2020 summattuna

 

Vuosisummausten aika. Vuosi 2020 on ollut omituinen, kuten meillä kaikilla. Se on ollut monella tapaa ikävä, kasvomaskien täyttämä ja tylsä (olen onneksi hyvä sietämään tylsyyttä). Mukaan on mahtunut myös tässä ensimmäisessä kollaasissa näkyviä ihmeellisiä hetkiä, kuten auringonnousu Kolilla klo 3.30, tähtiöitä Sipoonkorvessa, muita retkiä kotimaassa ja hiihtolomamatka Berliiniin, juhlaakin.

Blogi on ollut tänä vuonna hiljaisempi jopa siinä määrin, että syksyllä pohdin hiljaa itsekseni jopa sen telakalle laittamista. Kirjoitin kirjoista enemmän Instagram-tililleni, jota suosittelen seuraamaan, koska näytän saavan kirjajuttuja sinne hieman nopeammin kuin tänne blogin puolelle. En kuitenkaan ole hylkäämässä blogia, toistakymmentä vuotta bloganneelle on ihan tavallista, että harrastusinto aaltoilee. Kommentteihin olen vastannut laiskanlaisesti, mutta jokaisen kommentin olen lukenut moneen kertaan, kiitos niistä kaikista! ♥

Nyt joululomalla olen ilokseni saanut kirjoitettua jo pari kirjajuttua varastoonkin. Parhaillaan olen lukemassa kirjaa, joka olisi voinut mahtua vuoden suosikkieni joukkoon, mutta sillä on hyvä aloittaa blogin uusi vuosi.

Sitä odotellessa listaan nyt muutamia vuodelta 2020 mieleeni jääneitä lukuelämyksiä ja muutakin. Kirjojen kohdalla kyseessä ei ole varsinainen parhaimpien listaus, sillä en halua arvottaa lukemaani paremmuusjärjestyksessä. Näin moni hieno romaani jää pois. Myös työkirjat loistavat poissaolollaan, koska koen epäreiluna nostaa joitakin ohi muiden.

📚Vuonna 2020 erityisesti mieleen jääneet kirjat 📚

♥ Max Porter: Lanny. Upea moniääninen romaani, mitä erikoisin ja kaunein kertomus (äänikirjaversiota on kehuttu, minä rakastin painettua kirjaa).

♥ Elizabeth Strout: Olive Kitteridge. Ah! 

♥ Anu Kaaja: Katie-Kate. Valtasuhteet, raha, ulkonäkö, Kate Middleton, Katie Price, pornoistuminen. Tyylitajuista ja terävää satiiria. Huikea.

♥Marisha Rasi-Koskinen: REC. Eksyttävä romaani, jolla on valtava voima. Lukijana olen kiitollinen.

♥Iris Murdoch: Meri, meri. Hämmentävä, hieno.

♥Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt. Pakolaiskriisiin syventyvä romaani on ravisteleva kannanotto ihmisyyden puolesta.

♥Joel Haahtela: Hengittämisen taito. Melankolian ja valon kirjallisuutta.

♥Ottessa Moshfegh: My Year of Rest and Relaxation. Nyt tuntuu hullulta ajatella kirjaa, jossa nainen haluaa vetäytyä ja nukkua.

♥Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat. Nelsonin teksti ruokkii älyä ja sydäntä.

Hyvää uutta vuotta, olkoot se mahdollisuuksia täynnä!

Hyvää joulua!

 

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä
WSOY 2020
La vita bugiarda degli adulti 2019
Suomentanut Helinä Kangas
Kansi Martti Ruokonen
366 sivua
Italialainen romaani

Opin valehtelemaan vanhemmilleni yhä enemmän. Aluksi en ladellut suoranaisia valheita, mutta koska en jaksanut käydä heidän aina yhtä johdonmukaista maailmaansa vastaan, teeskentelin hyväksyväni sen karaten kuitenkin samalla omille poluilleni, joilta peräännyin nopeasti, jos huomasin heidän kasvojensa nyrpistyvän. Käyttäydyin samalla tavalla etenkin isäni seurassa, vaikka hänen jokainen sanansa oli minulle kuin laki, ja oli hermostuttavaa ja tuskallista yrittää huijata häntä.

