~SYNTYMÄPÄIVÄAATTO *~

Huomenna maaliskuun koittaessa vietän syntymäpäivääni. Koska huominen kuluu töissä ja tylsästi vielä pitkän kokouksen merkeissä, juhlistimme syntymäpäivääni tänään oman perheen kesken. Herkuttelimme taivaallisen ihanalla thaimaalaisella kanalla Jamie Oliverin ohjeen mukaan, söimme neljävuotiaan tyttäreni kanssa yhdessä leipomiani mokkapalamuffinseja, avasin ihania paketteja ja kunhan päivä kääntyy iltaansa, pääsen vielä lukemaan tai selaamaan jotain lukuisista lahjaksi saamistani kirjoista. Niin, sain tietenkin kasan kirjoja aina romaaneista valokuvaus- ja helmityöoppaisiin. Lähetänkin lämpimät kiitokset kaikille minua muistaneille tätä lukeville ystäville ja läheisille, olette ihania ja tunnette minut <3

Hieman itsekäskin olin eilen, kun teko-helmihyasinteista innostuneena kävin ostamassa uusia kukkia Mosa Interiorsista, joka ainakin ensivisitiin jälkeen on aivan ihastuttava kauppa. Nyt helmihyasintteja on kaikkiaan kolme ruukullista ja omaksi syntymäpäiväkukakseni hankin jotain hempeän vaaleanpunaista. Sangen aidon näköinen tämäkin muka-katkenneita oksiaan myöten, eikö vaan?

 Mietin jonkinlaista syntymäpäiväarvontaa blogiini. Arvonta olisikin tämän blogin ensimmäinen. Koska nyt meneillään on niin monia ihania arvontoja, ajattelin odotella, että lukijamäärä kohoaa kolmenkymmenen paremmalle puolelle. Tällaiselle kirjapainotteiselle blogille se olisi kerrassaan upea lukijamäärä. Pysykää kuulolla!

Mokkapalamuffinsien ohjeen nappasin Pullahiiren herkullisesta blogista reseptiä aavistuksen muokaten.

~JOHN IRVING: ELOKUVAURANI (alias Irving-urani) *~

Viime sunnuntaina televisiosta tulleen Oven takana-elokuvan innostamana monissa blogeissa on kuhistu eräästä suosikkikirjailijastani John Irvingistä. Niiden kirjoitusten innoittamana, Oman Kaikki isäni hotellit-postaukseni odottaessa vielä valmistumistaan, tartuin siihen ainoaan Irvingin kirjaan, joka minulta on jäänyt kesken, Elokuvauraani. Kirja on 2000-luvun alussa valmistunut pieni muistelmateos, jossa John Irving kuvaileen uraansa romaaneistaan tehtyjen elokuvien käsikirjoittajana keskittyen Oman elämänsä sankariin.

Elokuvaurani ei ole John Irvingin kirjaksi mitenkään erikoinen. Se on toki kiinnostava, kantaaottava ja sydämellinen, mutta kirja ei anna mitään sellaiselle ihmisille, joka ei ole sekä lukenut Irvingiä että katsonut hänen kirjoistaan tehtyjä elokuvia. Itse olen onneksi (ja luonnollisesti!) harrastanut molempia, mutta pidin kirjaa silti melko luettelomaisena, joskin hauskoilla detaljeilla varustettuna. Kirjoittaahan Irving osaa, mutta sen-ja-sen ohjaajan vaihtuminen siksi-ja-siksi sekä edelleen kolmanneksi ei välttämättä anna paljoa etenkään, kun aina koko elokuvaa ei synny laisinkaan (Setting Free The Bears ja Sirkuksen poika). Lisäksi kaikkien elokuvista puuttuvien romaanikohtausten selitteleminen tuo sellaisen olon, että Irving puolustee voimakkaasti elokuvien tuotantotiimin työtä. Uskoisin, että jokainen Irvingin kirjojen ystävä ymmärtää kyllä, että hänen romaaniensa siirtäminen sellaisenaan valkokankaalle on mahdoton urakka.

Mieltälämmittävää oli toki lukea, että John Irving vaihtaa edelleen kuulumisia Robin Williamsin kanssa tai että Lasse Hallström on hyvä tyyppi, jonka kanssa työskentely on sujuvaa. Samoin mielenkiintoisia ovat esimerkiksi kuvaukset kirjojen ja elokuvien nimen kääntämisestä sekä Irvingin luonnehdinnat elokuvien näyttelijöistä aina Beau Bridgesistä Michael Caineen ja Jodie Fosterista Erykah Baduun. Mitä Elokuvaurani sai minussa liikkeelle, oli halu palata toisen tai kolmannen - jopa kuudennen - kerran muutamien kirjojen pariin.

Kirjan herättämät muistot saivat minut muistelemaan omaa "Irving-uraani". En muista, olinko lukion ensimmäisellä vai toisella luokalla, mutta kuta kuinkin liki kaksikymmentä vuotta sitten katsoin äitini kanssa televisiosta tulleen elokuvan Kaikki isäni hotellit. Elokuva oli kaikessa hulluudessaan niin raikas, kamala ja ihana, että maalaiskaupungin tyttönä ihastuin sen tuomiin uusiin tuuliin oitis. Elokuva tuli televisiosta perjantaina ja heti seuraavana päivänä pyöräilin kirjastoon lainaamaan sen kirjana. Irvingin teksti imaisi minut heti mukaansa: Vaikka elokuva olikin hauska, oli Irvigin tapa kirjoittaa jotain aivan uutta. En ollut koskaan aikaisemmin lukenut mitään samanaikaisesti niin naurattavaa ja itkettävää, koskettavaa ja otteessaan pitävää.

