Kustantaja: Wsoy 2011 (5. painos)
Alkuteos: Jag vill också ha ett syskon 1978
Suomennos: Kerttu Piskonen
Kuvitus: Ilon Wikland
Ulkomainen lastenkirja, kuvakirja
"Eikö sinulla ole veljeä tai siskoa" kysyi Janne.
"Ei, mutta minulla on kotona kuorma-auto, johon voi lastata rakennuspalikoita", sanoi Petteri.
"Kyllä veli tai sisko on parempi", sanoi Janne. "Silloin saa työntää lastenvaunuja".
"Älä nyt", sanoo Petteri.
Mutta sitten hän meni kotiin äidin luo ja sanoi: "Minäkin haluan saada siskon tai veljen".
Petterin toive käy toteen, hän saa kuin saakin pikkusiskon, kun eräänä päivänä äiti tulee sairaalasta kotiin kera pienen huutavan rääpäleen. Sisko on aika suloinen pikkuruisine varpaineen ja ö-ö-ö-ööö-äänineen. Leenaksi nimetty vauva kuitenkin itkee paljon ja äiti antaa melkein kaiken huomionsa hänelle. Petteri ei enää pidäkään Leenasta, vaan hän tulee ihan vihaiseksi siskovauvaa kohtaan.
Astrid Lindgrenin hurmaava lastenkirja Minäkin haluan siskon (alk. 1978) käsittelee lempeän tarinansa ja ihastuttavien kuviensa alla vakavaa ja monelle perheelle tuttua teemaa, mustasukkaisuutta. Kirjan ytimessä ovat pikkulapsen ristiriitaiset tunteet silloin, kun perhe kasvaa. Miten reagoida odotetun, mutta syntymänsä jälkeen muukalaiselta tai viholliselta vaikuttavan sisaruksen tuloon? Petteri alkaa jo miettiä siskon vaihtamista kolmipyörään, mutta koska vanhemmat eivät tietenkään halua luopua Leenasta, ottaa Petteri omat keinot käsiinsä vanhempiensa huomion herättämiseksi. Ymmärtävätkö vanhemmat, nimenomaan äiti, Petterin mielipahaa?
Pienen Petterin tarina on tärkeä. Lindgren pääsee tälläkin kertaa sisälle lapsen mieleen ja asettuu kerronnassaan tämän tasolle. Petteri on Lindgrenin hahmoista kenties nuorin, sillä kolmipyörää toivovana hän taitaa olla pikkuista Lottaakin pienempi. Hän saa takuulla lukijoiden sympatiat ja ymmärryksen puolelleen. Nykylukijana ja äitinä huomioni kiinnittyi kuitenkin Petterin perheeseen. Äiti hoitaa lapset, syöttää ja kylvettää vauva. Isä katselee vierestä. Kirja ei olekaan ehkä kaikkein tavallisin 1970-luvun tuote, sillä ainakin minun mielikuvissani naisten emansipoituminen alkoi näkyä juuri tuon ajan lastenkirjoissa. Vai alkoiko? Mitä mieltä muut olette? Onko teillä vahvoja kirjamuistoja perheiden sukupuolirooleista 1970-luvun kirjoissa? Toisaalta Lindgrenin kirja on rehellinen ja realistinen; Ideaalimaailmassa 1970-luvun isä oli nk. pehmoisä, joka osallistui kaikkiin kotitöihin, mutta todellisuudessa perheiden roolijako meni varmasti juuri samalla tavalla kuin Minäkin haluan siskossa.
Minäkin haluan siskon on tavattoman sympaattinen kirja, vaikkei se yllä Lindgrenin muistettavimpien romaanien tai kuvakirjojen rinnalle. Petterin ja Leenan perheen tarina on suloinen, mutta se ei sisällä samaa sadun lumoa kuin monet muut Lindgrenin kirjat. Ei sen toki tarvitsekaan, sillä Lindgren osaa arkikuvauksissaankin asettua lapsen tasolle ja tarkastella saman kolikon eri puolia. Pahoja ja huonosti käyttäytyviä lapsia ei ole olemassakaan, on vain mielipahaa, joka on mahdollista ylittää.