Elena Ferranten romaani Aikuisten valheellinen elämä on niitä kirjoja, joista lukija voi jo ennakkoon tietää, mitä käsiinsä saa. Toki siinä tapauksessa, että tuntee ennestään kirjailijan muuta tuotantoa. Napoli-sarjan lukeneille tämä kirjailijan uusin on siis taattua ja laadukasta tavaraa (ja tämän siis sanon kehuen).

Napoli-sarjan tapaan Aikuisten valheellinen elämä vie Napoliin ja tarkastelee yhteiskuntaluokkia, sukupuolta, ystävyyttä, naiseksi kasvamista ja koulutusta nuoren naisen näkökulmasta. Giovanna on varsin turvattua elämää elävä 12-vuotias, joka kuulee isänsä kutsuvan häntä rumaksi. Isän sanat satuttavat, mutta samalla Giovannaa alkaa kiehtoa isän sisko, "aivan Napolin pohjalla" asuva Vittoria-täti, joka mainitaan rumaksi mutta on tietenkin oikeasti vetovoimainen ja monessa liemessä keitetty. Suorapuheinen Vittoria myös vetää Giovannan osaksi omaa elinpiiriään. 

Ferrante kirjoittaa (kai aina!) älykkäästi. Hänen henkilönsä ja Napolinsa ovat monikasvoisia suruineen ja iloineen. Kauneus ja rumuus elävät rinnakkain ja lomittain: köyhyys ja hyväosaisuus, välittäminen ja petollisuus. Ferrante ei kaunistele eikä kauhistele. Elämä Napolissa on kaukana tasa-arvoisesta, mutta toiset - Giovannan isän ohella tässäkin keskiöön nousee yliopisto-opettaja, puoleensa vetävä Roberto - ovat kokeneet luokkanousun, mutta lähtökohdat sulkevat ihmisissä ja suvuissa mukana ehkä hamaan ikuisuuteen. Ihmisten keskinäisten ongelmien symbolina toimii rannekoru: kenelle se on kuulunut, kenelle kuuluu, kenellä kulkee mukana, minne se jää. 

Teos on tietenkin (myös kasvukertomus), kipuja ja salaisuuksia täynnä. Aikuisten elämä näyttäytyy romaanin nimen mukaisesti valheita täynnä olevana. Uhmakas sääntöjen rikkominen on keino murtaa sitä, mitä tuleman kenties pitää. Loppu on osin brutaali, osin vapauttava ja kenties jatko-osaa ennustava (mutta kyllä tämä itsenäisenäkin romaanina toimii ja melkein toivon, että jääkin sellaiseksi).

Tätä sujuvalukuista romaania voi lämpimästi suositella kaikille Ferranten tuotannon ystäville.

Johanna Laitila: Synty

 

Johanna Laitila: Synty
Otava 2020
240 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Helsinki, 1917. Kääntäjänä työskentelevä Aleksanteri asuu Hakaniemessä ja elää omassa pienessä maailmassaan yhteiskunnan muutoksista huolimatta. Naapurihuoneistoon muuttaa venäläinen lehtimies: Vladimir, Ulja. Ohuiden seinien läpi Aleksanteri kuulee kaikki naapurin äänet, miesten välille muodostuu erikoinen, repivä ja riippuvainen, suhde. Muutamaa vuotta aiemmin, vuonna 1912, raskaana oleva nainen kulkee nuoskalumisessa Helsingissä.

Johanna Laitilan Synty on kiehtovasti kaunis ja ruma romaani. Sen kauneus elää siellä missä rumuuskin, lähellä: "karvat korvakäytävässä lakosivat äänen aallosta". Se on väkivaltainen tavalla, joka yllättää: (osin) niin pienesti ja siksi niin rajusti. Siinä on Vihreitä kuulia, Chopinia ja yössä kelluva kuu. Ja sitten siinä on rottia, muurahaisia ja eritteitä: korvan sisuksista tulevaa tahmeaa nestettä, hikeä, Aleksanterin uniinkin tulevaa kuolleen sarveisaineen puskemista.

Laitila kirjoittaa rikasta kieltä. Synnyssä tila on ahdas ja miljöö kapea, mutta puitteissa asuvat ajatukset ja aatteet kuljettavat laajemmas, historiallisestikin merkittäviin kohtaloihin. Liha ja viha, ihmisen rääkäisy ja häpeä syntymän ja kuoleman välissä. Synty se pohtii valtaa ja valtasuhteita, riippuvuutta ja halua, tarvetta olla läsnä ja pysyä piilossa. Sen verran groteskia Synnyssä on, etten voi sanoa rakastaneeni sen lukemista. Mutta eipä luettua tarvitse aina rakastaa, jotta sitä voi arvostaa. Ihailen Laitilan varmaotteisuutta kirjoittajana: lauseet, rakenne ja miljöö hengittävät omaa tahtiaan. 

