Pertti Lassila: Armain aika

Pertti Lassila: Armain aika
Teos 2015
148 sivua
Ulkoasu Camilla Pentti
Kotimainen romaani

Tervapääsyt kaartoivat taivaalla, milloin yksin, milloin kaksi tai kolme yhdessä, ja aurinko kiilsi mustilla siivillä, kun ne tekivät käännöksiään. Joskus pääsky syöksyi läheltä ohitse ja nousi kohtisuoraan taivaalle, sen siivet viilsivät ilmaa, ja kirkaisu katosi sineen.

Aurinko valaisee merenrantahuvilan puutarhaa, muurahaiset kiipeilevät, puut humisevat, sodan puraisu on vielä lähellä jokaista. Äiti Eila, poika Kimmo ja isoisä Kaarlo, siinä koko perhe. He viettävät kesää huvilallaan. Pieni Kimmo kokee arkea ja seikkailuja, ottaa kesän vastaan sellaisena kuin se tulee. Eila kohtaa joka päivä sota-aikana kokemansa menetykset, mutta poikansa vuoksi elää vahvasti nykyhetkessä. Jos Kaarlo oli aiemmin ollut töihinsä uppoutuva isä Eilalle, on hän nyt läsnä oleva isoisä Kimmolle. Mennyt on kuitenkin koko ajan liki, edesmenneessä vaimossa, työn ja kodin ristiriidoissa, maaseutu- ja kaupunkielämän ikuisessa vuorottelussa. Elettävä on, kaikkien.

Kiinnostuin Pertti Lassilan romaanista Armain aika kesällä luettuani Lassilan haastattelun Helsingin Sanomista. Haastattelussa Kustavissa kesäänsä viettävä Lassila korostaa suomen kielen uljautta. Samassa yhteydessä kriitikko ja toimittaja Juhani Karila luonnehtii Armainta aikaa kauniiksi, lauseiltaan tyylipuhtaaksi modernismiksi.

Karilan kanssa on helppoa olla samaa mieltä. Lassila taitaa lauseet ja hallitsee tunnelman, joka on tietenkin kesäinen ja samalla surumielinen, kaihoisa. Lauseet ovat selkeitä ja selkeydessään kauniita melkein kuin Karilan nostamalla Antti Hyryllä konsanaan, mutta siinä missä Hyryllä on tekstissään tiukkuutta, on Lassila runollisempi, paikoin filosofointiin uppoava - omaan makuuni ehkä liiaksikin: Ihminen saa syntymänsä päivänä elämän lahjaksi, vaikkei ei ole sitä osannut toivoa ja aikanaan hänestä jää muisto jollekin. Halpaa Lassilan filosofointi ei kuitenkaan ole ja modernismin perintö hallitsee, lauseen puhtaus ilo lukijalle. Teoksen lauseita voisi melkein poimia talteen, jos olisi lauseitaa poimivaa lukijatyyppiä. Syksyn valo on kalpeaa, sillä ilmaan tullut jotakin, minkä oli ehtinyt unohtaa. Silti: elämä on kesiä kesien jälkeen ketjuna, jolla ei ole loppua. 

Tunnelma puolestaan kantaa kaikuja Johan Bargumin ja hieman kauempaa, jonkinlaisena tekstuaalisena valottumisena, myös Bo Carpelanin tuotannosta, tosin nyt ollaan tietenkin suomenkielisen ylemmän keskiluokan maisemissa.  Armaimmasta ajasta puuttuvat kuitenkin se tummuus tai lempeän kerronnan alle piilotettu julmuus, joka pälyilee Bargumin tiiviiden romaanien taustalla sekä se paino, joka on Carpelanille ominaista. Puuttuvat, vaikka menneisyys on läsnä nykyisyydessä: menetykset, oikeat ja väärät teot, kaiken tekeminen yksin. Tämän menneen ja nykyisen vuoropuhelun Lassila tavoittaa onnistuneesti Eilassa ja Kaarlossa, Kimmon maailma on tietenkin toinen. Yksi Armaimman ajan vahvuuksissa onkin siinä, miten tasapainoisesti Lassila kuvaa kaikkia kolmea keskeishenkilöään.

Armain aika on tunnelmaltaan kaihoisa ja kieleltään hallittu pieni romaani, joka valloittaa pintansa alta. Kesän lopuksi luettuna se jää mieleen valoisina päivinä, pääskysten leikkinä ilmassa, ja samalla iltojen yhä tihentyvinä hämärinä harsoina.