Ilon Wiklandin kuvitus on jälleen kerran niin ihastuttavaa, että kukaan muu ei ainakaan minun mielestäni olisi voinut tätä kuvittaa. Tarina on tärkeä ja suloinen, mutta tällä kertaa vasta Wiklandin kädenjälki tekee tästä(kin) kirjan, joka on pakko omistaa. Hän tekee henkilöhahmoista eläviä ja kuvittaa kodit asutun näköisiksi lattialla lojuvine vaippoineen sekä puolityhjine maitolaseineen. Myös Petterin kotikaupungin puutaloidylli ihastuttaa niin, että ainakin minä haluaisin asua juuri samanlaisissa maisemissa, jos se olisi mahdollista. Minäkin haluan siskon on kuvakirja sanan parhaassa merkityksessä.
Kun lukee kirjaa, voi melkein kuulla jossain taustalla Lindgrenin oman, rauhoittavan puheäänen kertovan pienen Petterin tarinaa. Tässäkin tarinassa läsnä on juuri sitä lämpöä ja lapsen kunnioitusta, josta Lindgren on tunnettu ja minkä vuoksi hän on niin rakastettu.
Koska luin kirjan ääneen lapsilleni (nyt jo neljättä kertaa!), saavat he kertoa omat mietteensä kirjasta:
5-vuotias eskarityttö: Onko siellä Lotta? Se näyttää ihan Pukarikadulta? Jospa ne on Lotan naapureita. Toi Janne on varmaan Lotan isoveli, Minna ja Janne. Äiti, miks mulla ei oo siskoo? Minäkin haluan siskon!
3 (pian 4-)vuotias poika: Ei saa lyyvä kettään. Hei, siellä on kuorma-auto! Kato ja laivakin!
****
Rakastan tuota ja niin tytötkin ovat tykänneet, löytyy kotihyllystä. Kuvitus on piste iin päälle.
VastaaPoistaVoi että kuvitus tosiaan näyttää ihanalta, yhtä aikaa värikylläiseltä ja realistiselta. Minä en ole tätä lukenut edes itse lapsena, mutta olisi kyllä kiinnostavaa lukea tätä noille lapsille..tai vaikka itsekseenkin ;)
VastaaPoistaOi, onpa ihanaa, että tästä on otettu uusintapainos - en ole ainakaan huomannut kaupoissa viime vuosina. Lindgren-Wiklandin kuvakirjat ovat ihanuutta <3
VastaaPoistaSatu: Kuvitus täydentää tätä. :) En yhtään ihmettele, että olette tästä tykänneet. Mieleeni tuli vielä, että kirjan maailma on niin turvallinen.
VastaaPoistaSusa: Sitä tämä on, värikäs ja todenmakuinen. Minäkään en muista lukeneeni tätä lapsena, vaikka monia muita Lindgrenin kirjoja luinkin. Oli siis aika hankkia tämä - osin ihan itseäni varten. :)
Maria: Minusta tuntuu, että Wsoy on julkaissut nyt paljon Lindgrenin satuja uudelleenpainettuna. Ihanimpia ovat juuri nämä, joissa on Wiklandin kuvitus. <3
Minä olen aivan hullaantunut Lindgrenin kirjaan Soittaako lehmus, laulaako satakieli? Siinä on hyvin kaunis kuvitus ja olisin katsonut kenen se on, mutta kirjasto on nyt kaaoksessa tulevan arvonnan takia, enkä löydä kirjaa.