Myös juoneltaan komea Synty on teos, jollaista harva voisi kirjoittaa. Se on lihallisuudessaan, lähelle tarkentavaisuudessaan ja nöyhtäisyydessään aistivoimainen, romaanina ehjä.

P.S. Tämänkin pienen blogijutun julkaisin jo aiemmin Lumiomenan Instagramissa.

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat
Gummerus 2020
364 sivua
Ennakkokappale kustantamosta
Kotimainen romaani

Onko sellainen nainen äiti ollenkaan, joka ei tunnista lastaan.

Jälleen yksi hieno kotimainen romaani. Tämä nyt blogiin tuomani jutun olen julkaissut aiemmin syksyllä Instagramissa. Siellä on varastossa monenlaisia kirjapostauksia, joista itselleni tärkeimpiä koetan muistaa tuoda tännekin. Susanna Mauden Ennen kuin unohdat on ehdottomasti sellainen: se on hieno romaani.

Ennen kuin unohdat keskittyy kiinnostavaan teemaan: miten lapsesta luopuminen vaikuttaa lähes kaikkeen. Turussa asuvat Eeva ja Sirkku ovat parhaat ystävykset lapsuudesta saakka. Sirkulle Eevan koti on turvapaikka, Eevalle Sirkku on luotettu, kuin sisko. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Eeva saa opiskelupaikan lääketieteellisestä, mutta huomaa samalla olevansa raskaana. Abortti ei 1970-luvun alun Suomessa tule kysymykseenkään. Eeva jakaa salaisuutensa vain äitinsä ja Sirkun kanssa. 

Pian kaikki muuttuu: ihmiset, odotukset ja toiveet, elämä. Mauden esikoisromaani on sujuvasti kirjoitettu teos, joka pitää otteessaan ilman notkahduksia. Lukiessani nautin erityisesti ajankuvasta (pysähdyin miettimään vain lemppari-sanan ja yhden junamatkan kohdalla: puhuttiinko 60-luvuilla lemppareista? Olisiko 70-luvulla menty niin helposti päiväseltään junalla Turusta Kuopioon: eväsleivät heti alkumatkasta, uni, Kuopio, jossa pakostikin jonkin aikaa, sitten paluu Turkuun? En siis tiedä – kun ainakin seuraavina vuosikymmeninä matka vaati vaihdon Pieksämäellä ja junat olivat paljon nykyistä hitaampia, matka suuntaansa otti monta tuntia. No, nämä mietteeni ovat epäolennaisuuksia, jollaisia pulpahtaa joskus mieleen eikä niillä ole lukukokemuksen kannalta suurta merkitystä), Turusta, ystävyyden synnyn ja muutoksen kuvauksesta ja siitä, millaisella koskettavuudella ja taidolla Maude elämän kipeyksistä kertoo. Hän on vahva ihmissuhteiden kuvaaja. Eeva ja Sirkku ovat hienoja romaanihenkilöitä.

Ennen kuin unohdat on vahvasti naisten kirja. Se on myös sellainen teos, josta syntynee helposti keskustelua niin lukusuosituksia vaihtaessa, lukemisen jälkeen kuin vaikkapa lukupiirissä. Voisin kuvitella romaanin toimivan hienosti myös näyttämöllä tai filmatisointina. 

Pidin paljon Mauden romaanista. Se on laadukasta proosaa, josta on helppo saada kiinni: sen henkilöistä, tapahtumista ja teemoista. Mauden lauseet ovat kauniita, ei kimurantilla vaan selkeällä, kerrontaa kannattelevalla tavalla. Kansien väliin mahtuu nuoruuden ja naiseuden kipua ja kaipuuta, mutta myös 1960- ja 70-lukulaista ajankuvaa. Lopulta lukijalle jää lämmin mieli.

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika

 

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika
Tammi 2017
Seven Days of Us 2017
Suomentanut Karoliina Timonen
Kansi Ilja Karsikas
448 sivua
Brittiläinen romaani

Hän ajatteli, että juuri tämän takia hän karttoi Weyfieldiä jouluna.

