tiistai 12. huhtikuuta 2011
Kate Morton: Paluu Rivertoniin
Mutta sitten alkoi tapahtua jotakin kummallista. Mieleni kaukaisiin sopukoihin työnnetyt muistot alkoivat hitaasti ryömiä koloistaan esiin. Vanhat tapahtumat kohosivat silmieni eteen kuvantarkkoina, aivan kuin kokonaista ihmisikää ei olisi kulunutkaan. Ja ensimmäisten epäröivien pisaroiden jälkeen puhkesi tulva: muistin kokonaisia keskusteluja sana sanalta, vivahde vivahteelta, kuin elokuvan kohtauksena.
Tuntuu oudolta. Koit ovat syöneet reikiä lähimuistiini, mutta kaukainen menneisyys nousee mieleeni elävänä ja kirkkaana. Entisen elämäni haamut vierailevat luonani usein, ja hämmästyksekseni huomaan, että en pane sitä edes pahakseni.
98-vuotias Grace Adler, palvelijatar ja myöhemmin arkeologian tohtori, viettää elämänsä viimeisiä vuosia hyvämaineisessa vanhainkodissa. Elämää rytmittävät Ruth-tyttären vierailut, rupattelutuokiot hoitajien kanssa sekä huoli Ruthin pojan Marcuksen katoamisesta. Grace äänittää muistelmiaan Marcukselle tarkoituksenaan avata sukunsa vaiheita. Muistelmat saavat uuden suunnan, kun nuori amerikkalainen elokuvaohjaaja Ursula haluaa kuulla Gracen version Rivertonin kartanossa kesäisenä yönä 1924 tapahtuneesta runoilija Robbie Hunterin itsemurhasta. Ursulan pyyntö saa Gracen paitsi palaamaan Rivertoniin sekä ajatuksissaan että fyysisestikin, myös kaivamaan kaikki menneisyytensä haamut ulos koloistaan.
Englantilaisen Kate Mortonin romaani Paluu Rivertoniin (Bazar 2011; The House at Riverton / The Shifting Fog 2006) on samalla kertaa mysteeri, mikrohistoriallisen tarkka fiktio englantilaisesta aristokratiasta ja heidän palvelusväestään, kertomus sodasta ja rakkaudesta sekä ennen kaikkea kuvaus siskoksista, suvusta ja luottamuksesta.
Grace on vasta varhaisessa teini-iässä päätyessään piiaksi Rivertonin kartanoon, jossa hänen ompelijana työskentelevä äitinsäkin oli aikoinaan ollut palkollisena. Hyväkäytöksinen ja näppärä Garce pääsee ennen pitkää keittiöstä aatelisten asuinkerroksiin siivoamaan lastenhuonetta ja pölyttämään kirjoja. Aviottomana syntynyt sisareton Grace lumoutuu Hattfordin sisarusten, vilkkaan Emmelinen, omapäisen Hannahin ja heidän myöhemmin sotatantereelle ikuisesti jäävän veljensä Davidin eloisuudesta ja leikistä, joka on sisarusten oma salaisuus. Vuosien kuluessa Gracesta tulee Hannahin kamarineiti, joka tietää tämän perheestä enemmän kuin kukaan muu. Elämä järkiavioliiton solmineen Hannahin rinnalla vie oman haaveensa uhranneen Gracen asumaan Lontooseen, vierailulle Pariisiin pelottavan paheellisiin taiteilijakortteleihin, englantilaisen politiikan aitiopaikalle sekä salaisuuksien vartijaksi. Siellä, missä Hannah on, ovat aina myös Emmeline sekä sodasta palannut Robbie Hunter.
Paluu Rivertoniin kulkee kahdessa eri ajassa, ikääntyneen Gracen ja elokuvaohjaaja Ursulan kohtaamisissa sekä Gracen tyttärenpojalleen Marcukselle äänittämissä nauhoissa, joissa 1910- ja 20-luku herää uudelleen eloon yksityiskohtaisen tarkkana, oikukkaana ja tiheätunnelmaisena. Vaikka nimenomaan Gracen muistot kuljettavat tarinaa Hartfordin siskoksista ja Rivertonin kartanosta, pidin tavattomasti 98-vuotiaan Gracen ja Ursulan kohtaamisista, vanhan lumivalkotukkaisen naisen tavasta juoda teetä, panna kengät jalkaansa sekä hänen ällistyttävän hyvästä muististaan ja liberaalista elämänasenteestaan. Nuori Grace on ensin sisäkkö ja myöhemmin kamarineiti, hiljainen tarkkailija, joka on opetettu sanomaan kyllä, rouva ja sen jälkeen vaikenemaan. Iäkäs Grace taas on omaan kuolemaansa valmistautuva entinen arkeologi, jonka tehtävänä kertoa värikylläinen tarina ja jäädä sen jälkeen pohjoistuulen kuljetettavaksi sinne, mistä ei ole paluuta.