VastaaPoistaTämä nyt postaamasi vertautuu minulle Aino -kirjoihin, joissa oli juuri tätä vauvan tuloa ja mustasukkaisuutta tai sitten ihan mitä vain arjen tarinoita perheestä. Merillä Ainot olivat kova juttu ja sitten Lindgrenin Satuja sekä kaikki Vaahteramäen Eemelit.
Lindgrenin kirjat ovat kyllä maailman parhaita lastenkirjoja. Tätä en ole itse lukenut, mutta varmasti joskus vielä luen:)
VastaaPoistaLeena: Soittaako lehmus on tuttu minulle Satuja-kirjasta, jossa kuvittajana on Ilon Wikland, mutta tuon kuvakirjaversion on näköjään kuvittanut Svend Otto S. (erikoinen nimi, mutta tarkastin asian Googlen kuvahaulla, jolla kirjan kansi aukeni). Se on mieleenpainuva satu. Kaikki "Päivärinne"-sadut ovat surumielisiä, aika erilaisia Lindgrenin tarinoita.
VastaaPoistaMinä rakastan kaikkea, mitä Lindgren on kynästään julki päästänyt, mutta Katto-Kassinen tekee poikkeuksen.
Kristiina Louhen Ainoja luetaan meilläkin ja tosiaan kaikkea Lindgreniä. <3
Sanna: Olen ihan samaa mieltä Lindgrenin paremmuudesta. Siihen ei ole mitään lisättävää. Ja tämäkin kannattaa kyllä lukea. :)
Voi noita pieniä kommentoijia siellä! Suloiset ajatukset. :)
VastaaPoistaTämä Lindgren ei ole minulle tuttu, en muista ainakaan, mutta näyttää ja kuulostaa varsin ihanalta!
Ilse: Meidän alkavilla pikkukriitikoilla riittää monenlaisia kommentteja. Joskus sellaisiakin, joita en ilkeä tänne kirjoittaa. Nyt esimerkiksi Wiklandin piirtämät vaipat herättivät sananvaihtoa... :)
VastaaPoistaTämä on ihana kirja, mutta mikäpä Lindgren ei olisi? <3
Voi, niin kuin tiedät, minullakin on tämä nyt ja tulossa. Tämä oli minulle lapsena rakas, mutta vielä rakkaampi oli "Minäkin tahdon kouluun", joka kertoi samasta perheestä. Olen aivan myrtynyt, kun sitä ei ole enää saatavana Wiklandin kuvituksella (toki metsästän käytettynä), vaan uudessa painoksessa on joku kökkökuvitus.
VastaaPoistaKun nyt sain tämän vuosien tauon jälkeen käsiini, olin yllättynyt siitä, ettei tarina ollutkaan tuon "suurempi", mutta kuvitus oli vielä ihanampi kuin olisin muistellut! Meillä Stella ihastui tähän ja ihan samoin oli jopa bongaavinaan Pukarikadun Lotan sieltä yhdeltä aukeamalta. :) Lisää tästä sitten, kun pääsen bloggaamaan kirjasta!
Karoliina: Voi kökkö tosiaankin, kun siinä Minäkin tahdon kouluun-kirjassa on jonkun toisen kuvitus. :( Ilon Wiklandia ei saa syrjäyttää! Mielestäni muut Lindgren-kuvittajat ovat toinen juttu, jopa Ingrid Vang Nyman: Uusi Lauren Childin kirjoittama Peppi on mainio juuri kuvituksensa vuoksi ja ihanassa Melukylän lapset-kuvakirjassa kuvittajana on itse Ilon Wikland, vaikka romaaneissa on Vang Nyman. Mutta Wikland onkin täydellinen. :)
VastaaPoistaMeillä A bongasi mielestään saman Lotan sieltä kuvituksesta. Siksi miettiikin kommenteissaan, että "näyttää Pukarikadulta". <3
Mukavaa, että uusintapainoksia otetaan. Silloin nämä ihanat kirjat muistuttavat olemassa olostaan. Minulle tämä on tuntematon Lindgren, mutta täytyypä katsella kirjastoreissuilla, jos vaikka löytyisi joskus mukaan! :-)
VastaaPoistaKun minun tyttökaverille sanottiin aikanaan, että hän saa pikkusiskon, hän sanoi, että ottaisi mieluummin koiran.