Ei varmasti tarvitse edes kertoa, että luin pian kaikki muutkin Irvingin suomennetut teokset ja odotin (odotan) aina innokkaasti hänen uusia romaanejaan. Garpin maailmasta kirjoitin esseenkin kirjallisuuden proseminaarissa. En ole lukenut esseetäni yli kymmeneen vuoteen ja nyt luettuna se olisikin varmasti lapsellinen ja ajastaan jäljessä, joten se on parasta jättää ullakollamme olevaan mappiin. Aiheena esseessäni oli "Garpin maailman naiset" ja näkökulma oli pikemminkin feministis-kulttuurintutkimuksellinen kuin kirjallisuustieteellinen. Esseen kohteeksi Garpin maailma valikoitu siksi, ettei Kaikki isäni hotellit ollut professorin mielestä "tarpeeksi klassinen". Vuosien varrella olen ehtinyt lukea mielestäni parhaimmat Irvingin useaan otteeseen, mutta muutaman kirjan olen saanut jotenkin sinniteltyä loppuun. Välisarjan avioliitto, Vesimies sekä Neljäs käsi kuuluvat kirjoihin, joita tuskin luen uudelleen. Sen sijaan jo mainitsemani Garpin maailma, Kaikki isäni hotellit ja Oman elämänsä sankari ovat minulle kolme merkittävintä Irvingin kirjaa. En unohda muitakaan, esimerkiksi Leski vuoden verran ja ystäväni Owen Meany ovat loistavaa lukemista verrattuna kenen tahansa kirjoittamiin romaaneihin!

Monet ovat varmasti lukeneet Irvingiä. Haastankin teidät, jotka ette ole, tarttumaan edes yhteen hänen kirjaansa. Muiden osalta olisi mukava kuulla, mikä on suosikkinne ja miksi?

(kaikki kuvat Googlen kuvahaulla)

~"FAKE PLASTIC FLOWERS (puutarhaunelmia 2)~

En olisi uskonut, että teen blogipäivityksen muovikukista - tai että ylipäätään voin ihastua tekokukkiin! Mutta niin vain kävi, kun ystäväni toi minulle lahjaksi Mosa Interiorsista ostamansa helmihyasintin. Kieltämättä se on vallan aidon näköinen ja nyt suunnittelen jo retkeä Tapanilaan. Olisi hauska saada lisää näitä "kukkasia", kun omalla pihalla ei kasva mikään muu kuin lumikinokset.

Toivottavasti en riko kukkien tuomaa ihanan herkkää tunnelmaa, mutta minulla on viime päivät soinut päässäni brittiläisen älykkörockin parhaimmistoon luetun, erään suosikkibändini Radioheadin kappale Fake Plastic Trees. Linkki vie tuttuun tapaan YouTubeen. Ilmeisesti tekijänoikeuskysymyksistä johtuen videoon ei saanut laittaa kuvallista linkkiä, mutta ihan virallinen video sieltä esiin putkahtaa.

Seuraavassa päivityksessäni tiedossa Irvingiä, josta riittänee juttuja pariinkin postaukseen :)

~ANNE TYLER: AMERIKAN LAPSET~

Anne Tylerin Amerikan lapset on monitahoinen romaani, jossa nimensä mukaisesti kuvataan amerikkalaistumiseen liittyviä näkökulmia. Teoksen kehystarina kuvaa kahden Baltimoressa asuvan perheen, "unelma-amerikkalaisten" Donaldsonien sekä iranilaislähtöisten Yazdaneiden ystävyyttä, joka syntyy molempien perheiden adoptoidessa pienet tyttäret Koreasta.

Kirjan tapahtumat keskittyvät perheiden elämään sekä sosiaaliseen kanssakäymiseen; Haravointitalkoisiin, tyttöjen kasvamiseen, läheisen ihmisen poismenoon, arjen valintojen ristiriitoihin sekä uusien ystävyys- tai luottamussuhteiden syntymiseen. Kaikkea sävyttävät kulttuurierot, vaikka Yazdanien elämäntapa tuntuu ihannoivan amerikkalaisuutta melkein enemmän kuin Donaldsonien, jotka pitävät tyttärellään alkuperäisen korealaisen nimen. Korealaisuus, iranilaisuus ja amerikkalaisuus eivät eroa toisistaan niin suuresti, vaikka kulttuurierojen teema kulkee eräänä kirjan punaisena lankana.

Avioliiton lyhyt oppimäärä  poislukien olen nauttinut kaikista lukemistani Anne Tylerin kirjoista. Tyler on lähes yhtä hyvä arjen kuvauksen mestari kuin edesmennyt kanadalainen Carol Shields. Tylerin kirjoissa ei tapahdu suuria - tai toki lapsen saaminen on elämän suurimpia asioita - mutta Tyler kirjoittaa niin erinomaisesti, että arki tuntuu  juuri niin merkitykselliseltä kuin sen kuuluisikin tuntua. Ruoanvalmistus, sisustustekstiilien valinta, tapa elehtiä toisten kanssa puhuttaessa, sosiaalinen tyhjäkäynti lastenkutsujen aikana tai vaikkapa syksyisten lehtien haravoiminen ovat Tylerin kynästä lähteneenä äärimmäisen mukaansatempaavaa ja fiksua luettavaa. Myös loistavalla suomentajalla on oma roolinsa lukunautinnon tuottajana. Amerikan lapset on suomentanut John Irving-kääntäjänäkin tunnettu Kristiina Rikman.

Toki tämäkin lukukokemus on subjektiivinen. Minulla on paha tapa selailla kirja-arvosteluja ja blogitekstejä aina oman lukukokemukseni yhteydessä tai sen jälkeen. Kriitikoilta Tyler saa lähes poikkeuksetta hyvät arvostelut, mutta muutamissa blogeissa hänen tyyliään on luonnehdittu tasapaksuksi. Tasapaksuus voi toisinaan olla hyve, etenkin silloin, kun se on taitavaa tasapaksuutta. Arki soljuu ja elämä jatkuu, se lie eräs Tylerin kirjojen ydinteema, vaikkei niissä värikkäitä tapahtumakäänteitä olekaan.

