-sarjan, vaikken tainnut sitä katsoa kuin osittain. Esittikö Heikki Kinnunen siinä "Huovishenkeä", jonkinlaista kertojaa? Jos pidit sarjasta, suosittelen kyllä Huovisen kirjojakin. :)
VastaaPoistaKiitos (taas!) mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Minä olen tutustunut Huoviseen äidinkielen opettajan opastuksella yläasteella (Havukka-ahon ajattelija, hyvä) ja aika äskettäin, tai siis muistaakseni joskus keväällä, Sallan Huovis -kirjoitusten innottamana Koirankynnen leikkaajaan. Koirien ja nyt myös Huovisen ystävänä voisin hyvinkin kuvitella tarttuvani myös tähän kirjaan.
VastaaPoistaOi, minun täytyykin etsiä tämä kirja esiin kirjastosta. Uskon, että se on juuri tähän saumaan juuri oikea kirja..
VastaaPoistaVeikko huovista jotain olenkin lukenut, silloin koulussa, kauan sitten..
mukava palata hänen teksteihinsä..
Kunhan saan luettua ekaks tuon hieman "tuhotun" mollauksen..=9
ihanaa tätä viikkoa, syyskuuta ja kaikkea suloista päiviisi =)
Tessa: Minä jäin ihan miettimään ja luulen, että meillä ei koulussa luettua Huovista. Näin jälkikäteen mietittynä se on vääryys. Mutta onneksi hyvän kirjailijan teokset löytävät lukijansa muutenkin. :) Kyllä minä tätäkin suosittelisin!
VastaaPoistaHanne: Tämä voisi hyvinkin olla sinulle oikea kirja. Huovisen teksteisä toki kuultaa jonkinlainen korpikainuulaisuus, mutta se on rikkautta se. :)
Miten siellä kirjoja "tuhotaan"?: ;) Ihanaa alkusyksyä sinullekin!
Ai että, nyt viimein ehdin lukea tämän! On ollut vähän kiireitä, siis töissä ja muutenkin. :)
VastaaPoistaTykkään Huovisesta ihan hirveästi! Havukka-ahon ajattelija on minulle rakas, ja jotenkin siinäkin on tuo, että se voi olla aikamatka menneeseen tai joillekin eksoottisten paikkojen kuvaus. Minulle se on jotenkin ihan tuttu ja arkinen ja sedät mieleen tuova kirja. :)
Kiitos esittelystä, ja tuosta viimeisestä kuvasta varsinkin. Jokohan teidän talon koirakuumeeseen kohta saadaan lievitystä...? ;)
Niin ja Harmaja ja Poukama alla, voi! Ihanat!
Ilse: Mietinkin, että mitä sinne kuuluu. :)
VastaaPoistaMinulla on ihan samanlainen kokemus Havukka-ahon ajattelijasta (ja samalla tästäkin): Huovisen kirjojen maailma on osin niin tuttu omassa suvussanikin, jopa isäni kantaa jossain määrin samaa perintöä. Aion syksyn mittaan lukea Havukka-ahon ajattelijan uudelleen.
Saa nähdä, miten koirakuumeen kanssa käy... Luultavasti lapset saavat kasvaa ainakin muutaman vuoden, mutta sitten... Ehkä. :)
Hau haudujuduu!
VastaaPoistaOlen ollut koukussa Huoviseen lähemmäs kolmekymmentä vuotta - hitto, voisin jutella koko illan Veitikasta tai Lentsusta - mutta Kylän koirat ei ole vielä sattunut kohdalle. No, eilen löysin oikein hyväkuntoisen kappaleen (kolmas painos vuodelta 1962, kansipaperissa pari pienehköä repeämää) Töölön Rihmankiertämän kirppikseltä, ja tein kaupat. Tuollaisten kirpparikierrosten jälkeen pitää aina tarkastaa verkosta mitä tietoa ostetuista teoksista löytyy, ja erityisesti mitä kirjabloggaajat kirjoittavat.
Rattoisaa Leppäs-Valentin nimipäivää!
Ördög: Hau vaan sinnekin! Kolmekymmentä vuotta huoviskoukussa oloa kertoo kyllä ihan oikeasta innostuksesta kirjailijaa kohtaan. Itse taisin lukea ensimmäisen huoviseni noin 20 vuotta sitten, pitäisi lukea useamminkin. Hienoa, että löysit Kylän koirat ja vielä noin vanhan painoksen hyväkuntoisena. Kylän koirat on mainio kirja, se on niin huovismainen ja sitä lukiessa tulee lämmin fiilis.
VastaaPoistaTämä oli kerrassaan riemastuttava kirja! Juuri sain luettua.
VastaaPoistaHuovinen on kirjailija, jolta olen lukenut(/kuunnellut äänikirjana) jo monia kirjoja, mutta paljon on onneksi vielä myös jäljellä. En malta odottaa, että saan seuraavan Huovisen teoksen käsiini. :)