~Rantakalliovedenneito~

Peilityyni pinta josta kuuset heijastuu ne sadat vuodet seisoo paikallaan. Rannalla on hiljaista mä jotain odotan, hetken aikaa kuulun maisemaan.

Peilityyni, aaltoileva, väräjävä, lämmin, virkistävä. Vesi = elämä. Ninni Poijärven sadunomainen kappale Neitoperho soi mielessäni. Nämä helteet ovat lähestulkoot tehneet minustakin, horoskoopiltani kaloista, vedenneidon. Tyttäreni on pieni vesipeto, mieheni osallistui lapsuusvuosinaan uintikilpailuihin, poikani tyytyy liottamaan kaksi- ja puolivuotiaita varpaitaan rantavedessä ja tekemään hiekkakakkuja. Minä olen jotain siltä väliltä; Uin, mutta viihdyn parhaiten rannalla, vettä katsellen. SKS:n julkaiseman Keijukaiset-kirjan mukaan Vedenneidot ovat keijuista kauneimpia ja herkinpiä, ne itkevät melkein jokaista kohtaamansa asiaa.

Eilen illalla pidimme perheen yhteisen elokuvaillan. Katsoimme Hayao Miyazakin mestarillisen filmin Ponyo rantakalliolla. Elokuva kertoo hieman muokatun version Pienestä merenneidosta Ponyo-kalan halutessa muuttua ihmiseksi tavattuaan viisivuotiaan pojan. Kaunis elokuva on myös muistutus merten, maailman keuhkojen tilasta.

PS. Nyt muutaman kotipäivän aikana, ennen seuraavaa pientä lomareissua, koetan tuoda esiin taas blogini kirjaosiotakin. En ole vielä päättänyt, mistä kirjasta aloitan. Toiveita saa esittää siitä, toisinko ensin esiin laaturomaanin, puhdasta hömppää, nuortenkirjaklassikon vai monia ajatuksia herättäneen bestsellerin!
Kuvan koira on tuttavaperheemme oma Sulo, joka ilahdutti ja sulostutti meitä läsnäolollaan Järvi-Suomen savolaisessa sydämessä venematkan aikana.