***½

~MINILOMATUNNELMIA *~

Maanantain ja arjen alkaessa on mieltälämmittävää muistella viime viikonlopun nimilomaa. Perjantaina, mieheni syntymäpäivänä, kävimme ensin syömässä ja sen jälkeen suuntasimme elokuviin. Thaimaalainen ruoka oli ihanaa, ja Imaginarium of Dr Parnassus siinä määrin hieno, että harkitsen oman postauksen kirjoittamista elokuvasta. Ajanpuutteen vuoksi tyydyn kuitenkin ylistämään elokuvan visuaalisuutta ja huikeaa näyttelijäntyötä sekä erinomaista tarinaa. Moitteen sijaakin elokuvasta löysin: Loppupuolella oli minun makuuni hieman turhaa sekavuutta ja juoksentelua. Suosittelen kuitenkin elokuvaa kaikille, jotka pitävät hieman kieroutuneen omituisista, mutta samalla pohjimmiltaan sydämellisistä tarinoista.

Kun perjantai sujui parisuhdeajan merkeissä (mukaanlukien syöminen ja leffailta), suuntasimme lauantaina heti aamiaisen jälkeen ostoksille. Shoppailimme siinä määrin runsaasti, että minulle tuli lähestulkoon katharttinen olo. Ennen kotiinpaluutamme hengähdimme hieman lounaan merkeissä. Olin juuri aamulla valitellut miehelleni, etten ole koskaan saanut Suomesta hyvää risottoa, mutta nyt sain! Söin sitä niinkin yllättävässä paikassa kuin Virgin Oil:issa, jossa oli muutenkin mukavan leppoisa tunnelma. Pidän yleensä valoisammista ravintoloista, mutta tätä postaustani sävyttävät kuvat (toivottavasti) kertovat, kuinka kotoisan rentoa Virgin Oilissa oli. Puisia viinilaatikoita voisin mieluusti ottaa myös omaan kotiin; Ne voisin sijoittaa keittiöön kaapistojen päälle ja niihin voisi säilöä kaikenlaista sekalaista tavaraa, jota ainakin meidän perheessämme syntyy kertyvän kuin itsestään. Lisäksi viinilaatikot ovat omiaan nostattamaan minulla aina olemassa olevaa matkakuumetta.

Jotain Helsingistä piti tietenkin tuoda kotiin, joten tässä muutama pieni juttu: Kaunis öljypullo, syötävän suloisia lautasliinoja (ok, ehkei niitä kannata ravintonaan käyttää), se hurmaava Iltapurjehdus sekä minun ruokafilosofiaani sopiva kyltti keittiöön. Lapsille hankimme tietenkin omat tuliaiset (Pinkie Pie-poni sekä Pekka-veturi) ja luultavasti saan mieheltäni ensi viikolla jonkun hyvän kirjan synttärilahjaksi, koska Akateemisesta oli ostettu jotain vaaleanpunaiseen paperiin käärittyä ;) Seuraavassa päivityksessäni palaan taas kirjojen maailmaan.

PS. Lisään loppuun vielä kuvan hotelli Tornista lumisen ikkunan takaa nähtynä. Emme yöpyneet Tornissa, vaan Scandicissa, jonka huoneen ikkunasta Torni näkyi. Tornin kuvan kuitenkin haluan tuoda esille, koska hotellilla ja ennen kaikkea Helsingillä (mm. Temppeliaukion kirkko ja ravintola Salve) on isohko rooli John Irvingin mainiossa kirjassa Kunnes löydän sinut. John Irving on ylivoimainen suosikkikirjailijani, joten hänen uusinta suomennostaan odotellessa taidan lähiaikoina esitellä Kaikki isäni hotellit, oman suosikkini hänen tuotannostaan.

~TOHTORI PARNASSUS JA ILTAPURJEHDUS~

Sääennuste lupaa vuoden pahinta talvimyrskyä pääkaupunkiseudulle. Jääminen kotiin takkatulen äärelle kera hyvän kirjan sekä punaviinilasillisen kuulostaisi ideaalilta, mutta juuri tänä viikonloppuna on muita suunnitelmia! Pienten lasten vanhemmille on joskus äärimmäisen tärkeää saada yhteistä aikaa (ja kenties siinä sivussa yhtenäiset yöunet), joten juhliaksemme mieheni syntymäpäivää jäämmekin tänään töiden jälkeen kaupungille ja menemme hotelliin yöksi lasten viihtyessä isovanhempien hoidossa.

Minulle hotelliyö on arjen luksusta. Luultavasti vietämme yhteistä aikaamme kuin turistit, koska aiomme totta kai illallistamaan ravintolaan sekä elokuviin. Olemme menossa katsomaan ristiriitaiset arvostelut saanutta Imaginarium of Dr Parnassus-elokuvaa, jolta odotan huikeaa visuaalisuutta. Elokuvan näyttelijäkaartia ei ainakaan voi tuosta vain sivuuttaa, kun rooleissa esiintyvät muun muassa Johnny Depp, Christopher Plummer, Jude Law, Tom Waits sekä Heath Ledger, joka kuoli elokuvan kuvausten ollessa vielä kesken. Elokuvan taustatarinasta en ole vielä liikoja lukenut, mutta kyse on ilmeisesti kaupankäynnistä pahan kanssa sekä ihmisen valinnasta valon ja ilon sekä pimeyden ja ankeuden välillä.

Toki yhteinen aika Helsingissä pitää sisällään turistiohjelman ja parisuhdenajan ohella myös shoppailua. Nytkin haaveilen muutamista uusista jutuista aina piensisustuksesta ja kirjoista vaatteisiin. Tämän blogini puolella olen tainnut joskus mainita, että kerään rajallisesti muumimukeja. Rajallisuus tarkoittaa sitä, että ostan vain niitä mukeja, jotka ovat mielestäni kauniita sekä niitä, joiden hinta ei kohoa pilviin saakka. Minulla on muutama vanha, 1990-luvun alun muki, jotka ostin silloin aikoinaan ensimmäiseen omaan opiskeluajan kotiini. Satasia en kuitenkaan ole valmis maksamaan kauniistakaan vanhoista mukeista, vaikka ne kuinka keräilykohteita olisikin.

