Mary Wesley: Kamomillapiha

Sophy ryntäsi kukkulanrinnettä ylös ihastunut koira mukanaan ja saapui äkkiä kamomillanurmelle. Hän juoksi sen ympäri hieroen turvetta jaloillaan. Oli väärä vuodenaika ja juoksu oli laimea. Hän lakkasi juoksemasta, katseli merta, rajua ja harmaata merta, missä aallot kiertyivät kerälle kuin merihevoset ja murskaantuivat kalliota vasten. Hän katsoi polulle, joka oli suljettu piikkilangalla, merivartioasemalle joka oli kerran oli ollut niin uljaan valkoinen, mutta oli nyt naamioitu likaisenvihreällä ja ruskealla. "Kaikki on poissa", hän itki surkeana koiralle, joka vikisi tuntiessaan kirpeän, julman tuulen ohuella turkillaan.

Viisi serkusta, Polly, Calypso, Walter, Oliver ja heistä nuorin, pikkuinen vahinkolapsi Sophy, kokoontuvat viettämään kesälomaansa Richard-enonsa ja Helena-tätinsä luo Cornwalliin kamomillanurmen ja merituoksun maisemiin. Kesä on tuttu nauruineen, kauhujuoksu-leikkeineen ja herkkuhetkineen. Kaikki on kuitenkin erilaista kuin koskaan aikaisemmin. Sota on alkamassa, serkukset yhtä lukuunottamatta aikuisuuden kynnyksellä. Elämää leimaa (vielä) epämääräinen menettäminen pelko.

Mary Wesleyn Kamomillapiha (Wsoy 1992; The Camomile Lawn 1984) kuvaa brittiläisen ylemmän keskiluokan elämää sodan jaloissa: pommituksista juhliin ja iloon, lohdutuksesta epätoivoiseen lohdun hakemiseen ja edelleen rakkaudesta itsekkyyteen. Keskiössä ovat yksilöiden omat kokemukset, joita Helena valottaa 1980-luvulle sijoittuvassa kehyskertomuksessa automatkalla hautajaisiin. Wesleylle nuoruus ei ole viattomuuden aikaa, vaan lohtua osataan vaatia hyvinkin suorin sanoin ja elein. Tämä ei koske vain serkuksia. Brittiläisen yhteiskunnan moraali on muutenkin muutoksessa sodan aikana hyvässä ja pahassa. Ihmisen petomaisuus tulee esille pienissä teoissa, sopimattomana kosketteluna, toisille nauramisena, totuuden pimittämisenä. Ja silti kaikki on ihmeen valoisaa, kaunistakin.

Luin Kamomillapihan nyt toiseen kertaan. Ensimmäisen kerran luin kirjan 1990-luvun alussa, muistaakseni keväällä 1993. Kipinän kirjan lukemiseen sain kolmelta eri suunnalta: Sinisen linnan kirjastossa Piiat-kirjan kohdalla syntyneen keskustelun innoittamana sekä osana Nostalgia- ja Totally British-haasteita. Tulen tässä blogiarviossani pakostikin vertaamaan vanhan lukukokemukseni muistoja ja mielikuvia kirjan uudelleenluentaan. Miltä tuntuu lukea rakkaaksi muistettua kirjaa nyt?

"Voi tätiparkaa." Oliver voiteli paahtoleipää. "Hän ei halua katsoa silmiin sitä tosiseikkaa, että jokaisessa meistä, jopa hänessä, asuu ihminen joka pystyy tappamaan sinussa, sinussa ja sinussa". Hän viittoi  pöydän ympäri veitsellään. "Jokainen meistä pystyy tappamaan muita ihmisiä. Pidetään tänä vuonna sellainen kilpailu. Kauhujuoksun lisäksi Tappokisa. Mitä sanotte? Vedetäänkö pitkää tikkua? Ei kai teitä pelota? Pidetään tappajaiset, mutta tavan saatte itse valita. Otetaan Sohy mukaan, Silloin meitö on seitsemän."

Kamomillapihan ydinsanoma on se, kuinka sota muuttaa ihmisiä. Kuinka kiltein, viehättävin ja ystävällisinkin nuori mies, poika itse asiassa, voi palata kotiin tappajana ja raiskaajana, mutta silti karkealla tavalla kiehtovana. Tämä kaiken raakuuden ja karkeuden kiehtovuus tekee Kamomillapihasta viihteellisen: pahat pojat vetävät puoleensa, jokainen pettää sen kuin ehtii, mutta lopulta itse kukin kaipaa rakkautta. Kotirintama-arki vaatii uhrauksia, mutta silti elämä Cornwallissa tuntuu olevan paljolti kanojen ja kaniinien kasvatusta (toki ruokatarpeiksi aikana, jolloin kaikesta on pulaa). Lontossa elo taas sisältää ruusuja, juhlia ja reisien levittämistä miesten auttamiseksi. Kaiken takana on tietenkin pelko ja menetykset, mutta romaanin perustunnelma on suunnattomien menetystenkin keskellä kesäinen, kamomillamainen. Ehkä kaiken kauhun keskellä on helpompi suunnata tarmonsa elämän pieniin hauskuuksiin ja lakaista pelottavat asiat jonnekin mielen sopukoihin, antaa niiden tulla ulos vasta muistoissa. Oikeastaan pinnan alla olevat jännitteet ovat Wesleyn romaanissakin yksilö- ja sukutasolla paljon merkittävimpiä kuin historiankirjoihin kirjoitetut. Keep calm and carry on!

Kamomillapiha oli toisellakin lukukerralla viehättävä ja hivenen kauhistuttava kirja. Viehättävyydessä ei ole salaisuutta, on helppo rakastaa moniulotteista tarinaa, joka sijoittuu ihanaan Englantiin ja jossa on ripaus yläluokan nahkahansikkaista charmia. Kauhistuttavuus puolestaan ilmenee pikemminkin yksilötasolla, ajatuksissa ja teoissa, kuin suuremmassa mittakaavassa, sodassa ja kuolemassa. Kamomillapihan henkilöhahmot ovat - miten sen nyt sanoisin - omituisia tai epämiellyttäviä, mutta silti rakastettavia. Heidän epätäydellisyytensä, moraalittomuutensa ja perimmäinen lojaalisuutensa tekevät heistä karikatyyrisinäkin inhimillisiä.

Jos olisin lukenut kirjan nyt ensimmäistä kertaa, olisin varmasti pitänyt romaania hivenen liian viihteellisesti kirjoitettuna omaan makuuni. Kamomillapiha on laadukas lukuromaani. Nostalgian voima on ihmeellinen ja siksi Wesleyn romaani kestänee kolmannenkin luentakerran - sitten joskus 2020-luvulla. Televisiosarjana katsoisin sen mielelläni vaikka heti.

***+ (Nyt luettuna) tai
****+ (Muistojen vuoksi)