Kylläpä luettu voikin joskus osua korona-ajan hermoon, vaikka se on kirjoitettu muutamaa vuotta aiemmin. Vuonna 2017 ilmestynyt Francesca Hornakin kirja Viikko on pitkä aika sovittuu erityisen hyvin juuri tämän nykyajankohtamme lukemistoksi: romaanissa Birchin perhe joutuu karanteeniin, sillä lääkärinä työskentelevä esikoistytär Olivia on altistunut haagvirukselle. 

Ollakseen yhdessä ja samalla suojatakseen muita Olivia, hänen sisarensa Phoebe, äitinsä Emma ja isänsä Andrew viettävät jouluisen viikon maalla Weyfield Halliksi nimetyssä talossaan, joka on esitelty jopa Country Living -lehdessä. Liikutaan siis varsin yläluokkaisissa piireissä, joskin perheen sisältä löytyy luokkaerojakin. Jokaisella perheenjäsenellä on omat salaisuutensa, joita he koettavat pitää muilta piilossa. Vaikka talossa on tilaa, ei yksityisyyttä voi aina pitää, vaan erilaiset salaisuudet alkavat valottua muille syystä tai toisesta. Soppaa sekoittavat myös Phoeben poikaystävä George sekä juuriaan etsivä amerikkalainen Jesse.

Kuten yllä olevasta kuvauksesta voi päätellä, on Hornakin romaani kuvaus perheestä. Tapahtuma-ajat ja -paikat (Kuistikammari, Weyfield Hall, klo 9.00) tarkkaan määrittävä romaani on pinnalta kepeä mutta pohjimmiltaan suuria teemoja kantava. Kaikkea sävyttää brittiläinen kuiva huumori ja tarkkanäköisyys.

Kokonaisuus onkin mainio yhdistelmä kashmirneuleisiin vapaa-aikanaan pukeutuvia piirejä, melodraamaa ja tihenevää tunnelmaa. Kovin uskottavia romaanin tapahtumat eivät ole, kuten tämän tyylisessä kirjallisuudessa eivät usein olekaan. Osin käänteet voisivat olla suorastaan ylitunteikkaita. Painotan konditionaalimuotoa ‘voisivat’, sillä Hornakin tyyli kirjoittaa onnistuu välttämään pahimmat sentimentaalisuuden karikot. 

Lopputulos on hauska, tunteikas, tarkkanäköinen ja viihdyttävä, sopivissa määrin koskettavakin sukusukkula, jota voin lämpimästi suositella juuri tähän vuodenaikaan luettavaksi.

P.S. Suomenkieliseen nimeen en ole aivan tyytyväinen, sillä siitä ei välity alkukielisen (Seven Days of Us) oivaltavuus. Suomennos sen sijaan on sujuvuudessaan ja sanavalinnoissaan nautittavaa luettavaa. Kiitokseni siis kääntäjälle (ja ystävälle) Karoliina Timoselle. Myös Ilja Karsikkaan tekemä kansi ihastuttaa, houkuttaa tarttumaan kirjaan.

Rebecca Solnit: Eksymisen kenttäopas

 

Rebecca Solnit: Eksymisen kenttäopas
S&S 2020
A Field Guide to Getting Lost 2005
Suomentanut Pauliina Vanhatalo
Kansi Anna Mattsson
254 sivua
Kustantamosta
Amerikkalainen esseekokoelma


Merkittävinä hetkinä koetut tunteet kiinnittyvät usein paikkoihin. Tapahtumapaikan muistaessaan muistaa siksi myös tunteen, ja joskus paikalla käyminen saa tunteen paljastumaan. Jokaisella rakkaudella on maisemansa. Paikoista puhutaan usein kuin niillä olisi merkitystä vain hetkellisinä ympäristöinä, mutta ne voivat hallita ihmistä myös etäisyyden päästä ja jatkaa elämäänsä paikankokemuksina, ihmismielen luomuksina, jotka sisältävät paikkojen ilmapiirin ja kytkökset voimakkaisiin tunteisiin. Sisäiset paikat ovat yhtä tärkeitä kuin paikat ulkopuolellamme.

Mikä on paikka? Miten löytää perille? Ja ennen kaikkea: miten eksyä? Kuinka vaellella päämäärättömästi? Edellä mainitut kysymykset ovat kiehtoneet minua vuosien ajan. Samoin ajatus sekä omaa elinpiiriä että kaukaisuutta ja erilaisia ilmiöitä koskevista kenttätöistä. Opiskeluaikana pidin suuresti kenttätyökurssista sekä teorian että käytännön osalta, mutta niitäkin enemmän pidin ajatuksesta kentällä olemisesta sekä siitä, että oma pieni kokemusmaailmakin voi olla kenttänä.

