Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen
Kirjapaja 2011
Kansi: Katja Kuittinen
174 sivua
Kotimainen kirjoituskokoelma

On parempi mytologisoida menneisyytensä kuin elää unohduksen vallassa. Muistijälkemme sisältävät menneittein sivistystasojen jäänteitä ja ajattomia epäpersoonallisia aineksia, joihin pääsemme käsiksi ainoastaan uskonnon, taiteen ja luonnon kautta. Näin käy siksi, että tietoisuus, joka on usein luovan ajattelun este, rakoilee ainoastaan mainittujen henkisten elementtien vaikutuspiirissä. Noista halkeamista virtaa sisäämme valo, jonka kantaa ihmisyytemme historiaa, mutta ennen kaikkea tuo valo tuo mukanaan armon ja on itsessään sen ilmentymä.

Harvoin tulee lukeneeksi niin ajankohtaista teosta kuin mitä Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet pääsiäisen aikaan minulle tarjosi. Luin kirjan kiirastorstaina ja pitkäperjantaina. Yhdestä pitkästä esseestä ja muutamasta lyhyemmästä kirjoituksesta koostuva teos pohtii kulttuurista ja kokemuksesta syntyvää muistia, aikaa ja valoa. Se alkaa Mathias Grünewaldin maalausta käsittelevällä pitkällä esseellä, jossa Björkman syventyy kärsimyksen kuvaukseen yhdessä maailman kuuluisimmista maalauksista. Ja se päättyy "Unelmaan valosta", lukuhetkeen sopivasti valoa kohti.

Luin Grünewaldin maalausta käsittelevän tekstin "Valon ja pimeyden maalari" kiirastorstaina. Maalaushan on oikea pitkäperjantain kärsimyksen kuva: maalauksessa on tavoitettu kaikki se piina, rumuus ja kauheus. Björkman pohtii Grünewaldin elinaikaa ja sitä, miten loputon kurjuus inspiroi maalaukseen. Björkman tulee siihen johtopäätökseen, että lopulta kyse on jostain muusta kuin vain kurjuudesta. Mistä, sitä en kerro, mutta jostain sellaisesta jonka soisi asettuvan syvälle meihin kaikkiin; joka saisi meidät katsomaan ihmistä - siinä on oikeastaan kaiken ydin.

Kadonneet askeleet onkin myös hengellinen kirja. Se on hengellinen tietenkin taiteen tarjoaman hengenravinnon, suoranaisen välttämättömyyden vuoksi. Ja se on hengellinen myös kristinuskon perinnössä. Björkman pohtii esimerkiksi maisemaan kätkettyä Jumalaa, sitä kuka puhuu ja kuka uskoo. Oman aikamme Björkman rinnastaa aikaan, joka leimaa hengellisyyden epä-älyllisyydeksi ja aikaan, jota leimaa viides kuolemansynti, loputon ahneus. Nykyisyys näyttäytyy hänelle osin aikana, joka ei halua erottaa taidetta ja viihdettä toisistaan. Tästä olen tietenkin syvästi eri mieltä, sillä taide ja viihde ovat aina lomittuneet, tukeneet toisinaan ja kasvaneet toisistaan, kiertyneet toistensa ympärille niin, että jää vain aste-eroja, valööriasteikon eri sävyjä.

Eikä Björkmanin kanssa tarvitse tai varmasti pidäkään olla kaikesta samaa mieltä. Ajallinen kaari on kuitenkin tosiseikka: Grünewaldin maalaus, kuten myös ikisuosikkini Vermeerin, josta Björkman myös kirjoittaa, on koskettanut ihmisiä jo satojen vuosien ajan - kukaan meistä ei voi ennustaa nykykulttuurin tulevaisuutta satojen vuosien päähän, mutta jotain meidänkin ajastamme jää elämään. Ja nyt, juuri nyt jossain, missä tahansa, koettu elämys voi olla yhtä vahva ja puhutteleva kuin vanhat mestariteokset. Ja kokemus voi syntyä omista muistoistakin, kuten myös Björkmanilla lapsuuden Pohjanmaalla. Ilo, ihmetys, kasvaminen. 

Björkman on taitava kirjoittaja, jonka teksti paitsi ravitsee, saa myös ajattelemaan. Se saa pohtimaan kärsimystä ennen ja nyt, pyhän tai hitauden merkitystä ja sitä, miten tämä kaikki voi eri ihmisille syntyä eri lähteistä ja eri syistä. Se saa pysähtymään, katsomaan menneeseen ja muistamaan, mutta olemaan kuitenkin läsnä tässä ja nyt. Ja se muistuttaa, että valo ja pimeys ovat nekin lopulta lähellä toisiaan. Ennen kaikkea Kadonneet askeleet tekee levolliseksi voimassaan, lohdussaan ja valossaan.

--

Kadonneiden askelten jäljissä ovat kulkeneet ainakin Sara, Kaisa Reetta, Maria, Minna ja kirjaa kanssani kuta kuinkin samoihin aikoihin lukenut kaimani Kirjojen kamarista.