Ennen vanhaan ihmiset pitivät tarinansa omana tietonaan. Heille ei tullut mieleenkään, että se saattaisi kiinnostaa muita. Nyt kaikki kirjoittavat muistelmiaan ja kilpailevat, kenellä on ollut kaikkein kauhein lapsuus, kaikkein väkivaltaisin isä.
Ilmeisesti minun pitäisi olla tyytyväinen. Toisessa elämässäni, Rivertonin jälkeen, toisen maailmansodan jälkeen, vietin paljon aikaa etsien ihmisten unohtuneita tarinoita. Hain silminnäkijöitä, yritin löytää lihaa luiden ympärille.
-- Toivon, että se on vaivan arvoista. Että Ursula on oikeassa. Että Marcus kuuntelee ja ymmärtää. Että oma syyllisyyteeni ja sen syntymiseen liittyvä tarina pystyvät jotenkin vapauttamaan hänet.
Mortonin romaania markkinoidaan tenhovana tarinana murhasta, rakkaudesta ja synkistä salaisuuksista. Tämän perusteella odotin tarttuvani 1920-luvun englantilaiseen luokkayhteiskuntaan sijoittuvaan murhamysteeriin, joka on tunnelmaltaan jostain Diane Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen ja Agatha Christien dekkareiden (modernien versioiden) välisestä maastosta. Kirja eteneekin Gracen muistoissa määrätietoisesti kohti kesää 1924, jonka eräänä yönä runoilija Robbie Hunter kohtasi kohtalonsa sumuisella järvellä. Silti kirjan keskiö ei mielestäni ole runoilijan kuolemaan liittyvä mysteeri ja hyytävä tunnelma, vaan brittiläisen luokkayhteiskunnan kukoistuksen ja murenemisen aika, koko kultainen 20-luku uusine ajatuksineen.
Koska luin Paluuta Rivertoniin ensin nimenomaan murhamysteerinä, tuskastuin romaanin ensimmäisellä puoliskolla sen hitauteen. Tunnelma ei rakentunutkaan jännityksen varaan, vaan pikemminkin sosiaalisten jännitteiden. Sosiaaliset jännitteet ja luokkayhteiskunta ovat kiehtovia teemoja (ja erityisesti omaan mieleeni), mutta Mortonilla tuntui kirjan ensimmäisellä puoliskolla olevan vaikeuksia päästä asiaan tai minulla kerronnan imuun. Mortonin kerronta ei jumiudu, mutta hän tuntuu lumoutuneen hieman liiaksi pitkistä illalliskeskusteluista ja cocktailtilaisuuksista. Mielestäni kirjaa olisi voitu editoida siten, että pohjustusosiota, joksi romaanin alkua kutsun, olisi voitu lyhentää hyvin satakin sivua. Tästä huolimatta romaani toimii. Gracen ja Hartfordin siskosten Emmelinen ja Hannahin tarina on kiehtova, joskaan ei kovin yllättävä. Se voisi olla jopa fiktiivinen siskokirja Mary S. Lovellin erinomaiselle sisaruselämäkerralle Mitfordin tytöille, jonka Morton mainitseekin teoksensa kiitoksissa.
Turha yksityiskohtaisuus saa aikaan sen, että lukiessa ehtii ajatuksissaan tarinan loppuun, vaikka itse kirja onkin vielä kesken. Morton antaa lukijoilleen niin paljon vihjeitä ja ennakkoa tulevasta, että ainakin minä arvasin - tiesin - joiden asioiden kulun johtavan tiettyihin ratkaisuihin. Yksityiskohtien runsaus, esimerkiksi henkilöhahmojen tapa poseerata, saa romaanimaailman näyttäytymään hieman ulkoa päin kuvatulta. On kuin Mortonin teksti olisi samaan aikaan romaani ja elokuvakäsikirjoitus. Tästä huolimatta Paluu Rivertoniin kietoo pauloihinsa nimenomaan tarinansa osalta ja saa miltei rakastumaan henkilöihinsä ja heidän oikkuihinsa.