Ilahduinkin suuresti, kun sain kappaleen Rebecca Solnitin kirjasta Eksymisen kenttäopas. Se ei tietenkään ole kulttuuriantropologinen kenttätyökirja, vaikka nimi minulle muistoja toikin, vaan esseekokoelma itsensä ja eri näkökulmien etsimisestä, tarinoista ihmisyyden rakentajana, isoista ja pienistä paikoista.

Hieman aiemmin tänä vuonna luin Solnittin Miehen selittävät minulle asioita, jonka koin kiinnostavaksi ja tärkeäksi mutta samalla melko binääriseksi. Sama keskiluokkaisuus, hetkittäinen epätasaisuus ja tietty turvallisuus määrittää myös Eksymisen kenttäoppaan tekstejä (on kuitenkin huomattava, että Eksymisen kenttäopas on ilmestynyt Yhdysvalloissa jo 15 vuotta sitten), mutta nyt solahdin esseiden maailmaan paremmin, ne puhuttelivat enemmän. Osasyynä – tai aika isona syynä – on se, että Eksymisen kenttäoppaassa on enemmän kiinnekohtia ja myös vahvempaa henkilökohtaisuutta kuin Miehet selittävät minulle asioissa. Tämä tietenkin kertoo vain ja ainoastaan lukukokemuksen subjektiivisuudesta.

Pauliina Vanhatalon suomentama teos on niin hallitusti poukkoileva ja vaeltava kuin eksymistä nimessään kantava kirja voi olla. Lumouduin ensimmäisistä esseistä, mutta sitten uuvuin hieman. Luin koko kirjan turhan nopeasti esseitä ahmien. Olisin päässyt vielä syvemmälle kirjan tematiikkaan, jos olisin malttanut lukea välissä muuta tai pitää pitempiä lukutaukoja. En siis osaa analysoida, menikö pari esseetä osin ohi siksi, että ne eksyttävät (heh) lukijansa vai siksi että ne olivat heikompia kuin muut – vai sen vuoksi, etten malttanut tauottaa lukemistani. Jälkimmäinen syy toki kertoo myös siitä, miten nautittavaa Solnitin teksti on: se houkuttaa jatkamaan lukemista. 

Kirjoittajana Solnit on varsin akateeminen, hänen lukeneisuutensa välittyy. Eksymisen kenttäoppaan esseissä on kulttuurisia viittauksia aina Herodotoksesta Jorge Luis Borgesiin – kyse ei kuitenkaan ole nimien pudottelusta tai kulttuurin tuntemisen osoittamisesta, vaan Solnit kytkee asioita toisiinsa. Solnit on toki kiinni myös oman aikansa ja omien muistojensa populaarikulttuurissa, minkä vuoksi lukijallakin alkaa soida päässä vaikkapa Patsy Clinen kappaleet tai punkbiisit, mielikuvien verkkokalvoilla pyörii Vertigo. Antoisaa luettavaa, kuten myös se, miten Solnit kirjoittaa omista kokemuksistaan esimerkiksi muistin ja muistelun, paikkojen ja ihmissuhteidensakin osalta. Hänen esseissään on sopivasti läheisyyttä ja etäisyyttä, omakohtaisuutta ja yleisyyttä. Lukijana yleensäkin pidän tällaisesta henkilökohtaisen ja yhteisen yhdistymisestä.

Eksymisen jälkeen ei tarvitse aina löytää perille ja joskus on perillä ennen kuin alkaa etsiä – ja eksyä. Joskus juuri eksyessään löytää. Minulle juuri tämä on temaattisesti osin melko laajan kirjoituskokoelman ydin, se mitä jo ennen kirjan lukemista uumoilin etsiväni.

P.S. En malta olla nostamatta rinnalle Maggie Nelsonia, ehkä osin “sinisyyden” vuoksi. Nelsonhan on kirjoittanut hienon pienen Sinelmiä-teoksen, Solnitin kokoelmaa tahdittavat useat “Sinisiksi etäisyyksiksi” nimetyt tekstit. Upeaa, että Solnitin ja Nelsonin kaltaisten tekijöiden tuotantoa suomennetaan nyt varsin tiiviiseen tahtiin.