VastaaPoistaAstrid Lindgrenin 1970-luvun kuvakirjoissa, joissa on Ilon Wiklandin kuvitus on tunnelmaa. Näistä kaikista tunnistaa seitkytluvun, iloisena ja turvallisena. Muistan nämä kaikki, olen ne aikanaan kerännytkin.Osaa Lottakin ajaa, Minäkin tahdon kouluun,Minäkin haluan siskon ja Lotta osaa mitä vain. Saman aikakauden suomalaisissa Minttu-kirjoissa on ihan eri tunnelma, jotenkin pysähtyneempi ja ei samalla tavalla iloa tuottava, ehkä jopa hieman masentava, minusta.
VastaaPoistaMinä en juurikaan muista tämän kirjan tarinaa, mutta kuvat aiheuttivat nostalgiaryöpsähdyksen. Ihana Ilon Wikland!
VastaaPoistaMinä en muista 70-luvun kirjoista oikein mitään kotitöiden jakamisesta - enemmän muistan sen, että kirjoissa alkoi olla yksinhuoltajia ja uusperheitä. Mutta sen muistan, että jossakin Marikki-kirjassa Marikin isä pesee lattiaa, ja sitä kommentoidaan jotenkin niin, että Marikki tietää etteivät muut isät pesisi lattioita mutta hänen isänsä onkin aivan erityinen. Marikit eivät tietenkään tapahdu 70-luvulla, mutta olisiko Lindgren kuitenkin tuossa kohtauksessa näpäyttänyt oman aikansakin miehiä?
Meillä luettiin tätä aika ahkeraan joskus 12-15 vuotta sitten. Yhtään kommenttia en enää muista, mutta kylläkin sen hartaan mietteliään tunnelman, minkä tarina aina herätti.
VastaaPoistaparhaat kirjat vieläkin
VastaaPoistaPaula: Minäkin olen nauttinut näistä uusintapainoksista. Tätä kirjaa en itsekään tosin lapsuudestani muista, joten sain itsellenikin ihanan uuden lukukokemuksen. Suosittelen lämpimästi!
VastaaPoistaAllu: Voi sinun työkaveriasi! Minun eräs ystäväni oli pikkuveljensä nähtyään tokaissut äidilleen, että "vie se takaisin sinne, mistä sen toitkin".
Johanna: Wikland on niin ihana. Hän on suurin suosikki kaikista kuvittajista ja kerään monenlaisia kuvakirjoja. Osaa Lottakin ajaa on suuri suosikki täällä meillä. Vertauksesi Minttuun on mainio. Noin se muuten menee! Minä itse en erityisemmin pitänyt Mintuista lapsena, mutta oma eskarilaiseni on ihastunut myös niihin ja minäkin opin tykkäämään.
Liisa: Luulen, että Wiklandin tyyli riittää antamaan nostalgiasykäyksiä. Nyt kun mainitsit yksinhuoltajaperheistä, aloin muistella Marita Lindqvistin Tuuti(???)-kirjoja, joissa isä oli yksinhuoltaja ja joissakin asioissa hieman saamaton. Marikki saattoi hyvinkin olla kannanotto Lindgrenin nykyajan Ruotsiin, Marikissa on muutenkin läsnä vahva sosiaalinen omatunto.
Erja: Oi, teillä on luettu tätä! Meilläkin lapset ihan hiljentyivät kuuntelemaan tätä. Ihanaa.
Hannele: Olen ihan samaa mieltä. Lindgreniä parempaa lastenkirjailijaa ei olekaan. :)
kivaa lukemista
VastaaPoista