Tämän aamun Hesarista huomasin Stockan mainoksen Argoshallissa pidettävästä Muumi-näyttelystä, jonka yhteydessä tänään "ensiesityksensä" saa myös kaunis Iltapurjehdus-muki. Hintaa mukilla on puolet enemmän kuin normaalilla muumimukilla, mutta ajattelin kuitenkin mukin itselleni hankkia. Se on niin nätti! Lisäksi mukin myyntituotosta kolme euroa menee WWF:n Itämeren suojelua koskevaan työhön.

Hempeää talvista viikonloppua!

~ROB JOVANOVIC: KATE BUSH. ELÄMÄKERTA~

Englantilainen Kate Bush on lahjakas laulaja ja tanssija, erakko, brontëlainen hullu nainen ullakolta sekä olemukseltaan keijumainen perheenäiti. Vain harvakseltaan levyjä julkaiseva, yksityisyyttään tiukasti suojeleva Kate Bush on julkiseltaan kuvaltaan arvostettu arvoitus. Olen pitänyt Kate Bushista yli viidentoista vuoden ajan siitä lähtien, kun löysin hänet erääksi Bushin manttelinperijäksikin (osin epäoikeudenmukaisesti) mainitun Tori Amosin kautta. Koska Kate Bush tekee kiinnostavaa musiikkia, olen jo pitkään halunnut saada selkoa hänen julkisuuskuvastaan. Millainen on nainen, joka ei esimerkiksi keikkaile?

Toimittaja Rob Jovanovicin kirja Kate Bush - elämäkerta onnistuu ottamaan selvää Bushin elämänvaiheista, muusikon urasta sekä läheisistä. Hänen kirjansa ansiosta Bushin elämä tuleekin pääpiirteissään lukijalle tutuksi, sen verran monia Bushin kanssa työskennelleitä hän on päässyt haastattelemaan. Tärkein, Kate Bush itse, ei kuitenkaan ole osallistunut kirjan tekoprosessiin. Se näkyy siinä, että Jovanovic ikään kuin toimii nimenomaan elämäkertakirjurina eikä teos mielestäni nouse täyteen lentoonsa missään vaiheessa. Keskeiseksi nousevat levytyssopimuksiin, taustamuusikoihin sekä albumilistoihin liittyvät seikat, jotka eivät jaksa kiinnostaa minua. Ne ovat kuin teknisiä yksityiskohtia sivujen täytteenä.

Kate Bushin musiikista pitävät nauttivat varmasti kirjan lukuisista detaljeista, mutta Bushia tuntemattomille kirja ei anna paljoakaan. Minun mielestäni hyvä elämäkerta on siinä määrin mukaansatempaiseva, että siinä kerrottua tarinaa lukee nauttien, vaikkei kirjan kohde olisi alunperin lainkaan tuttu. Kate Bush-faneille kirja sen sijaan toimii  mainiona tieto- ja hakuteoksena.

Jovanovicin kirjan lukemisen sijaan suosittelenkin mieluummin musiikkimatkaa Kate Bushin maailmaan. Kate Bushin kappaleista suosikkejani ovat tietenkin "perusteos" Wuthering Heights ja Running Up That Hill, mutta rakastan myös The Sensual Worldia   (linkitin sen ja omistan kaikille kirjojen ystäville, todella kirjallinen kappale!) ja Oh, England My Lionheartia, joita kaikkia voi kuunnella YouTubesta. Nyt haluan kuitenkin nostaa esiin klassikkovideon Cloudbustingin, jossa mukana myös Donald Sutherland:

~VANHOJEN KUVIEN LUMOISSA *~

Ajattelin jatkaa "aikamatkustelua" poikkeamalla kirjoista oman sukuni valokuviin. Vanhoissa valokuvissa on jotain kiehtovaa; Vaikka kyse on oman sukuni kuvista, on suuri osa kuvissa olevien henkilöiden elämäntarinasta enää muistojen, jopa suoranaisen kuvittelun tulosta. Ensimmäisen kuvan ihmisten tarinan tiedän; Kuvassa ovat äitini isovanhemmat Keski-Pohjanmaan rannikkoseudulta. Kuva on isoisoisäni Antin sekä isoisoäitini Ailin kihlakuva 1910-luvulta ja kuvan vieressä on Ailin kihlakello. Sain kellon mummoltani, äitini äidiltä Kertulta, joka tapasi savolaisen isoisäni lottana toimiessaan ja muutti rannikkoseudulta savolaistalon emännäksi sodan loppuvaiheessa. Olin aina mummon tyttö, ja ehdin parivuotiaana tavata myös äitini Aili-mummon, jonka sylissä istun 1970-lukulaisen kellastuneessa värikuvassa. Aili ja Antti viljelivät omistamaansa maatilaa sekä harjoittivat elinkeinonaan myös kalastusta. Heillä oli onni kuulua suhteellisen hyvin toimeentulevaan maaseutuväestöön, minkä ansiosta he hankkivat muun muassa kotikylänsä ensimmäisen radion 1920-luvun lopulla. Mummoni, tuon aikakauden lapsen, mukaan radio oli herättänyt koko kylän kiinnostuksen ja naapurit olivat tulleet Ailin ja Antin luo ohjelmia kuuntelemaan.

Tämä toinen kuva esittää naista äidinisäni suvusta. Kuva on luultavasti 1800-luvun lopusta, koska se on otettu Kuopiossa Victor Barsokevitschin kuvaamossa, luultavasti mestarin itsensä kuvaamana. Harmillisesti en tiedä, kuka kuvassa on, mutta äidilläni on kokonainen laatikollinen 1800-1900-lukujen vaihteen paksuja valokuvia. Toki voin kuvitella kuvan naiselle elämäntarinan ja mielikuvissahan se voi olla melkein millainen vain, mutta luultavasti nainen on päätynyt naimisiin savolaisisännän kanssa ja elänyt maatilan emäntänä, kuten suvussani on ollut tapana.

