Maikki Harjanne: Minttu morsiusneitona

- Minusta tulee morsiusneito Australian enon häihin, Minttu kertoo ystävälleen Eikolle.
- Eno matkustaa Suomeen, ja häät järjestetään jossain salapaikassa.
- Ihanaa! Eiko huokaa.
- Tule meille, niin voidaan harjoitella häitä, Minttu pyytää. - Minua jännittää kamalasti.

Maikki Harjanteen kirjoittamat ja kuvittamat Minttu-kirjat eivät varmasti esittelyjä kaipaa. Uskon, että meistä lähes jokainen on lukenut Minttuja; Kuullut niitä ääneen luettuna omassa lapsuudessaan, opetellut ehkä lukemaan Minttu-kirjojen avulla tai lukenut niitä omille lapsilleen. Ensimmäinen Minttu-kirja, Minä olen Minttu, ilmestyi jo vuonna 1978 ja hyvin tuttuna, joskin sopivasti uudistuneena, Minttu on elänyt esikouluikäisen pikkutytön arkeaan uudelle vuosituhannelle ja vuosikymmenille saakka. Tuorein Minttu-kirja Minttu morsiusneitona (Otava 2011)  antaa Mintulle kunniatehtävän toimia Otto-enon häiden morsiusneitona.

Minttu morsiusneitona-kirja perehtyy häävalmisteluihin sekä sukulaisten rooliin hääjuhlassa. Mintun äiti, sulhasen isosisko, leipoo muffinseja, askartelee hääkarkkeja ja toimii myös kaasontapaisena Otto-enon tulevalle Aino-vaimolle. Otto-eno asuu Australiassa saakka, mutta on löytänyt suomalaisen vaimonsa nykyhengen mukaisesti internetistä ja pariskunnan on määrä astua avioliiton satamaan Suomessa. Mukana kirjassa ovat myös veli Ville, paras ystävä Eiko sekä Pilkku-koira ja Tuusannuuska-kissa (sekä pieni hiiri).

Häiden odottaminen on jännittävää ja morsiusneidon kunniatehtävä saa Mintun hieman hermoilemaan ja murehtimaan. Mitä jos morsiusneidon pitää pukeutua australialaisen lehmitytön asuun eikä siihen ihanaan mekkoon, jonka kuvia on katsottu internetistä? Entäs jos hääkutsussa mainittu tehtävä sormuksen noutamisesta ei onnistukaan? Tunnistaako Minttu edes koko Otto-enoa, joka on varmasti kaikkien australialaisten tapaan komea kuin filmitähti:

Hääpäivää edeltävänä iltana Minttu näkee unta, jossa hän kiipeää hakemaan sormuksen kalliolta. Sormus lipeää hänen käsistään, muuttuu auton renkaaksi ja vierii rotkoon.

Merkittävä osa Minttu-kirjojen viehätystä on arkisuus. Maikki Harjanne on kuvittajana pysynyt uskollisena tyylilleen, joka on pelkistetty ja silti runsas. Hahmot ovat ääriviivoineen ja valkoisine taustoineen selkeitä ja ilmeikkäitä. Selkeydestä huolimatta kuvissa riittää lapsilukijalle paljon havainnoitavaa. Elämä on samanlaista kuin monissa kodeissa: roskakori pursuaa, seinälle on teipattu mainoskuva, sukka lojuu lattialla ilman paria ja muffinsitaikinaa valuu Pilkku-koiran parempiin suihin. Koska Minttu on pysynyt melko samanlaisena 1970-luvun lopusta saakka, voisin tuon aikakauden lapsena luonnehtia Harjanteen uuttakin kuvitusta lämpimiä muistoja herättäväksi retroksi. Ehkä osa Minttu-kirjojen viehätyksestä omalle ikäpolvelleni piilee juuri siinä, mutta nykylapsetkin (ainakin meillä) rakastavat Minttuja, koska niitä julkaistaan ja lainataan ahkerasti kirjastosta.

Samanlaista on Minttu-kirjojen kieli, arkisen oivaltavaa. Minttu morsiusneitona ei tee poikkeusta sen suhteen, että Mintun pohdittavana oleva asia etenee vuoroin dialogin ja vuoroin kuvailun keinoin. Mintun kanssa pieni lukija oppii uusista asioista kyselemällä, onhan esimerkiksi mielenkiintoista tietää, mitä se morsiusneito ylipäätään tekee, että kaaso ei ole kaasu tai että aikuiset jännittävät seremonioita yhtä paljon lapsetkin. Häävalmistelut ja juhlan kulku tulevat tutuksi. Mintuissa onkin selvästi tietokirjan vikaa (joka toki luetaan ansioksi).

Vaikka Minttu morsiusneitona on varsin opettavainen lastenkirja, ei Maikki Harjanne saarnaa, vaan antaa tilaa lapsen mielikuvitukselle ja luovuudelle. Hän selvästi ymmärtää lasten maailmaa, leikkihäihin morsiusneidon puvun voi tehdä äidin vanhasta yöpaidasta ja liian pitkän helman ongelmakin ratkeaa saksilla. Minttu morsiusneitona asettuu mielestäni kirjasarjan hyvään keskikategoriaan. Se on oivaltava, hauska ja sopivasti tuttu, mutta ei niin viehättävä kuin arkisella tavalla mielikuvituksekas Minttu kirjastossa tai ihmisen anatomiasta ja elintoiminnoista kertova Mistä on Pienet Mintut tehty.

Meillä Minttu-kirjoista on pidetty kovasti viimeisen parin vuoden ajan. Kun ostin Eläköön Minttu-yhteisniteen (sisältää kolme kirjaa) tyttärelleni joululahjaksi, ihastui silloin kolmevuotias esikoiseni Harjanteen luomaan hahmoon. Annan nyt viisivuotiaan, itse lukemaan opettelevan tyttäreni toimia kriitikkona Minttu morsiusneitona-kirjan suhteen. Hän luki ja kuunteli kirjaa, etsi kuvista ja tekstistä tuttuja asioita: "Vihreitä kuulia; Tuossa lukee, että Australia; Samanlainen tyyny kuin Ikeassa; Eiko, se kuulostaa ihan peikolta", alkoi haaveilla häistä ja tuumi lopuksi, että Tämä oli hyvä kirja. Kun siinä on ne häät. Ja samanlainen koira kuin mummilla. Tämä on paras Minttu-kirja. Äiti, leikitäänkö Minttua kirjastossa?.

***½ (äidin mielipide)
**** (lapsen mukaan)