Vaikeat asiat ja hankalat ajavat kuormansa Emmelinen, Hannahin ja Gracen harteille. Armeijan sanotaan tekevän pojista miehiä, mutta sota ei sitä tee. Naisten kannettavaksi jää paljon ja muistoina elänyt tarina tulee kertoa loppuun. Kirjan jälkimakuna mielessäni soi jazz, ilotulitusraketit sekoittuvat järvisumuun ja englantilainen kartanomaisema uuden ajan (villiin) taiteeseen. Vaikka Rivertoniin voi palata monellakin tapaa, ei entistä onneksi saa koskaan takaisin.
****-
P.S: Yllättäen Paluu Rivertoniin päätyy nyt myös erääksi Karoliinan siskoshaasteen kirjakseni. Tämä jos mikä on siskokirja. En ensin edes ajatellut osallistuvani siskohaasteeseen, mutta mukana ollaan!
Tämä on kooltaan sen verran tuhti lukupaketti, että taidan vähän nyt "pidätellä" vielä tovin tämän lukemista, sillä nyt jos koskaan kaipaan kirjoja, jossa on imua ;)
VastaaPoistaMutta yöpöydällä tämä jo kirjapinossa odottaa ja tulee kyllä lukuunkin kesällä viimeistään!
Susa: Tässä kyllä on imua ja kiehtova tarina, mutta jos odottaa mysteeriä, voi yllättyä. Vaikka kirjoitin, että tarinaa voisi lyhentää, pidin tästä enemmän kuin muutamasta edellisestä lukemastani kaunokirjasta. :)
VastaaPoistaKesä olisi kyllä sopiva aika tälle siinä mielessä, että kesäöinä tapahtuu tässäkin yhtä sun toista.
Kuulostaapa monipuoliselta kirjalta, oikein sellaiselta, jonka kanssa hautautua sohvan tai riippumaton uumeniin! Ja ihanaa lukea kirjasta, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Kiitos! :)
VastaaPoistaMinulla tämä on odottamassa ja olin ajatellut tämän olevan mukaansatempaava lukuromaani, mutta ihan hyvä lukea arviosi, niin lähden hieman maltillisemmin lukemaan tätä. Olin jo päättänyt lukea tämän ja Mitfordin tytöt yhdessä (kun niin mielelläni luen kirjoja teemoittain), mutta nyt vähän hengästyttää kaksi näin paksua ja ehkä hidaslukuista kirjaa yhtä aikaa!
VastaaPoistaKiitos muuten siskoskirjahuomiosta, lisään tämän sinne listaan!
Jenni: Tämä on juuri sellaisten kiireettömien päivien kirja. Itse luin yhden oman työni deadlinen lomassa, mikä ei ollut paras mahdollinen ratkaisu. Onneksi kirja jaksoi kantaa loppuun saakka. :)
VastaaPoistaKaroliina: Tämä on! Kirja on oikeasti mitä mainioin lukuromaani. Alussa vaan oma lukemiseni jumitti, koska olin niin tiiviisti kiinni omassa työssäni. Puolivälissä kirjassa tapahtui jotain enkä malttanut laskea tätä käsistäni. Tämä kyllä sopii Mitfordin tyttöjen pariksi, mutta ehkä siten, että lukee rinnalla jotain nopeampaa.
Katja, minulla on tämä eli en voi lukea nyt arvosteluasi... Jos muistat niin muistuta, kun olen tehnyt: Kommentoin sitten sinulle. Tämä tuli pyytämättä, mutta kansi on ok ja ajattelin, että kun tämä kuuma 'muu sesonki' hiljenee, niin sitten.
VastaaPoistaSiis, please, vastaa vain: Ajanhukkaa vai ei?
Leena: Ymmärrän. :) Minäkään en silloin lue arvosteluja, jos tiedän varmasti lukevani jonkin kirjan. Kirjan kansi on tosiaan hieno, eikö vain? Tyylikäs.
VastaaPoistaMutta kysymykseesi vastaan, että parempaa ja huonompaakin on. Ei siis mitään ajanhukkaa, mutta ei myöskään mikään kiireellisin luettava.
Taas kirja joka kuulostaa hyvältä! Tämä ei ollut minullekaan ennestään tuttu.
VastaaPoistaNyt minulla onkin yllin kyllin ihanaa lukemista, kävin nimittäin tänään kirjastossa ja sain heti useamman varaamani aarteen!