Victor Barsokevitschin nimeä kantavan VB-valokuvakeskuksen sivuille pääsee tästä linkistä. Valokuvakeskuksessa olen saanut ihailla niin Celil Beatonin Dandy-kuvia, Leni Riefenstahlin elämää palvovia valokuvia, Ernst Haasin maisema- ja mikrokuvia kuin William Wegmanin sielukkaita koirakuvia. Kaikille Kuopiossa poikkeaville VB-keskus on mielestäni must. Tässä pieni kooste näyttelyissä näkemästäni (kuvat Googlen kuvahaku).

~AUDREY NIFFENEGGER: AIKAMATKUSTAJAN VAIMO~

Koska suklaakuorrutteisessa ystävänpäiväkirjoituksessani suosittelin lukemiseksi Audrey Niffeneggerin romaania Aikamatkustajan vaimo, ajattelin kirjoittaa kirjasta jotain, vaikka oma lukukokemukseni ei enää ihan tuore olekaan. Itse asiassa tieni tämän kirjan kanssa alkoi jo vuonna 2007, mutta monista melko rankoistakin syistä kykenin lukemaan kirjan loppuun vasta viime kesällä Lontoon matkan lukemisenani. Rankkuus ei aiheutunut kirjasta, mutta toisinaan elämäntilanteet vaikuttavat lukukokemukseen ja lukukykyyn.

Aikamatkustajan vaimo kertoo Claren ja Henryn aikaa kestävän - ja aikaa uhmaavan - rakkaustarinan. Pariskunta tapaa toisensa ensimmäisen kerran Claren ollessa kuusivuotias ja Henrin kolmenkymmenenkuuden. Preesensissä he kuitenkin tapaavat ja alkavat seurustella Claren aikuistuttua. Henry sairastaa aikasiirtymähäiriötä, joka saa hänet siirtymään toiseen aikakauteen tahtomattaan. Henry ei kuitenkaan siirry muille vuosisadoille, vaan liikkuu oman elämänsä puitteissa; Hän voi olla oma itsensä pienenä poikana, poikamiehenä tai vaikkapa seuraavan viikon keskiviikkona, tulevaisuudessa. Kirjassa Henryn sairaus saa paikoin surrealistisia piirteitä. Toisinaan Henri tapaa itsensä jossain menneisyydessä. Kirjan traagisinta antia on kuitenkin Claren tarina hänen kokemiensa menetysten valossa. Surumielisyydestään huolimatta kirja on myös hauska ja yllättävä sekä ihmeen looginen.

Aikamatkustajan vaimo on viihteellinen ja koskettava, mutta se onnistuu välttämään siirappisuuden karikot. Kirja on kuitenkin erilainen kuin mikään muu lukemani teos. Se on kronologisesti etenevä, mutta samalla pirstaleinen. Se on on  lumoava ja otteessaan pitävä sekä sopivasti hullu ja taiteellinen. Niffenegger onnistuu hyvin niin naisen kuin miehen sielunelämää kuvatessaan sekä tapa- ja populaarikulttuuria tarkastellessaan. Kirjan intertekstuaaliset viittaukset viime vuosikymmenten kulttuurisiin ilmiöihin ovat hauskaa bongattavaa. Tärkeintä on kuitenkin aikuisten sadun ydin, Claren ja Henryn aikaa kestävä rakkaus. Claren ja Henryn seurassa saa nauraa ja itkeä sydämensä kyllyydestä.

Tämä kaikki tekee Aikamatkustajan vaimosta erään kaikkien aikojen suosikkikirjani ja suosittelen sitä kaikille romanttisen ja älykkään tarinan ystäville.

~HERKUTTELUDILEMMA *~

Ystävän lähellä voi tuntea
olevansa turvassa ilman
että tarvitsee seuloa ajatuksiaan
ja punnita joka sanaansa.
~ George Eliot ~




Ystävänpäivän ja laskiaissunnuntain sattuessa samalle päivälle saattaa monilla olla edessään herkuttelua koskeva dilemma: Nauttiako suklaata ja leivoksia vai laskiaispullia? Minun kaltaiselleni sokerihiirelle tuplajuhlapäivä ei ole ongelma, ja ehdin jo tänään ottaa varaslähdön herkutteluun. Kirjallisena herkkupalana voisin suositella vaikkapa Audrey Nieffeneggerin hurmaavaa romaania Aikamatkustajan vaimo, josta voisin joskus kirjoittaa muutaman sanasen hieman pitemmästikin.

Huomiselle toivotan paitsi makeaa ystävänpäivää, myös
"Liu lau laskiaista! Pitkiä pellavia, hienoa hamppua, nauriita kuin lautasia ja lanttuja kuin nurkanpäivät".

~NORAH JONES: THE FALL~

Vaikka ollaan pian jo kevättalvessa, ostin viikonloppuna iTunesista syksyn nimeä kantavan Norah Jonesin levyn. The Fall on juuri sellaista lempeää musiikkia, jota olen nyt kaivannut. Picoultin hyvä, mutta raskas kirja sekä minuun aina tähän aikaan vuodesta salakavalasti iskevä (onneksi hyvin lievä) alakulo saivat kaipaamaan jotain suloista, kaunista, nostalgista ja silti uutta.





Olen pitänyt Norah Jonesista heti Come Away With Me-levyn ilmestymisestä saakka. Hänen musiikkinsa on ehkä hivenen raukeaa, suorastaan unenomaista, mutta samalla miellyttävää ja luonnonläheistä. The Fallilla Norah Jones ottaa hieman edellisiä levyjä rytmikkäämmän, suorastaan rouhevamman suunnan. Se tekee hyvää ja olen valmis nostamaan tämän levyn hänen parhaimmakseen. Vaikka tunnelma on syys-talvinen, voisin kuvitella kuuntelevani levyä kaikkina muina kuukausina paitsi ehkä touko-kesäkuussa.

Norah Jonesin musiikissa soivat mielestäni monet ihanalla tavalla maanläheiset asiat: Puulattiat, kynttilän kajo iltahämärässä sekä tuuli puiden latvoissa ja katukuiluissa. Laululyriikoissa ihmissuhteilla on keskeinen rooli. Vaikka Norah Jones liikkuukin musiikissaan Manhattanilla, ajattelen häntä kuunnellessani pieniä kaupunkeja. Tämä mielleyhtymä on tietenkin täysin subjektiivinen ja juontaa juurensa siitä, että olen itse pikkukaupungin tyttö, joka sattumoisin työskentelee Helsingissä ja asuu pääkaupunkiseudun laitamilla (meiltä on lyhyempi matka hevostallille ja metsään kuin lähikauppaan). Ehkä musiikin juurevuus onkin perua siitä, että levyllä maalaishenkisyys ja kaupunkilaisuus onnistuvat liittymään yhteen rosoisen romanttisesti. The Fall on musiikkia aikuisille runotytöille.



Tässä vielä linkki YouTubeen ja videoon Chasing Pirates.

~JODI PICOULT: YHDEKSÄNTOISTA MINUUTTIA~

Jodi Picoultin romaanin Yhdeksäntoista minuuttia takakansitekstissä kirjaa kuvaillaan näin: "Yhdeksässätoista minuutissa ehtii leikata nurmikon, värjätä hiukset tai viikata pyykit. Samassa ajassa voi pysäyttää maailman. Yhdeksässätoista minuutissa ehtii myös kostaa, ja juuri niin teini-ikäinen Peter Houghton päättää tehdä. Kukaan Sterlingissä ei tiedä miksi, mutta rajusti purkautuneen väkivallan jälkeen mikään ei ole entisellään." Romaanin keskeisteemana on silmittömän oloinen kouluammuskelu sekä siihen johtaneet syyt. Ennen kaikkea keskiöön nousee se kaikki, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun mikään ei voi enää palata entiselleen.

Peterin teko luo Sterlingin idyllisen pikkukaupungin asukkaiden välille lukuisia kuiluja: On paitsi murhaaja ja tämän perhe, myös heitä, joiden lapset menehtyvät ja heitä, joiden lapset selviävät. Äänensä saavat kuuluviin niin kaupungin "julkkis" tuomari Alex Cormier kuin hänen tyttärensä, poikakaverinsa Mattin menettävä Peterin lapsuudenystävä Josie; Yhtä lailla kertojina toimivat murhia tutkiva poliisi Patrick Ducharme, Peterin äiti Lacy Houghton kuin Peter itse. Koulusurmien jälkeen mikään ei ole enää viatonta ja puolueetonta. Picoult ymmärtää kirjansa kaikkia osapuolia, jollakin tapaa myös Peteriä. Mistä kostonhimo kumpuaa? Miksi ihminen on toiselleen peto? Miksi kiusatun puolustaminen on niin vaikeaa ja miksi vastenmielisyyttä sallitaan? Korjaantuuko kauhean tapahtuman aikaansaama yhteisön sisäinen kuilu koskaan?

Picoultin kirja on paitsi yhteisö- ja koulukiusaamiskuvaus, myös oikeussalidraama. Totesin jo Picoultin romaanin Koruton totuus yhteydessä, että en yleensä pidä lakitupaan sijoittuvista kirjoista. Pilcoult osaa kuitenkin nivoa pikkukaupunkikuvauksen, dramaattiset tapahtumat sekä oikeusistunnon dekkarimaisen jännittäväksi kudelmaksi. Kirja on rankkaa luettavaa etenkin Suomen kouluissa viime vuosina tapahtuneiden kauheuksien jälkeen. Romaani on kuitenkin kirjoitettu niin otteessaan pitävästi, ettei sitä malttaisi jättää käsistään. Yhdeksäntoista minuuttia on mielestäni tärkeä kirja ravistelevasta aiheesta. Se myös herättää valtavan määrän kysymyksiä, joihin kenties kukaan ei pysty koskaan vastaamaan.

~PUUTARHAUNELMIA, osa 1 * ~

Talvisen viikonlopun touhut, etenkin kaksi- ja neljävuotiaat "ballerinamme", ottivat kokonaan ylivallan lukemiselta. Olen lukemassa otteessaan pitävää, helppolukuista ja samalla vakavaa romaania, josta koetan saada jutun tänne viimeistään viikon puoliväliin mennessä. Vaikka rakastan talvea, kuten yläkuvasta huomaa, olen alkanut ajatuksissani karata hieman jo kevääseen. En ole kevätihminen - itse asiassa kevät on mielestäni kaikkein julmin vuodenaika (T. S. Eliotin huhtikuuhun kohdistuvaa näkemystä lainatakseni). Rakastan kuitenkin keväistä ulkona olemista ja olen selaillut lukuisia puutarhakirjoja pohtien, mitä kaikkea voisimme vuodenajan koittaessa pihalle istuttaa.

Sisätiloissa keväästä muistuttavat jokaviikonloppuinen tulppaanikimppu maljakossa sekä viime kesänä vanhan kotimme pihalta napaamani unikkojen siemenkodat. Nämä siperian- ja "mustaunikon" siemenkodat tupttavat toivottavasti komeita kukkia tämän uuden kotimme pihalle kesän koittaessa:



Haaveellista alkuviikkoa!