Kiitos! Sijoitin sitten ihan vaistonvaraisesti kirjan oikeaan kohtaan. Ja voihan se sitten yllättää...
VastaaPoistaElma Ilona: Paluu Rivertoniin on ihan tämän kirjakevään uutuuksia. Suosittelen lukemaan vaikka kesäöinä, sopisi hyvin tunnelmaan. Kirjasto on onni. :)
VastaaPoistaLeena: Aika usein sitä tosiaan tietää jo ennakkoon, onko joku kirja ajan hukkaa, tuleva suosikki vai jotain siltä väliltä. Parhaita ovat ne, jotka yllättävät myönteisesti.
Katja, luen todella monesta uutuuskirjasta ensimmäistä kertaa sinun blogistasi (tai Leenan). Pakko kysyä, että ostatko kirjoja paljon heti tuoreeltaan, varaatko ajoissa uutuuksia kirjastosta vai saatko arvostelukappaleita kustantamoilta (kuten ymmärtääkseni Leena saa ja tietenkin Karoliina työnsä vuoksi)? Anteeksi utelu :)
VastaaPoistaTämäkin kuulostaa kiinnostavalta, pitää tutustua joskus :).
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaHei Katja
VastaaPoistaKirja kyllä kuulostaa kiehtovalta ja jonain kesäpäivänä tähän voisin tartua, koska nuo teemat ja luokkayhteiskunta kiinnostavat minua, mutta aikaa täytyy sitten tähän varata. Oliko kirjassa kuitenkin Kolmannentoista kertomuksen henkeä mukana, ettei odotukseni etukäteen ole liian korkealla?
Sara: Tämä on ehkä lähempänä Mitfordin tyttöjä kuin Kolmattatoista kertomusta. Minulle se oli pieni pettymys, koska kirjaa markkinoidaan niin kovasti mysteerinä. Jos päättää lukea tämän hakematta mysteeriä, niin saa luettavakseen kiehtovan kirjan.
VastaaPoistaPienen mökin emäntä: Hieman editoin tekstiäni. :) Uutuuksia saa aika nopeasti kirjastostakin, kun on ainakin täällä on sellainen viikon aika laina-aika.
VastaaPoistaTerve Katjusha. Tulin lukemaan tämän paremmin uudelleen nyt, kun kirja on minullakin luettuna ja arvioituna.
VastaaPoistaKirjoitit tästä hienosti! Tästäkin - sinullahan on tapana. <3 Ja minun lukemistani varmasti auttoi se, etten odottanutkaan murhamysteeriä (en kyllä toivonutkaan), kiitos sinun varoituksesi. :) Aloin muuten äsken miettiä, että eikö romaanissa jätetty vähän käsittelemättä esim. Marcuksen ja tämän lähteneen vaimon tragedia. Siitä välillä puhuttiin ikään kuin merkittävänä asiana, mutta sitten ei lopulta kerrottukaan aiheesta mitään enempää.
Minäkin muuten ajattelin monta kertaa lukiessani, että tämä on tosi elokuvallinen. Pitääkin mennä nyt googlettamaan, onko tästä jo leffa tekeillä. Ihmettelen, jos ei ole.
Karoliina: Terve! :) Kävin jo heti lukemassa ja kommentoimassakin arviotasi, joka omasta mielestäni on erinomainen. Löysit kirjasta niin paljon ja näin jälkeenpäin ajatellen minäkin pidin kirjasta kovasti, vaikka silti odotin siltä jotain enemmän. Brittiläisen yhteiskunnan vetovoimaa on kuitenkin vaikea voittaa ja Paluu Rivertoniin on siinä suhteessa mainio kirja.
VastaaPoistaKerro, jos saat selville, tehdäänkö tästä elokuva! Jos tehdään, niin sellaisen katsoisin mielelläni.
Kiitos, Katja! <3
VastaaPoistaYllätyksekseni en ainakaan heti löytänyt tietoa kirjan filmatisoinnista (en etsinyt kovin kauan, sillä asia venyi niin, että oli pakko lähteä nukkumaan, kun tajusin herätyskellon soivan neljän tunnin päästä..), mutta luulisi että se olisi vähintään jonkun elokuvatuottajan päässä suunnitteilla. Uskon, että tästä saisi hyvän, yleisöön menevän elokuvan.
Minäkin odotan, että tämä tulee pian elokuvana. Ainakin brittikäsissä saisi hyvän, kiehtovan ja moniulotteisenkin elokuvan. Se voisi olla jopa kirjaakin parempi!
VastaaPoista