~RAKASTUNUT SHAKESPEARE~

Teen pienen sivupolun tai syrjähypyn elokuvien maailmaan. Rakastan elokuvien katsomista, mutta tässäkin suhteessa yhdistelmä pitkät työpäivät (30km työmatka suuntaansa) + pienet lapset saavat aikaan sen, etten ehdi katsoa juurikaan uutuuksia. Elokuvateatteriin ehdin valitettavasti muutaman kerran vuodessa. Onneksi elokuvia saa näppärästi niin vuokraamosta kuin kirjastosta, ja onneksi meillä kotona on yksi vitriinikaappi täynnä dvd-tallenteita, josta voi tehdä uusvanhoja löytöjä.

Kiitos Leena Lumen blogikirjoituksen yhteydessä käydyn keskustelun, sain nyt illalla päähänpiston katsoa pitkästä aikaa John Maddenin ohjaaman elokuvan Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in love, 1998), jonka näin ensimmäisen kerran aika lailla tasan yksitoista vuotta sitten ja edellisen kerran viitisen vuotta sitten.

Elokuva sijoittuu 1500-luvun lopun Lontooseen, jossa kaksi teatteria kilpailee yleisöstä sekä kuningattaren suosiosta. Teattereista toiseen kirjoittaa näytelmiä nuori William Shakespeare, joka ei saa näytelmäänsä "Ethel, Merirosvon tytär" oikein syttymään. Hän kaipaa käsikirjoitukseensa uutta kipinää, jota tuo näyttelemistä varten mieheksi pukeutunut ylhäisöneito Viola. Ennen pitkään tarina merirosvon tyttärestä alkaa muodostua Romeoksi ja Juliaksi.




Olen aina pitänyt Gwyneth Paltrow'sta, joka tekee nytkin onnistuneen roolin kauniina Violana, joka pukeutuu mieheksi päästäkseen mukaan teatteriseurueeseen. Joseph Fiennes onnistuu Shakespearena, mutta vielä enemmän nautin loistavista sivurooleista; Judi Dench Elisabet ensimmäisenä on loistava, kuten aina. Romanttisten komedioiden suursuosikki Colin Firth (jota itsekin ihailen ah niin kovin) on vaihteeksi virkistävästi epämiellyttävässä roolissa ja Geoffrey Rush teatterin omistajana tekee laatutyötä.



Rakastunut Shakespeare on pukudraama ja romanttinen komedia, joka on sekä dialogiltaan että näyttelijätyöltään raikas. Kirjoittamisen vaikeus, järjestetyn avioliiton aiheuttama tuska, sääty-yhteiskunta, sukupuolirooleilla leikittely sekä kauniinhauska tarina tekevät elokuvasta nautittavan kokonaisuuden.

~ENGLISH! DEUTCH! ITALIANO! SVENSKA! POLSKI! DANSK! *~

Vaikka on Runebergin päivä, en omista päivitystäni kansallisrunoilijallemme, jonka Vänrikki Stoolin tarinoita toki kunnioitan suuresti, joskus opiskeluaikoina kirjoitin kirjasta jopa esseenkin. Sen sijaan Bologna-kirjoitustani aasinsiltana käyttäen ajattelin kertoa perheemme harrastuksesta, eräästä jo vakiintuneesta tavasta hankkia matkamuistoja. Kun odotin esikoistani (juuri siellä Bolognassa), ostin kaksi italialaista lastenkirjaa tulevaa vauvaa ajatellen. Sen jälkeen olemme alkaneet ostaa lastenkirjan jokaisesta maasta, jossa matkaamme joko työmatkalla tai huviksemme. Kirjoja on kertynyt jo vajaat kolmekymmentä (yläkuvassa osa kirjoista). Ajattelen mieheni kanssa, että lastenkirjat ovat paitsi hauskoja muistoja, myös kertovat erilaisista kulttuureista ja kielistä.


Perusteet kirjojen hankkimiseen vaihtelevat. Jos esimerkiksi miehelläni ei ole aikaa käydä kirjakaupassa, joutuu hän hankkimaan sen ainoan lastenkirjan, joka esimerkiksi lentokentällä on myynnissä. Joissakin kirjoissa puolestaan kiehtoo ihana kuvitus, kuten itävaltalaisessa Das kleine Ich bin Ich-kuvakirjassa. Kirja on kuulemma eräs Itävallan suosituimmista lastenkirjoista jo vuosikymmenen ajalta.



Suurin suosikkini taitaa kuitenkin olla Beatrix Potterin Nursery Rhime Book.


Näitä kuvia katsellessa ja minun britti-intoiluni tietäen tuskin tarvitsee edes selittää, miksi pidän eniten juuri tästä kirjasta.

~PIKKUISEN BOLOGNASTA~

Vaikkei Italo Calvino asunut Bolognassa, ajattelin Ritari joka ei ollut olemassa-päivitykseni jälkeen muistella hieman itselleni tuttua ja rakasta emiliaromagnalaista kaupunkia, jossa mieheni oli töissä liki kaksi vuotta 2003-2005. Itse en virallisesti asunut "punaisesssa ja rasvaisessa" Bolognassa, mutta kävin siellä seitsemän kertaa ja vietin kaupungissa pitkiä aikoja kerrallaan. Opin soljumaan ulkosuomalaisessa arjessa; Yhtä lailla virastoissa asioimisen käsittämättömät vaikeudet, paikallisessa supermarketissa PAM:issa vessapaperin tai pesuaineiden ostaminen, viinilasillinen arkisen lounaan kyytipoikana sekä naapurissa asuva "alushousumies" tulivat tutuksi - viimeksi mainittu onneksi ei kuitenkaan liian tutuksi ;) Haluankin jakaa muutaman Bologna-aiheisen kuvan ja siten mahdollisen tarinanpoikasen teidän kanssanne.




Due torri, kaksi tornia. Yli satametrinen torre Asinelli sekä sen kumppani torre Gariselda seisovat keskellä Bolognaa, ylläolevassa kuvassa jouluvalaistuksessa. Asinelli-torniin voi kiivetä ja sieltä avautuvat huikeat näkymät yli "punaisen" Bolognan. Muistelen, että torneihin liittyy jonkinlainen Romeo ja Julia-tyylinen rakkaustarina, josta muistuttaa se, että Gariselda on vino ja nojaa hieman Asinelliin päin. Nykyisin Bolognassa on enää joitakin torneja, mutta keskiajalla torneja oli ollut kymmeniä, jollei satoja.


Kuten tämän päivityksen ylimmässä, Asinelli-tornista ottamastani, kuvassa näkyy, ei Bolognassa juuri viheralueita ole aivan keskustassa. Kaupungin keskusta on Unescon maailmanperintökohde katettuine jalkakäytävineen. Noita porticoja on Bolognassa kaikkiaan yli neljänkymmenen kilometrin verran, mikä osoittaa hyvää kaupunkisuunnittelua: Kesällä ei pala auringossa ja syys-talviaikaan säästyy kastumiselta. Heti keskustan ulkopuolella on suuria puistoja, joista ehdoton suosikkimme on kukkuloille nouseva Parco Ghigi, josta avautuvat upeat maisemat yli kumpuilevien maastojen aina laaksossa sijaitsevaan keskustaan saakka:




Jotain toki vihertää tai kukkii kivisessä keskustassakin, kuten yliopiston sisäpihalla kukkiva magnoliapuu. Tuon puun näin päivittäin, kun menin lounastamaan yhdessä mieheni ja tämän työkavereiden kanssa.



Bologna on myös siitä harvinainen italialainen suurkaupunki, ettei sen läpi virtaa jokea ja se sijaitsee vielä melko kaukana rannikosta. Vai virtaako kaupungissa, etruskien muinaisilla asuinsijoilla, sittenkin jotain? Bolognan eräs tunnetuista salaisuuksista on Po-joen haara, joka virtaa kaupungin alla. Joki näkyy maan päälle vain kahdessa kohtaa, joista parhaiten kuvan Via Piellalla. Via Piellaa kutsutaan ironisesti Bolognan Venetsiaksi. Toisessa paikkaa kaupunkia joki näkyi melko lähellä asuinpaikkaamme, pienestä portinaukosta kurkistaen.


Vastakohdat? Via Paradiso ja Via dell' Inferno. Jälkimmäinen, hyvin kapea kuja, sijaitsee Bolognan pienessä juutalaiskorttelissa. Via Paradisolla puolestaan sijaitsi "meidän" asuntomme. Aikoinaan Via Paradiso oli johtanut hyvin maallisen oloiseen paratiisiin, Via del Pratellolle, joka oli päivisin käsityöläisten ja öisin prostituoitujen täyttämä katu. Nykyisin Via del Pratellolla on edelleen paljon pubeja ja sen alkupäässä on kiehtova fransiskaanimunkkien edelleen ylläpitämä kirkko.


Ja kun kotiin pääsemme, on syytä keittää kahvit. Asunnon vuokraan kuului muutamia astioita ja aika peri-italainen Bialetti. Ei mitenkään kaunis, mutta takasi hyvät espressot :)



Kerrottakoon vielä, että paras "aikaansaannoksemme" Bolognassa on nelivuotias tyttäreni, joka kohdussani vietin kaupungissa muun muassa helteistä kesää lempeässä nejänkymmenen asteen lämmössä. Tytär kyllä syntyi Suomessa lumisena jouluyönä, mutta sai Italian aikojen kunniaksi toiseksi nimekseen Emilia, Emilia-Romagnan maakunnan mukaan.

~ITALO CALVINO: RITARI JOKA EI OLLUT OLEMASSA~

Nyt nolottaa! Italo Calvinon lukemisessa ei sinänsä ole mitään noloa, päinvastoin. Noloa sen sijaan on se, että luin erään suosikkikirjailijani mainion allergorisen romaanin Ritari joka ei ollut olemassa (Tammi) vasta viime viikon lopulla. Kirja on ollut hyllyssäni jo muutamia vuosia ja kuvittelin lukeneeni sen jo aikoja sitten.

Italialainen Calvino on kuulunut suosikkikirjailijoihini noin kahdenkymmenen vuoden ajan. 1990-luvun alussa ollessani lukiolainen pengoin kesäreissulla kummitätini kirjahyllyä ja löysin Calvinon satuallegorioiksi nimetyistä teoksista Halkaistun varakreivin, johon ihastuin heti ensi lukemalta. Sittemmin olen lukenut Calvinolta lähes kaikki teokset aina suosikistani Paroni puussa-kirjasta Jos talviyönä matkamieheen, Marcolvaldoon ja edelleen Kuuteen muistioon seuraavalle vuosituhannelle. Jostain syystä Ritari joka ei ollut olemassa oli kadonnut kirjarivien "taakse".

Ritari joka ei ollut olemassa sijoittuu Kaarle Suuren aikaan sekä frankkien valtakunnan laajentamisen vuoksi käytyyn sotaan. Tarinoiden kirjaajana toimii Teodora niminen nunna. Agilulf Guildivernes on olemassa siksi, että tahtoo sitä niin kovasti, vaikkei valkoisen haarniskan takana ole kuin tyhjää. Gurdulu, Agilulfin aseenkannattaja, on olemassa, muttei itse tiedä sitä. Kirjan keskeisin naishahmo, ritari Bradamante on rakastanut olemattomaan ritariin vain siksi, että kaikki olevat tahtovat hänet itsensä eikä hän huoli heistä ketään. Torrismond on olemassa, jos hänen säätyyn kuulumisensa voidaan todistaa.

Ritari joka ei ollut olemassa on Calvinon kirjoista helppolukuisimpia, kuten koko allegoria-trilogia. Se yhdistää onnistuneesti historiaa ja vauhdikkaita tapahtumia, huumoria - suoranaisen sivaltavaa ironiaa - ja maagista realismia sekä olemassaolon filosofista pohdintaa. Kaiken tämän sovittuminen otteessaan pitäväksi tarinaksi tekee Calvinosta suuren kertojan.

****½